“Red Five standing by”

Tärkeimmät ensin: sain sen työpaikan Opuksesta. Työvuoroni ovat ainoastaan lauantai ja sunnuntai, mikä sopii mulle, sillä koulussa on muutenkin niin paljon töitä että viikkoihin en oo ehtinyt edes blogata… Aloitin Halloweenina (lokakuun 31) ja kaupan väki naamioitui lauantaiksi, teemana Star Trek. Mulla oli omaa Halloweeniani varten aivan toinen puku tehtynä, mutta tunnistettava Star Trek -asu ei onneksi ole vaivalloinen kaapia kokoon: ostin vain parin dollarin punaisen, pitkähihaisen paidan kirpparilta, tekaisin Starfleet-pinssin pahvista ja menin töihin Punapaitana

Varsinaisena Halloweenina –  eli koulussa ja yhden luokkakaverin bileissä lauantaina — olin Luke Skywalker X-Wing-pilottina.

Se vaatikin jo enemmän töitä, mutta oli mun mielestä sen arvoista. Mulla oli kaikki tarvittava paitsi kypärä. Vaatteet löytyivät kirpparilta, mutta piti ommella ja muutella aika paljon, varsinkin valkoista liiviä — oon senverran intona Halloweenista että halusin itsetehdyn puvun ostetun sijaan. Sitä paitsi ne ostetut on usein niin halpatuotantoa että hajoaa jo yllä… Ai niin ja nuo harmaat vyöt jalkojen ympärillä oli rautakaupasta ostettua jonkin sortin peräkärrynpakkaamisnarua. Onnekas sattuma oli sekin että tukkani oli ylikasvanut ja näytti melkein täsmälleen Luken tukalta Mulla oli hauskaa ja puvusta tuli tarpeeksi hyvä, ei tietenkään yhtä yksityiskohtainen kuin originaali, mutta sanottakoon vain että muutamakin tuntematon kehaisi. Haluaisin pitää pukuani vielä joskus, kuka tietää vaikka Star Wars -bileet osuis kohdalle.

Meillä oli koulussa vielä parempi Halloween kuin viime vuonna: kaikilla oli mahtavat puvut, joita me pidettiin perjantaina koko päivä, ja tuntien jälkeen me alettiin pelleillä, ottaa valokuvia, syödä kaikenlaista epäterveellistä, katsoa kauhuleffoja ja tehdä kierros koulun kahviossa tutkimassa kuinka moni muu oli meidän lisäksemme pukeutunut (ei juuri kukaan).
Yksikään ekaluokkalainen ei pukeutunut. Olin äimänä.

Kovasti ois kerrottavaa mut juuri nytkin pitäis olla layoutia piirtämässä… Koko lukukausi on ihan pian finaalissa ja layoutsuunnittelussa ovat jo lopputyöt alkaneet. Layoutsuunnittelu on ollut kiinnostavampaa kuin viime vuonna, osaksi siksi että olemme tehneet enemmän tutkimustyötä niiden eteen (“Research, research, research”) ja osaksi siksi että ymmärrän paremmin miten sommittelusääntöjä sovelletaan layoutissa. Oonhan mä sommittelua opiskellu mutta aikaisemmin en oikein osannut yhdistää sitä taustojen suunnitteluun. Tuntuu että oon onnistunut kehittämään sitä puolta aika hyvin tän kurssin aikana. Postasin juuri pari layouttehtävää luonnosblogiini ja niistäkin näkee, että kaikki mitä oon tällä lukukaudella tehnyt (ehkä sitä ensimmäistä “kotitaloni”-tehtävää lukuunottamatta) on sommittelullisesti edistynyt sitten viime layoutkurssin. Ei layout vieläkään suurin vahvuuteni ole, mutta olen saanut rutkasti enemmän itsevarmuutta sen suhteen. No jaa, pitää jatkaa kirjoittamista joskus myöhemmin. Nähtäillään :]

Vetinen helvetti

Helvetti on liian voimakas sana, ihan taivaissahan minä olen viime aikoina ollut, mutta tätä seuraavaa te kotiväki ette kyllä usko. Viime viikon lauantaina mentiin porukalla koulun jälkeen (näin on, me ollaan koulussa lauantaisinkin, sillä vaikka tunteja ei ole, töitä kyllä on) keskustaan katsomaan Zombieland ja sade oli rankin koskaan kokemani. Itse sade ei ollut ongelma, mutta jostain syystä keskustassa muodostuu järkyttävämpiä lätäköitä kuin P-Vanissa — en tiedä johtuisiko korkeuserosta vai keskustan viemäröinnistä. Ensin kirosin mielessäni, ettei minulla ollut kumisaappaita. Jo parin minuutin päästä olin päinvastoin kiitollinen: kumpparithan vain vaikeuttaisivat uimista.

Kadut lainehtivat laidasta laitaan. Päälle päätteeksi Zombieland ei edes ollut kipinöivän loistava elokuva kuten muutama tuttuni oli etukäteen hehkuttanut! Pikkunäppärä, pinnallisesti, mutta täynnä kliseitä. Näyttelijöille peukut pystyyn, mutta leffa ei ollut puoliksikaan niin hauska kuin luuli olevansa. (Luuli ja luuli… Pitänee sanoa “kuin tekijät luulivat olevansa”.) Tämä pettymys kirpaisi normaalia enemmän kengät täynnä vettä.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: pääsin leffaillan jälkeen kuumaan kylpyyn. Ja mikä parasta, pääsen kirjoittamaan toisista viime aikoina nauttimistani elokuvista! Uusi koti ja kouluhommat vaativat myös huomiota, ja blogeroimiselle on yllättävän vaikeaa löytää aikaa, mutta liian kauan olen jo laiminlyönyt näistä elokuvista kiekumista. Vancouverin Spark -animaatiofestivaalistakin on jo reilu kuukausi! Viime vuonna en hennonut yksinäni lähteä Sparkiin (en vielä tuntenut luokkakavereitani tarpeeksi hyvin) ja tänäkin vuonna olisi pitänyt käydä paljon useammassa näytöksessä kuin vain yhdessä, mutta uskaltaisinpa sanoa, että jos kävi vain yhdessä näytöksessä, parempaa ei olisi voinut valita kuin The Secret of Kells. Melkein koko luokkamme oli menossa mukana, kuin myös enemmistö uusista ekaluokkalaisista. Toivon, että löytäisin elokuvaa paremmin kuvaavat sanat, mutta kyyneleeni riittäköön tällä kertaa: vollotin elokuvan itsevarmaa kauneutta ja haikeaa, henkeä pidätyttävää henkisyyttä ulos teatterista ja kadulle saakka.

“Kells” on irlantilainen (tai oikeammin, suurimmaksi osaksi irlantilaisin voimin tuotettu eurooppalainen) elokuva ja sen juoni kiertelee Irlannin kansallisaarteen, “Kellsin kirjan” ympärillä (anteeksi jos suomensin nimen väärin; minun on pakko tunnustaa, etten tiennyt koko kirjasta mitään ennen tästä elokuvasta kuulemista). Myös visuaalinen suunnittelu ammentaa esi(?)keskiaikaisista kelttiläisistä kuvituksista.

(Kuva The Secret of Kellsin pohjalta julkaistusta kuvakirjasta. Kyllä, Veli Aidan on prikulleen Willie Nelsonin näköinen)

Elokuvan tähänastinen levitys Pohjois-Amerikassa on ollut yksinomaan festivaaleihin keskittynyttä, esimerkiksi täällä Kanadassa sitä ei tule teatterilevitykseen ollenkaan (en tiedä näkyikö se teattereissa Irlannissa, mutta pakkohan sen on ollut!), joten sen näkeminen Sparkia isännöivässä, tutussa mutta aina niin vaikuttavassa Vancity-teatterissa oli mieletön kokemus. Arvelisin ettei sitä Suomenkaan elokuvateattereissa hevillä nähdä, mutta siellä Euroopassa on sentään mahdollisuus ostaa kakkosalueen DVD. Ykkösalueen DVD:tä ei ole tähän mennessä julkaistu ja luokkamme (valtaosan meistä ollessa elokuvan päätyttyä sumusilmäisiä Kells-fanaatikkoja) oli turvauduttava kyseenalaisempiin keinohin elokuvan hankkimisessa…

(...ja sitten yksi itse elokuvasta. Ihan totta, en laittanut traileria, koska Kells on niin suunnattoman paljon parempi kuin sen hömelö traileri. Lällällää!)

* * *

Joskus viime kuun lopussa taas näin Cloudy with a Chance of Meatballs, josta tuli yksinkertaisesti SUOSIKKIANIMAATIONI koko tänä vuonna. Pixarin Up :kin jäi lihapullien tomupilveen. Secret of Kellsiin sitä tosin olisi mahdotonta edes verrata, koska ne ovat niin suunnattoman erilaiset.

Perustuu nimellisesti johonkin lastenkirjaan josta en ole ikinä ennen kuullutkaan (taas! Tämähän alkaa käydä noloksi!), mutta asioista perillä olevien tahojen mukaan elokuvalla ja kirjalla ei ole juuri mitään yhteistä. Enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä leffan käsikirjoituksen ovat “kirjan pohjalta muokanneet” (käytännöllisesti katsoen kirjoittaneet) Phil Lord ja Christopher Miller, supermahtavan Clone High :n takapirut! Mutta tuokin tuli minulle täytenä yllätyksenä:
Ennen trailerin näkemistä ajattelin, että kuulostaapa tyypillisen säälittävältä tietokoneanimaatiolta. (Lue: melkein kaikki, mikä ei ole Pixarilta.) Sitten näin trailerissa ohikiitävän hetken, jolloin päähenkilö Flint Lockwood (äänenä dearest, dearest Bill Hader) pahoinpiteli tietokoneen näppäimistöä marionettinukkemaisilla nakkisormillaan vähän kuten Stephen Colbert Strangers With Candy -sarjassa, ja ajattelin “ehkäpä tää ei olekaan pöllömpi…” ja sitten katsoin elokuvan ja NAUROIN KURKKU SUORANA KOKO SEN KESTON AJAN ja sitten alkoivat lopputekstit ja näin Clone High -nerojen nimet, ja ajattelin “No ILMANKOS!!!” (Traileri ei siis tässäkään tapauksessa tehnyt elokuvalle mitään oikeutta.) Olen katsonut sen jo kahdesti ja aion käydä katsomassa kolmannenkin kerran.

Leffa on varsin erilainen kuin mitä olin huomaamattani ajan mittaan oppinut odottamaan tietokoneanimoidulta pitkältä elokuvalta. Jos olette katsoneet Clone Highta, saatte aika hyvän käsityksen Meatballsin huumorista. Juoni on aivan sitä sun tätä, mutta animaatioelokuvaksi sen tunnelma on uskomattoman spontaani. Mikä nautittavinta, se sisältää muutamia täysin katsojan kalloa helisteleviä visuaalisia hetkiä (jotka palauttavat mieliin amerikkalaisen animoidun komiikan kultakauden) ja vielä useampia samanmoisia aivottoman yllättäviä käsikirjoitusvitsejä.
Cloudy with a Chance of Meatballs ei yritä olla sen enempää eikä sen vähempää kuin hauskaa animaatiota. Ken jaksaa verrata samassa yrityksessä onnistuneita tuotoksia (sanotaan nyt esimerkiksi vanhoja WB-lyhäreitä, ja kyllä, jälleen Clone Highta …anteeksi tämä yliannostus) siinä epäonnistuneisiin (sanotaan nyt esimerkiksi Shrek 2 ja 3), osaa antaa asiaankuuluvan arvon sille, että Meatballs ylittää tämän virkistävän suoraviivaisen tavoitteensa. Se ei ole vain hauska: minun mielestäni se on ihan tappohauska. Ja — tämä sitten ei ole mielipide — tosi hyvin animoitu.

^Keksijä Flint pienenä — vooooooiiiii pyhät pyssyt! Mwah mmwah mwah! Muutamat elokuvan hahmodesignit muistuttivat minua kovasti lapsena näkemistäni nukkeanimaatioista: Pikku Kakkosesta ( Hupsis! ) ynnä muista, hieman jopa Muppeteista. Tämä tosin pätee vain miespuolisiin hahmoihin — valitettavasti. Meatballsin naispuoliset hahmodesignit olivat rakenteeltaan hyvin kaavamaisia ja …epäanimoisia.

Kiintoisa lisäyksityiskohta: Meatballsin säveltäjänä toimi Mark Mothersbaugh. Scorella oli paikoitellen suuri rooli ja musiikki hoiti hommansa, vaikka muihin kuuntelemiini Mothersbaugh-scoreihin verrattuna kappaleet olivat niin lyhyitä kestoltaan, etteivät tehneet suuren suurta vaikutusta. Elokuvan pääteema on yksinkertaisen tarttuva, suorastaan mieltäylentävä. Sitä kierrätetään huomattavasti, jokainen versio eri “tunteella” tulkittuna ikäänkuin uusi kappale — tosin sitä kuuntelee mielikseen useammankin kerran. Kokonaisuutena score ei missään nimessä yllä Mothersbaugh’n tavalliselle tasolle, mutta minkäänlaista valittamisen aihetta ei löydy.

Pari meidänluokkalaista, jotka myös rakastuivat Meatballsiin, varasivat teatterista elokuvan promomateriaalina toimivan katosta roikkuvan valtavan mobilen. Se saadaan meidän luokan seinäkoristeita kartuttamaan sitten kun leffateatteri ei enää tarvitse sitä! En malta odottaa.
Kuten ehkä arvasittekin, blogini otsikkokuvakin on tällä hetkellä Meatballs-teemainen, vaikkakin itse taiteilemani eikä napattu varsinaisesta elokuvasta. Taidanpa laittaa tähän blogiin kyseisen kuvan kokonaisuudessaan, vaikka se löytyykin jo luonnosblogistani ja vaikka aika nopee surkuli onkin… Hiiulihei (klikkaa jos jaksat):

* * *

Koulu- ja muita juttuja seuraa ihan kohta. Äh, semmonen kiire ettei ehdi blogata tarpeeks!

Postausta pitkänä pönönä

Kirjoitan koulusta ihan kohta, uutisoin ensin mitä on muuttorintamalla tällä viikolla ehtinyt tapahtua.

Ensinnäkin, hain kahta työpaikkaa. Eka oli jossain marketissa hyllyjen täyttämistä, pläh, toisesta kuulin onnekkaasti luokkakaveriltani: Opus -taidetarvikeketjun Pohjois-Vancouverin liike etsii tällä hetkellä osa-aikaisia apulaisia. Luokkakaverini on aivan liian kiireinen työskennelläkseen edes viikonloppuisin, joten joutui kieltäytymään Opuksen työhaastattelusta. Itsekin olen luopunut toivosta tehdä minkäänlaista osa-aikatyötä arkisin (koulutöitä on paljon), mutta lauantaina ja sunnuntaina pystyisin sentään johonkin. En toki “perinyt” kaverini työhaastattelua, mutta en ollut aikaisemmin tiennyt Opuksen hakutoimista ja kaverini uutisten innoittamana jätin sinne hakemukseni juuri eilen. Toivon että onnistaisi, se on nimittäin paitsi lähempänä sydäntäni kuin elintarvikeala, myös erittäin lähellä uutta kotiani!

Sain kämpän avaimen jo keskiviikkona. Heti kämpän saatuani olin alkanut etsiä netti-ilmoituksia käytetyistä huonekaluista (Craigslist, jälleen kerran). Yhden maton, vuodesohvan ja taitettavan pöydän ostettuani varani tosin jo ehtyivät, takuuvuokran ja ensimmäisen kuukauden vuokran haukattua niin suuren loven lompakkooni. Mutta suunnitelmani onkin haalia tärkeimmät ensin ja rakentaa loput pesästä hissuksiin varojen mukaan. Näihin “tärkeimpiin” kuului tietysti oma nettiyhteys, mutta koska muuttopäätös tapahtui niin yllättäen ja oli kaikenlaista hoidettavaa, jätin sen hommaamisen sen verran myöhään että nettiyhteyteni herää eloon vasta lokakuun kuudentena, muutaman päivän päästä todellisesta muutostani… Mutta mitäs siitä, onhan naapurissa nettikahvila ja vietän kuitenkin kaiket päivät koululla koneiden ympäröimänä.

Ai mutta eipäs rynnätä sivuraiteelle. Olin siis hankkinut craigslistiltä huonekaluja ja suostutellut myyvät tahot vieläpä kuljettamaan ne uuteen kotiini (minä kun en tunne ketään autoilevaa). Keskiviikkona menin mittailemaan asuntoa, jota en ollut nähnyt sitten esittelyn, ja tyhjänä edellisten asukkaiden huonekaluista se oli vielä parempi kuin muistin. Aah… “Olohuone” on melkein tuplasti tämänhetkisen makuuhuoneeni kokoinen, samaan verrattuna “makuuhuone” puolestaan vähän pienempi. Mittasin että vuodesohva käy olohuoneeseen — suursuunnitelmani on hankkia ajan kanssa itselleni oma sänky makuuhuoneeseen ja pitää vuodesohva vierasvarana ja tietysti tavallisena sohvana olkkarissa — eli ei muuta kuin TERVETULOA! On ainakin mihin päänsä kallistaa, vaikka sapuskat joutuukin ehkä syömään kattiloista — hahahaaaa!

Taidan näyttää itse söhräämäni pohjapiirustuksen niin voin parhaiten selittää miksi yksiöni tuntuu kaksiolta. (Klikkaa isommaks, vaikka surkee tuhru onkin)

Entiset kämppikseni löysivät onneksi huoneelleni uuden ottajan, jonka nimeä en tiedä mutta joka muuttaa maanantaina. Tai jos tarkkoja ollaan, Lawrence muuttaa minun huoneeseeni ja uusi tulokas Lawrencen huoneeseen, eli järjestely on sama kuin viime kerralla.

Kumma kyllä kaiken hehkutuksen jälkeen muuttouutiset loppuvat tältä erää tähän — huonekaluthan tuodaan vasta tänä viikonloppuna ja sunnuntaina keskipäivän aikaan tapahtuu varsinainen muutto (eli kamppeideni kärräys 11-kadulta Viitoskadulle. Ja tietenkin aikaeron huomioiden Suomessa on jo sunnuntai, mutta meäääh). Mun on pakattava tänään pikapikaa, koska koulu on ollut niin kiireistä etten ole vielä pannut pakkaamisen suhteen tikkua ristiin. Onneksi minulla on aika vähän tavaraa.

Mutta koulusta puheen ollen… Kun on ehditty opiskella jo melkein kuukausi, ja haluaisin kertoa mahdollisimman paljon kaikesta, ajattelin että ainekohtainen kirjoitus olisi itselleni helpompaa kuin muistella koulutapahtumia kronologisesti. Tällä lukukaudella meillä on tietysti animointia ja elävänmallinpiirustusta, kuten aina, mutta lisäksi storyboard-piirtämistä ja TVPaint-ohjelman opettelua, sekä layout designille (yksinkertaistettuna: taustojen piirtämiselle) jatkoa.

Aloitan tässä blogerossa herkuimmasta eli animoinnista. Don opettaa animointia ykkösluokkalaisille (elkää kysykö millaisia ykkösluokalaiset on, koska minä olen ihan liian ujo ja pinko ehtiäkseni tutustua niihin kunnolla — tiedän pari nimeltä ja jutteleehan niille silloin tällöin LDC:ssä, mutta muuten minulla ei ole mitään hajua), joten meidän opemme on tänä vuonna saksalainen Florian, joka on — turha sanoakaan — hyvä animaattori ja mielestäni myös hyvä opettaja.

Don sanoi ennen kesää, että yleensä opiskelijoiden päähän painuu loman aikana kunnolla kaikki ensimmäisenä vuonna opittu, niin että jotkut suorastaan yllättyvät animointitaidoistaan toisen vuoden alussa. En tiedä mille moinen järkeily mukamas perustuu, mutta ainakin omalla kohdallani se näyttää kumma kyllä olleen totta! Parasta on kuitenkin se, että vaikka en todella koskaan ole näin hyvin hallinnut animointitaitojani, toinen lukuvuosi tarjoaa heti alusta asti uusia haasteita selvitettäväksi, niin että eteenpäin pyrkimisen oikein tuntee. Ne ovat vaikeita, ja usein aikaavieviäkin, mutta on uskomaton tunne kun aivojen syövereissä tietää, että jos vain ajattelen tätä tarpeeksi kauan, niin osaan tehdä tämän, koska tämä kaikkihan rakentuu lopujen lopuksi aivan samoista perusaineksista. Lyttäys ja venytys, volyymin säilytys, kaaret, ease in ja ease out, drag, hangtime ja mitä niitä nyt on.

MIKÄÄN tehtävä ei ole sellainen, että ajattelisi “siis mun pitää saada tämä hahmo tekemään MITÄ?! Ihan mahotonta ei tää koskaan onnistu tohon ei pysty kukaan” vaan pikemminkin “Siistiääää! Oppopp, toivottavasti mulla on tarpeeks aikaa tähän…” Animoinnin perusteet ovat vähän kuin pyörällä ajo tai lumilautailu tai mikä tahansa muu kulunut lihasmuistivertaus: kun ne kerran kunnolla oppii, ne tulevat työhön automaattisesti ja piirtäjä voi keskittyä luovempaan esitykseen — ja juuri tämä jälkimmäinen on toisen opintovuoden ydin.

Toivon että voisin kertoa vähän tätä yksityiskohtaisemmin ensimmäisistä animointitehtävistämme tänä vuonna; tässä vaiheessa on vähän vaikeaa muistella, kun uudet ovat jo menossa, mutta katsotaanpas nyt. Ensimmäinen tehtävämme tänä vuonna oli animoida Vaaleanpunainen Pantteri kiikkulaudalla, heittämässä ison kiven kiikkulaudan toiseen päähän ampaistakseen sen avulla ilmaan — paitsi että meidän piti tehdä siitä “jotenkin hauska”. Kaikki käyttivät samaa tehtävänannon sanelemaa hahmoa, koska Florianin mukaan tämä säästää kurssin alkupuoliskolla aikaa ja antaa opiskelijoiden keskittyä enemmän esitykseen kuin hahmon valitsemiseen ja tutkimiseen, kun kaikki saavat model sheetin (eli “ohjeet” hahmon piirtämisestä) samaan aikaan, heti tehtävänannon mukana. Omasta mielestäni se on ihan hyvä idea, vaikka Pantteri ei olekaan mikään suosikkihahmoni. Animointi itse oli kiinnostavaa, mutta kun animaatioluonnokset piti tummentaa ja saada mallihahmon mukaisiksi mahdollisimman monessa suhteessa, Pantterin symmetrisyys sai minut näkemään punaista.

Tämä tehtävä (voitte muuten halutessanne katsoa sen luonnosblogissani) oli paluu niihin paljon puhuttuihin perusteisiin (fyysisen toiminnan saaminen uskottavan näköiseksi — näyttääkö kivi painavalta, miten hahmo nostaa sen, mitä kiikkulaudalle tapahtuu jne.), mutta samalla “näyttelemisen” ja viihdyttävyyden yhdistämistä niihin. Animaation tarkoitushan ei loppujen lopuksi ole näyttää sataprosenttisen uskottavalta, miksei samaa muuten filmaisi live actionina ja sillä hyvä? Minun oli vaikeaa keksiä mitään hauskaa, mutta yritykseni perustaa koko tehtävä Pantterin persoonalle pelasti. En tiedä kaipaako tämä paljonkaan selittelyä. Minussa on vähän näyttelijän vikaa, vitsien keksiminen taas ei tule yhtä luonnostaan; niinpä olen tähänastisella animointiseikkailullani yleensä aina keskittynyt hahmoon, sen persoonallisuuteen ja “mitä hahmo tekisi jos…”-kehysten luomiseen. Monet alalla sanovatkin “animators are basically frustrated actors” eli animaattorit haluavat näytellä. (…Näin kökösti suomennettuna.) Ensimmäinen tehtävänantomme kuvittaa oivallisesti juuri mainitsemaani periaatetta, että teknisen uskottavuuden (animoinnin perusteiden) tullessa työhön “automaattisesti” vasta pystyy oikein keskittymään tunnelmaan, näyttelijänsuoritukseen ja (todennäköisesti tärkeimpänä) ajoitukseen — eli vaikeammin mitattaviin, intuitiivisempiin, sanalla sanoen taiteellisiin ominaisuuksiin.

Pantteria työstettiin kaksi viikkoa, mutta Florianilla on myös tapana antaa meille minitehtäviä tiistaisen oppitunnin aikana tehtäväksi tai luonnostelua kotitehtäväksi. Kun Pantteri oli valmis ja kaikkien tulokset oli katsottu ja kritikoitu, me teimme minitehtävänä “pose test”in käyttäen repliikkiä sekä päähenkilöä Disneyn Robin Hoodista. Aikaa oli vähän eli luonnokset oli pidettävä yksinkertaisina. Tulos ei ole supervaikuttava, mutta tehtävä oli mielettömän hauska, ja niin oli myös ryhmäkritiikkikatselu tunnin lopussa. Se on nähtävissä samassa paikassa kuin eka tehtäväkin.

No niin, kirjoittamisen on riitettävä tältä päivältä, hirveesti hommaa… Kerron muista kouluaineista ja hyvistä leffoista seuraavalla kerralla. Heippati ai niin ja alkakaahan ystävät ja toverit suunnitella Vancouverinmatkaa. Täällon sohva teitille.

Selittämiskelvoton

Aaaaa! Olen nähnyt pari NIIN hyvää animaatioelokuvaa sitten koulun alun että tekisi mieli hehkuttaa niitä, varsinkin kun juuri tulin katsomasta yhtä, mutta niin tärkeitä on tapahtunut että aivan pakko uutisoida ensin…

Olin jo koti-Suomesta palatessani melkein päättänyt että en muuta nykyisestä kämpästäni ennen valmistumista, sillä rahaa säästyisi ja pystyisin keskittymään paremmin viimeiseen kouluvuoteen kun ei tarvitsisi stressata asunnonetsintää ja muuttoa, mutta lyhyesti sanottuna lauantaina surffaillessani Craigslistissä ja selatessani asuntoilmoituksia haaveillen yksinäisestä ja varakkaasta tulevaisuudesta näin ilmoituksen, joka oli yksinkertaisesti liian hyvä ohitettavaksi. Kyseessä oli reilu 40-neliöinen vuokrayksiö Viitoskadulla Pohjois-Vancouverissa, aivan Lonsdalen ja Viitosen risteyksessä, erittäin hyvällä paikalla siis. Jos asunto oli niin hyvä kuin ilmoitus väitti, olisi ollut hullua olla käymättä edes sen esittelyssä. Soitin ilmoituksesta (rakennuksen “managerille” tai ns. talonmiehelle) sunnuntaiaamuna ja seuraava näyttö olisikin jo samana iltana. Puhelimessa kysyin vain tärkeimmät kysymykseni: oliko talossa lemmikit sallittu (kyllä), oliko rakennuksessa pyykkäysmahdollisuutta (kyllä, useampi pyykkikone pesutuvassa kellarissa) ja oliko kylppärissä kylpyamme (kyllä) — ajattelin, että jos ylipäänsä rupeaisin muuttohärdelliin, kämppä saisi saman tien olla mahdollisimman paljon makuni mukainen. Jäisihän omilleni muuttoni — milloin se sitten tapahtuisikaan — todennäköisesti viimeisekseni Vancouverissa, ainakin ennen satumaisen hyvin palkatun työn saamista.

Asunnon esittelyssä oli paikalla kuutisen henkeä; yksiö ei ollut vielä tyhjä, entiset asukkaat eivät olleet vielä lopullisesti muuttaneet, mutta asunto vapautuisi lokakuun alussa. Kämppä oli tosi kiva. Vaikka se oli pieni, se oli ihan sopivan kokoinen mulle. Se vaikutti huomattavasti isommalta kuin 40 neliötä, sillä asuin aikoinaan Pitkäkadulla vain 21-neliöisessä huoneessa ja tällä tuntui olevan reilusti tuplaten kokoa, mutta toisaalta minä en osaa arvioida tuollaisia juttuja silmämääräisesti ja lisäksi olen kuullut, etteivät Craigslistin asuntoilmoittelijat ole mitään täsmällisimpiä neliömäärien suhteen. Pohjaratkaisu oli herttainen siinä mielessä, että vaikka kämppä olikin yksiö eikä keittiökään ollut varsinaisesti huone (vaan sanoisinko keittosyvennys), keittiö erotti “olohuoneen” nurkkauksesta, johon nykyiset asukkaat olivat sijoittaneet sängyn — nurkkaus oli siis ihan kuin pieni makuuhuone ja asunto tuntui pieneltä kaksiolta. Makuunurkkauksen kautta pääsi kylppäriin. Kylpyamme oli matalahko mutta kylpyamme kuitenkin. Rakennuksessa ei ollut ainoastaan lemmikit sallittu, vaan jokaiseen asuntoon kuului joko parveke tai patio — kämppä oli katutasokerroksessa, joten siinä oli patio jolle aukesivat liukuovet ja jonka kautta Bennyn olisi oivallista ulkoilla. Muhkea plussa oli myös kokolattiamaton puuttuminen. En pidä niistä, ja molemmissa tähänastisissa Kanadankämpissäni on sellainen ollut. Mun mielestä ne on jotenkin likaisia ja pölysieppoja. Ainakin muualla kuin Suomessa — satunnaisten sukulaisten kodeissa on ollut kokolattiamattoja jotka eivät ole pelottaneet yhtään, mutta heti kun lähtee ulkomaille ja joka paikka on matoitettu, hohhoijaa. Toisaalta, matkustaessani olen vieraillut vain halvoissa hotelleissa ja vuokrakämppäni täällä ovat olleet halpoja, ja eiköhän hinnan laskiessa laske matonpesutiheyskin, mistä johtuu kokolattiamattojen epäilyttävä olemus.

Hiukan lisäkiireitä aiheuttaisi se, ettei asuntoa tietenkään vuokrata kalustettuna, ja minun ainoat huonekalunihan ovat tällä hetkellä kirjoituspöytä ja toimistotuoli… Mutta tuumasin että kirppari pelastaa. Olisihan minulla ainakin alkuun pääsemiseksi sekä vuodevaatteita että pari astiaa Suomesta.

Vain pari asunnonkatsojaa täytti loppujen lopuksi hakemuslomakkeen, minä mukaanluettuna. Vannoin mielessäni hankkivani viikonlopputyön jos saisin asunnon. Vaikka koulu kuinka kiehtoisi… En silti olisi kovin surullinen vaikken kämppää saisikaan, tokihan vuoroni nauttia yksinelämisestä vielä jossain vaiheessa koittaisi, ja sillä välin voisin nauttia nykyisen kämppäni halvan vuokran suomasta vapaa-ajasta. Enkä tainnut vielä mainita blogissa sitäkään että kaikki uudet kämppikseni (britit ja Lawrence) ovat erittäin sopivia asuinkumppaneita, tietysti Rafan lisäksi. Niin että päätökseni ei ollut mitenkään epätoivon siivittämä. Meille kerrottiin että päätöksestä soitettaisiin parin päivän kuluessa.

Mutta kuinka ollakaan, minulle soitettiin jo seuraavana päivänä että sain asunnon!

Niin… että sellanen tarina tää sitten oli. Koska lokakuun ensimmäinen päivä on torstai enkä pysty muuttamaan keskellä kouluviikkoa, varsinainen muuttopäiväni on vasta lauantai tai sunnuntai, en ole vielä varma. Väliajan aion käyttää huonekalujen bongailuun, työnhakuun, pankkitilin avaamiseen (helpottaa vuokranlaskua nyt kun on tavallaan “virallinen” juttu ja niinku oikea vuokrasopimus ja kaikki) ja kouluun.

Olisi mahtavaa jos löytäisin vuodesohvan oman pedin lisäksi, niin että jos kukaan kaveri tai sukulainen Suomesta — tai miksipä ei muualtakin — saisi päähänsä käydä Vancouverissa, niin pystyisi jopa yöpymään mun omassa kämpässä jos haluaisi! Huuu miten mukavaa ois. Mutta uuden kämppäni vuokra on jo valmiiksi sen verran korkeampi kuin nykyiseni, että joudun tyytymään halvimpiin mahdollisiin tarjolla oleviin huonekaluihin. En edes tunne yhtä ainoaa autonomistajaa joten joudun palkkaamaan jonkun muuttohepun. Nyt siis kahta tarmokkaammin työnhakuun… Asunnon sijainti on niin hyvä että jos tosi hyvin kävisi ja saisin oman alan töitä valmistumiseni jälkeen, niin olisi työpaikka sitten missä päin Vancouveria tahansa, voisin pysyä kämpässä, koska se on kätevästi Lonsdale Quayn (Pohjois-Vancouverin parhaan julkisen liikenteen pesäkkeen) vaikutuspiirissä. Sieltä pääsee helposti kylän joka kolkkaan.

Kauheesti muutakin kerrottavaa ois mutta jätän toiseen blogeroon, nyt on tosi myöhä ja pitää mennä nukkumaan. Mutta eräänlainen virstanpylväs on lähestymässä ihkaensimmäisen oman YKSINASUTUN kanadanhuoneistoni, pesäni, valtakuntani muodossa, ja se ansaitsi oman merkintänsä.

“Drop the attitude and fasten your seat belts.”

Hum vain, ehti mennä koko kotimaanreissu ilman ainoatakaan blogimerkintää, mutta helppohan se on arvata miten “lomani loman sisällä” kului. Tietysti mitä kliseisimmissä mutta ah niin rentouttavissa merkeissä: mökkeillen, saunoen, järvissä uiden, makkaraa paistaen, pyöräillen, oman pihan omenoita piirakkaan pilkkoen jne. Pääsin jopa purjehtimaan iskän kanssa!

Yhdessä asiassa sietää tosin mennä vähän yksityiskohtiin, nimittäin siinä, että Air Berlin, jolla tällä kertaa matkustin, yllätti miellyttävästi hinta-laatusuhteellaan. Pelkäsin että halvahkona lentoyhtiönä sen Atlantin ylitys olisi yhtä epämukava kuin sillä Condorilla aikoinaan, mutta kyyti olikin ylitsevuotavan ystävällinen ja fyysisesti niin mukava kuin turistiluokassa voi suinkin odottaa. Lisäksi Düsseldorfin kenttä, joka toimii Air Berlinin “keskuskenttänä” ja jossa minulla oli ainoa vaihto, on ihana. Minulla oli Suomeen päin lentäessä siellä kahdeksan tunnin odotus eikä tuntunut missään (tosin huomioikaa että suhtautumiseni lentokenttiin onkin keskivertoa myönteisempi), löysin sekä aika hyviä nukkumapenkkejä että hengailupaikkoja.

Lentoyhtiön saksalaisen miehistön erittäin voimakkaat aksentit englantia puhuessa saivat minut kiitolliseksi että saksaa on tullut edes turistikapasiteetissa opiskeltua, sillä sen ansiosta onnistuin saamaan englanninkielisiä kuulutuksia edeltävistä saksalaisista “originaaleista” yhdistelemällä kuulutuksista selvää… Minun korviini kuulosti yhdessä vaiheessa aivan siltä kuin koneen kajareista olisi kuulunut “Drop the attitude and fasten your seat belts” mikä sai minut kikattamaan (voisi kai löyhästi suomentaa “pulinat pois ja turvavyöt kiinni”), vaikka todellisuudessa puhuja varmaan viittasi lentokorkeuteen. Koko matka oli silti niin miellyttävä kuin yli vuorokauden kestävä taivallus joka koostuu kosolti paikallaan istumisesta voi opiskelijan budjetilla olla (vaikka teknisesti ottaen äiti sen maksoikin ). Väärin kuultu aforismi on sitä paitsi mahtava neuvo lentomatkoille yleisesti — tiukkapipoilu vain pilaa reissusi — eikä tule helpolla mielestäni haihtumaan.

Mutta nyt olen taas “toisessa kodissani” eli KOULUSSA. Ehtinyt jo kaksi viikkoa toista (ja viimeistä!) lukuvuotta hujahtaa autuaasti ohi. On vaan niin älyttömän kova (mutta kiva!) kiire ja kaikenlaisia rientoja. Sukulaiset kyselee blogimerkintöjen perään, joten oli jo korkea aika kirjoittaa että hengissä olen ja kädet toimii edelleen, mutta siihen tämä merkintä tällä erää valitettavasti jääkin. Vakuutan kuitenkin että nyt kun olen vihdoinkin saanut bloggaushanan väännettyä loman jälkeen auki, palaan säännöllisempään kirjoitteluun ja tylsistytän teitä koulumaniallani! Kiitos ihanasta kesästä ja kaikkea hyvää Suomeen!

“I’m tiiireed! Can’t we just be Death Eaters?!”

Tää tulee yllättäen kun en oo aikoihin kirjotellu, mut halpalento Suomenvierailulle on nyt varattu ja lähden keskiviikkona! Kaikki aikaerot huomioonottaen oon Suomen kamaralla myöhään torstai-iltana ja Jykölässä aikaisin perjantaiaamuna. Pääsen suurkaupungin käristävästä helteestä mökille mustikkaan, järveen uimaan, ja tervehtimään klaania!

Elämä ei ole käsikirjoitettu, eli valitettavasti nää viimeaikaiset tapahtumat ilmaantuvat sekavana pötkönä mun näppäimistön välityksellä, eikä oo mitään tolkkua…

Meillä on vähän henkilöstövaihdoksia asuintalossa, Greg ja Vince molemmat muutti pois — tai tarkemmin sanottuna Vince muutti jo, Greg muuttaa torstaina. En ole tainnut tulla kertoneeksi, että Vinskin muutettua me sovittiin et mä muutan sen vanhaan huoneeseen ja uusi Vincen tilalle tuleva vuokralainen — Lawrence — muuttais mun entiseen huoneeseen. Tykkään uudesta huoneestani hemmetisti enemmän kuin entisestä. Tää huone tuntuu paljon kodikkaammalta; ikkuna on parempi, sänky on parempi, ja tietysti sekin auttaa että huonemuutto pakotti mut siivoamaan ja organisoimaan omia tavaroitani, joten uusi huone on suhteellisessa järjestyksessä ja tuntuu tilavammalta.

Gregin tilalle isoimpaan huoneeseen on muuttamassa kaksi brittipoikaa, joita en nyt sitten tapaa ennen kuin elokuun loppumetrejä, koska ne muuttavat päivää lähtöni jälkeen. Mutta kellarikamuni Lawrence muutti jo tämän kuun ensimmäinen päivä, ja on erittäin mukava ja sopivan hiljainen seinänaapuri. Ja ihan parasta on ettei erillisen kellariasunnon porukan musa kuulu uuteen huoneeseeni.

Vancouverissa oli heinäkuussa jokavuotinen Celebration of Light -ilotulituskilpailu (jonka kokemisesta jo 2007 kirjoitinkin). Tänä vuonna ei jostain syystä huvittanu aikasempia näytöksiä mennä kattomaan, mutta lauantai-iltana Rafa, minä ja Lawrence päätettiin tunkea siihen ihmismassaan — sinä iltana oli vuorossa Kiina, muuten en ehkä olisi vaivautunut.
…Tämä kuumuus on oikeasti saanut miettimään kahdesti aina ennen ulos lähtöä. 30°C helle! X( Ilotulitus tapahtui tietenkin auringonlaskun jälkeen mutta yöt ovat silti suorastaan epämukavia. Mun hullut helleunetkin on palannu rytinällä. Miksi kuumuus saa mut aina uneksimaan niin kaksinverroin mielipuolisia asioita? Ja tänä kesänä vielä pahemmin kuin koskaan ennen. Oisko kulttuurishokkia ja työttömyysstressiä…

Mutta siis Lawrence, joka oli nähnyt kaikki tämänvuotiset ilotulitukset (Kiina oli viimeinen) sanoi että Kiina oli niistä paras, mikä edellisen kokemukseni perusteella oli helppo uskoa. Totta kai olen iloinen, että menin.
Kokeilin myös ensimmäistä kertaa riisipalloa. Tämä ei ollut japanilainen onigiri joka on keitetystä riisistä tehty täytetty pyörylä, vaan kiinalainen riisipallo: riisijauhotaikinainen suunnattoman makea täytetty vetinen pallero, täytteinä oli esim. maapähkinäjauhetta (se osui mulle), punapapujauhetta, kookosjauhetta tai jotain muuta jota en just nyt muista. Pallo oli ihan okei, koostumus oli erityisen jännä ja eipä todellakaan ole mitään samantuntuista koskaan suuhun osunut (ja pitäkää mahdolliset törkyvitsit ihan itsellänne kiitos vaan), mutta NIIN IMELÄ ettei niitä varmasti pystyisi syömään kahta peräkkäin. Sopivin väliajoin voisin kyllä syödä niitä toistekin.

Imelästä puheenollen pakko ihkuttaa että Benny on aivan IHAAANA! Mun uuden huoneen ikkunalaudalle on helppo hypätä ja tietysti olen pitänyt ikkunaani tällä helteellä auki; Benny tykkää aivan hulluna hypätä ikkunastani ulos, mutta ei enää yletä hyppäämään ulkopuolelta ikkunasta sisään, ja sit mun pitää vähän ajan päästä käydä avaamassa sille ovi katutasolla eläimellisen älytöntähän tuollainen on, mutta kun Benny on vaan niin hurjan ihana mun oma pieni pallero. Ja musta on kiva että Benny uskaltaa näinä päivinä olla ulkona niin usein.

Pyysin Rafaa kaitsemaan Bennyä sillä aikaa kun olen kotimaassa. Ruoat ja kissanhiekat on ostettu koko ajalle valmiiksi joten eihän siinä kovasti kaitsemista olekaan.

Uuteen huoneeseen muutettuani minuun pääsi myös hieman sisustusintoa. Luulin että saisin vihdoinki kirjoituspöydän ilmaiseksi, sekä ilman että minun tarvitsisi huolehtia sellaisen kuljetuksesta (näin autottomana ja ajotaidottomana), mutta Vinski veikin pöydän mennessään. Joten kävin viime viikolla Pelastusarmeijan kirpparilla ala-Lonsdalella. Niillä oli ihan houkuttelevanhintainen käytetty pöytä, mutta kun kysyin kuljetuksesta, se olisi maksanut enemmän kuin koko mööpeli. Pöh. Onnenkantamoinen: seuraavalta kirpparilta löytyi kätevämpi pöytä ja sopiva toimistotuoli, yhteishinta oli vain hitusen kallimpi kuin Pelastusarmeijalla mutta kuljetus halvempi. Kalusteet tuodaan tiistaina. Pöytälampun ja kasan halpoja valokuvakehyksiä ostin kyllä ekalta kirpparilta. Niillä oli söpöjä lamppuja ja aloin olla lopen kyllästynyt siihen, että jos halusin lukea ennen nukkumaanmenoa minun oli aina lopetettuani noustava sängystä sammuttaan valot, kun ei ollut pikkulamppua…
Nyt on kyllä niin tylsä merkintä ettei tylsemmästä väliä. En jaksa enää tältä erää kirjoittaa.

MUTTA sen verran vielä että TÄMÄ SEURAAVA ON VARMASTI MUN SUOSIKKIASIA KOKO KESÄNÄ:

Kaikkien englantia taitavien, jotka hitusenkaan pitävät Harry Potterista, tulisi katsoa tämä faniparodiaMUSIKAALI kokonaisuudessaan. Eli älä lopeta heti ekan videon katsottuasi! Se paranee huomattavasti. Kuka tahansa joka pystyy keksimään jotain Voldemortin comeback-tanssin kaltaista, saa multa kyllä mitä kunnioittavimman ja kiitollisimman mielipuolisuusmitalin. Olen rakastunut tähän luomukseen täysillä, ja jään seuraamaan kieli pitkällä mitä sen takapirut seuraavaksi mahtavat tehdä.
Näyttelijät ovat uskomattomia. Joey Richter on matkalla huipulle, sanokaa minun sanoneen. Richteristä tuli minulle ainoa oikea Ron Weasley, parodia tai ei . Vaikka tiedän, että sain kuulla tästä ilmiöstä erittäin myöhässä, en voi ottaa sitä riskiä että joku tätä blogia lukeva Potter-fani (joka jonkin sattuman oikusta ei vielä ole tästä kuullut) ei saisi tietää A Very Potter Musical :in olemassaolosta. Käheyttävän naurattava. Laulutkin ovat tarttuvia. Mutta siis ennen kaikkea aivan superhauska. Sanalla sanottuna (tai kahdella sanalla…) se on TOTALLY AWESOME.
Dumbledore on tässä ihan paras! (“Are you kids ready to fight a draaaagooooon Of cawse yer not, yer just children, whattahell am I thinkin’???”) — eiku ehkä sittenkin Draco, ei kun Ron, eiku eiku Snape, EIIIKÄ kun Voldemort ja Quirrell on ihan parhaat, eiku…. Aaah tätä ihanaa valinnanvaikeutta!

♫ We won’t be pushed around anymore
We’ll be a force you can not ignore
We’ll be an army for Dumbledore
For Dumbledoooooore! ♫

Pitäkäähän peukkuja…

^ComingSoon.net äkkäsi ensimmäisen The Voyage of the Dawn Treader -kuvan, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua: itse Dawn Treader -alus (Kaspianin matka maailman ääriin -suomennoksessa nimeltään Sarastus) rakennusvaiheessa tulevan kuvauspaikan tuntumassa. Tosin minä en näe päätä enkä häntää (vai sanoisinko keulaa enkä perää) tuossa laivassa, olisiko ylösalaisin?! Mutta silti tiedonmurusetkin tulevasta leffasta saavat minut niin hilpeäksi, että jos asuisin Australiassa niin saattaisin käydä varta vasten paikan päällä stalkkimassa.
Kuva julkaistiin alun perin tämän australialaisen Bayside Bulletinin artikkelin yhteydessä, joka julistaa että jo settirakentelut ovat lisänneet säpinää lähiravintoloissa, puhumattakaan kuvauksista, jotka alkavat syyskuussa ja joista osa kuvataan oikeasti merellä! Eli Dawn Treaderista tehdään siis ilmeisesti merikelpoinen. Jos tehdään ja se säilytetään leffan jälkeen ja avataan yleisölle, olen ihan taivaissa! Aikamoinen nähtävyys se olisi, itselleni jopa matkan arvoinen joskus hamassa varakkaassa tulevaisuudessa. [Kunhan nyt saisin edes ensin käytyä siellä San Diegossa katsastamassa HMS Surprise :n.]
Mahdollisesti kuvauksissa käytetään kahta laivaa kuten Master and Commander…issä, eli yksi merenkulkuun ja yksi jota heilutellaan korkeintaan vesitankissa. Tai sitten yksi ulkoisesti uskottavan näköinen merenkulkuun kun taas laivan sisätiloissa tapahtuvat osuudet kuvataan hyteiksi lavastetuissa studioissa… Ja kummassakin tapauksessa käytettäisiin varmasti lisäksi pienoismalleja. Oli kummin vain, en malta odottaa valmiin paatin näkemistä. Olenkin jo maininnut Voyagen olevan suosikkini Narnia-kirjoista, joten on monen monta asiaa joita odotan innolla tämän leffan ollessa kyseessä!

Master and Commanderista puheen ollen, edelleen ComingSoon uutisoi varoen, että taho, joka omistaa Aubrey-Maturin -kirjojen kuvausoikeudet, on “ottanut yhteyttä” Russell Croween. Riittää toivon kipinäksi… Ei tuosta uskalla jinxaamisen pelossa paljon muuta sanoa, noin alustavassa vaiheessa.

Sitten kolmas peukku-uutinen — vaikka kesätyönhaku ei vielä tähänkään mennessä ole tärpännyt, monta rautaa on tulessa ja tällä viikolla etenin jopa työhaastatteluun asti. En kuitenkaan saanut paikkaa, pienoinen harmi, sillä työ kuulosti mulle aika sopivalta. Olisin ollut osa-aikainen sekatyöläinen lasten kuviskoulussa. Luulen syyn hylkäämiseeni olleen koulun alkaminen syksyllä, silloin kun aikatauluni ei enää salli yhtä monia työtunteja. Koulun alku lähestyy ja sitä mukaa vähenevät työnsaantimahdollisuuteni, sillä monikaan paikka ei näköjään halua palkata työläisiä lyhyeksi aikaa. Pitäisi jo melkein alkaa valehdella kouluun palaamisesta. MUTTA! Sain oljenkorren ulottuvilleni tänä vuonna Vancouverissa järjestettävän World Police & Fire Games -tapahtuman muodossa. Ensi kertaa kyseisten geimssien mainoksen nähdessäni luulin, että niissä kenties kilpailtaisiin poliisintehtävissä tai palojen sammuttamisessa mutta kyseessä onkin urheilukilpailut. Spelit kestää kymmenen päivää elokuun alussa, ja yksi nettikauppa etsi sen ajaksi “energisiä henkilöitä” myyntipisteeseensä tapahtuma-alueelle. Varmaan ihan vaan sellanen T-paitaständin tyylinen, mutta työrupeaman määräaikaisuus houkutteli minua (ehtisin sekä ansaita edes vähän kesärahoja että käydä elokuun lopulla Suomessa), kuin myös tapahtuman kansainvälisyys. Nyt ei muuta kuin toivomaan, että teeskentelin hakemuksessani energistä henkilöä tarpeeksi vakuuttavasti.

Yksi puhelinmyyntifirma ottaisi kyllä töihin kenet hyvänsä miten lyhyeksi aikaa hyvänsä, mutta kun en yksinkertaisesti millään kykene puhelinmyyntiin.

* * *

En ole vielä käynyt katsomassa uutta Potter-leffaa, mutta pari päivää sitten näin pätkän nimeltä Moon, jota voin mielihyvin suositella. (En tiedä onko Suomessa vai tuleeko?) Sam Rockwell pääosassa on odotetusti erinomainen — suokaa anteeksi tämä itsestäänselvyyksien kirjoittelu. Sitäkin kiitettävämpi näyttelijänsuoritus on, kun ottaa huomioon että hän kommunikoi kuvaustilanteessa enimmän aikaa paikanmerkkaajan (tms?) eikä lopullisella filmillä nähtävän henkilön kanssa, mutta lopputulos on sataprosenttisen saumaton. Niin realistinen että henkeä salpaa. Missään muussa elokuvassa, jossa olen nähnyt saman –ööö tuotanoin mitenkähän tän vois olla spoilaamatta– “lähtökohdan” kuin Moonissa, ei ole hahmojen kanssakäynti ollut näin vangitsevaa. (Tosin ne muut elokuvat ovat olleet komedioita eivätkä yleensä edes kovin hyviä.) Ja elokuvan hypnoottista musiikkia JANOSIN kuunneltavakseni heti päivänvaloon astuttuani. Juoni tuntui kaiken lopuksi valitettavasti hieman yhdentekevältä; en aio spoilata, mutta siinä vaiheessa kun hoksasi mitä päähenkilölle oli tehty, elokuvan seuraamien hahmojen merkitys jotenkin latistui sen johdosta… Ehkä olen vain tunteeton.

Katsojaa ei kuitenkaan aliarvioitu. Tervetullutta oli myös ajan hengen välittäminen — ei siinä mielessä että elokuvan voisi tunnistaa tapahtuvaksi jollakin tietyllä vuosikymmenellä tms, vaan elokuvan maailmassa vallitsevan hengen, vireen. Sitä avitti yksi mainos elokuvan alkupuolella ja pari audiouutispätkää lopussa. (Mainosten käyttäminen elokuvissa yleisesti ottaen miljöön kiteyttäjänä alkoi rasvata analyyttisiä rattaita aivoissa.) Myös lavastuksella ja rekvisiitalla oli siinä osansa, mutta lavastus oli niin uskottava ja oikeasti käytössä olevan näköinen ettei sen ansioita edes juuri ajatellut. Tuo sanookin sen onnistumisesta paljon. Toteutuksen puolesta elokuvan voi uskoa sijoittuvan joko tulevaisuuteen, nykyaikaan tai lähimenneisyyteen (jos siis Kuussa olisi meidän todellisuudessamme teollista toimintaa.) Juonen puolesta taas tapahtumapaikan voisi siirtää Kuusta melkein mihin tahansa muualle ja päähenkilön millaisiin työtehtäviin hyvänsä, kunhan se on yksinäinen. Eristäytyneisyys on tärkeä elementti kyseisessä tarinassa ja siihen Kuu tarjoaa äärimmäisen ympäristön, mutta mikä lie autiosaarikin toimisi. Tunnelma teki suuremman vaikutuksen kuin juoni, mutta kuten sanottu, tykkäsin.

Kuka Meta Häh?

Hiiulihei, olen kipeenä! Tuo ei yleensä ole hyvä uutinen, mutta tällä kertaa olen melkein iloinen, sillä nyt minulla on hyväksyttävä syy pötkötellä ja katsoa telkkaria. Paljon muuta en ole muutenkaan viime päivinä tehnyt (tietysti maanantaisia elmalpiirustuksia sekä työpaikkojen nettimetsästämistä lukuunottamatta) ja omatunto alkoi jo kolkutella. Nyt ei tosiaankaan kolkuttele! Onko sikainfluenssaa — ei mitään tietoa. Enhän minä edes tiedä mikä erottaa sen tavallisesta flunssasta. Mutta oli tämä sitten kumpaa tahansa, ainakaan en tunne olevani läheskään kuolemaisillani, joten hiiulihei!

* * *

Vielä lyhyen aikaa sitten (tai lyhyeltä se vaikuttaa) romanttisten komedioiden vakiokaartiin kuuluva Väärä Mies oli pidättyväinen, epäspontaani (=romanttisten komedioiden maailmankuvassa kaikkei tuomittavin luonteenpiirre ) ja epätunteellinen jähmä tai koomisesti paasava nörtti mutta sentään pohjimmiltaan normaali ettei jopa hyväntahtoinen heppu. Nykyisin nämä tyypit tuppaavat olemaan alleviivatun luupäisiä ja laiskoja ökyrikkaiden pentuja, miehiä (huom. vain ikänsä puolesta) joita kaikkien tavallisten katsojien on tarkoitus haluta tintata kuonoon. Roolin syvin olemus on kuitenkin sama kautta leffahistorian: jäädä rannalle (tai alttarille) ruikuttamaan kun sankaritar väistämättä tajuaa miespääosan olevan Se Oikea.

The Baxter -elokuvan (2005) päähenkilö, newyorkilainen kirjanpitäjä Elliot kuuluu ensimmäisenä mainittuun väärämiehistöön. Hän on herrasmies, mutta ehdottoman silminnähtävästi niin kaukana romanttisen komedian sankarista kuin vain olla voi. Elliot on onnensa kukkuloilla kihlauduttuaan Caroline -kaunottaren kanssa, mutta tämän exän, Bradleyn, ilmestyessä kuvioihin palaset loksahtavat kohdalleen: Elliot tajuaa olevansa ei ainoastaan sivuhenkilö, vaan sydänsuruun tuomittu Vääriäinen! Tarina ei alakaan hänen romanssistaan, vaan Bradleyn tavatessa nuoruudenrakkautensa joka on tullut kihlautuneeksi Väärän Miehen kanssa. Suosikkikohtaukseni koko leffassa taisi koittaa Elliotin tajutessa että on ollut Väärä Mies koko elämänsä ajan ja flashbackeissa käytiin läpi hänen romanttinen pettymysputkensa high school- komediakliseistä collegeleffakliseisiin jne… Tällä kertaa Elliot kuitenkin päättää tehdä kaikkensa pyristelläkseen kohtaloaan vastaan ja voittaakseen Carolinen itselleen. Onko elokuvan juoni kiveen kirjoitettu? Voiko Elliotista koskaan tulla sankaria, edes jonkun toisen tarinassa?

Näyttelijäkaarti on söpön lämpöinen (villalapasmainen?) ja tehtäviensä tasalla.
Leffan ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Showalter Elliotina on huvittava vaikeuksitta, sekä viileine pokerinaamatulkintoineen että pinnansa katketessa, ja hahmon neuroottisuudesta ja sosiaalisesta epävireestä (joo tiiän tiiän, “paraskin puhumaan”…) huolimatta rakastettava. Vakava viimeiseen asti ja siksi hauska.

Aina ihastuttava [<-sori epäolennainen teineily], intensiivinen ja ei-tavallinen Justin Theroux tekee Bradleyn hahmosta hieman kesytetyssä määrin eksentrisen, jotta hänet voisi (täytyy tunnustaa, että Theroux’n aikaisemman uran valossa tämä yllätti) jopa kuvitella normaaliin romanttiseen komediaan. Bradley on selvästi päähenkilö tämän pariskunnan elokuvassa, koska Elizabeth Banksin (ja hyvä on, ollaan nyt tasapuolisia: myös Banks on erittäin hyvännäköinen ihmisolio) esittämä Caroline ei saa yhtä paljon koomisia kohtauksia tulkittavakseen, vaan suurimmaksi osaksi hänen tehtäväkseen jää Bradleyn komppaaminen ja valitettavasti sovinnaisempi haikailu turvatun tulevaisuuden perään. Mutta The Baxterin tarkoitushan onkin tuoda parrasvaloihin hahmo, joka on stereotyyppisissä romcomeissa taka-alalla tai itsestäänselvyys, joten olkoon kehystarinakin stereotyyppinen.

Michelle Williams esittää vielä Elliotiakin kummallisempaa Cecil-sihteeriä, joka on heti ensisilmäyksellä sankariainesta — myös koomisten kykyjen suhteen. (Williams on nappivalinta rooliin ja kuin ohimennen esittelee myös vetoavaa lauluääntä.)

Niin no, Cecilin hahmo tekee tietysti jo pelkällä olemassaolollaan elokuvasta sataprosenttisen ennalta-arvattavan…
MUTTA. The Baxter on sympaattinen ja sydämellinen parodia romanttisista komedioista ja kaupan päälle erittäin huvittava romanttinen komedia, jossa lajityyppiä lähestytään harvinaisesta ja harvinaisen ideoita ruokkivasta näkövinkkelistä. Lisäksi kaikki elokuvat, joissa soi Rufus Wainwright, saavat automaattisesti bonuspisteen. (Ja sitten haluaisin vähemmän vakuuttavalla tavalla sanoa vielä että ältsin hyvä pikkuleffa, kantsii katsoo varsinki jossä tykkäät romcomeista!! )

Ei saa huolta äidille tuottaa…

Kirimistä…
Mitäpäs muuta sitä voi sanoa kuin että oli superihanaa saada perheenjäsenet käymään kesäloman alkupuolella, ja vielä niin hienoilla keleillä. Juuri äidin ja veljen lähdettyä alkoikin sitten pilvisempi sää. (Väliaikaisesti.) No, kesäkuun seitsemäntenä tämä parivaljakko siis saapui, ja kymmenen rennon aurinkoista päivää seurasi. Luksusta heille päästä niin turistimaisemiin ja luksusta mulle saada äidin kustantamat ateriat, sisäänpääsyt museoihin, leffaliput yms. Ihan koko vierailun ajaksi en ollut saanut kaavailtua viihdykettä, muutaman käynnin kuitenkin, ja vieraiden ehdotuksilla täytettiin loput päivät. Itse asiassa koko vierailu oli niin mylläkkää että kronologista tarinaa olisi turha yrittääkään naputella kokoon. Kunnon write-upin olisi voinut minun taidoillani tehdä vain samana päivänä kirjoittamalla, eikä minulla tietenkään ollut siihen aikaa eikä puhtia. Mainitsen siis vain huippukohtia.

Paras päivä oli ehkä simppelisti se, kun vuokrattiin pyörät ja pyöräiltiin Stanley Parkin ympäri, minkä jälkeen pistäydyttiin akvaariossa (joka siis on myös Stanley Parkissa, en muista oonko aiemmin maininnut). Kävelen Stanley Parkin Seawallin ympäri harva se päivä enkä vieläkään ole kyllästynyt; siksi pyörän selästä katselu oli sekin mulle ihan tarpeeksi viihdyttävää. Akvaariokäynti tehtiin vain vähän päälle tunnissa, ei vain juuri sinä päivänä huvittanut jäädä lorvimaan, varsinkin kun a] olin muutama päivä sitten käynyt akvaariossa vähintään nelituntisella piirustusreissulla yhden luokkakaverini kanssa ja b] vastasyntynyt belugavalaan poikanen oli houkutellut paikalle hyökyvän ihmismassan vaikka oli arkipäivä. Itse asiassa belugavauvan “vedenalaisikkunalle” oli niin pitkä jono että jätimme sen väliin, mutta näimme muksun kuitenkin veden pinnalla. Kaimaanit pysyivät akvaariosuosikkeinani siitä huolimatta etteivät ne liikuttaneet silmäluomeakaan, kuten tavallista.

Muutenkin oli superihanaa… Ai niin, olenkin tainnut jo sanoa sen. Me kierrettiin ainakin tusina nähtävyyttä, aina merimuseosta, taidemuseosta ja ostospaikoista Chinatowniin (ja ilman muuta kiinalaiseen puutarhaan), Granville Islandiin, Capilano-riippusillalle (se todella on melkein kuin Ewokien kylä), Science Worldiin, veli kävi pari kertaa kasinolla ja niin päin pois ja pois ja pois ja pois

Perhe jätti tuliaisiksi karkkien lisäksi Ruispaloja ja niitä olen pakkasesta napsinut ja lämmittänyt. Vasta niitä saatuani tajusin miten ikävä suomalaista ruisleipääkin on ollut. Kaikessa on vehnää ja sokeria ja maissia, maissia hemmeti joka paikassa, ruisleivässäkin.
Kuinka paljon paremmalla ruoalla olenkaan automaattisesti ja ihan ilman omaa ansiotani kasvanut hohtavahampaiseksi ja säkenöivän älykkääksi skandinaavijumalattareksi Suomessa kuin esimerkiksi Kanadassa? ( ) Aamupuuro vs. murot; kotiperunamuusi ja edes kaupan lihapullat vs. vehnäpullahodari ketsupilla ja karkkisinapilla; sekä maito, maito, loputon ihana kylmä kotimainen maito, ja tarvitseeko mainitakaan kouluruokailua?! Olen jopa joskus saattanut syödä itse kalastamani kalan — en ole muistikuvasta varma. Itsepoimittuja vattuja nyt ainakin vuorenvarmasti. Silti jotenkin lapset pohjoisamerikkalaisellakin dieetillä ihmisiksi kasvavat (yleensä yhtä paljon leveys- kuin pituussuunnassa — haahhaha! Anteeksi, tuo oli kyllä kaikista halvin mahdollinen veto), mutta jos itse olisin saanut noista kahdesta ajatuksen kanssa valita, eihän se ole pulma eikä mikään. Se on yksi syistä siihen, että olen tyytyväinen saatuani varttua Suomessa. Suurkiitos myös vanhemmilleni terveen järjen käyttämisestä. (Sori jos kuulostan liian mahtailevalta… tulkaa tänne ja kokeilkaa ja päättäkää itse!!)

En silti halua vaikuttaa valittajalta, koska nykyhetkessä täällä on nautinnolliset hellekelit, kaikki on suht halpaa, vancouverilaiset ovat ruokavaliosta huolimatta niin järkyttävän liikuntaintoisia etteivät amerikanmantereeseen kohdistuvat läskikommentit oikeasti edes päde, yksi kämppiksistäni on muuttamassa pois talosta ja jättää minulle “perinnöksi” tilavamman huoneensa, vaikka jos oikein hyvin käy, en käytä sitä kovinkaan kauaa… MUTTA sanon kyllä senkin, että koska työnhakutilanne edelleen on mitä on, niin tuntuu vähän siltä, että säästän San Diegonmatkan varakkaampaan ajankohtaan (voih) ja käyn mahdollisesti sen sijasta kotimaassa ennen kuin grillauskausi on ohi. Sitä paitsi vaikka vierailijoiden mielestä Vancouverin paikallinen Granville Island-panimon olut oli herkkua (itse en niin paljon oluesta tiedä, mutta tykkään minäkin koko GIB-brändistä art deco-kuvitettuine etiketteineen kaikkineen. Tai siis sellaiset etiketit niillä oli juuri ennen tätä kesää, nyt ne on muutettu), niin Crowmoorin, etenkään extra dryn, peittoavaa siideriä täältä ei vielä ole löytynyt. Ja se tekisi kesästä täyden kympin arvoisen.

Kuulostaa epäilyttävältä, etten jaksa kirjoittaa (koska eihän minulla koulusta lomailevana ja työttömänä elmalpiirustusklubin lisäksi muutakaan tekemistä ole), mutta niin kuin olen sanonut, silloin kun tapahtuu ei ole aikaa kirjoittaa, ja sitten kun se on ohi, vanhoja ei jaksa muistella.

Elmalpiirustusklubista sen verran, että kävijämäärä on ollut niin vähäinen, ettei meillä välttämättä ole varaa pyörittää sitä koko kesän verran. Katselemme josko rahatilanne paranee muutaman viikon kuluessa. Jos ei, niin ne muutamat viikot ovat kesän viimeiset. Höh.