Kuka Meta Häh?

Hiiulihei, olen kipeenä! Tuo ei yleensä ole hyvä uutinen, mutta tällä kertaa olen melkein iloinen, sillä nyt minulla on hyväksyttävä syy pötkötellä ja katsoa telkkaria. Paljon muuta en ole muutenkaan viime päivinä tehnyt (tietysti maanantaisia elmalpiirustuksia sekä työpaikkojen nettimetsästämistä lukuunottamatta) ja omatunto alkoi jo kolkutella. Nyt ei tosiaankaan kolkuttele! Onko sikainfluenssaa — ei mitään tietoa. Enhän minä edes tiedä mikä erottaa sen tavallisesta flunssasta. Mutta oli tämä sitten kumpaa tahansa, ainakaan en tunne olevani läheskään kuolemaisillani, joten hiiulihei!

* * *

Vielä lyhyen aikaa sitten (tai lyhyeltä se vaikuttaa) romanttisten komedioiden vakiokaartiin kuuluva Väärä Mies oli pidättyväinen, epäspontaani (=romanttisten komedioiden maailmankuvassa kaikkei tuomittavin luonteenpiirre ;) ) ja epätunteellinen jähmä tai koomisesti paasava nörtti mutta sentään pohjimmiltaan normaali ettei jopa hyväntahtoinen heppu. Nykyisin nämä tyypit tuppaavat olemaan alleviivatun luupäisiä ja laiskoja ökyrikkaiden pentuja, miehiä (huom. vain ikänsä puolesta) joita kaikkien tavallisten katsojien on tarkoitus haluta tintata kuonoon. Roolin syvin olemus on kuitenkin sama kautta leffahistorian: jäädä rannalle (tai alttarille) ruikuttamaan kun sankaritar väistämättä tajuaa miespääosan olevan Se Oikea.

The Baxter -elokuvan (2005) päähenkilö, newyorkilainen kirjanpitäjä Elliot kuuluu ensimmäisenä mainittuun väärämiehistöön. Hän on herrasmies, mutta ehdottoman silminnähtävästi niin kaukana romanttisen komedian sankarista kuin vain olla voi. Elliot on onnensa kukkuloilla kihlauduttuaan Caroline -kaunottaren kanssa, mutta tämän exän, Bradleyn, ilmestyessä kuvioihin palaset loksahtavat kohdalleen: Elliot tajuaa olevansa ei ainoastaan sivuhenkilö, vaan sydänsuruun tuomittu Vääriäinen! Tarina ei alakaan hänen romanssistaan, vaan Bradleyn tavatessa nuoruudenrakkautensa joka on tullut kihlautuneeksi Väärän Miehen kanssa. Suosikkikohtaukseni koko leffassa taisi koittaa Elliotin tajutessa että on ollut Väärä Mies koko elämänsä ajan ja flashbackeissa käytiin läpi hänen romanttinen pettymysputkensa high school- komediakliseistä collegeleffakliseisiin jne… :D Tällä kertaa Elliot kuitenkin päättää tehdä kaikkensa pyristelläkseen kohtaloaan vastaan ja voittaakseen Carolinen itselleen. Onko elokuvan juoni kiveen kirjoitettu? Voiko Elliotista koskaan tulla sankaria, edes jonkun toisen tarinassa?

Näyttelijäkaarti on söpön lämpöinen (villalapasmainen?) ja tehtäviensä tasalla.
Leffan ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Showalter Elliotina on huvittava vaikeuksitta, sekä viileine pokerinaamatulkintoineen että pinnansa katketessa, ja hahmon neuroottisuudesta ja sosiaalisesta epävireestä (joo tiiän tiiän, “paraskin puhumaan”…) huolimatta rakastettava. Vakava viimeiseen asti ja siksi hauska.

Aina ihastuttava [<-sori epäolennainen teineily], intensiivinen ja ei-tavallinen Justin Theroux tekee Bradleyn hahmosta hieman kesytetyssä määrin eksentrisen, jotta hänet voisi (täytyy tunnustaa, että Theroux’n aikaisemman uran valossa tämä yllätti) jopa kuvitella normaaliin romanttiseen komediaan. Bradley on selvästi päähenkilö tämän pariskunnan elokuvassa, koska Elizabeth Banksin (ja hyvä on, ollaan nyt tasapuolisia: myös Banks on erittäin hyvännäköinen ihmisolio) esittämä Caroline ei saa yhtä paljon koomisia kohtauksia tulkittavakseen, vaan suurimmaksi osaksi hänen tehtäväkseen jää Bradleyn komppaaminen ja valitettavasti sovinnaisempi haikailu turvatun tulevaisuuden perään. Mutta The Baxterin tarkoitushan onkin tuoda parrasvaloihin hahmo, joka on stereotyyppisissä romcomeissa taka-alalla tai itsestäänselvyys, joten olkoon kehystarinakin stereotyyppinen.

Michelle Williams esittää vielä Elliotiakin kummallisempaa Cecil-sihteeriä, joka on heti ensisilmäyksellä sankariainesta — myös koomisten kykyjen suhteen. (Williams on nappivalinta rooliin ja kuin ohimennen esittelee myös vetoavaa lauluääntä.)

Niin no, Cecilin hahmo tekee tietysti jo pelkällä olemassaolollaan elokuvasta sataprosenttisen ennalta-arvattavan…
MUTTA. The Baxter on sympaattinen ja sydämellinen parodia romanttisista komedioista ja kaupan päälle erittäin huvittava romanttinen komedia, jossa lajityyppiä lähestytään harvinaisesta ja harvinaisen ideoita ruokkivasta näkövinkkelistä. Lisäksi kaikki elokuvat, joissa soi Rufus Wainwright, saavat automaattisesti bonuspisteen. (Ja sitten haluaisin vähemmän vakuuttavalla tavalla sanoa vielä että ältsin hyvä pikkuleffa, kantsii katsoo varsinki jossä tykkäät romcomeista!! )

Ei saa huolta äidille tuottaa…

Kirimistä…
Mitäpäs muuta sitä voi sanoa kuin että oli superihanaa saada perheenjäsenet käymään kesäloman alkupuolella, ja vielä niin hienoilla keleillä. Juuri äidin ja veljen lähdettyä alkoikin sitten pilvisempi sää. (Väliaikaisesti.) No, kesäkuun seitsemäntenä tämä parivaljakko siis saapui, ja kymmenen rennon aurinkoista päivää seurasi. Luksusta heille päästä niin turistimaisemiin ja luksusta mulle saada äidin kustantamat ateriat, sisäänpääsyt museoihin, leffaliput yms. ;) Ihan koko vierailun ajaksi en ollut saanut kaavailtua viihdykettä, muutaman käynnin kuitenkin, ja vieraiden ehdotuksilla täytettiin loput päivät. Itse asiassa koko vierailu oli niin mylläkkää että kronologista tarinaa olisi turha yrittääkään naputella kokoon. Kunnon write-upin olisi voinut minun taidoillani tehdä vain samana päivänä kirjoittamalla, eikä minulla tietenkään ollut siihen aikaa eikä puhtia. Mainitsen siis vain huippukohtia.

Paras päivä oli ehkä simppelisti se, kun vuokrattiin pyörät ja pyöräiltiin Stanley Parkin ympäri, minkä jälkeen pistäydyttiin akvaariossa (joka siis on myös Stanley Parkissa, en muista oonko aiemmin maininnut). Kävelen Stanley Parkin Seawallin ympäri harva se päivä enkä vieläkään ole kyllästynyt; siksi pyörän selästä katselu oli sekin mulle ihan tarpeeksi viihdyttävää. Akvaariokäynti tehtiin vain vähän päälle tunnissa, ei vain juuri sinä päivänä huvittanut jäädä lorvimaan, varsinkin kun a] olin muutama päivä sitten käynyt akvaariossa vähintään nelituntisella piirustusreissulla yhden luokkakaverini kanssa ja b] vastasyntynyt belugavalaan poikanen oli houkutellut paikalle hyökyvän ihmismassan vaikka oli arkipäivä. Itse asiassa belugavauvan “vedenalaisikkunalle” oli niin pitkä jono että jätimme sen väliin, mutta näimme muksun kuitenkin veden pinnalla. Kaimaanit pysyivät akvaariosuosikkeinani siitä huolimatta etteivät ne liikuttaneet silmäluomeakaan, kuten tavallista.

Muutenkin oli superihanaa… Ai niin, olenkin tainnut jo sanoa sen. Me kierrettiin ainakin tusina nähtävyyttä, aina merimuseosta, taidemuseosta ja ostospaikoista Chinatowniin (ja ilman muuta kiinalaiseen puutarhaan), Granville Islandiin, Capilano-riippusillalle (se todella on melkein kuin Ewokien kylä), Science Worldiin, veli kävi pari kertaa kasinolla ja niin päin pois ja pois ja pois ja pois

Perhe jätti tuliaisiksi karkkien lisäksi Ruispaloja ja niitä olen pakkasesta napsinut ja lämmittänyt. Vasta niitä saatuani tajusin miten ikävä suomalaista ruisleipääkin on ollut. Kaikessa on vehnää ja sokeria ja maissia, maissia hemmeti joka paikassa, ruisleivässäkin.
Kuinka paljon paremmalla ruoalla olenkaan automaattisesti ja ihan ilman omaa ansiotani kasvanut hohtavahampaiseksi ja säkenöivän älykkääksi skandinaavijumalattareksi Suomessa kuin esimerkiksi Kanadassa? ( ;) ) Aamupuuro vs. murot; kotiperunamuusi ja edes kaupan lihapullat vs. vehnäpullahodari ketsupilla ja karkkisinapilla; sekä maito, maito, loputon ihana kylmä kotimainen maito, ja tarvitseeko mainitakaan kouluruokailua?! Olen jopa joskus saattanut syödä itse kalastamani kalan — en ole muistikuvasta varma. Itsepoimittuja vattuja nyt ainakin vuorenvarmasti. Silti jotenkin lapset pohjoisamerikkalaisellakin dieetillä ihmisiksi kasvavat (yleensä yhtä paljon leveys- kuin pituussuunnassa — haahhaha! Anteeksi, tuo oli kyllä kaikista halvin mahdollinen veto), mutta jos itse olisin saanut noista kahdesta ajatuksen kanssa valita, eihän se ole pulma eikä mikään. Se on yksi syistä siihen, että olen tyytyväinen saatuani varttua Suomessa. Suurkiitos myös vanhemmilleni terveen järjen käyttämisestä. (Sori jos kuulostan liian mahtailevalta… tulkaa tänne ja kokeilkaa ja päättäkää itse!!)

En silti halua vaikuttaa valittajalta, koska nykyhetkessä täällä on nautinnolliset hellekelit, kaikki on suht halpaa, vancouverilaiset ovat ruokavaliosta huolimatta niin järkyttävän liikuntaintoisia etteivät amerikanmantereeseen kohdistuvat läskikommentit oikeasti edes päde, yksi kämppiksistäni on muuttamassa pois talosta ja jättää minulle “perinnöksi” tilavamman huoneensa, vaikka jos oikein hyvin käy, en käytä sitä kovinkaan kauaa… MUTTA sanon kyllä senkin, että koska työnhakutilanne edelleen on mitä on, niin tuntuu vähän siltä, että säästän San Diegonmatkan varakkaampaan ajankohtaan (voih) ja käyn mahdollisesti sen sijasta kotimaassa ennen kuin grillauskausi on ohi. Sitä paitsi vaikka vierailijoiden mielestä Vancouverin paikallinen Granville Island-panimon olut oli herkkua (itse en niin paljon oluesta tiedä, mutta tykkään minäkin koko GIB-brändistä art deco-kuvitettuine etiketteineen kaikkineen. Tai siis sellaiset etiketit niillä oli juuri ennen tätä kesää, nyt ne on muutettu), niin Crowmoorin, etenkään extra dryn, peittoavaa siideriä täältä ei vielä ole löytynyt. Ja se tekisi kesästä täyden kympin arvoisen.

Kuulostaa epäilyttävältä, etten jaksa kirjoittaa (koska eihän minulla koulusta lomailevana ja työttömänä elmalpiirustusklubin lisäksi muutakaan tekemistä ole), mutta niin kuin olen sanonut, silloin kun tapahtuu ei ole aikaa kirjoittaa, ja sitten kun se on ohi, vanhoja ei jaksa muistella.

Elmalpiirustusklubista sen verran, että kävijämäärä on ollut niin vähäinen, ettei meillä välttämättä ole varaa pyörittää sitä koko kesän verran. Katselemme josko rahatilanne paranee muutaman viikon kuluessa. Jos ei, niin ne muutamat viikot ovat kesän viimeiset. Höh. :(

Vastuuta

Vähän mälsä olo. Kirin ihan kohta lisää, mutta nyt… en tiedä mikä mälsättää niin kauheesti. Se ehkä kun äiti ja veli lähti vähän aikaa sitten takas koti-Suomeen (kirin kyllä tässä päivänä muutamana kertomaan niiden vierailustakin. Voiman kiitos heidän tuomansa karkkituliaiset kestävät sentään vielä päiväkausia — pyysin tuomaan Hariboa ynnä muita euroesanssisotkuja, kaikki pohjois-amerikkalaiset karkit kun ovat suorastaan surkuteltavia eurooppalaisiin verrattuina…) ja mä en oo vieläkään löytäny työpaikkaa että vois alkaa etsiä pikkusen modernimpaa ja vieläkin yksityisempää kämppää. Ja sit se kun äitin ja Lateksin hotellihuoneessa sai lainata niiden kylpyammetta. Tulin jo niin lyhyessä ajassa riippuvaiseksi kylpemisestä mut kotonani ei ole kylpyammetta ja nyt kärsin siis vieroitusoireista.

Sukulaiset on patistellu mua hankkimaan jotenkin rahaa kirjottamisellani, vieläpä suomalaisilta julkaisuilta. Etätyö sopisi erinomaisesti luonteelleni, mutta a] lähisukulaisten kehuja kirjoittamistaidostani on melkein mahdotonta ottaa todesta (mitäs muutakaan omat vanhemmat ja tädit nyt muka sanoisivat?!), ja b] pelkään julkaisujen lähestymisen meilin välityksellä osoittautuvan uskomattoman stressaavaksi ja (henkilökohtaisesti) räjähdysalttiiksi hommaksi. Miten kirjoitan työpaikkahakemuksen, kun paikka ei ole avoinna enkä edes tiedä mitä minulta halutaan? “Oon nyt asunu Vancouverissa melkein vuoden, voisinko kirjottaa teille jotain?! Ai niin ja opiskelen animaatiota”, MITÄ HELEVETTIÄ. Sitä paitsi eturivin paikkani Vancouverissa, tulevien talviolympialaisten keskipisteessä, on täysin hukkaan heitetty tällaiselle nyhvölle, jota ei urheilu voisi vähempää kiinnostaa ja joka viettää useimmat viikonloppuiltansakin kirjojen ja elokuvien parissa! :( Velikin tiesi paremmin reitin Canucksien kotihallille GM Placelle kuin minä, vaikka ei ole ikinä koko kaupungissa käynyt…

Mutta täytyy mun jossain vaiheessa tuommoista yhteyttä yrittää. Ei se ota jos ei annakaan.

Mutta kirinpä nyt. Kesäkuun alku oli tapahtumarikas, vähintään henkisesti jos ei muuten. Odotin perheen vierailua sun muuta. Kesäkuun ensimmäinen päivä alkoi koulun elävänmallinpiirustusklubi taas toimia, ja mun kontolla oli ennen sitä buukata ANTEEKSI, SIIS VARATA :roll: mallit koko kesäksi. Hirveä puhelin- ja meilirumba, mutta onneksi suurin osa malleista oli jo niin tuttuja LDC:stä että eipä ainakaan ujostuttanut. Oli niissä kaikissa puheluissa ja päivämäärissä silti aika paljon silmällä pidettävää. Se mikä jännitti kaikista eniten oli varata malleja joita LDC ei ole aikaisemmin käyttänyt. Ajattelin että jos mallit ovat huonoja, kaikki paikalle saapuneet piirtäjät katsovat sitten syyttävällä silmällä minua kun sessio meneekin päin seinää. Mutta toisaalta halusin mahdollisuuksien mukaan varata ennennäkemättömiä malleja juuri kesäksi, jolloin osallistujamäärä ei yleensä ole yhtä suuri. Vahinkokaan ei siis olisi valtava jos malli osoittautuisi vähän liian vihreäksi, ja niin pienellä osallistujamäärällä olisi ehkä myös luontevampaa antaa uusille malleille ohjeita sitä mukaa kun sanottavaa tulisi. Lisäksi, jälleen kerran pienen osallistujamäärän takia, ei ottaisi yhtä paljon pannuun jos malli osoittautuisi niin toivottomaksi ettemme enää haluaisi käyttää häntä (mikä tosin oli epätodennäköinen lopputulos). Kesä sopisi sellaiseen “testiajoon”. Sen takia juuri ilmoittauduinkin vapaaehtoiseksi varaamaan kesämallit. Joku muu klubin vetäjistä saa varata mallit syksylle kun joka tapaaminen on tupaten täynnä piirtäjiä.

Pieneksi harmikseni en kuitenkaan saanut buukattua kuin yhden ennen käyttämättömän mallin — klubilla oli vanhojen vetäjien peruina hänen yhteystietonsa, mutta syystä tai toisesta sessiota ei oltu aikaisemmin saatu sovittua. Toiselle, jonka olimme yhden kaverini kanssa peräti aivan itse “scoutanneet” paljon aikaisemmin keväällä (Basic Inquirysta, eli ei vaatinut paljon ponnistelua, mutta sainpa käyttää “scoutata” -sanaa), ei käynyt maanantai-illat, mutta pyysi ottamaan yhteyttä syksyllä kun klubin kokoontumisajat muuttuisivat. Kolmas taas esittäytyi vasta kun koko kesä oli jo buukattu aikoja sitten. Molemmat jälkimmäiset kuitenkin toivottavasti saadaan näyttäytymään syksyllä, mutta silloin buukkausta hoitaa jo joku toinen henkilö kuin minä.

Ensimmäisessä ja toisessa kesä-LDC:ssä osallistujamäärä oli pieni, mitä osasimme odottaakin. Tällä viikolla, juuri kun oli sen aikaisemmin käyttämättömän mallin vuoro (mitä kävijät eivät tietenkään tienneet, meitä vetäjiä lukuunottamatta), tulikin sitten ihan hirveä kävijäryntäys. Se aiheutti mulle vähän jännitystä, mutta onneksi uusi malli osoittautuikin tismalleen sopivaksi LDC:hen! Se otetaan kyllä säännölliseksi malliksi. Kokemus ja asennot olivat kohdallaan, hirmu hyvin vaihtelua poseerauksissa. Syy oli mitä todennäköisimmin se, että malli oli entinen animaatio-opiskelija Vancouver Film Schoolista. Ellei tietäisi, että hyvä malli tienaa niin hemmetisti kolmesta tunnista (70 $ meiltä — tosin animaatio-opiskelijoiden kolmituntinen on useine asennonvaihtoineen malleille vaativampi kuin tavallinen elävänmallinkurssi joten tuo meidän tarjoama on vähän keskivertoa enemmän), saattaisi tosissaan ihmetellä, mikä ihme johtaa animaattorin alastonmallin uralle…

Joka kerralla on piirtämiseni tietysti luistanut paremmin ja paremmin, mutta kuun alusta asti olen nauttinut siitä että pääsee taas piirtämään elävää mallia ja erityisesti että pääsee taas näkemään ihania luokkakavereita (tai ainakin niitä muutamia, jotka ovat Vancouverissa kesän ajan)! Tällä viikolla flowni oli koko tähänastisen kesän paras. MULLOLI IHAN TÖRKEE FLOW PÄÄLLÄ :P Rakastan elmalpiirustusta!

…Ja The Tonight Show with Conan:in Twitter Tracker saa mut kovasti haluamaan kirjautua Twitteriin :P Kannattaiskohan mun siellä sitten visertää suomeks vai englanniks? Tuli melko randomisti mieleen, onkohan Carl Hiaasen Twitterissä? Jos on niin liityn kyllä tällä sekunnilla…

[Tarkistuksen jälkeen:] Ei ole — en taida ihan tällä sekunnilla liittyä.

Lisää läpinää Hiaasenista tiedossa lähiaikoina, sillä tulin viimein hankkineeksi yhden hänen lastenkirjoistaan, Hoot :in, (suom. Hu-huu! ). Ensinnäkin: kohderyhmä lapset, potentiaalisilla lukijoilla ei yläikärajaa; toiseksi, en tajua miksen ole vielä niitä hankkinut ku oon kuitenki lukenut Hiaasenin jok’ikisen “aikuisten” romaanin ja muutenkin olen lastenkirjafani— ai niin, eioo rahaa. Sehän se. Pitää hankkia kanadanmaalainen kirjastokortti!

I’m sure I’d write the same kinds of novels wherever I lived, but there’s no place as rich with weirdness and depravity as Florida. –Carl Hiaasen on writing about Florida

“THE FUTURE, CONAN?”

Kirjoittelenpa taas aika tovi sitten tapahtuneista asioista, mutta kyllä mä tässä aion kiriä… ;)

Aloitan alkupäästä. Minulle kesän tärkein tv-tapahtuma oli, TIETYSTI, Conan O’Brienin palaaminen töllöttimeen The Tonight Shown uutena isäntänä 1. kesäkuuta. Toki olin äärettömästi odottanut Conanin näkemistä pitkästä aikaa, mutta ikäväni täysi mitta kävi itsellenikin selväksi vasta sillä hetkellä, kun vanha rusoheltta ilmestyi taas ruutuun (tai oikeammin tietsikan näytölleni). Heti ensijakson ensiminuutit melkein saivat minut kyyneliin — jotka aiheutuivat yhtä suurilta osin naurusta ja liikuttuneisuudesta. Tosin NBC ei anna minun postata historiallista shown avausta ilman mainosta videon edessä! >:(

Iloinen jälleennäkeminen pehmensi oudon isosta studiotilasta aiheutunutta shokkia. Uusien lavasteiden laajuus valehtelematta jäi minulle päällimmäisenä mieleen, jos kritiikkejä tivataan. Muutamat Late Nightin pienimmistä musiikkivieraskokoonpanoista olisivat hukkua uuden Tonight Shown lavan syövereihin. Pelkoja mieleni taka-alalla en ensimmäisen jakson aikana juuri huomannut, koska olin niin hurmiossa Conanin paluusta, mutta myöhemmin pystyin miettimään, että samanlaista hullunmyllyä kuin Late Nightissa mielipuolisimpina öinä nähtiin, tuskin saadaan sovitettua tämänmoiseen uuteen ympäristöön vaikka Conanin esiintyminen onkin aikaistunut vain nimeksi.

Kaihomielellä arvailen myös, että NBC:n “lippulaivatalkkarissa” ei varmasti enää nähdä yhtä erikoisia, viihteen reunuksilla kiikkuvia, juuri-ja-juuri-julkkis -vieraita kuin menneessä Late Nightissa (en väitä että niitä olisi älyttömästi Late Nightissakaan ollut mutta kuitenkin enemmän kuin “kilpailevissa” talkkareissa), koska nyt kerran on mahdollisuus saada vieraiksi kaikkein suurimpia tähtiä. Jotkut j-j-j-j -vieraiden istunnoista tarjosivat Late Nightissa aivan mieltämullistavaa viihdettä. Toisaalta, Conan on yhä täsmälleen sama koheltaja, ja hänen persoonansa on vähintään yhtä suuri osatekijä haastattelujen viihdyttävyyteen kuin haastateltavat. Jos pidit Conanista aikaisemminkin, pidät hänestä yhä, ja jos inhosit, inhoat edelleen. Tämä on rehellisin, paikkansapitävin (ja minunlaisilleni Conan-faneille tehokkain) mainoslause, jonka voi uudelle Tonight Showlle tarjota. VAIKKA KIRJOITANKIN PARI VIIKKOA MYÖHÄSSÄ…

Lisäksi: ihku Andy (Richter) riffailee Conanin kanssa odotetusti viihdyttävämmin kuin puhumattomana parhaimmillaan oleva Max Weinberg (tarkoitan tätä kunnioittavan kirjaimellisesti — kuinka monta kertaa Maxin vaitonaista naamataulua onkaan menestyksekkäästi käytetty vitsin huipennuksena?), vaikken vielä katsonutkaan Conania silloin kun Andy oli hänen aisaparinaan — minkäs nuoruudelleni mahdan!! :P MUTTA. Kaipaa Ändi kyllä lisäharjoitusta kuuluttajana. Tai ehkä olen vain tottunut johonkin ihan hypermaaniseen Joel Godardin kuulutusten jälkeen. Palataan asiaan kun enemmän jaksoja on vierähtänyt.

Ensimmäisen viikon sketsit antoivat syytä riemuun. Ensijakson Universal Studios -kiertoajelu oli vähintään yhtä hauska kuin Conanin tyylikäs ryntäys Amerikan halki. Tunnustan huutaneeni näytölle “IIIIIIIK ihanaa että oot takas Conan!” minkä naurultani kerkesin.

Uusista (säännöllisiksi tarkoitetuista?) sketseistä olen pääosin pitänyt. Twitter Tracker on ihan nerokas (sanoisin että suosikkini kaikista uusista sketseistä, mutta kun uusia ei vielä ole niin paljon että moisella arvonimellä olisi paljon painoa), nauran sille ihan naama vääränä, kun taas “Andy’ll Try It!” ei vielä ensimmäisellä kerralla kirvoittanut minusta kuin olankohautuksen. Muiden muassa “In The Year 3000″ sai ensin minut kurtistamaan kulmiani: uudet high tech -puvut? Muutettu sketsin nimi?? Miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki? Mutta pelkäsin turhaan. Conan ja Andy viimeisen päälle ufoisiin metallikauluksiin puettuina oli selittämättömän huvittava näky, ehkä siksi, että molemmat näyttivät niin jähmettyneen epäuskoisilta vilkkuvaloin varustetun vaatepartensa ympäröiminä, ja uudesta futuristisesta lookistaan huolimatta turvautuivat sketsissä yhä tuikitavallisten taskulamppujen apuun :D kuten onkin oikeus ja kohtuus. Vitsien lukijat/tulkintatapa ovat kyseisessä sketsissä aina paljon itse vitsejä hauskempia. Siksi toivon että vieraatkin pääsevät tuttuun tapaan lukemaan niitä, eikä vain Andy.
Pakko vain sanoa, että ensimmäisten viikkojen vieraat ovat olleet hyvin suureksi osaksi yhdentekeviä tai jopa haukotuttavia (kuuluisuus ei takaa kiinnostavuutta minun yhden hengen testiryhmässäni). Kuten ennenkin, Conan on paras syy katsoa showta (vaikka shown nimi ja esitysaika ovatkin muuttuneet ;) ), ei vieraat. Tuntuu tismalleen siltä että Late Night with Conan O’Brien olisi palannut televisioon, ei ainoastaan Conan itse. Tätä eivät siis Tonight Shown entisen isännän, Jay Lenon, fanit arvattavasti jää pitkäksi aikaa katselemaan.

Siitä muistuukin mieleen, en suunnitelmistani huolimatta ensimmäisen jakson jälkeen jaksanutkaan ryhtyä seuraamaan Late Night with Jimmy Fallonia. Ei Jimmyn ensijakso oksettavan huono ollut, ei sinne päinkään, mutta se nyt vain ei ollut sellainen ohjelma joka olisi jaksanut kiinnostaa minua kahden jakson verran. Siinä ei ollut mitään, mikä saisi minut seuraamaan ohjelmaa säännöllisesti. “Tuntemattomat” kummalliset myöhäisyön vieraat esiintyvät ehkä sitten todennäköisemmin Jimmy Fallonin kuin Conanin tentattavina, mutta ketä kiinnostaa? Fallon häviäisi karismakisassa koinsyömälle kintaallekin.

OON IHAN RAKASTUNUT

…Andrew Dalyyn!

( ;) HAHAA yllättikö ees yhtään…
Olette muuten oikeassa: tällä blogimerkinnällä ei oo mitään pointtia)

AKA “Brad the Friendly Homeowner” Reno 911! :sta, muun muassa. MADtv:tä en katso. Mutta Lewis Black’s Root of All Evil on aika mahtava ja ANDY SIINÄ MAHTAVA :P “He’s mean like… if you went to one of those Build-A-Bear places and you put teeth in one.” <–Paul F. Tompkins

Kehotan, SUORASTAAN VAADIN, kaikkia englannin hallitsevia katsomaan seuraavan uskomattoman stand-up -pätkän [nauroin pääni ihan kipeäksi], jossa Dalyn lavahahmo on…

“…Bang Bang Ellington” (OSA 1/2)

(OSA 2/2)

* * *

Ups, unohdin sitten kokonaan blogin kolmivuotissynttärin, mutta ei mulla mitään erikoista juhlapostausta ollut suunnitelmissa kuitenkaan. No, tulipahan tästä ainakin blogini eka virallinen turha kuvaspämmi, JEE.

Nurmikkonokoset

Keksin taas tekemistä sukulaisten vierailulle: Vancouver Art Galleryyn on tullut koko kesäksi näytille Rembrandt ja Vermeer poikineen! Muistaaksein tiistaisin on käytännöllisesti katsoen ilmainen museoon pääsy. Minä ainakin menen, varmaan äitikin tykkäisi, tosin pikkuveli hyvin luultavasti istuu mieluummin vaikka terassilla sillä aikaa :D Tai mistä sen tietää.

Heti kun tänne tuli kunnon hellekelit, minulle tuli yhtäkkiä hirvittävä ikävä kotipuolen kesää, järvenrantasaunaa ja grillimakkaraa.

HITSIT tuskin maltan odottaa että kotiväki tulee käymään… Ne hullaantuu varmasti West Endin biitseihin (niiden hotelli on siinä lähellä). Jiiiiiii!

Itse olen vaellellut siellä lähes joka päivä. English Bay on kummallinen: se ei koskaan tunnu minusta liian tunkuiselta vaikka se aina aivan kuhisee ihmisiä, varsinkin viikonloppuisin! Ja yleensähän tunnen tervettä vastenmielisyyttä sankkoja ihmismassoja kohtaan. Siellä kun istahtaa nurmikolle, aah… juuri sopiva välimatka seuraavaan monituhatpäisen vapaa-ajanviettäjäjoukon jäseneen. Juuri sopiva bongailla ihmisiä, jos haluaa; juuri sopiva vetäytyä rahallisille ruoansulatusnokosille, jos haluaa. Ja voi hyvä söpöys niitä kaikkia ihania koiria, jotka riemuitsevat niin hellyttävän suhteettomasti omistajien leikittäessä niitä. Joskus vielä asetun vanhoilla päivilläni aloilleni ja maltan olla kotona tarpeeksi huolehtiakseni koirasta sen ansaitsemalla tavalla…

Olen keskittänyt kesätyönhakunikin keskustan puolelle P-Vanin sijasta. Vain kahdesta paikasta annettiin ymmärtää, että olisi jotain mahdollisuuksia — kummallakaan ei tietenkään ole mitään tekemistä animoinnin kanssa, valitettavasti. Toinen niistä on sentään erittäin siisti kirjakauppa. Se ei vain tarvitse apulaisia ennen “kesää” (minullehan kesä alkoi jo kuukausi sitten, joten työpaikka-aihe alkaa olla päivänpolttava, mutta en ole varma mitä ajankohtaa kaupan ihmiset “kesällä” tarkoittavat) mutta sitten kun tarvitsee, oma-aloitteinen työn perään kyselyni nähtävästi toi minulle lisäpisteitä. Huraa! Ironista, sillä tämä kirjakauppa oli ainoa johon lähetin CV:n ilman että ne olisivat edes julkaisseet minkäänlaista työpaikkailmoitusta (edes kaupan ovessa), kun taas vastaamistani työpaikkailmoituksista ei ole kuulunut takaisin mitään… Kirjakauppa ois kyllä mulle opiskeluihin liittyvän työn jälkeen kaikkein mieluisin vaihtoehto. Siksi sinne niin innolla tyrkytinkin itseäni, joten kaipa sitten eräällä tavalla ansaitsen heidän minulle suomansa erityishuomion.

Mikään ei silti ole vielä varmaa. Tätä menoa minulla ei ole mitenkään varaa käydä San Diegossa kesäloman aikana. Jaa, pysyyhän se siellä ensi vuoteen saakka. Ehkä käynkin tänä kesänä Suomessa ja jätän jenkkilänreissun jollekin syyslomalle? HALUUN NIIN HULLUNA KOTOON JÄRSIMÄÄN GRILLIMAKKARAAAA! :(

Asunnonvaihtoa olen miettinyt, ei sillä että minulla olisi valittamista nykyisestä kämpästäni tai kämppiksistäni, mutta olisi vain niin tajutonta luksusta saada palata yksinasumiseen, tämän monipäisissä talouksissa vietetyn vuoden jälkeen. Muuttosuunnitelmista ei kuitenkaan tule mitään ennenkuin löydän työpaikan JA saan ensimmäisen palkkani. Mikä sujuu takkuisesti, kuten sanottu. Joten pakko vain suoriutua.

Sivumennen sanoen, ihmeellistä miten harvoin kaikkein surkeimmissakaan tarjolla olevissa vuokraluukuissa suvaitaan lemmikkieläimiä. Benny on hiljaisempi ja siivompi kuin sohvatyyny, mutta ei voi mitään kun vuokrailmoitukset ovat kaikki “No pets”iä “No pets”in perään! Nykyisen asuntoni paras puoli lieneekin, että Bennyn kannalta asumisjärjestely on täydellinen. Se voi mennä ulos turvallisesti aidatulle, isolle takapihalle milloin haluaa — eikä ole pelkoa auton alle jäämisestä, talo on iso ja tarjoaa tekemistä vaikka se ei menisi ulos koko päivänä (eikä se yleensä menekään) ja kämppikseni tykkäävät Bennystä. Jos onnistuisin kuin ihmeen kaupalla löytämään normaalin yksiön jossa on kissat sallittu (GOOD LUCK!!), niin se saattaisi olla minulle onnellisempi mutta Bennylle surullisempi muutto. Enkä halua jättää Bennyä nyt kun olen ottanut sen hoidettavakseni.

Antaisin vain niin paljon siitä ilosta että minulla olis taas omaa rauhaa… (EN viittaa tällä valuuttaan. Sillä rahaa minulla nimenomaan EI ole annettavana. Voisin antaa pari sormeani — vuokranantajat vain eivät kelpuuta niitä maksuksi. :( )

Ohhoh. Anteeksi tosi paljon kun valitan koko ajan.

* * *

Erittäin viihdyttävä ja näyttävä uusi Star Trek -elokuva houkutteli selittämättömästi aivoistani esiin tämän näpytelmän (”selittämättömästi” siksi, että elokuva itse ei ole varsinainen syyllinen siihen mistä seuraavassa puhun; se piristi minua hurjasti ja odotan innolla DVD-mammuttijulkaisua saadakseni kuunnella tekijöiden efektijorinoita ja näyttelijöiden tarinoita):

On todistettu — ja lisäksi koen tuttavapiirissäni joka päivä — että naiset pystyvät samaistumaan seikkailu-, scifi-, toiminta- yms. elokuvien miespäähenkilöihin. Kunnon riemukkaasta ja jännittävästä rymistelyelokuvasta nauttiva katsoja (mies tai nainen) luonnollisesti asettaa itsensä sankarin asemaan, vähintäänkin alitajuisesti. Seikkalijaan samaistumiskyky tai elokuvanautinto ei vähene siitä, että päähenkilö sattuu olemaan eri sukupuolta kuin katsoja (ellei sitten katsoja ole henkiseltä kehitykseltään täysin säälittävä). Sivuraide: pikkutyttönä leikin monien muiden muassa myös Robin Hoodia, Han Soloa ja Peter Pania, Pepin lisäksi (kuka lapsi haluaa leikkiä Marian-neitoa, Leiaa tai Leenaa?! En minä ainakaan. Eikä ketään ihmistä voi pakottaa leikkimään noin tylsiä hahmoja vain siksi että ne ovat “sopivaa sukupuolta”. Samaa sovellan aikuisena elokuvien katsomiseen).

Minua ei normaalilla mielikuvituksella varustettuna katsojana häiritse se, ettei seikkailuelokuvien sankareina nähdä läheskään yhtä paljon naisia kuin miehiä, VAAN se, että niin monet näistä naisseikkailijoista on luotu seksikkyys etusijalla. Tarkoitan että seksikkyyttä on ajateltu ennen muita hahmon ominaisuuksia ja siihen on panostettu enemmän kuin miessankareiden ollessa kyseessä. Tämä on mielestäni huonoa hahmokehittelyä ja heikentää koko elokuvaa, mikä voi yhdeltä osalta selittää naispääositettujen toimintaelokuvien vaatimattomampaa menestystä.

Pitää mennä johonkin britteihin ennen kuin näkee vaikkapa riittävillä rahkeilla tuotetun poliisisarjan, jossa naispäähenkilö EI ole tuntikaupalla meikattu vaateripustin, vaan joku jonka voi uskottavasti kuvitella asettavan työnsä kampauksensa edelle; vastaavien sarjojen mieshahmojen luominen moisella metodilla ei tulisi mieleenkään, miksi siis naishahmojen? :shock: Se se minua tympii. Jälleen kerran: ei se, että naishahmoja nähdään vähemmän, vaan että niitä harvoja naishahmoja ei kohdella samalla logiikalla (tai siis, niin loogisella kuin viihdelogiikka nyt ylipäänsä voi olla).

Naissankareiden vähyyttä minun melkoista kiintymystäni nauttivissa lajityypeissä perustellaan usein mm. sillä, että toimintaleffat joissa on päähekilönä nainen eivät vedä yhtä paljon yleisöä. [Noidankehä -- naispäähenkilöt eivät tuo menestystä, ennen kuin niiden luomisprosessiin aletaan panostaa muutenkin kuin silmänilon osalta, eikä niihin aleta siten panostaa ennen kuin ne menestyvät?] Vihjataanko tällä muka, että miesten mielikuvitus on niin köyhä, etteivät he kykene samaistumaan konventionaaliseen toimintasankariin jos tämä onkin nainen? Höpö höpö… Jos olisin mies, pitäisin tällaista näkemystä loukkauksena miehiä kohtaan. Mutta koska en ole (enkä koskaan tule olemaan) mies, en tohdi muuta kuin pitää sitä loukkaavana toimintaelokuvafaneja kohtaan.

Kommentit on muuten blogissa sallittu (ei sillä että blogini ketään kiinnostaa, ajattelin vain heittää tuon eetteriin, kun kerrankin tuli huttua josta satunnaisilla lukijoilla voisi olla jotain sanottavaa…).

“Family isn’t a word…”

Mun oma äiti ja pikkuveli ovat tulossa kesällä käymään Vancouverissa! En malta odottaa. Jos Lateksin mielestä Sylvi oli paksu, niin mitä mieltä se mahtaakaan olla kun näkee Bennyn! (Tavallistakin paksumpi turkki sillä tosin on…)

Olen yrittänyt miettiä, mitä nähtävyyksiä tai aktiviteetteja haluaisin esitellä, mutta ei oo kyllä heti tullu mieleen paljon muuta kuin mun suosikkiravintoloita :P — ja haluaisin keksiä sellaistakin tekemistä mikä ei vaatis kovasti rahantuhlausta (ainakaan bussimaksujen lisäksi). Siihen ensimmäinen valinta on Stanley Park. Mulle ainakin riittää viihteeksi ihan vain rantaa myöten kävely, kymmenen eri kielen kuuntelu, koirien ja lintujen tarkkailu.
Mä näin joutsenpariskunnan rakentavan siellä Lost Lagooniin pesää, seisoin rannalla KAHDEN METRIN PÄÄSSÄ NIISTÄ! Rakastan lintujen katselua. En koskaan ole tarkoituksella lähtenyt lintuja bongaamaan, mutta jos näen linnun, pysähdyn aina vahtaamaan sitä. Tämä tapa minulle kehittyi jo kauan sitten Suomessa.

Makukysymyksetkin mutkistavat asioita. Minä itse esimerkiksi tykkään merimuseosta ja elokuvissa käynnistä… Mutta ei merimuseo niin hieno ole että Suomesta tullessa pitäisi heti rynnätä sinne, varsinkin kun minä olen kolmikosta ainoa jota se kiinnostaa. Sisustetusta laivastakin pidin kenties vain sen takia että se muistuttaa niin vahvasti Keski-Suomen museosta löytyvää sisustettua vanhanajan sekatavarakauppaa, niin että vähän turhaahan se suoraan Jyväskylästä saapuville olisi näyttää. Sitä paitsi nautin merimuseosta yksin käydessäni varmasti yhtä paljon kuin nauttisin äidin ja velipojan kanssakin. Ja mitä elokuviin tulee, tuntuisi ehkä vähän hölmöltä viettää aikaa elokuvissa kun perheenjäsenet joita ei ole nähnyt sitten joulun ovat käymässä vain reilun viikon.

Haluaisin käyttää niitä Metropolis-ostoskeskuksessa ihan vain siksi että se on niin pökerryttävän kolossaalinen, mutta mitäs muuta kaikkien niiden kauppojen keskellä tekisi kuin kuluttaisi valtavasti rahaa? Granville Island on melkein sama juttu, paitsi katseltavan suhteen vähän parempi (ihania näyteikkunoita, veneitä jne.), mutta kyllä sielläkin kaupanteko on pääosassa. Granville Islandille haluaisin silti viedä ne yhdeksi iltapäiväksi, koska yks mun suosikkirafloista on siellä (Tony’s Fish & Oyster Cafe). Fish&chipseihin äiti saattaa olla kyllästynyt äskettäisen Manchesterinmatkan jälkeen, mutta TF&OC:n clam chowder -simpukkakeitto on enemmän kuin reissun arvoinen. Ollakseni aivan rehellinen en ole syönyt clam chowderia muualla kuin Tonylla ja Soup Meisterilla, mutta yleensä Soup Meisterin keitot ovat lyömättömän herkullisia (miksi muuten söisin siellä niin usein?!) ja Tony’s clam chowder saattaa jopa Soup Meisterin version HÄPEÄÄN! Jälkkärille Tonylle ei kuitenkaan kannata jäädä. Mä valitsisin ihan vaan donitsin ja kahvin Granville Islandin sisätilatorin parhaasta donitsikojusta — hitsit, aina unohdan kojun nimen kun muistan sen vain sijainnin perusteella!! (Niillä on vihreä logo valkoisella pohjalla…) Mutta sille johdattaisin perheenjäsenet joka tapauksessa. Hyvää gelatoakin GI:lta löytyy. Tai sitten voisi huristella pikku paatilla vastarannalle ja mennä jälkkärille vaikka Denman Streetille, jonka syömälät tarjoavat monikulttuurista ja herkullista valinnanvaraa.

“Granville Island?! Ihan turistirysä!” sanoisivat paikalliset varmasti. Mutta vaikka olen asunut täällä kahdeksan kuukautta, enkä ehkä enää pahimpien turistien joukkoon lukeudu, tykkään paikasta edelleen. Minkäs teet!

Ihan välttämättä haluan raahata ne kampukselle ja näyttää meidän entisen luokan, sekä toisen vuosikurssin luokan johon me siirrytään syksyllä. Sitä paitsi kampus ei ole hullumman näköinen muutenkaan.

Lisää ideointia tiedossa. Tärkein nähtävyys on kuitenkin saada kyseiset perheenjäsenet hetkeksi silmänkantaman päähän.
Tahra tällä nimenomaisella paperilla on se, että mun on pikapikaa löydettävä kesätyöpaikka tai en pärjää läheskään koulun alkuun (ja opintotuen jatkumiseen) asti, mikä puolestaan merkitsee, että juuri sinä aikana, kun sukulaiset ovat käymässä, mun täytyy olla töissä. Toivottavasti ei joka päivä.

Minulla ei ole hajuakaan jäänkö tulevaisuudessa Kanadaan (kyllähän sitä Vancouverissa ja koulussa uneksii harva se päivä aivan vavisuttavia asioita; toppuuttelen koko ajan itseäni etten vain oikeasti alkaisi ottaa kaikkein ruusuisimpia harhoja todesta; sekin on muistettava, että animaatioala on saanut monet koulumme opettajista matkustamaan ympäri maailmaa), mutta jos en muuta takaisin Suomeen, toivon että työskentelinpä sitten missä tahansa minulla olisi varaa matkustaa Suomeen ainakin kerran vuodessa.

* * *

“…It’s a sentence.”

Pari asiaa joita en ymmärrä:
Ihmisiä, jotka eivät pidä Wes Andersonin elokuvista; ja sitä, miten ihmiset, jotka pitävät Wes Andersonin elokuvista, kestävät olla ilman Criterion Collection -DVD-julkaisuja noista elokuvista.

The Royal Tenenbaums Criterion-julkaisu oli ostoslistallani pitkään, mutta vasta koulun täällä aloittaessani hankin sen. Ja kuten kuvasta kuvaannollisesti sanottuna näkyy, otin vasta nyt kirjoittaakseni siitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että minun olisi tarvinnut miettiä sanottavaani pitkään.

Andersonin ollessa kyseessä Criterion-DVD:t on selvästi suunnattu täysfanaatikoille, joille hänen tekeleensä ovat enemmän kuin pelkkiä elokuvia — siksi Criterion-ekstratkin eroavat yleensä luonteeltaan tavallisista DVD-ekstroista — mutta Tenenbaums-DVD:n lisävarustukset muistuttavat poikkeuksellisen paljon tavallista DVD-julkaisua. :? Runsaudestaan huolimatta niihin ei lukeudu mitään yhtä erikoista ja viehättävää kuin vaikka Rushmoren ekstroista löytyvät Max Fischer Playersin tulkinnat hittielokuvista, tai The Life Aquatic with Steve Zissoun ekstroissa stop motion -animaattoreiden luomuksiin tutustuminen ja jossain pörisevässä kahvilassa läppärillä äänitetty kommenttiraita jne jne jne. Paria ekstraa pidin melkein pelkkänä tilantäytteenä, esimerkiksi Miguel Calderónin (jonka ideoimat maalaukset oudostavat elokuvassa Eli Cashin olohuonetta) radiohaastattelua.

Pieni pettymys oli myös se, että Mark Mothersbaugh (Andersonin hovisäveltäjä ja eräs suosikkielokuvasäveltäjistäni) ei ole äänessä lainkaan, vaikka hänen Tenenbaums-scorensa on vähintään yhtä vaikuttava suoritus kuin The Life Aquatic… (niin paljon kuin Andersonin leffoissa käytetäänkin jo olemassaolevia biisejä). Mothersbaugh’n haastattelu kuului The Life Aquatic… -ekstrojen huippukohtiin, ja Tenenbaumsin monipuolisen, haikean, sekä henkilöitä kuvastavan että ornamentaalisen scoren luomisesta olisin kuunnellut juttuja sitäkin mieluummin.

Tämmöisistä huolimatta uskaltaisin sanoa tupla-DVD:n olevan Andersonista tai vain Tenenbaumsista pitävälle hintansa väärti.

Valtaosalle The Royal Tenenbaumsiin tykästyneistä sen suurin viehätys ovat nimenomaan sen persoonat, eikä varmasti yksikään fani halua olla kuulematta lisää hahmoista tai eri tulkintoja heistä. Kuten olen maininnut, Andersonin ohjaustöiden henkilöistä on pysäyttävän helppoa nähdä jokaisessa kuvajainen katsojasta itsestään, oli se sitten Richien hauras toivomus saada perhe yhdistettyä periaatteessa ensimmäistä kertaa; Chasin turvattomuuden tunne joka vain kasvaa jokaisen pakkomielteisen varotoimen myötä :cry:; Ethelinen avautuminen rakkaudelle liian pitkän ajan jälkeen; Royalin pyrkiminen takaisin perheeseen, syistä jotka muuttuvat itsekkäistä epäitsekkäiksi hänen tajutessaan kuinka paljosta vinksahtaneisuudesta hän on vastuussa (huom. minusta on kiinnostavaa että vaikka Royal on nimeä myöten perheen keskipiste, hän poikkeaa joukosta kenties kaikkein eniten — onko räiskyvän Royalin mukauduttava enemmistöön, ja jollei hän kykene, mitä kompromisseja muut perheenjäsenet joutuvat tekemään saavuttaakseen yhteisymmärryksen?); Elin identiteetin etsintä… Voi hyvä ihme mulla kostuu silmät jo ihan näistä kirjoittaessa :roll: äässhh…

…SIKSIPÄ antoisimmat ekstrat olivat minulle yllättäen näyttelijöiden haastattelut, sillä tusinaDVD-haastatteluista poiketen ne käsittelivät lähes yksinomaan heidän näyttelemiään hahmoja. Ei epäilyttävän ylenpalttisia kehuja kollegoista tai “hurmaavia” anekdootteja kuvauspaikalta, vaan näköaloja näyttelijäntyöhön sekä ihmissuhteeseen, jonka he loivat esittämänsä hahmon kanssa. Luke Wilsonin mielipiteet roolihenkilöstään Richiestä olivat erityisen “palat kohdalleen loksauttavia”. En haluaisi spoilata elokuvaa sitä näkemättömille, sanon siis vain että Wilsonin yksinkertainen kuvaus eräästä Richien hahmon tärkeimmästä ja hyvin yhtäkkisestä päätöksestä sekä tämän motivaatiosta siihen oli niin uskottava, että sen ei voinut kuvitella syntyvän mistään muusta kuin intuitiosta, siitä että jotkut näyttelijät on todella valettu rooliaan varten. Lisäksi kukin Tenenbaumin “perheenjäsenten” (olivat he sitten verisukulaisia tai eivät, kuten Eli ja Margot…) näyttelijöistä toi koskettavia (ja minulle henkilökohtaisesti ihan palan kurkkuun nostattavia) lisämaisemia perheen sisarusdynamiikkaan — Luke Wilson jälleen kerran etunenässä. The Royal Tenenbaumsin henkilöt saattavat paeta puutteitaan mutta heidän näyttelijänsä eivät.

Distant lands and burning sands

Saanen aloittaa kerrankin virallisesti animaatio-uutisella: Pixar perustaa haarastudion Vancouveriin. Uuuuu! Stalkkailemaaaan…
Vaikka studion ideana on siirtää vain lyhytfilmituotanto Vancouveriin ja vaikka pitkät elokuvat kuuluvatkin pitkän tähtäimen unelmiini (ja vaikka jotkut ammattilaiset muistelevat ennakkotapauksia kuten halpatuotantoihin tuomittuja Disneyn haarastudioita ja niiden olemattomia “ylenemismahdollisuuksia” tärkeämpien tuotantojen pariin), eihän tässä fani voi muuta kuin hilpeytyä. Toivoa en heitä; sen perusteella mitä oon Pixaria seurannut, niistä lukenut ja opiskellut, henki on siellä vähän avoimempi. (Myös Disneyn hankittua Pixarin.)

Työlupahakemus meni läpi yllättävän nopeasti (olen kiitollinen!), joten tunsin velvollisuudekseni tällä viikolla aloittaa kesätyönhaun, mutta oon hakenut vasta paria paikkaa. Hain niihin netti-ilmoitusten perusteella (craigslist-sivusto on Pohjois-Amerikassa monen lähtöruutu etsipä sitten työpaikkaa, asuntoa, seuraa tai hylättyä tavaraa) — mutta näköjään ylitsevuotavan ystävällisistä työpaikkailmoituksista huolimatta hakijoille viitataan vasurilla jos ollenkaan, sillä meileihini ei ole muutamaan päivään kuulunut vastausta. Ei edes “kiitos kiinnostuksesta mutta paikka on jo täytetty” tai “kiitos hakemuksesta, me ilmotellaan sitten”. Kyseisissä ilmoituksissa ei mainittu sanallakaan että ainoastaan kelpuutetuille hakijoille vastattaisiin. Tästä lähtien täytyy kai ottaa se itsestäänselvyytenä. Toiseksi, tästä lähtien täytynee metsästää “Help wanted”-kylttejä kaupungilta pinkka CV-printtejä kainalossa.

…Jee, kuulen heränneen kämppiksen askelia yläkerrasta. Oon tässä vahingossa valvonut koko yön ja oisin tarvinnu mikrouunia, mutten viittiny hääriä keittiössä yöpalaa kun olisin herättänyt huushollin… Nyt voi lämmittää keittoo!

Nykyisinpähän olen siis yksi viidestä meidänluokkalaisesta, jotka pyörittävät LDC:tä, ja päätimme aikaisempien vuosikurssien viitoittamaan tapaan järjestää elävänmallinpiirustusta myös kesällä. Ne sessiot alkavat vasta kesäkuun alussa jotta kaikki saisivat vähintään kuukauden aivan rehellistä lomaa (vaikka kesäpiirustelu tietenkin on vapaaehtoista), mutta mallit päätettiin buukata jo tällä viikolla. Mallien saanti piti nimittäin varmistaa ennen kuin kesäsessioita pystyttiin kuuluttamaan ja opiskelijoille mainostamaan, ja mitä aikaisemmin tiedottaminen aloitetaan, sitä paremmat mahdollisuudet saada kävijöitä. Piirtäjiä ei kesäisin käy yhtä paljon kuin kouluvuoden aikana, mutta malleille täytyy luonnollisesti maksaa saman verran palkkaa kuin aina ennenkin, joten on tasapainoilua pysyykö LDC:n kassa kesällä plussan puolella.

Ja sitten tämän viikon vähemmän vaikuttavaan (kotimaassa blogia lukeville näet) animaatiouutiseen: Vancity -teatterissa (siinä ihanassa) esitetään tässä kuussa pari kiinnostavaa animaatioelokuvaa, kiintoisimpana kaikista Sita Sings the Blues. Itsenäisen Sita -leffan syntytarina (josta on kirjoitettu suht runsaasti animaatioblogeissa) on inspiroiva, ja monituisilla tekniikoilla toteutettu yhden hengen hengentuote voitti parhaan elokuvan palkinnon Annecyn animaatiofestivaaleilla 2008. Ymmärtääkseni sitä voi edelleen katsoa ilmaiseksi netissä, mutta itse en ole vielä tullut katsoneeksi vaikka kuulin tästä elävöittävästä animaattorin/tarinankertojan työvoitosta juuri nettijulkaisun alkaessa. Kyllä tätäkin huonompi syy kelpaisi uuteen vierailuun Vancity -teatteriin.

Ja Patrick O’Brianin The Nutmeg of Consolation taitaa olla A-M -sarjan tähän mennessä täydellisin kirja, juu.

Sukulaiset, lupaan ettei seuraavan blogimerkinnän välille jää näin ammottavaa taukoa. Olisin voinut jatkaa tämän merkinnän kirjoittamista huomenna ja tehdä siitä jättipitkän — tiedän että jatkan kuitenkin ihan samoista aiheista jauhamista — mutta päätin antaa armoa…

Jonkin sortin pistos

Tämä viikko on ollut aivan mahtava. Kelit ovat suosineet, niin tosin jo muutaman viikon, mutta nyt vasta on ollut vapaa-aikaa nauttia niistä. Eilen, lauantaina, pidin ensimmäisen kirjaimellisen vapaapäiväni. (Aikaisemmin tällä viikolla piti nimittäin tyhjentää koulussa pöytäni ja säilytyslokeroni — kummatkin niin täynnä että sain viimeiset kamat kärrättyä kotiin vasta torstaina — ja olihan työlupahakemuksenkin jättämisessä omat kiemuransa.) Menin bussilla English Bayhin, söin siellä biitsillä korealaista take-outia, kävelin Stanley Parkissa iltapäivän, pysähdyin välillä lukemaan auringonpaisteessa, ja sitten istuin SkyTrainissa ihan huvikseni koko reitin läpi vaikka en ollut menossa minnekään. Katselin vain maisemia. Sitä paitsi täytyyhän minun ottaa kaikki ilmainen ilo irti opiskelijamatkakortistani, joka on voimassa enää huhtikuun loppuun.

Tarviin lippiksen. Saatoin polttaa iiiiiihan pikkaisen itseni eilen — olin vaan niin innoissani auringonpaisteesta. Kesä on parassssss.

Nyt kun ei vaan superflunssa tulis ja tappais! Niin paljon kuin rakastankin The Standia, niin herättäähän se ihan hitusen paranoiaa kun Meksikosta uutisoidaan n. 80 ihmisen kuolleen kauhistuttavaan… tuota, nuhaan. Joka on levinnyt jenkkilään. Tukikohtaa on syyttäminen myös siitä, että paranoiaani sekoittuu yököttävästi innostunutta odotusta (siitä huolimatta että mahdollisuuteni olla selviytyjien joukossa kyseisessä skenaariossa ovat lähes olemattomat).

Kirjoitan kuulumisia hieman tavallista lyhyemmin, sillä vaikka nyt olisi kerrankin koulutta aikaa kirjoittaa, haluan pikaisesti taas ulos auringonpaisteeseen…

Kuvasin sen lyhytelokuvani ohjauskurssia varten pääsiäisloman (pitkän viikonlopun) aikana. Olin saanut idean siihen vasta melko myöhään, mutta onneksi löysin kuitenkin vielä tarpeeksi monta käytettävissä olevaa meidän luokkalaista täyttämään roolit. Tarkoitukseni oli yksinkertaisesti pitää niin paljon hauskaa kuin epämiellyttävän tehtävänannon puitteissa vain pystyisin, sillä tiesin ettei minulla olisi rahkeita kuvata minkäänlaista oikeasti vaikuttavaa lyhäriä… Joten kuvasin parodian/hatunnoston John Carpenterin Big Trouble in Little China -elokuvalle, josta on tullut eräänlainen kolmen hengen kulttisuosikki luokkamme keskuudessa. Pääosanesittäjäni — pakko sanoa — on vakava A-tyyppi (tietteks? tai vielä pahempi kuin tavallinen A-tyyppi — täysjoustamaton stressaaja) joka olisi kaikissa käänteissä tarvinnut yksityiskohtaiset selostukset ja todistukset siitä, että minulla varmasti oli suunnitelma ja tiesin, miksi tein minkäkin jutun mitä tein. Se halusi aina puuttua mun ohjaamiseen vain siksi etten jaksa jakaa suunnitelmia, jotka ovat selkeitä omassa päässäni mutta joiden selittäminen pääni ulkopuolisille vie liikaa (jo muutenkin tarpeeksi vähäistä) kuvausaikaa.

Jos en muuta tästä oppinut niin sen, että (ainakin tässä elämänvaiheessani) minun ohjaajapersoonani on visionääri tyranni joka haluaa näyttelijöidensä olevan kyselemättä ja luottavan minuun ilman mitään näkyviä perusteita, minkä tosin tiedän olevan kohtuutonta. Pääosanesittäjäni taas stressasi stressaamistaan ja kyseli kysymistään hahmonsa “sisäisistä motiiveista”, sitä miten aioin mitäkin kuvausmateriaalia käyttää (halusin kähistä: “No näät s-tna sitten kun leffa on valmis! Nyt ois aika kuvata eikä selittää MIKS mä tarviin otoksen susta pahvilaatikossa! Ja toiseksi, oisit saanut kyseisen vastauksen simppelisti lukemalla käsikirjoitusta eikä sun ois tarvinnut ärsyttää mua tuolla utelulla lainkaan!”), ja olinko hoidellut koulun alueella tarvittavat kuvausluvat kuntoon. Herrajjumala jätkä — tämä on pelkkä opiskelijafilmi! Relaa jo! Osaksi tunsin syyllisyyttä aiheuttaessani poikaparalle niin silminnähtävää verenpaineen nousua niin pienellä teolla kuin vaikenemisella — mutta toisaalta onnistuin olemaan huutamatta häntä suohon. (Laskin mielessäni kahteensataan.)

Sitä paitsi pääsiäisloman jälkeisenä torstaina, rasittavan editoinnin jälkeen, kun koko luokan filmit esitettiin myös kakkosluokkalaisten ollessa läsnä, sain viimeisen sanani, riemuvoittoni ja PERUSTELUNI, kun kuvaamani komedia osoittautui yleisön kiistämättömäksi suosikiksi. Aivan liioittelematta. Koko joukosta! :shock: Päätin, että tämän kerran en tunne syyllisyyttä omakehuista. Edes pääosanesittäjäni toteamus “Vau… En tosiaankaan odottanut että siitä tulis noin hyvä” (minkä minä olin toki tiennyt alusta alkaen) ei onnistunut varjostamaan itsetyytyväisyyttäni. Sekä meidän- että kakkosluokkalaisilta sateli kehuja ja röhönauruja koko loppuviikon (vai pitäisikö sanoa viikonlopun?). Että mä oon niin paras. (…Anteeks.)

Yleisesti ottaen leffan kuvaaminen oli kuitenkin ollut niin hauskaa ja näyttelijäni niin omistautuvia, että kiitokseksi ostin heistä jokaiselle (eri) DVD:n. Tämä oli lahja myös minulle, sillä nautin saadessani ihmiset katsomaan omia suosikkielokuviani ja -sarjojani! Mwuahahahaaaa! Oli myös nautinnollista miettiä kenelle sopisi mikäkin DVD, sillä tämä oli kerrankin tilaisuus räätälöidä lahja saajan mukaan eikä kiireessä tehty hätäostos. Yksi suosikkipuheenaiheistamme luokassahan arvattavasti on elokuvat ja sarjat, joten minulla oli yllin kyllin viitteitä siitä mitä muut olivat suunnitelleet ostavansa ja mitkä heidän makunsa ovat. Tulin hyvälle tuulelle jo ennen kuin ihmiset vastaanottivat lahjansa, ja sitten tulin vielä paremmalle tuulelle kun he tykkäsivät niistä!

Animaation lopputehtävä (jonka palautuspäivä oli raivostuttavasti sama torstai jolloin lyhärit palautettiin ja katsottiin) jäi lyhärin kuvaamiseltani ikävästi katveeseen, mutta animaatiokurssin olin joka tapauksessa saamassa suhteellisen kunnialla läpi, kun taas ohjauskurssin reputtaa heti jos lyhytfilmi jää tekemättä ajoissa, joten näinhän täällä käy…
Heti perjantaina olikin sitten palautettava hahmosuunnittelun ja layoutin lopputehtävät — joten suurin osa meidän luokasta jäi yön yli viimeistelemään niitä. Perjantaiaamuna tehtävät palautettuamme olimme virallisesti kesälomalla. Ei taidettu kukaan vielä oikein tajuta sitä. Lähdimme isolla porukalla Moodyville’siin aamupalalle ja sen jälkeen kolusimme Big Pete’sillä.

Sitten viikonlopun enimmäkseen nukuin univelkaani pois… Sitten seuraavalla, eli siis TÄLLÄ viikolla tyhjensin luokasta kamani…
Torstaina Peach järkkäsi synttäreidensä kunniaksi keilailuillan kaikille kynnelle kykeneville. Koko meidän luokka ei edes jää Vancouveriin kesäksi, eivätkä ihan kaikki tänne jääneistäkään päässeet tulemaan, mutta muutama osanottaja toi kaverinsa tai kämppiksensä, joten meitä oli mukava joukko, vähintään 12. Yksityiskohtiin menemättä, keilailu ja sen jälkeinen ruokailu muodostivat superhauskan illan.
Perjantai-iltana oli valmistuvien opiskelijoiden näyttely, Gradshow, keskustassa Harbour Centerissä, ja sen jälkeen jatkot, ja näyttely oli upea ja koko päivä oli mahtava. Ja nyt LOMAILEN!

Tulipa aika surkee merkintä tästä… No, kunhan saan itteni kokoon tämän hektisen (mutta ihanan!) ensimmäisen lukuvuoden jälkeen niin lupaan yrittää petrata. Nyt kauhee nälkä, meikä suuntaa ulos pirtelölle ja ostamaan puhelinkorttiin lisää puheaikaa ja lukemaan auringossa ja ties mitä!