15 Credibility Street

The Chronicles of Narnia: Prince Caspian (Narnian tarinat: Prinssi Kaspian) on viimein saapunut Suomeen, joten tiedätte mitä blogiltani on odotettavissa.
Leffahuumassa en tällä hetkellä jaksa jäsennellä kirjoitustani juuri mitenkään — eli teitä on varoitettu. Eikä päätön posottaminen taatusti jää tähän yhteen merkintään.

* Sisältää spoilereita, olit sitten lukenut kirjan tai et.
* En ole uskovainen mutta Narnia-fani kylläkin.

Päällimmäinen ajatus: kivakivakivakivakivakivajeejeejejejejejejejeeeee nähtävä uudesztaan
Vaikka sisäinen elokuvanystävä päästäisi katkeran naurahduksen esim. ajoittaiselle läpipaistavalle laskelmoivuudelle tai sisäinen lukutoukka tuhisisi suoriksi vedetyille juonenkäänteille, se kaikki hukkuu sisäisen metsänmöyrijälapsen riemunkiljahduksiin hänen nähdessään “vanhat ystävänsä” valkokankaalla. (Tai viimeistään sisäisen teinin “oohoo!” -maukaisuihin alati maalauksellisemmaksi muuttuvalle Skandar Keynesille, jonka esteettisten ansioiden arvostaminen tosin saa bloggaavan kävyn tuntemaan itsensä ties miksikä yhteiskunnan viholliseksi. )

Ja yhtä tärkeänä: Pevensiein Narniaan saapuminen ja sieltä lähteminen onnistui kostuttamaan silmäkulmani melkein kuten ensimmäisessä elokuvassakin, hittolainen. Hyvät, haikeat (ja taianomaiset, muttei alleviivaavalla tavalla) kohtaukset, joissa lasten reaktiot olivat herkät ja tarinan suuruus tuntui taas olevan läsnä.

Nurinkurista, että Andrew Adamson joutui tätä elokuvaa tehdessään kiinnittämään erityistä huomiota siihen, ettei Riipitsiip muistuttaisi aivan liikaa Shrek 2 ja 3 -leffojen Saapasjalkakissaa, vaikka Adamson on avoimesti sanonut käyttäneensä Riipitsiipiä lähestulkoon Saapasjalkakissan hahmon perustana. Valitettavasti ei kuitenkaan ole aiheetonta olettaa, että useampi yleisössä on nähnyt Shrekit kuin lukenut Prinssi Kaspianin, varsinkin USA:ssa.

Onneksi niin Antonio Banderasin ääninäytteleminen kuin Shrek-elokuvien slapstickiin vivahtava animaatiojälki ovat erottaneet Saapasjalkakissan kirjallisesta jyrsijäesikuvastaan, ja niinpä valmista ja kirjalle varsin uskollista Riipitsiipiä katsellessa vertailujen mahdollisuuskin tuntui melko kaukaiselta — Prinssi Kaspianin maailma kun on niin erilainen, realistisempi ja likaisempi (mikä ei johdu pelkästään siitä että Shrekit ovat animaatioita ja Narnia-leffat ainakin nimeksi live-actionia). Jos Riipitsiip olisi jotenkin pilattu olisin surrut suuresti, joten tämä sinänsä kelvollinen hiirihahmo oli minulle isompi ilonaihe kuin kirjoja lukemattomat elokuvankatsojat voinevat ymmärtää. Hänestä kun olisi voitu tehdä niin paljon huonompikin.

Riipin ulkonäkö lähenteli täydellistä. Kirjan mukaiset pelkistetyt asusteet, eikä hahmosta oltu rakennettu liian ylisöpöä tai pehmolelumaista. Animoitu erinomaisesti, mikään ei liikkeissä pistänyt pahasti silmään, istui niin digitaalisesti luotujen hahmojen kuin näyttelijöidenkin joukkoon.
Eddie Izzard ei ole ns. “ainoa näyttelijä jota täksi hahmoksi voisi kuvitella”, mutta sopii Riipitsiipin ääneksi erittäin hyvin. Izzard teki jo Riipin ensikohtauksesta (joka oli muutettu, ja kenties jopa kirjaa parempi) purevan, omalla tavallaan huomattavan ylevän ja siinä mielessä sekä selvästi kirjasta tutun että todella valloittavan. Hahmo oli johdonmukaisen asenteellinen. …Mikä olikin tärkeää, koska Riipin tarpeettomasti käsikirjoitukseen uutuuksina ympätyt tylsät letkautukset taistelukohtauksissa olisivat muuten ottaneet hermoon. Riipitsiipin rohkeus oli kautta elokuvan tietysti sekä vaikuttavaksi että vitsikkääksi tarkoitettua, mutta tuossa ei ole valittamisen aihetta, sillä siinä mielessähän Riipin rooli kirjassakin on kirjoitettu. Tasapaino hiiriasenteen ja “comic relief”in välillä oli säilytetty tyydyttävästi.

Olen nyt suhteellisen innoissani Voyage of The Dawn Treader -elokuvasta. Jos Riip on kelvollinen Prince Caspianissa, en näe mitään syytä miksei hän olisi loistava suuremmassa roolissaan Voyagessa. Kuulisin mielelläni Eddie Izzardin tulkinnan Riipitsiipin henkisemmistä hetkistä kyseisessä tarinassa, jotka ainakin kirjan sivuilla saavat palan kurkkuuni ja ovat nostaneet Riipitsiipin yhdeksi epätodennäköisiltä kuulostavista roolimalleistani.

Velho ja leijona on parempi kirja kuin Prinssi Kaspian, joten olisiko itsestään selvää, että ensimmäinen elokuva on parempi kuin tämä? Vaikka tämä uudempi elokuva on teknisesti kehittyneempää työtä, ei sitä enää voi kutsua varsinaisesti elämykseksi. Tykkäsin silti.
Toisaalta Prince Caspianissa, niin kirjassa kuin erityisesti elokuvaversiossa, on paljon turhaa, mutta toisaalta taas mikään siitä turhasta ei ole sentään erikoisen ärsyttävää…

Vain yksi tyrmäävä pettymys. Ihmissusikohtaus on PI-LAT-TU. Ymmärrettävä takaumarakenteen hylkääminen aiheutti varmaan kohtauksen sijoittamisvaikeuksia, mutta sen sijaan että se olisi jätetty pois, siinä nähtiin tekosyy tuoda Valkeana Velhona valloittanut Tilda Swinton (joka on tietysti mahtava näyttelijä mutta tässä leffassa aivan tarpeeton) hetkeksi kankaalle. Ikävä arvostella kun itsellä ei ole minkäänlaisia parannusehdotuksia, mutta mm. Ihmissuden tajuton ylinäytteleminen imi kaiken kirjassa kokemani hyytävyyden klassikkorepliikistä. Ja sitten täysi erikoisefektisirkus ja vielä Velhonmanaus kun kirjassa sama kohtaus oli hämärä, klaustrofobinen, tautinen, haiseva ja hiuksianostattava. Hemmetti kun harmittaa.

Sarjassamme “Damned if you do, damned if you don’t”… Ensin olin iloinen että Miraz oli paljon pirullisempi ja fiksumman oloinen kuin kirjassa, mutta tää on niin tätä: vaikka oveluus teki hänestä nautinnollisemman pahiksen, se nakersi uskottavuutta hänen lankeamiseltaan Glozellen ja Sopespianin yksinkertaiseen yllytysjuoneen.
Välimerellisistä maisemista tempaistut Telmarilaisten (pahisten) esittäjät olivat muutenkin varsin miellyttäviä seurata. He sopivat sekä Telmarilaisten “syntytarinaan” että Narnian tunnelmaan. Ja koska he eivät tosiaankaan puhuneet englantia äidinkielenään, vahvat aksentit eivät tällä kertaa aiheuttaneet Hollywood-närästystä (koska eivät siis kuulostaneet joidenkin Amerikanpellejen yrityksiltä vetää “yleiseurooppalaista” aksenttia).

Aslan’s How’n vuosisatain takaiset seinämaalaukset toivat ainakin minulle ihastuttavasti mieleen Pauline Baynesin alkuperäiset Narnia-kuvitukset. Tuskin sattumaa?

Big Bulgy Bear! oli ihan yhtä ihana kuin kirjassa, vaikka sai kameran “omakseen” vain kahdesti elokuvan aikana ja vain yhden replan. Tohtori Cornelius sen sijaan ei tehnyt vaikutusta. Ei häirinnyt, näyttelijä ei ollut surkea, ei vain ollut oikean näköinen eikä kuuloinen, mikä hieman kirpaisi, koska tykkäsin hahmosta lukiessani. Ja miksi Corneliuksen kääpiösyntyperää ei mainittu sanallakaan?
Tosin, tuon aiheen vierestä jatkaakseni: oli mukavaa, ettei mitään viittauksia ensimmäiseen kirjaan/elokuvaan selitetty puhki. Esimerkiksi Kivipaadelle saavuttaessa kukaan ei puhjennut tarinoimaan siitä, mitä sillä aikoinaan tapahtui. Kenties hämmentävää ensimmäistä elokuvaa näkemättömille ja muutenkin tarinaa tuntemattomille, mutta hyvä juttu tunnelman kannalta. Päähenkilöiden taustan tunteminen toi lisämaustetta, toisinaan jopa koko sisällön, lasten keskinäiseen kommunikointiin.
Juonimuutoksista huolimatta leffa uskoakseni tarjoaa katsojalle enemmän, jos tämä on lukenut Narnian tarinat tai vähintään Prinssi Kaspianin. Minun puolestani tästä elokuvasta ammattiarvosteluja kirjoittavat saisivat mainita heti kättelyssä, ovatko he lukeneet kirjat vai ei.

Paljon jäi kirjoittamatta, mutten enää tänään ehdi. Palaan asiaan.

Ei saatana mää tuun hulluks täällä.

Asunnon esittelyt ja muutto (kotimaassa, vielä tässä vaiheessa) ovat viimein takanapäin.

(Ja EM-kisat. Ihan kivaa oli. Portugalin putoamista lievitti kisojen kokeminen mun namnam telkkarista.)

Nyt en edes tiedä, mitä kirjoittaa. Casa Karikoskessa elämä on myrskyisää kuin kesäsää. Ja minä olen ollut täällä vasta kolme päivää! En ole vielä asentanut omaa tietsikkaani enkä purkanut läheskään kaikkia tavaroitani, mutta eipä se mitään. Minulla ei missään nimessä ole syytä valittaa. Eikä minulla tietenkään periaatteessa ole mitään talon alkuasukkaita vastaan, mutta ahdistusta aiheuttaa tämä: puhun täysin normaalilla nopeudella ja täysin normaalilla äänenvoimakkuudella, ja suurimman osan ajasta täällä se tarkoittaa että voisin yhtä hyvin olla huonekasvi. Tuosta huolimatta jostain käsittämättömästä syystä tykkään näistä ihmisistä.

Slings & Arrowsin loistava loppu oli samalla siksi masentava, ettei samaa herkkua enää saa. (Siis uusia jaksoja.) Mutta ah sitä loppua! Pelkäsin että se olisi paljon mustempi. Sarja oli asenteeltaan ajoittain niin säälimätön, etten osannut uskoa niin onnelliseen finaaliin, vaikka tietysti toivoinkin sitä.

Minulla on suuri kiusaus sanoa, että laatusarjoja löytyy harvoin, mutta nykyaikana se olisi törkeä vale, kun jo pelkästään 00-vuosikymmenellä syntyneeseen katraaseen kuuluvat mm. Six Feet Under, Rescue Me, Slings & Arrows, Green Wing ja niin valtavasti muita että pyörryttää. Olen tullut katsoneeksi todella monia loistavia sarjoja, ja vain harva niistä on koskettanut minua yhtä syvältä (lukekaa tuo kuvaannollisesti älkääkä kirjaimellisesti) kuin Slings & Arrows.
En voi taata että jokainen nostaisi tämän sarjan samanlaiselle jalustalle kuin minä, mutta fakta on, ettei kenelläkään voi olla hyvää syytä jättää sitä näkemättä.

Laatusarjoihin kuuluu myös Dexter (jonka ensimmäistä kautta uusitaan parhaillaan Nolosella, vaikka syyskuun lopulla Walloissa alkavat jo kolmoskauden jaksot). Mainitsen sen siksi, että oman mielipiteeni mukaan Dexter on osoittautunut hatunnoston arvoiseksi paitsi korkean laatunsa puolesta, myös yltämällä niiden harvojen ja valikoitujen tv- tai elokuvatoisintojen joukkoon, jotka ovat alkuperäiskirja(sarja)ansa parempia.

En ollut lainkaan kuullut Jeff Lindsayn Dexter-romaaneista ennen sarjan alkua Nelosella viime syksynä. Tämä tapahtui vasta ensimmäisen jakson alkutekstejä tiiraillessani. Seuraavan tunnin aikana jäinkin sitten tv-sarjaan niin pahasti koukuun, etten halunnut lukea koko kirjaa spoilereiden pelossa. Mutta kun olin ehtinyt katsoa kaksi kautta Dexteriä (tietenkin hämärin keinoin), uskaltauduin ostamaan kaksi ensimmäistä kirjaa kesälukemiseksi.

Tämä saattaa tietysti herättää epäilyksiä, että kirjat saavat minulta pelkän olankohautuksen siitä yksinkertaisesta syystä, että katsoin sarjan ensin ja osa juonen saloista oli siis jo selvillä. Mutta voin aivan rehellisesti sanoa, että kaksi ensimmäistä Dexter-kirjaa ovat mielestäni keskinkertaisia. Mukiinmeneviä. Menetteleviä. Sanoisin aivan samaa, vaikkei telkkarisarjaa olisi ikinä tehty. (Tosin jos sitä ei olisi tehty, minulla ei olisi kirjoista tämänkään vertaa sanottavaa, koska en luultavasti olisi edes lukenut niitä.)

Aiheesta ehkä lisää myöhemmin. Taidan mennä purkamaan muuttolaatikon tai pari.

(Taas melko ironinen otsikko…)

Sunnuntaina koin Foo Fightersin historiallisen ensikeikan Suomessa (juu ja tähän väliin se sama laulu Koffista ja katkeruudesta). Miten moista mahtaisi kuvailla… No, Keskisuomalaisen tiivistys “ilmiömäinen” on hyvä alku. Kaikki vuosia kertyneet kuumeiset odotukseni täyttyivät.

Meneillään olevan muuttojärkkäilyn ohessa ehdin jättää Provinssiin reissaamisen suunnitelmat hieman viime tippaan, ja jossakin vaiheessa jo tuskailin että olin ehtinyt ostaa lipun, kun keikka nyt sattuisi näin kiireiseen ajankohtaan. Mutta aivan MIELIPUOLISIAHAN tuollaiset ajatukset olivat. Kyseiset kaksi (kaksi! 2!) tuntia osoittautuivat vuoden parhaiksi (sijoitus on selvä jo tässä vaiheessa).
Kun on papattina riehunut ja rääkännyt äänihuuliaan yleisössä koko tuon ajan tauotta, ei ihmekään jos olo on vielä tänä iltanakin vähän kuin halolla päähän lyödyllä.

Olen suhteettoman kiitollinen että bändi paisutti settiään Suomen hyväksi, sillä luulin että keikka kestäisi korkeintaan puolitoista tuntia. “Suhteettoman” siksi, että eihän puolen tunnin lisä muusikoiden mittakaavassa ehkä pitkä aika ole, mutta minulle se merkitsi paljon. Joitakin mun lempparibiisejä ei soitettu (olisi ollut niin tyrmäävän hienoa kuulla livenä ja läheltä “February Stars”, “I’ll Stick Around”, “Lonely As You”, “The Deepest Blues Are Black”, “Erase/Replace”, ja iik “Hey, Johnny Park!” jne. jne.) vaan enemmänkin hittiosastoa, mutta jos kaikki mun suosikit olisi otettu mukaan, keikka olisikin helposti venähtänyt puoleenyöhön…

Sitä en toki tiedä kuinka tosissaan ottaa Dave Grohlin hehkutusta että Suomi on VÄHKY IHKU maa ja kirouksia ettei bändi tullut aikaisemmin, mutta mitä sitä kiistämäänkään. Foo Fighters oli täysin vilpitön ja pitelemätön ensimmäisestä nuotista viimeiseen. Koko setti oli kultaa! Taivaallinen *| kokemus tuhansien muiden antaessa arvostustaan samalla mitalla. Olisi helppoa uskoa Provinssin keikan olleen sen luokan tervetulotoivotus, että bändin paluu Suomeen on lähes taattu.

Seuraavat laulut keikalla kuultiin (huom: JÄRJESTYKSESTÄ EN OLE VARMA, paitsi kahden ensimmäisen biisin kohdalla). Huvikseni kirjoitan ylös vaikkei tuttujani välttämättä kauheasti kiinnosta lista… EDIT: Saa ilman muuta kommentoida ja korjata jos muistaa järjestystä tai muita biisejä.

The Pretender [loistoveto pistää heti alkuun, jyrähtäähän se vaikkei mahtuiskaan johonkin mun henk. koht. top kymppiin bändin biiseistä. Yleisö pääsi urheilemaan ja tunnelma oli heti oikea]
Times Like These
This Is A Call
Monkey Wrench
My Hero [mulle yksi illan huipuimmista huipuista, kappale on aina purrut minuun. Jos olisi jollekin itku päässyt niin tälle. (Kun ei siis sitä "February Stars"ia tai "Exhausted"ia herunut.) Olin tosin epätyypillisen kaukana vollottamisesta tämän keikan aikana]
Everlong [ohimennen kuulemieni jälkikommenttien perusteella sai miehet kyyneliin]
Stacked Actors [myös yksi huipuista. Täyttymyksellinen mielentilani yhdistettynä säähän, hikipisaroiden lentelyyn tukkani heiluessa, pistelyyn pohjelihaksissa/niskassa/käsivarsissa, läpihikoiltuun t-paitaan, SOITANNON HELVETINMOISUUTEEN sekä ihmismassan hoilauksen kuulemiseen kertosäkeessä (itse en malttanut juuri koskaan jättää laulamista vain kertseihin) vei minut henkisesti aika korkealle maanpinnan yläpuolelle, enkä voinut kerrassaan muuta kuin iskeä nyrkkiä ilmaan ja antaa raikua. Toki pidin kovasti "Stacked Actors"ista aikaisemminkin, mutta tämän muiston liityttyä siihen se on hypähtänyt useamman sijan FF-biisirankkauksessani]
Breakout
Learn To Fly
All My Life [tätä oli keikan jälkeen ihanaa laulaa muutamien muiden festaribussiin (festarialue<->juna-asema) ahtautuneiden hehkuvakasvoisten fanien kanssa niin lujaa kuin käheytyneestä kurkusta kajahti! Ihme kyllä versioni sai jopa pari kehaisua...]
DOA [jälleen kerran, ei ehkä suosikkibiisieni joukossa mutta yleisön esittämänä menestys]
Cold Day In The Sun [tykkään isosti, vaikka on tunnustettava että kappale jotenkin hämmentää minua. En ole oikein onnistunut muodostamaan siitä henkilökohtaista tulkintaa. Mutta tarvinneeko kaikkea tajutakaan. Keikalla esitettiin hieman lyhennetty versio, mutta ei silti mitään valittamista]
Skin And Bones
Marigold
Long Road To Ruin
But, Honestly [ja tämä olisi tietysti pitänyt mainita aikaisemminkin, mutta niin tiukkaa kitarointia kuin olla voi]
Cheer Up, Boys (Your Make Up Is Running)
Best of You [taisi olla viimeinen, ja tilanteeseen täydellinen. Hurmosta]

Ei sovi unohtaa myöskään maailmanluokan triangelisooloa. Lisäksi soittivat jonkin biisin “soolobreikissä” ilman epäilyksen häivähdystäkään alkupätkän Focus -yhtyeen hulvattomasta klassikosta “Hocus Pocus” — mutta nimenomaan vain potkivan alun, jodlausta ei siis päästy todistamaan. Monikohan yleisössä äkkäsi homman nimen?

Ennen H-hetkeä seurasin muutaman biisin ajan Rotten Soundia sekä Tuomari Nurmiota ja Hunajaluita, nautin Billy Talentin (erittäin mukaansatempaavan) keikan, ja söin paskaa pitsaa.
(Eli kyllä, minä siis menin Provinssirockiin vasta sunnuntai-iltapäivänä ja yksin. Vaikka olisikin väärä tapa kokea festarit, niin en kuulkaa välitä.)

…

*| Jos taivaassa saisi halosta päähän.

Otsikko ei liity elämääni (tai siis liittyy siinä määrin kuin Slings & Arrows liittyy elämääni, eli loppujen lopuksi erittäin vahvasti), oli vaan niin parsa repliikki.

Slings & Arrows! Tim Hortons! Ainut mikä yhdistelmästä tekisi paremman on makutelevisio.

(Vai tuhlaisinko muka makutelevision tarjoamat mahdollisuudet Timbitseihin, kun voisi maistella Paul Grossia?
…No jos juuri tänään kysytään: KYLLÄ.
Minkä tälle voi. Joka tapauksessa valinta ei teknologian tässä vaiheessa ole vallassani.)

Hirveä ikävä!

Olen aika toiveikas maastamuuton toteutumistodennäköisyydestä. Mutta (virallisuuksien lisäksi) piiiikkuisen ahdistaa ja syyllistää, etten ole saanut viime aikoina itseäni piirtämään oikein muuta kuin elävää mallia, mitä nyt silloin tällöin sarjisblogia. Löytyisikö tarvittavaa piirustusintoa uudenlaisista materiaaleista? Vai kenties tästä? Seuraava SketchCrawl 14 päivän kuluttua… Hmm. Nääntyisin kyllä varmasti kesken noin uutteran yrityksen. Tökeröä wannabe-animaattorilta päästää moista suustaan — mutta heikkona puolustuksenani, vuokraisäntäväki on rampannut uusien asukkaiden kanssa mittailemassa asuntoani jne., ja keskittymiskykyni on parin pikasiivouksen (lue: kaikki lattialla oleva roina on tungettava ullakolle ennen vierailua ja ajoitettava pyykkäyskin siten, että tavallisesti huoneeseeni runsaskätisesti sirotellut vaatekappaleet ovat vierailun aikana kellarissa kuivaushuoneessa) seurauksena rasittunut. SIIVOUS!
Oikeastaan minun pitäisi katsella luurankokirjaa uudestaan. Mutta sen sijaan rentoudun ihan vain lukemalla kuvattomia kirjoja. No hemmetti, on tässä sentään vielä pari kuukautta aikaa töherrellä. Ja sen jälkeenhän se oikea piirtämispyörre vasta iskeekin. Iik, miksi kirjoitan täällä kun niin monta asiaa vaatii tekemistä?
Kuinka juhlinkaan sitten kun kaikki isot ja pienet kiusat on nujerrettu ja olen Vancouverissa.

Wäääääää Tim Hortons.

( En sitte parempaa otsikkoa keksinyt, kaikkien Rushmoren loistavien repliikkien joukosta.)

Sain Capilanosta mm. kortin, jossa kutsuttiin kansainvälisten opiskelijoiden orientointitilaisuuteen 28. elokuuta. Siellä on ilmainen lounas! Hekottelin kortille. Aina kun muistan päässeeni koulutusohjelmaan, ilahdun tavallaan uudestaan. Muulloin taas on kumman turta olo. Että sillä tavoin hyödyttömästi tässä on elelty. Puolet ajasta hypin hilpeästi seinille ja toisen puolen tuijottelen johonkin lamautuneena yrittäen käsittää mitä edessäni on. (Noin kuvaannollisesti.) Kuten arvata saattaa, kummassakaan mielentilassa en saa edistettyä matkasuunnitelmiani paljonkaan. Onneksi edes jotkin asiat oudosti muistuttavat itse itsestään, kuten vakuutusyhtiö, joka lähetti laskun ensi vuodelle, mikä sysäsi minut selvittämään jonkin verran lähtööni liittyviä vakuutusasioita (vaikkeivät ne vielä kokonaan hanskassa ole, mutta ovatpahan vireillä). Opiskeluviisumin haku ja muut paperityöt hyytävät jo etukäteen — en pidä kirjaa juuri mistään enkä ole kotonani virallisuuksien viidakossa. Mutta laitan tämän jotenkin onnistumaan.

Jotkin asiat yrittävät lannistaa, niin kuin esimerkiksi sen mietiskely, onko koko luokka täynnä hädin tuskin high schoolista päästettyjä teinejä joiden jengiin en sovi millään (tosin kukapa teinijengiin haluaisikaan, mutta en mielelläni olisi Antiikinaikainen Luuseri heti koulun alusta lähtien), tai sen, saanko jonkun surkean kämpän tai surkean kämppiksen, tai käykö kulttuurishokki sekä aidossa metropolissa seikkailu kohtalokkaaksi. Mutta sitten on niitäkin toiveita — odotan animaation opiskelua ihan järjettömästi, Vancouverissa odottaa yksi kaveri, ehkä saankin kelpo kämpän, varteenotettavalla todennäköisyydellä luokkatoverini ovatkin huipputyyppejä iästä riippumatta — jotka saavat ajattelemaan, että se on helposti paperisodan arvoista.

* * *

Pääsin nauttimaan Rushmoren Criterion-julkaisusta. (Slings & Arrows ei vielä ehtinyt saapua.)

En osaa kirjoittamalla täysipainoisesti tuoda julki rakkauttani Rushmoreen, joka heti (lähes kymmenen vuotta sitten) sen nähtyäni valtasi hartiavoimin paikan suosikkielokuvieni listan kärjessä, eikä suostu hievahtamaan vaikka sitä parempia elokuvia silloin tällöin tehtäisiinkin. Eli epäloogista kyllä se on edelleen lempparini myös ohjaaja Wes Andersonin elokuvista. Max Fischer on ajaton antisankari, silti kiistämättä yksi elämän voittajista, monimutkainen, moniulotteinen ihminen ja ehdottomasti roolimalliainesta. Olen havaitsevinani muutamia luonteen yhtäläisyyksiä Maxin ja itseni välillä (hyvässä ja pahassa — tämä saattaa tosin kertoa vain sen etten minä ole kypsynyt yhtään sitten viidennentoista ikävuoteni…), mutta tämän elokuvan ollessa kyseessä on toki pelottavan/lämmittävän helppoa löytää osa itseään jokaisesta tärkeimmästä hahmosta, kuten häpeilemättömän hempeästi eläytyvän Andersonin myöhemmissäkin ohjaustöissä.

Anderson yhdistää herkkyyden mielikuvituksellisuuteen omissa maailmoissaan, joissa tunteita ei piilotella. Vaikka maailmat tuntuvatkin hyvin tosilta ja kutsuvilta, ne ovat silti niin selvästi eri maailmoita kuin omamme, että niissä tunteiden voidaan sallia läikkyvän aivan eri tavalla pinnassa? Voiko todellisuudessa koskaan saavuttaa samaa? Tämä on yksi asioista, jotka samanaikaisesti sekä vetävät minua Andersonin elokuvien puoleen että pistävät sydäntä. Silti niiden ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa tekevän minua surulliseksi. Sekään maailma, jossa tällaisia elokuvia tehdään, ei nimittäin voi olla läpeensä paha. Wes Anderson välittää. Anteeksi tämä siirappisuus, mutta niin asia on.
Anderson kommentoi DVD:llä, että “cooliuden” koko ydin hänen nuoruudessaan, ja miksei nytkin, oli piilottaa tunteensa ja olla kirjaimellisesti viileä. Maxia hän vertaa itseensä mutta kuvailee tätä enemmänkin roolimalliksi, jollaista hänellä itsellään ei koskaan Maxin iässä ollut: Maxia (joka on stipendin turvin opiskelevana puoliorpona outo lintu Rushmoren hienostokoulussa, niin paljon kuin hän kouluaan rakastaakin, ja sieltä lennettyään vielä oudompi valtion koulussa) ympäröi omalla tavallaan luokkiin [hahaa, koulusanaleikki!] jakautuneen yhteiskunnan paine, hän käsittää miten hänen tulisi käyttäytyä sulautuakseen joukkoon, mutta hän haluaa tuoda esiin oman näkemyksensä, oman kokemuksensa elämästä aivan liian määrätietoisesti ja palavasti voidakseen käyttäytyä siten. Max pystyy moiseen valintaan, koska hän haluaa, isolla H:lla Haluaa, löytää oman äänensä JA saada sen kuuluviin — ja siinä urakassa kun ei coolius auta. He’s a winner, he just doesn’t win at certain things that other people expect him to.

Maxin ja hänen isänsä Bertin suhde on yksinkertaisesti oiiiiii. Isän elämä vaikuttaa Maxin porhaltamiseen verrattuna rennolta ja mutkattomalta — mikä on pienoinen ihme, sillä ei voi olla lainkaan helppoa olla tällaisen pojan isä, vieläpä yksinhuoltaja. Mutta Bertin rakkaus ja tuki ovat järkkymättömät teki Max sitten millaisia käsittämättömyyksiä tahansa, ja vaikka Max onkin hämmentynyt ja äkkipikainen, tunne on hänenkin puoleltaan pohjimmiltaan yhtä vahva. Kaksikon yhteisissä kohtauksissa on vastustamatonta lämpöä. Arvailen aina, että ilman perhettä (toisin sanoen perheenjäsentä) joka on niin erilainen kuin hän itse, Max saattaisi olla jossakin hoitolaitoksessa hermot silppuna.

Olipa valitettavan katkonaista ja yhteen päivään ankkuroitunutta kirjoittelua. Olisi parempi koota ajan kanssa kunnon “arvostelu”/selostus kaikesta Rushmoreen liittyvästä hehkutuksestani, mutta kun piti päästä sanomaan.

* * *

Owen Wilson saa minulta täyden tunnustuksen oltuaan omalta osaltaan kirjoittamassa lempielokuvaani, mutta miehen osuudesta kommenttiraidalla saa vain juuri ja juuri enemmän selkoa kuin Eli Cashin tv-haastattelusta The Royal Tenenbaumsissa.

Andersonin ja Wilsonin mukaan yhdessä aikaisemmista käsikirjoitusversioista Max pyrki syrjäyttämään rehtori Guggenheimin ja rehtoriksi rehtorin paikalle. VOI KUNPA TUO ELOKUVA JOSKUS TEHTÄISIIN.

Lisäksi, telkkarista S&A:ta katsottuani ja heti putkeen Rushmoreen uppouduttuani en voinut olla kuvittelematta jonkin sortin yhdistelmää noista kahdesta. Entä jos Max Fischer Players esiintyisi New Burbagen teatterifestivaaleilla? (Herman Blume houkuteltaisiin festarin uudeksi sponsoriksi. Maxin mieltymys pyrotekniikkaan, slangidialogiin ja blockbusterien näyttämöversioihin koettelisi Geoffreyn itsehillintää. Ja MFP -troupen versio mistä hyvänsä Shakespearen näytelmästä olisi tietysti täyttä dynamiittia. Entä ovatko Darren Nichols ja Max sukulaissieluja vai kilpailijoita samasta persoonallisuudesta veriseen loppuun asti? Kahta kauhukakaraa ei yksi festivaali vedä. …Ja kumpi voittaisi miekkailussa, entä kumpi aseettomassa mittelössä?) OIKEESTI VÄHÄN OIS IHANAA!

Tänään on tämän blogin kaksivuotispäivä, minkä kunniaksi arvostelukyky viettää rokulia.

Henkilökohtaisesti uskon, että päätöksestä aloittaa sarjakuvablogi ei koskaan saisi kulua vain yhtä päivää sarjakuvablogin julkaisemiseen. Nimi, ilme, arkistointisysteemi, palveluntarjoaja, ylipäänsä mahdollisimman moni asia on ehdottoman tärkeää punnita ajoissa ja tarkkaan.

Päätös ei varsinkaan saisi puhjeta blogiksi vain yhdessä päivässä silloin, jos tiedossa on jo valmiiksi byrokratiantäyteinen kesä tulevan maastamuuton johdosta ja mokoman lomassa olisi pystyttävä pitämään yllä säännöllistä sarjakuvabloggaustahtia.
Itse asiassa, jos sarjakuva on vain hädin tuskin omaelämäkerrallinen, mieti kannattaako sitä sarjakuvablogiksi kutsua.
Jos ei ole valmis jakamaan täysillä omaakaan elämäänsä, ei ole kohteliasta käyttää kavereita ja perheenjäseniä sarjakuvantäytteenä, vaikka heidän oikeita nimiään ei julkistaisikaan.
Jos sarjakuvassa seikkailee yhtenä päivänä tekijä itse ja seuraavana joku täysin fiktiivinen hahmo, olisi pitänyt harkita etukäteen josko kannattaisikin aloittaa kaksi erillistä sarjakuvaa, eri sivustoilla — TAI josko tekijän elämä on niin tapahtumaköyhää ettei siinä selvästikään ole tarpeeksi aihetta koko sarjakuvan aloittamiseen.
Jos haluat kirjoittaa englanniksi, mutta ainoat henkilöt, jotka suosituksestasi melko varmasti katsastavat vinku-uuden sarjakuvasi, ovat suomalaisia, suomenkielinen varjoversio sarjakuvasta tai edes tekstitykset ovat suositeltava (eivätkä hyötyynsä nähden lainkaan vaivalloinen) lisäys.
Lemmikkieläimistäsi ei ole kiinnostunut kukaan.

Tehkää siis niin kuin minä sanon. Älkää ikinä niin kuin minä teen.

* * *

Heti torstaisen kirjoitukseni luettuani omatunto alkoi soimata, koska valitin “kotirauhani menettämisestä” ajattelematta hetkeäkään, että perheeni menettää omansa majoittaessaan minut koko kesäksi (no menettää ja menettää: minä olen todistetusti hiljaisin asukki koko siinä talossa — joskin äreä kotitöiden uhatessa)… Tästä lähtien yritän osoittaa sukulaisille asiaankuuluvaa kiitollisuutta.

Meilailtua: Yis pääsi juuri haluamaansa animaatiokouluun Yhdysvalloissa, ja myös kesäkurssilta tuttu Sasha on päässyt yhden Vancouverilaiscollegen kuvataidelinjalle, jonka opetus kestää kaksi vuotta. Ajatella että meitä kaikkia on noin onnistanut! Sasha juonikin jo viime kesänä hakevansa fine arts -opetukseen, ja olin aivan innoissani kuullessani että hänenkin suunnitelmansa toteutui. Sitä paitsi nythän minua syksyllä odottaa sentään yksi entuudestaan tuttu Vancouverissa!
En ole oikein varma kuinka paljon toisten asioita on säädyllistä selostaa blogissa jota he eivät edes osaa lukea, joten olkoon tuossa tarpeeksi tällä kertaa. Vaikka tulihan sitä kyllä jo kesällä jaariteltua kaikenlaista… On tää täpärää, kun tekstiä tulvisi melkein huomaamatta. Pitäisiköhän mun ryhtyä käyttämään ihmisistä jotain lempinimiä, ettei niiden asiat olisi ihan niin ilmiselviä?

Minut on hyväksytty Capilanon “Commercial Animation” -koulutusohjelmaan!

En pyörtynyt saadessani hyväksymiskirjeen, mutta olin kyllä vähällä oksentaa. En osaa vielä käsitellä tätä mitenkään.

En ole saanut nauttia kohtalon tuoman LCD-televisioni seurasta vielä läheskään tarpeeksi ja silti joudun jättämään sen syksyllä Suomeen, samoin kuin valtaosan rakastamistani kirjoista ja sarjakuvista. Joudun irtisanomaan kämppäni, muuttamaan rahan säästämiseksi Casa Karikoskeen kesäksi ja luopumaan kotirauhastani. Mutta mitä pienistä. Kamat saavat luvan odottaa. (Onneksi Telkkari jää sellaiselle ihmiselle, joka osaa arvostaa sitä oikein.) Muistan miten mullistavaa oli olla innostunut jokaisesta koulupäivästä viime kesänä. Aion opiskella kovemmin kuin kukaan!

Siis jos kaikki menee putkeen. Opiskelupaikka on, nyt vaaditaan enää että rekisteröityminen opiskelijaksi, maksusuoritukset, viisumin haku, kämpän hankkiminen ym. onnistuvat. En kykene ajattelemaan näitä tänään. Oikeastaan vähän ärsyttää, että pitää mennä huomenna mallipiirustustunnille enkä saa toipua tästä tiedosta jonkin aikaa (mutta kun jäin jo viime viikolla nenänuhan takia pois sieltä). En taida saada yöllä untakaan, vaikka odotus on päättynyt.

Tuo nyt kuulosti siltä kuin olisin pottuuntunut hyväksymisestäni, mutta asia on tietenkin täysin päinvastoin. Pystyin tähän viime vuonna ja pystyn nytkin. Uskoin Capilanon sopivan minulle, ja nyt tiedän, etten ole ainoa. Kun minulle kerran on siellä paikka, niin teen kaikkeni sen paikan ottaakseni.

* * *

Sanansaattaja -elokuvan kotisivut ovat uudistuneet. Kohta sinne kuulemma tulee trailerikin. Huimaa taas, kun tajuaa, että viime vuonna näihin aikoihin olin sähläämässä kyseisen elokuvan kuvauksissa. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua suhteellisen paljon, ja silti se tuntuu tosi läheiseltä ajalta. Jotenkin Sanansaattajan näkeminen kuitenkin pelottaa oman kädenjäljen osalta. Tein elokuvassa vilahtavat piirrokset niin hyvin kuin silloin suinkin pystyin, mutta jännittää, koska kehitystä on (onneksi) tapahtunut sen verran, että tekisin monen asian toisin. Enpä muuten taidakaan niitä asioita yksityiskohtaisesti luetella, siltä varalta että ne ovat ilmeisiä vain minulle eikä katsoja edes kiinnittäisi niihin huomiota ellen toitottaisi niitä. Toivottavasti juttu on niin…

* * *

Kappas! 15 Credibility Streetin kaksivuotissynttäritkin ovat lauantaina. Pitäisiköhän blogin juhlia jotenkin, vaihtaa vaikka ulkoasua…? Tänä aamuna ajattelin kirjoittaa hyväksymisestäni sinä päivänä, mutta en tietenkään malttanut odottaa.

Chut the fuck up! Joku yrittää tehdä Donnie Darko -jatko-osan?! Ärräpää! Eivät ole tainneet huomata että aprillipäivä meni jo. Mistä ihmiset näitä neronleimauksia saa? Olen ymmälläni — varsinkin tästä retoriikasta:

Simon Crowe of Velvet Octopus added: “I think there is a new generation of cinema-goers who will be very excited to see this film.”

Donnie Darko ilmestyi 2001, “director’s cut” ilmestyi 2004, ja nyt on muka jo olemassa sukupolvi joka… Apua, antaa olla. Joku varmasti vain vitsailee.
Minä puolestani jään ihmettelemään miksei kukaan vieläkään tajua tehdä DD:lle sitä ainoaa oikeutettua jatko-osaa Sparkle Motion: The Movie!

* * *

Kun tämä merkintä on jo valmiiksi turha, niin menköön. Pakko kertoa että sain kuin taikaiskusta takautuvasti valtiolta selvää rahaa sen verran, että pääsin tilaamaan Slings & Arrows: The Complete Collectionin ynnä Rushmoren Criterion-julkaisun! Ihanaa! Ihanaa ihanaa ihanaa! Paketin pitäisi tulla rapakon takaa parin viikon sisällä.
Taidan olla seko (en kuitenkaan tarpeeksi seko ymmärtääkseni miksi joku antoi luvan tehdä Donnie Darkolle jatko-osan ilman Richard Kellyä tai yhtäkään Gyllenhaalia taitaitai) kun minulla on ladattuna koko S&A mutta silti katson sitä mieluummin FST:n tahtiin… On vain jotenkin kivan kihelmöivää odottaa sen jaksoja viikko kerrallaan. Sitten kun kaikki jaksot on esitetty, voin ruveta pitämään tuijotusmaratoneja. Tilasin varmaan DVD-boksin ihan vain ollakseni tukena tai kiittääkseni jotenkin. Tai ihan vain siksi että se on minulle aivan erityinen sarja, ja jotkut erityiset asiat on pakko kahlita ja pakata pahviaskiin ja käännellä käsissään ja esitellä hyllyssään. Ja Rushmore kaikilla mausteilla… Miten lie olen kituuttanut ilman sitä näinkin kauan.

Slings & Arrowsin toinen kausi ei ihan yltänyt ensimmäisen tasolle, mutta oli silti upea, ja sen perjantainen päätösjakso jätti tietysti nälkäiseksi näkemään millaisia valtataisteluita kolmoskausi tuo tullessaan. (Sivuhuomautuksena: toivottoman huvittavaa, miten Geoffreyn siistiytymisyritys levähti käsiin ennen kuin näytös ehti kunnolla loppuakaan. Hobo-chic!)
On huomionarvoista, että kausi oli lisäksi tulvillaan yksityiskohtia jotka aukeavat vain ykköskauden katsoneille. Onhan niitä monissa sarjoissa, mutta todella harvoin tällaista määrää. Vaikkapa Geoffreyn ja Ellenin kohtaus Romeon ja Julian kulisseissa oli hieno hetki myös sellaisenaan, mutta Ellenin kommentti, että hän ei jaksa Romeota ja Juliaa, koska omassa elämässä ei ole samanlaista intohimoa, oli sitäkin liikuttavampi kun muistaa Geoffreyn ekan kauden “life can’t compete with that”-puheen Ellenistä. Nuo yksityiskohdat ovat sekä nautittavia että kunnioitettavia esimerkkejä sarjan luojien panostamisesta jatkuvuuteen, joka antaa vaikutelman, että S&A:n maailma on elänyt jo ennen kuin kamerat ryhtyivät seuraamaan sen tapahtumia ja tulee elämään *| kameroiden lopetettuakin, ei ainoastaan jakso tai kausi kerrallaan.

…

*| Anteeksi huono suomeni.