Vetinen helvetti

Helvetti on liian voimakas sana, ihan taivaissahan minä olen viime aikoina ollut, mutta tätä seuraavaa te kotiväki ette kyllä usko. Viime viikon lauantaina mentiin porukalla koulun jälkeen (näin on, me ollaan koulussa lauantaisinkin, sillä vaikka tunteja ei ole, töitä kyllä on) keskustaan katsomaan Zombieland ja sade oli rankin koskaan kokemani. Itse sade ei ollut ongelma, mutta jostain syystä keskustassa muodostuu järkyttävämpiä lätäköitä kuin P-Vanissa — en tiedä johtuisiko korkeuserosta vai keskustan viemäröinnistä. Ensin kirosin mielessäni, ettei minulla ollut kumisaappaita. Jo parin minuutin päästä olin päinvastoin kiitollinen: kumpparithan vain vaikeuttaisivat uimista.

Kadut lainehtivat laidasta laitaan. Päälle päätteeksi Zombieland ei edes ollut kipinöivän loistava elokuva kuten muutama tuttuni oli etukäteen hehkuttanut! Pikkunäppärä, pinnallisesti, mutta täynnä kliseitä. Näyttelijöille peukut pystyyn, mutta leffa ei ollut puoliksikaan niin hauska kuin luuli olevansa. (Luuli ja luuli… Pitänee sanoa “kuin tekijät luulivat olevansa”.) Tämä pettymys kirpaisi normaalia enemmän kengät täynnä vettä.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: pääsin leffaillan jälkeen kuumaan kylpyyn. Ja mikä parasta, pääsen kirjoittamaan toisista viime aikoina nauttimistani elokuvista! Uusi koti ja kouluhommat vaativat myös huomiota, ja blogeroimiselle on yllättävän vaikeaa löytää aikaa, mutta liian kauan olen jo laiminlyönyt näistä elokuvista kiekumista. Vancouverin Spark -animaatiofestivaalistakin on jo reilu kuukausi! Viime vuonna en hennonut yksinäni lähteä Sparkiin (en vielä tuntenut luokkakavereitani tarpeeksi hyvin) ja tänäkin vuonna olisi pitänyt käydä paljon useammassa näytöksessä kuin vain yhdessä, mutta uskaltaisinpa sanoa, että jos kävi vain yhdessä näytöksessä, parempaa ei olisi voinut valita kuin The Secret of Kells. Melkein koko luokkamme oli menossa mukana, kuin myös enemmistö uusista ekaluokkalaisista. Toivon, että löytäisin elokuvaa paremmin kuvaavat sanat, mutta kyyneleeni riittäköön tällä kertaa: vollotin elokuvan itsevarmaa kauneutta ja haikeaa, henkeä pidätyttävää henkisyyttä ulos teatterista ja kadulle saakka.

“Kells” on irlantilainen (tai oikeammin, suurimmaksi osaksi irlantilaisin voimin tuotettu eurooppalainen) elokuva ja sen juoni kiertelee Irlannin kansallisaarteen, “Kellsin kirjan” ympärillä (anteeksi jos suomensin nimen väärin; minun on pakko tunnustaa, etten tiennyt koko kirjasta mitään ennen tästä elokuvasta kuulemista). Myös visuaalinen suunnittelu ammentaa esi(?)keskiaikaisista kelttiläisistä kuvituksista.

(Kuva The Secret of Kellsin pohjalta julkaistusta kuvakirjasta. Kyllä, Veli Aidan on prikulleen Willie Nelsonin näköinen)

Elokuvan tähänastinen levitys Pohjois-Amerikassa on ollut yksinomaan festivaaleihin keskittynyttä, esimerkiksi täällä Kanadassa sitä ei tule teatterilevitykseen ollenkaan (en tiedä näkyikö se teattereissa Irlannissa, mutta pakkohan sen on ollut!), joten sen näkeminen Sparkia isännöivässä, tutussa mutta aina niin vaikuttavassa Vancity-teatterissa oli mieletön kokemus. Arvelisin ettei sitä Suomenkaan elokuvateattereissa hevillä nähdä, mutta siellä Euroopassa on sentään mahdollisuus ostaa kakkosalueen DVD. Ykkösalueen DVD:tä ei ole tähän mennessä julkaistu ja luokkamme (valtaosan meistä ollessa elokuvan päätyttyä sumusilmäisiä Kells-fanaatikkoja) oli turvauduttava kyseenalaisempiin keinohin elokuvan hankkimisessa…

(...ja sitten yksi itse elokuvasta. Ihan totta, en laittanut traileria, koska Kells on niin suunnattoman paljon parempi kuin sen hömelö traileri. Lällällää!)

* * *

Joskus viime kuun lopussa taas näin Cloudy with a Chance of Meatballs, josta tuli yksinkertaisesti SUOSIKKIANIMAATIONI koko tänä vuonna. Pixarin Up :kin jäi lihapullien tomupilveen. Secret of Kellsiin sitä tosin olisi mahdotonta edes verrata, koska ne ovat niin suunnattoman erilaiset.

Perustuu nimellisesti johonkin lastenkirjaan josta en ole ikinä ennen kuullutkaan (taas! Tämähän alkaa käydä noloksi!), mutta asioista perillä olevien tahojen mukaan elokuvalla ja kirjalla ei ole juuri mitään yhteistä. Enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä leffan käsikirjoituksen ovat “kirjan pohjalta muokanneet” (käytännöllisesti katsoen kirjoittaneet) Phil Lord ja Christopher Miller, supermahtavan Clone High :n takapirut! Mutta tuokin tuli minulle täytenä yllätyksenä:
Ennen trailerin näkemistä ajattelin, että kuulostaapa tyypillisen säälittävältä tietokoneanimaatiolta. (Lue: melkein kaikki, mikä ei ole Pixarilta.) Sitten näin trailerissa ohikiitävän hetken, jolloin päähenkilö Flint Lockwood (äänenä dearest, dearest Bill Hader) pahoinpiteli tietokoneen näppäimistöä marionettinukkemaisilla nakkisormillaan vähän kuten Stephen Colbert Strangers With Candy -sarjassa, ja ajattelin “ehkäpä tää ei olekaan pöllömpi…” ja sitten katsoin elokuvan ja NAUROIN KURKKU SUORANA KOKO SEN KESTON AJAN ja sitten alkoivat lopputekstit ja näin Clone High -nerojen nimet, ja ajattelin “No ILMANKOS!!!” (Traileri ei siis tässäkään tapauksessa tehnyt elokuvalle mitään oikeutta.) Olen katsonut sen jo kahdesti ja aion käydä katsomassa kolmannenkin kerran.

Leffa on varsin erilainen kuin mitä olin huomaamattani ajan mittaan oppinut odottamaan tietokoneanimoidulta pitkältä elokuvalta. Jos olette katsoneet Clone Highta, saatte aika hyvän käsityksen Meatballsin huumorista. Juoni on aivan sitä sun tätä, mutta animaatioelokuvaksi sen tunnelma on uskomattoman spontaani. Mikä nautittavinta, se sisältää muutamia täysin katsojan kalloa helisteleviä visuaalisia hetkiä (jotka palauttavat mieliin amerikkalaisen animoidun komiikan kultakauden) ja vielä useampia samanmoisia aivottoman yllättäviä käsikirjoitusvitsejä.
Cloudy with a Chance of Meatballs ei yritä olla sen enempää eikä sen vähempää kuin hauskaa animaatiota. Ken jaksaa verrata samassa yrityksessä onnistuneita tuotoksia (sanotaan nyt esimerkiksi vanhoja WB-lyhäreitä, ja kyllä, jälleen Clone Highta …anteeksi tämä yliannostus) siinä epäonnistuneisiin (sanotaan nyt esimerkiksi Shrek 2 ja 3), osaa antaa asiaankuuluvan arvon sille, että Meatballs ylittää tämän virkistävän suoraviivaisen tavoitteensa. Se ei ole vain hauska: minun mielestäni se on ihan tappohauska. Ja — tämä sitten ei ole mielipide — tosi hyvin animoitu.

^Keksijä Flint pienenä — vooooooiiiii pyhät pyssyt! Mwah mmwah mwah! Muutamat elokuvan hahmodesignit muistuttivat minua kovasti lapsena näkemistäni nukkeanimaatioista: Pikku Kakkosesta ( Hupsis! ) ynnä muista, hieman jopa Muppeteista. Tämä tosin pätee vain miespuolisiin hahmoihin — valitettavasti. Meatballsin naispuoliset hahmodesignit olivat rakenteeltaan hyvin kaavamaisia ja …epäanimoisia.

Kiintoisa lisäyksityiskohta: Meatballsin säveltäjänä toimi Mark Mothersbaugh. Scorella oli paikoitellen suuri rooli ja musiikki hoiti hommansa, vaikka muihin kuuntelemiini Mothersbaugh-scoreihin verrattuna kappaleet olivat niin lyhyitä kestoltaan, etteivät tehneet suuren suurta vaikutusta. Elokuvan pääteema on yksinkertaisen tarttuva, suorastaan mieltäylentävä. Sitä kierrätetään huomattavasti, jokainen versio eri “tunteella” tulkittuna ikäänkuin uusi kappale — tosin sitä kuuntelee mielikseen useammankin kerran. Kokonaisuutena score ei missään nimessä yllä Mothersbaugh’n tavalliselle tasolle, mutta minkäänlaista valittamisen aihetta ei löydy.

Pari meidänluokkalaista, jotka myös rakastuivat Meatballsiin, varasivat teatterista elokuvan promomateriaalina toimivan katosta roikkuvan valtavan mobilen. Se saadaan meidän luokan seinäkoristeita kartuttamaan sitten kun leffateatteri ei enää tarvitse sitä! En malta odottaa.
Kuten ehkä arvasittekin, blogini otsikkokuvakin on tällä hetkellä Meatballs-teemainen, vaikkakin itse taiteilemani eikä napattu varsinaisesta elokuvasta. Taidanpa laittaa tähän blogiin kyseisen kuvan kokonaisuudessaan, vaikka se löytyykin jo luonnosblogistani ja vaikka aika nopee surkuli onkin… Hiiulihei (klikkaa jos jaksat):

* * *

Koulu- ja muita juttuja seuraa ihan kohta. Äh, semmonen kiire ettei ehdi blogata tarpeeks!

Pitäkäähän peukkuja…

^ComingSoon.net äkkäsi ensimmäisen The Voyage of the Dawn Treader -kuvan, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua: itse Dawn Treader -alus (Kaspianin matka maailman ääriin -suomennoksessa nimeltään Sarastus) rakennusvaiheessa tulevan kuvauspaikan tuntumassa. Tosin minä en näe päätä enkä häntää (vai sanoisinko keulaa enkä perää) tuossa laivassa, olisiko ylösalaisin?! Mutta silti tiedonmurusetkin tulevasta leffasta saavat minut niin hilpeäksi, että jos asuisin Australiassa niin saattaisin käydä varta vasten paikan päällä stalkkimassa.
Kuva julkaistiin alun perin tämän australialaisen Bayside Bulletinin artikkelin yhteydessä, joka julistaa että jo settirakentelut ovat lisänneet säpinää lähiravintoloissa, puhumattakaan kuvauksista, jotka alkavat syyskuussa ja joista osa kuvataan oikeasti merellä! Eli Dawn Treaderista tehdään siis ilmeisesti merikelpoinen. Jos tehdään ja se säilytetään leffan jälkeen ja avataan yleisölle, olen ihan taivaissa! Aikamoinen nähtävyys se olisi, itselleni jopa matkan arvoinen joskus hamassa varakkaassa tulevaisuudessa. [Kunhan nyt saisin edes ensin käytyä siellä San Diegossa katsastamassa HMS Surprise :n.]
Mahdollisesti kuvauksissa käytetään kahta laivaa kuten Master and Commander…issä, eli yksi merenkulkuun ja yksi jota heilutellaan korkeintaan vesitankissa. Tai sitten yksi ulkoisesti uskottavan näköinen merenkulkuun kun taas laivan sisätiloissa tapahtuvat osuudet kuvataan hyteiksi lavastetuissa studioissa… Ja kummassakin tapauksessa käytettäisiin varmasti lisäksi pienoismalleja. Oli kummin vain, en malta odottaa valmiin paatin näkemistä. Olenkin jo maininnut Voyagen olevan suosikkini Narnia-kirjoista, joten on monen monta asiaa joita odotan innolla tämän leffan ollessa kyseessä!

Master and Commanderista puheen ollen, edelleen ComingSoon uutisoi varoen, että taho, joka omistaa Aubrey-Maturin -kirjojen kuvausoikeudet, on “ottanut yhteyttä” Russell Croween. Riittää toivon kipinäksi… Ei tuosta uskalla jinxaamisen pelossa paljon muuta sanoa, noin alustavassa vaiheessa.

Sitten kolmas peukku-uutinen — vaikka kesätyönhaku ei vielä tähänkään mennessä ole tärpännyt, monta rautaa on tulessa ja tällä viikolla etenin jopa työhaastatteluun asti. En kuitenkaan saanut paikkaa, pienoinen harmi, sillä työ kuulosti mulle aika sopivalta. Olisin ollut osa-aikainen sekatyöläinen lasten kuviskoulussa. Luulen syyn hylkäämiseeni olleen koulun alkaminen syksyllä, silloin kun aikatauluni ei enää salli yhtä monia työtunteja. Koulun alku lähestyy ja sitä mukaa vähenevät työnsaantimahdollisuuteni, sillä monikaan paikka ei näköjään halua palkata työläisiä lyhyeksi aikaa. Pitäisi jo melkein alkaa valehdella kouluun palaamisesta. MUTTA! Sain oljenkorren ulottuvilleni tänä vuonna Vancouverissa järjestettävän World Police & Fire Games -tapahtuman muodossa. Ensi kertaa kyseisten geimssien mainoksen nähdessäni luulin, että niissä kenties kilpailtaisiin poliisintehtävissä tai palojen sammuttamisessa mutta kyseessä onkin urheilukilpailut. Spelit kestää kymmenen päivää elokuun alussa, ja yksi nettikauppa etsi sen ajaksi “energisiä henkilöitä” myyntipisteeseensä tapahtuma-alueelle. Varmaan ihan vaan sellanen T-paitaständin tyylinen, mutta työrupeaman määräaikaisuus houkutteli minua (ehtisin sekä ansaita edes vähän kesärahoja että käydä elokuun lopulla Suomessa), kuin myös tapahtuman kansainvälisyys. Nyt ei muuta kuin toivomaan, että teeskentelin hakemuksessani energistä henkilöä tarpeeksi vakuuttavasti.

Yksi puhelinmyyntifirma ottaisi kyllä töihin kenet hyvänsä miten lyhyeksi aikaa hyvänsä, mutta kun en yksinkertaisesti millään kykene puhelinmyyntiin.

* * *

En ole vielä käynyt katsomassa uutta Potter-leffaa, mutta pari päivää sitten näin pätkän nimeltä Moon, jota voin mielihyvin suositella. (En tiedä onko Suomessa vai tuleeko?) Sam Rockwell pääosassa on odotetusti erinomainen — suokaa anteeksi tämä itsestäänselvyyksien kirjoittelu. Sitäkin kiitettävämpi näyttelijänsuoritus on, kun ottaa huomioon että hän kommunikoi kuvaustilanteessa enimmän aikaa paikanmerkkaajan (tms?) eikä lopullisella filmillä nähtävän henkilön kanssa, mutta lopputulos on sataprosenttisen saumaton. Niin realistinen että henkeä salpaa. Missään muussa elokuvassa, jossa olen nähnyt saman –ööö tuotanoin mitenkähän tän vois olla spoilaamatta– “lähtökohdan” kuin Moonissa, ei ole hahmojen kanssakäynti ollut näin vangitsevaa. (Tosin ne muut elokuvat ovat olleet komedioita eivätkä yleensä edes kovin hyviä.) Ja elokuvan hypnoottista musiikkia JANOSIN kuunneltavakseni heti päivänvaloon astuttuani. Juoni tuntui kaiken lopuksi valitettavasti hieman yhdentekevältä; en aio spoilata, mutta siinä vaiheessa kun hoksasi mitä päähenkilölle oli tehty, elokuvan seuraamien hahmojen merkitys jotenkin latistui sen johdosta… Ehkä olen vain tunteeton.

Katsojaa ei kuitenkaan aliarvioitu. Tervetullutta oli myös ajan hengen välittäminen — ei siinä mielessä että elokuvan voisi tunnistaa tapahtuvaksi jollakin tietyllä vuosikymmenellä tms, vaan elokuvan maailmassa vallitsevan hengen, vireen. Sitä avitti yksi mainos elokuvan alkupuolella ja pari audiouutispätkää lopussa. (Mainosten käyttäminen elokuvissa yleisesti ottaen miljöön kiteyttäjänä alkoi rasvata analyyttisiä rattaita aivoissa.) Myös lavastuksella ja rekvisiitalla oli siinä osansa, mutta lavastus oli niin uskottava ja oikeasti käytössä olevan näköinen ettei sen ansioita edes juuri ajatellut. Tuo sanookin sen onnistumisesta paljon. Toteutuksen puolesta elokuvan voi uskoa sijoittuvan joko tulevaisuuteen, nykyaikaan tai lähimenneisyyteen (jos siis Kuussa olisi meidän todellisuudessamme teollista toimintaa.) Juonen puolesta taas tapahtumapaikan voisi siirtää Kuusta melkein mihin tahansa muualle ja päähenkilön millaisiin työtehtäviin hyvänsä, kunhan se on yksinäinen. Eristäytyneisyys on tärkeä elementti kyseisessä tarinassa ja siihen Kuu tarjoaa äärimmäisen ympäristön, mutta mikä lie autiosaarikin toimisi. Tunnelma teki suuremman vaikutuksen kuin juoni, mutta kuten sanottu, tykkäsin.

Kuka Meta Häh?

Hiiulihei, olen kipeenä! Tuo ei yleensä ole hyvä uutinen, mutta tällä kertaa olen melkein iloinen, sillä nyt minulla on hyväksyttävä syy pötkötellä ja katsoa telkkaria. Paljon muuta en ole muutenkaan viime päivinä tehnyt (tietysti maanantaisia elmalpiirustuksia sekä työpaikkojen nettimetsästämistä lukuunottamatta) ja omatunto alkoi jo kolkutella. Nyt ei tosiaankaan kolkuttele! Onko sikainfluenssaa — ei mitään tietoa. Enhän minä edes tiedä mikä erottaa sen tavallisesta flunssasta. Mutta oli tämä sitten kumpaa tahansa, ainakaan en tunne olevani läheskään kuolemaisillani, joten hiiulihei!

* * *

Vielä lyhyen aikaa sitten (tai lyhyeltä se vaikuttaa) romanttisten komedioiden vakiokaartiin kuuluva Väärä Mies oli pidättyväinen, epäspontaani (=romanttisten komedioiden maailmankuvassa kaikkei tuomittavin luonteenpiirre ) ja epätunteellinen jähmä tai koomisesti paasava nörtti mutta sentään pohjimmiltaan normaali ettei jopa hyväntahtoinen heppu. Nykyisin nämä tyypit tuppaavat olemaan alleviivatun luupäisiä ja laiskoja ökyrikkaiden pentuja, miehiä (huom. vain ikänsä puolesta) joita kaikkien tavallisten katsojien on tarkoitus haluta tintata kuonoon. Roolin syvin olemus on kuitenkin sama kautta leffahistorian: jäädä rannalle (tai alttarille) ruikuttamaan kun sankaritar väistämättä tajuaa miespääosan olevan Se Oikea.

The Baxter -elokuvan (2005) päähenkilö, newyorkilainen kirjanpitäjä Elliot kuuluu ensimmäisenä mainittuun väärämiehistöön. Hän on herrasmies, mutta ehdottoman silminnähtävästi niin kaukana romanttisen komedian sankarista kuin vain olla voi. Elliot on onnensa kukkuloilla kihlauduttuaan Caroline -kaunottaren kanssa, mutta tämän exän, Bradleyn, ilmestyessä kuvioihin palaset loksahtavat kohdalleen: Elliot tajuaa olevansa ei ainoastaan sivuhenkilö, vaan sydänsuruun tuomittu Vääriäinen! Tarina ei alakaan hänen romanssistaan, vaan Bradleyn tavatessa nuoruudenrakkautensa joka on tullut kihlautuneeksi Väärän Miehen kanssa. Suosikkikohtaukseni koko leffassa taisi koittaa Elliotin tajutessa että on ollut Väärä Mies koko elämänsä ajan ja flashbackeissa käytiin läpi hänen romanttinen pettymysputkensa high school- komediakliseistä collegeleffakliseisiin jne… Tällä kertaa Elliot kuitenkin päättää tehdä kaikkensa pyristelläkseen kohtaloaan vastaan ja voittaakseen Carolinen itselleen. Onko elokuvan juoni kiveen kirjoitettu? Voiko Elliotista koskaan tulla sankaria, edes jonkun toisen tarinassa?

Näyttelijäkaarti on söpön lämpöinen (villalapasmainen?) ja tehtäviensä tasalla.
Leffan ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Showalter Elliotina on huvittava vaikeuksitta, sekä viileine pokerinaamatulkintoineen että pinnansa katketessa, ja hahmon neuroottisuudesta ja sosiaalisesta epävireestä (joo tiiän tiiän, “paraskin puhumaan”…) huolimatta rakastettava. Vakava viimeiseen asti ja siksi hauska.

Aina ihastuttava [<-sori epäolennainen teineily], intensiivinen ja ei-tavallinen Justin Theroux tekee Bradleyn hahmosta hieman kesytetyssä määrin eksentrisen, jotta hänet voisi (täytyy tunnustaa, että Theroux’n aikaisemman uran valossa tämä yllätti) jopa kuvitella normaaliin romanttiseen komediaan. Bradley on selvästi päähenkilö tämän pariskunnan elokuvassa, koska Elizabeth Banksin (ja hyvä on, ollaan nyt tasapuolisia: myös Banks on erittäin hyvännäköinen ihmisolio) esittämä Caroline ei saa yhtä paljon koomisia kohtauksia tulkittavakseen, vaan suurimmaksi osaksi hänen tehtäväkseen jää Bradleyn komppaaminen ja valitettavasti sovinnaisempi haikailu turvatun tulevaisuuden perään. Mutta The Baxterin tarkoitushan onkin tuoda parrasvaloihin hahmo, joka on stereotyyppisissä romcomeissa taka-alalla tai itsestäänselvyys, joten olkoon kehystarinakin stereotyyppinen.

Michelle Williams esittää vielä Elliotiakin kummallisempaa Cecil-sihteeriä, joka on heti ensisilmäyksellä sankariainesta — myös koomisten kykyjen suhteen. (Williams on nappivalinta rooliin ja kuin ohimennen esittelee myös vetoavaa lauluääntä.)

Niin no, Cecilin hahmo tekee tietysti jo pelkällä olemassaolollaan elokuvasta sataprosenttisen ennalta-arvattavan…
MUTTA. The Baxter on sympaattinen ja sydämellinen parodia romanttisista komedioista ja kaupan päälle erittäin huvittava romanttinen komedia, jossa lajityyppiä lähestytään harvinaisesta ja harvinaisen ideoita ruokkivasta näkövinkkelistä. Lisäksi kaikki elokuvat, joissa soi Rufus Wainwright, saavat automaattisesti bonuspisteen. (Ja sitten haluaisin vähemmän vakuuttavalla tavalla sanoa vielä että ältsin hyvä pikkuleffa, kantsii katsoo varsinki jossä tykkäät romcomeista!! )

Nurmikkonokoset

Keksin taas tekemistä sukulaisten vierailulle: Vancouver Art Galleryyn on tullut koko kesäksi näytille Rembrandt ja Vermeer poikineen! Muistaaksein tiistaisin on käytännöllisesti katsoen ilmainen museoon pääsy. Minä ainakin menen, varmaan äitikin tykkäisi, tosin pikkuveli hyvin luultavasti istuu mieluummin vaikka terassilla sillä aikaa Tai mistä sen tietää.

Heti kun tänne tuli kunnon hellekelit, minulle tuli yhtäkkiä hirvittävä ikävä kotipuolen kesää, järvenrantasaunaa ja grillimakkaraa.

HITSIT tuskin maltan odottaa että kotiväki tulee käymään… Ne hullaantuu varmasti West Endin biitseihin (niiden hotelli on siinä lähellä). Jiiiiiii!

Itse olen vaellellut siellä lähes joka päivä. English Bay on kummallinen: se ei koskaan tunnu minusta liian tunkuiselta vaikka se aina aivan kuhisee ihmisiä, varsinkin viikonloppuisin! Ja yleensähän tunnen tervettä vastenmielisyyttä sankkoja ihmismassoja kohtaan. Siellä kun istahtaa nurmikolle, aah… juuri sopiva välimatka seuraavaan monituhatpäisen vapaa-ajanviettäjäjoukon jäseneen. Juuri sopiva bongailla ihmisiä, jos haluaa; juuri sopiva vetäytyä rahallisille ruoansulatusnokosille, jos haluaa. Ja voi hyvä söpöys niitä kaikkia ihania koiria, jotka riemuitsevat niin hellyttävän suhteettomasti omistajien leikittäessä niitä. Joskus vielä asetun vanhoilla päivilläni aloilleni ja maltan olla kotona tarpeeksi huolehtiakseni koirasta sen ansaitsemalla tavalla…

Olen keskittänyt kesätyönhakunikin keskustan puolelle P-Vanin sijasta. Vain kahdesta paikasta annettiin ymmärtää, että olisi jotain mahdollisuuksia — kummallakaan ei tietenkään ole mitään tekemistä animoinnin kanssa, valitettavasti. Toinen niistä on sentään erittäin siisti kirjakauppa. Se ei vain tarvitse apulaisia ennen “kesää” (minullehan kesä alkoi jo kuukausi sitten, joten työpaikka-aihe alkaa olla päivänpolttava, mutta en ole varma mitä ajankohtaa kaupan ihmiset “kesällä” tarkoittavat) mutta sitten kun tarvitsee, oma-aloitteinen työn perään kyselyni nähtävästi toi minulle lisäpisteitä. Huraa! Ironista, sillä tämä kirjakauppa oli ainoa johon lähetin CV:n ilman että ne olisivat edes julkaisseet minkäänlaista työpaikkailmoitusta (edes kaupan ovessa), kun taas vastaamistani työpaikkailmoituksista ei ole kuulunut takaisin mitään… Kirjakauppa ois kyllä mulle opiskeluihin liittyvän työn jälkeen kaikkein mieluisin vaihtoehto. Siksi sinne niin innolla tyrkytinkin itseäni, joten kaipa sitten eräällä tavalla ansaitsen heidän minulle suomansa erityishuomion.

Mikään ei silti ole vielä varmaa. Tätä menoa minulla ei ole mitenkään varaa käydä San Diegossa kesäloman aikana. Jaa, pysyyhän se siellä ensi vuoteen saakka. Ehkä käynkin tänä kesänä Suomessa ja jätän jenkkilänreissun jollekin syyslomalle? HALUUN NIIN HULLUNA KOTOON JÄRSIMÄÄN GRILLIMAKKARAAAA!

Asunnonvaihtoa olen miettinyt, ei sillä että minulla olisi valittamista nykyisestä kämpästäni tai kämppiksistäni, mutta olisi vain niin tajutonta luksusta saada palata yksinasumiseen, tämän monipäisissä talouksissa vietetyn vuoden jälkeen. Muuttosuunnitelmista ei kuitenkaan tule mitään ennenkuin löydän työpaikan JA saan ensimmäisen palkkani. Mikä sujuu takkuisesti, kuten sanottu. Joten pakko vain suoriutua.

Sivumennen sanoen, ihmeellistä miten harvoin kaikkein surkeimmissakaan tarjolla olevissa vuokraluukuissa suvaitaan lemmikkieläimiä. Benny on hiljaisempi ja siivompi kuin sohvatyyny, mutta ei voi mitään kun vuokrailmoitukset ovat kaikki “No pets”iä “No pets”in perään! Nykyisen asuntoni paras puoli lieneekin, että Bennyn kannalta asumisjärjestely on täydellinen. Se voi mennä ulos turvallisesti aidatulle, isolle takapihalle milloin haluaa — eikä ole pelkoa auton alle jäämisestä, talo on iso ja tarjoaa tekemistä vaikka se ei menisi ulos koko päivänä (eikä se yleensä menekään) ja kämppikseni tykkäävät Bennystä. Jos onnistuisin kuin ihmeen kaupalla löytämään normaalin yksiön jossa on kissat sallittu (GOOD LUCK!!), niin se saattaisi olla minulle onnellisempi mutta Bennylle surullisempi muutto. Enkä halua jättää Bennyä nyt kun olen ottanut sen hoidettavakseni.

Antaisin vain niin paljon siitä ilosta että minulla olis taas omaa rauhaa… (EN viittaa tällä valuuttaan. Sillä rahaa minulla nimenomaan EI ole annettavana. Voisin antaa pari sormeani — vuokranantajat vain eivät kelpuuta niitä maksuksi. )

Ohhoh. Anteeksi tosi paljon kun valitan koko ajan.

* * *

Erittäin viihdyttävä ja näyttävä uusi Star Trek -elokuva houkutteli selittämättömästi aivoistani esiin tämän näpytelmän (“selittämättömästi” siksi, että elokuva itse ei ole varsinainen syyllinen siihen mistä seuraavassa puhun; se piristi minua hurjasti ja odotan innolla DVD-mammuttijulkaisua saadakseni kuunnella tekijöiden efektijorinoita ja näyttelijöiden tarinoita):

On todistettu — ja lisäksi koen tuttavapiirissäni joka päivä — että naiset pystyvät samaistumaan seikkailu-, scifi-, toiminta- yms. elokuvien miespäähenkilöihin. Kunnon riemukkaasta ja jännittävästä rymistelyelokuvasta nauttiva katsoja (mies tai nainen) luonnollisesti asettaa itsensä sankarin asemaan, vähintäänkin alitajuisesti. Seikkalijaan samaistumiskyky tai elokuvanautinto ei vähene siitä, että päähenkilö sattuu olemaan eri sukupuolta kuin katsoja (ellei sitten katsoja ole henkiseltä kehitykseltään täysin säälittävä). Sivuraide: pikkutyttönä leikin monien muiden muassa myös Robin Hoodia, Han Soloa ja Peter Pania, Pepin lisäksi (kuka lapsi haluaa leikkiä Marian-neitoa, Leiaa tai Leenaa?! En minä ainakaan. Eikä ketään ihmistä voi pakottaa leikkimään noin tylsiä hahmoja vain siksi että ne ovat “sopivaa sukupuolta”. Samaa sovellan aikuisena elokuvien katsomiseen).

Minua ei normaalilla mielikuvituksella varustettuna katsojana häiritse se, ettei seikkailuelokuvien sankareina nähdä läheskään yhtä paljon naisia kuin miehiä, VAAN se, että niin monet näistä naisseikkailijoista on luotu seksikkyys etusijalla. Tarkoitan että seksikkyyttä on ajateltu ennen muita hahmon ominaisuuksia ja siihen on panostettu enemmän kuin miessankareiden ollessa kyseessä. Tämä on mielestäni huonoa hahmokehittelyä ja heikentää koko elokuvaa, mikä voi yhdeltä osalta selittää naispääositettujen toimintaelokuvien vaatimattomampaa menestystä.

Pitää mennä johonkin britteihin ennen kuin näkee vaikkapa riittävillä rahkeilla tuotetun poliisisarjan, jossa naispäähenkilö EI ole tuntikaupalla meikattu vaateripustin, vaan joku jonka voi uskottavasti kuvitella asettavan työnsä kampauksensa edelle; vastaavien sarjojen mieshahmojen luominen moisella metodilla ei tulisi mieleenkään, miksi siis naishahmojen? Se se minua tympii. Jälleen kerran: ei se, että naishahmoja nähdään vähemmän, vaan että niitä harvoja naishahmoja ei kohdella samalla logiikalla (tai siis, niin loogisella kuin viihdelogiikka nyt ylipäänsä voi olla).

Naissankareiden vähyyttä minun melkoista kiintymystäni nauttivissa lajityypeissä perustellaan usein mm. sillä, että toimintaleffat joissa on päähekilönä nainen eivät vedä yhtä paljon yleisöä. [Noidankehä -- naispäähenkilöt eivät tuo menestystä, ennen kuin niiden luomisprosessiin aletaan panostaa muutenkin kuin silmänilon osalta, eikä niihin aleta siten panostaa ennen kuin ne menestyvät?] Vihjataanko tällä muka, että miesten mielikuvitus on niin köyhä, etteivät he kykene samaistumaan konventionaaliseen toimintasankariin jos tämä onkin nainen? Höpö höpö… Jos olisin mies, pitäisin tällaista näkemystä loukkauksena miehiä kohtaan. Mutta koska en ole (enkä koskaan tule olemaan) mies, en tohdi muuta kuin pitää sitä loukkaavana toimintaelokuvafaneja kohtaan.

Kommentit on muuten blogissa sallittu (ei sillä että blogini ketään kiinnostaa, ajattelin vain heittää tuon eetteriin, kun kerrankin tuli huttua josta satunnaisilla lukijoilla voisi olla jotain sanottavaa…).

“Family isn’t a word…”

Mun oma äiti ja pikkuveli ovat tulossa kesällä käymään Vancouverissa! En malta odottaa. Jos Lateksin mielestä Sylvi oli paksu, niin mitä mieltä se mahtaakaan olla kun näkee Bennyn! (Tavallistakin paksumpi turkki sillä tosin on…)

Olen yrittänyt miettiä, mitä nähtävyyksiä tai aktiviteetteja haluaisin esitellä, mutta ei oo kyllä heti tullu mieleen paljon muuta kuin mun suosikkiravintoloita — ja haluaisin keksiä sellaistakin tekemistä mikä ei vaatis kovasti rahantuhlausta (ainakaan bussimaksujen lisäksi). Siihen ensimmäinen valinta on Stanley Park. Mulle ainakin riittää viihteeksi ihan vain rantaa myöten kävely, kymmenen eri kielen kuuntelu, koirien ja lintujen tarkkailu.
Mä näin joutsenpariskunnan rakentavan siellä Lost Lagooniin pesää, seisoin rannalla KAHDEN METRIN PÄÄSSÄ NIISTÄ! Rakastan lintujen katselua. En koskaan ole tarkoituksella lähtenyt lintuja bongaamaan, mutta jos näen linnun, pysähdyn aina vahtaamaan sitä. Tämä tapa minulle kehittyi jo kauan sitten Suomessa.

Makukysymyksetkin mutkistavat asioita. Minä itse esimerkiksi tykkään merimuseosta ja elokuvissa käynnistä… Mutta ei merimuseo niin hieno ole että Suomesta tullessa pitäisi heti rynnätä sinne, varsinkin kun minä olen kolmikosta ainoa jota se kiinnostaa. Sisustetusta laivastakin pidin kenties vain sen takia että se muistuttaa niin vahvasti Keski-Suomen museosta löytyvää sisustettua vanhanajan sekatavarakauppaa, niin että vähän turhaahan se suoraan Jyväskylästä saapuville olisi näyttää. Sitä paitsi nautin merimuseosta yksin käydessäni varmasti yhtä paljon kuin nauttisin äidin ja velipojan kanssakin. Ja mitä elokuviin tulee, tuntuisi ehkä vähän hölmöltä viettää aikaa elokuvissa kun perheenjäsenet joita ei ole nähnyt sitten joulun ovat käymässä vain reilun viikon.

Haluaisin käyttää niitä Metropolis-ostoskeskuksessa ihan vain siksi että se on niin pökerryttävän kolossaalinen, mutta mitäs muuta kaikkien niiden kauppojen keskellä tekisi kuin kuluttaisi valtavasti rahaa? Granville Island on melkein sama juttu, paitsi katseltavan suhteen vähän parempi (ihania näyteikkunoita, veneitä jne.), mutta kyllä sielläkin kaupanteko on pääosassa. Granville Islandille haluaisin silti viedä ne yhdeksi iltapäiväksi, koska yks mun suosikkirafloista on siellä (Tony’s Fish & Oyster Cafe). Fish&chipseihin äiti saattaa olla kyllästynyt äskettäisen Manchesterinmatkan jälkeen, mutta TF&OC:n clam chowder -simpukkakeitto on enemmän kuin reissun arvoinen. Ollakseni aivan rehellinen en ole syönyt clam chowderia muualla kuin Tonylla ja Soup Meisterilla, mutta yleensä Soup Meisterin keitot ovat lyömättömän herkullisia (miksi muuten söisin siellä niin usein?!) ja Tony’s clam chowder saattaa jopa Soup Meisterin version HÄPEÄÄN! Jälkkärille Tonylle ei kuitenkaan kannata jäädä. Mä valitsisin ihan vaan donitsin ja kahvin Granville Islandin sisätilatorin parhaasta donitsikojusta — hitsit, aina unohdan kojun nimen kun muistan sen vain sijainnin perusteella!! (Niillä on vihreä logo valkoisella pohjalla…) Mutta sille johdattaisin perheenjäsenet joka tapauksessa. Hyvää gelatoakin GI:lta löytyy. Tai sitten voisi huristella pikku paatilla vastarannalle ja mennä jälkkärille vaikka Denman Streetille, jonka syömälät tarjoavat monikulttuurista ja herkullista valinnanvaraa.

“Granville Island?! Ihan turistirysä!” sanoisivat paikalliset varmasti. Mutta vaikka olen asunut täällä kahdeksan kuukautta, enkä ehkä enää pahimpien turistien joukkoon lukeudu, tykkään paikasta edelleen. Minkäs teet!

Ihan välttämättä haluan raahata ne kampukselle ja näyttää meidän entisen luokan, sekä toisen vuosikurssin luokan johon me siirrytään syksyllä. Sitä paitsi kampus ei ole hullumman näköinen muutenkaan.

Lisää ideointia tiedossa. Tärkein nähtävyys on kuitenkin saada kyseiset perheenjäsenet hetkeksi silmänkantaman päähän.
Tahra tällä nimenomaisella paperilla on se, että mun on pikapikaa löydettävä kesätyöpaikka tai en pärjää läheskään koulun alkuun (ja opintotuen jatkumiseen) asti, mikä puolestaan merkitsee, että juuri sinä aikana, kun sukulaiset ovat käymässä, mun täytyy olla töissä. Toivottavasti ei joka päivä.

Minulla ei ole hajuakaan jäänkö tulevaisuudessa Kanadaan (kyllähän sitä Vancouverissa ja koulussa uneksii harva se päivä aivan vavisuttavia asioita; toppuuttelen koko ajan itseäni etten vain oikeasti alkaisi ottaa kaikkein ruusuisimpia harhoja todesta; sekin on muistettava, että animaatioala on saanut monet koulumme opettajista matkustamaan ympäri maailmaa), mutta jos en muuta takaisin Suomeen, toivon että työskentelinpä sitten missä tahansa minulla olisi varaa matkustaa Suomeen ainakin kerran vuodessa.

* * *

“…It’s a sentence.”

Pari asiaa joita en ymmärrä:
Ihmisiä, jotka eivät pidä Wes Andersonin elokuvista; ja sitä, miten ihmiset, jotka pitävät Wes Andersonin elokuvista, kestävät olla ilman Criterion Collection -DVD-julkaisuja noista elokuvista.

The Royal Tenenbaums Criterion-julkaisu oli ostoslistallani pitkään, mutta vasta koulun täällä aloittaessani hankin sen. Ja kuten kuvasta kuvaannollisesti sanottuna näkyy, otin vasta nyt kirjoittaakseni siitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että minun olisi tarvinnut miettiä sanottavaani pitkään.

Andersonin ollessa kyseessä Criterion-DVD:t on selvästi suunnattu täysfanaatikoille (moi!), joille hänen tekeleensä ovat enemmän kuin pelkkiä elokuvia — siksi Criterion-ekstratkin eroavat yleensä luonteeltaan tavallisista DVD-ekstroista — mutta Tenenbaums-DVD:n lisävarustukset muistuttavat poikkeuksellisen paljon tavallista DVD-julkaisua. Runsaudestaan huolimatta niihin ei lukeudu mitään yhtä erikoista ja viehättävää kuin vaikka Rushmoren ekstroista löytyvät Max Fischer Playersin tulkinnat hittielokuvista, tai The Life Aquatic with Steve Zissoun ekstroissa stop motion -animaattoreiden luomuksiin tutustuminen ja jossain pörisevässä kahvilassa läppärillä äänitetty kommenttiraita jne jne jne. Paria ekstraa pidin melkein pelkkänä tilantäytteenä, esimerkiksi Miguel Calderónin (jonka ideoimat maalaukset oudostavat elokuvassa Eli Cashin olohuonetta) radiohaastattelua.

Pieni pettymys oli myös se, että Mark Mothersbaugh (Andersonin hovisäveltäjä ja eräs suosikkielokuvasäveltäjistäni) ei ole äänessä lainkaan, vaikka hänen Tenenbaums-scorensa on vähintään yhtä vaikuttava suoritus kuin The Life Aquatic… (niin paljon kuin Andersonin leffoissa käytetäänkin jo olemassaolevia biisejä). Mothersbaugh’n haastattelu kuului The Life Aquatic… -ekstrojen huippukohtiin, ja Tenenbaumsin monipuolisen, haikean, sekä henkilöitä kuvastavan että ornamentaalisen scoren luomisesta olisin kuunnellut juttuja sitäkin mieluummin.

Tämmöisistä huolimatta uskaltaisin sanoa tupla-DVD:n olevan Andersonista tai vain Tenenbaumsista pitävälle hintansa väärti.

Valtaosalle The Royal Tenenbaumsiin tykästyneistä sen suurin viehätys ovat nimenomaan sen persoonat, eikä varmasti yksikään fani halua olla kuulematta lisää hahmoista tai eri tulkintoja heistä. Kuten olen maininnut, Andersonin ohjaustöiden henkilöistä on pysäyttävän helppoa nähdä jokaisessa kuvajainen katsojasta itsestään, oli se sitten Richien hauras toivomus saada perhe yhdistettyä periaatteessa ensimmäistä kertaa; Chasin turvattomuuden tunne joka vain kasvaa jokaisen pakkomielteisen varotoimen myötä ; Ethelinen avautuminen rakkaudelle liian pitkän ajan jälkeen; Royalin pyrkiminen takaisin perheeseen, syistä jotka muuttuvat itsekkäistä epäitsekkäiksi hänen tajutessaan kuinka paljosta vinksahtaneisuudesta hän on vastuussa (huom. minusta on kiinnostavaa että vaikka Royal on nimeä myöten perheen keskipiste, hän poikkeaa joukosta kenties kaikkein eniten — onko räiskyvän Royalin mukauduttava enemmistöön, ja jollei hän kykene, mitä kompromisseja muut perheenjäsenet joutuvat tekemään saavuttaakseen yhteisymmärryksen?); Elin identiteetin etsintä… Voi hyvä ihme mulla kostuu silmät jo ihan näistä kirjoittaessa äässhh…

…SIKSIPÄ antoisimmat ekstrat olivat minulle yllättäen näyttelijöiden haastattelut, sillä tusinaDVD-haastatteluista poiketen ne käsittelivät lähes yksinomaan heidän näyttelemiään hahmoja. Ei epäilyttävän ylenpalttisia kehuja kollegoista tai “hurmaavia” anekdootteja kuvauspaikalta, vaan näköaloja näyttelijäntyöhön sekä ihmissuhteeseen, jonka he loivat esittämänsä hahmon kanssa. Luke Wilsonin mielipiteet roolihenkilöstään Richiestä olivat erityisen “palat kohdalleen loksauttavia”. En haluaisi spoilata elokuvaa sitä näkemättömille, sanon siis vain että Wilsonin yksinkertainen kuvaus eräästä Richien hahmon tärkeimmästä ja hyvin yhtäkkisestä päätöksestä sekä tämän motivaatiosta siihen oli niin uskottava, että sen ei voinut kuvitella syntyvän mistään muusta kuin intuitiosta, siitä että jotkut näyttelijät on todella valettu rooliaan varten. Lisäksi kukin Tenenbaumin “perheenjäsenten” (olivat he sitten verisukulaisia tai eivät, kuten Eli ja Margot…) näyttelijöistä toi koskettavia (ja minulle henkilökohtaisesti ihan palan kurkkuun nostattavia) lisämaisemia perheen sisarusdynamiikkaan — Luke Wilson jälleen kerran etunenässä. The Royal Tenenbaumsin henkilöt saattavat paeta puutteitaan mutta heidän näyttelijänsä eivät.

Distant lands and burning sands

Saanen aloittaa kerrankin virallisesti animaatio-uutisella: Pixar perustaa haarastudion Vancouveriin. Uuuuu! Stalkkailemaaaan…
Vaikka studion ideana on siirtää vain lyhytfilmituotanto Vancouveriin ja vaikka pitkät elokuvat kuuluvatkin pitkän tähtäimen unelmiini (ja vaikka jotkut ammattilaiset muistelevat ennakkotapauksia kuten halpatuotantoihin tuomittuja Disneyn haarastudioita ja niiden olemattomia “ylenemismahdollisuuksia” tärkeämpien tuotantojen pariin), eihän tässä fani voi muuta kuin hilpeytyä. Toivoa en heitä; sen perusteella mitä oon Pixaria seurannut, niistä lukenut ja opiskellut, henki on siellä vähän avoimempi. (Myös Disneyn hankittua Pixarin.)

Työlupahakemus meni läpi yllättävän nopeasti (olen kiitollinen!), joten tunsin velvollisuudekseni tällä viikolla aloittaa kesätyönhaun, mutta oon hakenut vasta paria paikkaa. Hain niihin netti-ilmoitusten perusteella (craigslist-sivusto on Pohjois-Amerikassa monen lähtöruutu etsipä sitten työpaikkaa, asuntoa, seuraa tai hylättyä tavaraa) — mutta näköjään ylitsevuotavan ystävällisistä työpaikkailmoituksista huolimatta hakijoille viitataan vasurilla jos ollenkaan, sillä meileihini ei ole muutamaan päivään kuulunut vastausta. Ei edes “kiitos kiinnostuksesta mutta paikka on jo täytetty” tai “kiitos hakemuksesta, me ilmotellaan sitten”. Kyseisissä ilmoituksissa ei mainittu sanallakaan että ainoastaan kelpuutetuille hakijoille vastattaisiin. Tästä lähtien täytyy kai ottaa se itsestäänselvyytenä. Toiseksi, tästä lähtien täytynee metsästää “Help wanted”-kylttejä kaupungilta pinkka CV-printtejä kainalossa.

…Jee, kuulen heränneen kämppiksen askelia yläkerrasta. Oon tässä vahingossa valvonut koko yön ja oisin tarvinnu mikrouunia, mutten viittiny hääriä keittiössä yöpalaa kun olisin herättänyt huushollin… Nyt voi lämmittää keittoo!

Nykyisinpähän olen siis yksi viidestä meidänluokkalaisesta, jotka pyörittävät LDC:tä, ja päätimme aikaisempien vuosikurssien viitoittamaan tapaan järjestää elävänmallinpiirustusta myös kesällä. Ne sessiot alkavat vasta kesäkuun alussa jotta kaikki saisivat vähintään kuukauden aivan rehellistä lomaa (vaikka kesäpiirustelu tietenkin on vapaaehtoista), mutta mallit päätettiin buukata jo tällä viikolla. Mallien saanti piti nimittäin varmistaa ennen kuin kesäsessioita pystyttiin kuuluttamaan ja opiskelijoille mainostamaan, ja mitä aikaisemmin tiedottaminen aloitetaan, sitä paremmat mahdollisuudet saada kävijöitä. Piirtäjiä ei kesäisin käy yhtä paljon kuin kouluvuoden aikana, mutta malleille täytyy luonnollisesti maksaa saman verran palkkaa kuin aina ennenkin, joten on tasapainoilua pysyykö LDC:n kassa kesällä plussan puolella.

Ja sitten tämän viikon vähemmän vaikuttavaan (kotimaassa blogia lukeville näet) animaatiouutiseen: Vancity -teatterissa (siinä ihanassa) esitetään tässä kuussa pari kiinnostavaa animaatioelokuvaa, kiintoisimpana kaikista Sita Sings the Blues. Itsenäisen Sita -leffan syntytarina (josta on kirjoitettu suht runsaasti animaatioblogeissa) on inspiroiva, ja monituisilla tekniikoilla toteutettu yhden hengen hengentuote voitti parhaan elokuvan palkinnon Annecyn animaatiofestivaaleilla 2008. Ymmärtääkseni sitä voi edelleen katsoa ilmaiseksi netissä, mutta itse en ole vielä tullut katsoneeksi vaikka kuulin tästä elävöittävästä animaattorin/tarinankertojan työvoitosta juuri nettijulkaisun alkaessa. Kyllä tätäkin huonompi syy kelpaisi uuteen vierailuun Vancity -teatteriin.

Ja Patrick O’Brianin The Nutmeg of Consolation taitaa olla A-M -sarjan tähän mennessä täydellisin kirja, juu.

Sukulaiset, lupaan ettei seuraavan blogimerkinnän välille jää näin ammottavaa taukoa. Olisin voinut jatkaa tämän merkinnän kirjoittamista huomenna ja tehdä siitä jättipitkän — tiedän että jatkan kuitenkin ihan samoista aiheista jauhamista — mutta päätin antaa armoa…

Jonkin sortin pistos

Tämä viikko on ollut aivan mahtava. Kelit ovat suosineet, niin tosin jo muutaman viikon, mutta nyt vasta on ollut vapaa-aikaa nauttia niistä. Eilen, lauantaina, pidin ensimmäisen kirjaimellisen vapaapäiväni. (Aikaisemmin tällä viikolla piti nimittäin tyhjentää koulussa pöytäni ja säilytyslokeroni — kummatkin niin täynnä että sain viimeiset kamat kärrättyä kotiin vasta torstaina — ja olihan työlupahakemuksenkin jättämisessä omat kiemuransa.) Menin bussilla English Bayhin, söin siellä biitsillä korealaista take-outia, kävelin Stanley Parkissa iltapäivän, pysähdyin välillä lukemaan auringonpaisteessa, ja sitten istuin SkyTrainissa ihan huvikseni koko reitin läpi vaikka en ollut menossa minnekään. Katselin vain maisemia. Sitä paitsi täytyyhän minun ottaa kaikki ilmainen ilo irti opiskelijamatkakortistani, joka on voimassa enää huhtikuun loppuun.

Tarviin lippiksen. Saatoin polttaa iiiiiihan pikkaisen itseni eilen — olin vaan niin innoissani auringonpaisteesta. Kesä on parassssss.

Nyt kun ei vaan superflunssa tulis ja tappais! Niin paljon kuin rakastankin The Standia, niin herättäähän se ihan hitusen paranoiaa kun Meksikosta uutisoidaan n. 80 ihmisen kuolleen kauhistuttavaan… tuota, nuhaan. Joka on levinnyt jenkkilään. Tukikohtaa on syyttäminen myös siitä, että paranoiaani sekoittuu yököttävästi innostunutta odotusta (siitä huolimatta että mahdollisuuteni olla selviytyjien joukossa kyseisessä skenaariossa ovat lähes olemattomat).

Kirjoitan kuulumisia hieman tavallista lyhyemmin, sillä vaikka nyt olisi kerrankin koulutta aikaa kirjoittaa, haluan pikaisesti taas ulos auringonpaisteeseen…

Kuvasin sen lyhytelokuvani ohjauskurssia varten pääsiäisloman (pitkän viikonlopun) aikana. Olin saanut idean siihen vasta melko myöhään, mutta onneksi löysin kuitenkin vielä tarpeeksi monta käytettävissä olevaa meidän luokkalaista täyttämään roolit. Tarkoitukseni oli yksinkertaisesti pitää niin paljon hauskaa kuin epämiellyttävän tehtävänannon puitteissa vain pystyisin, sillä tiesin ettei minulla olisi rahkeita kuvata minkäänlaista oikeasti vaikuttavaa lyhäriä… Joten kuvasin parodian/hatunnoston John Carpenterin Big Trouble in Little China -elokuvalle, josta on tullut eräänlainen kolmen hengen kulttisuosikki luokkamme keskuudessa. Pääosanesittäjäni — pakko sanoa — on vakava A-tyyppi (tietteks? tai vielä pahempi kuin tavallinen A-tyyppi — täysjoustamaton stressaaja) joka olisi kaikissa käänteissä tarvinnut yksityiskohtaiset selostukset ja todistukset siitä, että minulla varmasti oli suunnitelma ja tiesin, miksi tein minkäkin jutun mitä tein. Se halusi aina puuttua mun ohjaamiseen vain siksi etten jaksa jakaa suunnitelmia, jotka ovat selkeitä omassa päässäni mutta joiden selittäminen pääni ulkopuolisille vie liikaa (jo muutenkin tarpeeksi vähäistä) kuvausaikaa.

Jos en muuta tästä oppinut niin sen, että (ainakin tässä elämänvaiheessani) minun ohjaajapersoonani on visionääri tyranni joka haluaa näyttelijöidensä olevan kyselemättä ja luottavan minuun ilman mitään näkyviä perusteita, minkä tosin tiedän olevan kohtuutonta. Pääosanesittäjäni taas stressasi stressaamistaan ja kyseli kysymistään hahmonsa “sisäisistä motiiveista”, sitä miten aioin mitäkin kuvausmateriaalia käyttää (halusin kähistä: “No näät s-tna sitten kun leffa on valmis! Nyt ois aika kuvata eikä selittää MIKS mä tarviin otoksen susta pahvilaatikossa! Ja toiseksi, oisit saanut kyseisen vastauksen simppelisti lukemalla käsikirjoitusta eikä sun ois tarvinnut ärsyttää mua tuolla utelulla lainkaan!”), ja olinko hoidellut koulun alueella tarvittavat kuvausluvat kuntoon. Herrajjumala jätkä — tämä on pelkkä opiskelijafilmi! Relaa jo! Osaksi tunsin syyllisyyttä aiheuttaessani poikaparalle niin silminnähtävää verenpaineen nousua niin pienellä teolla kuin vaikenemisella — mutta toisaalta onnistuin olemaan huutamatta häntä suohon. (Laskin mielessäni kahteensataan.)

Sitä paitsi pääsiäisloman jälkeisenä torstaina, rasittavan editoinnin jälkeen, kun koko luokan filmit esitettiin myös kakkosluokkalaisten ollessa läsnä, sain viimeisen sanani, riemuvoittoni ja PERUSTELUNI, kun kuvaamani komedia osoittautui yleisön kiistämättömäksi suosikiksi. Aivan liioittelematta. Koko joukosta! Päätin, että tämän kerran en tunne syyllisyyttä omakehuista. Edes pääosanesittäjäni toteamus “Vau… En tosiaankaan odottanut että siitä tulis noin hyvä” (minkä minä olin toki tiennyt alusta alkaen) ei onnistunut varjostamaan itsetyytyväisyyttäni. Sekä meidän- että kakkosluokkalaisilta sateli kehuja ja röhönauruja koko loppuviikon (vai pitäisikö sanoa viikonlopun?). Että mä oon niin paras. (…Anteeks.)

Yleisesti ottaen leffan kuvaaminen oli kuitenkin ollut niin hauskaa ja näyttelijäni niin omistautuvia, että kiitokseksi ostin heistä jokaiselle (eri) DVD:n. Tämä oli lahja myös minulle, sillä nautin saadessani ihmiset katsomaan omia suosikkielokuviani ja -sarjojani! Mwuahahahaaaa! Oli myös nautinnollista miettiä kenelle sopisi mikäkin DVD, sillä tämä oli kerrankin tilaisuus räätälöidä lahja saajan mukaan eikä kiireessä tehty hätäostos. Yksi suosikkipuheenaiheistamme luokassahan arvattavasti on elokuvat ja sarjat, joten minulla oli yllin kyllin viitteitä siitä mitä muut olivat suunnitelleet ostavansa ja mitkä heidän makunsa ovat. Tulin hyvälle tuulelle jo ennen kuin ihmiset vastaanottivat lahjansa, ja sitten tulin vielä paremmalle tuulelle kun he tykkäsivät niistä!

Animaation lopputehtävä (jonka palautuspäivä oli raivostuttavasti sama torstai jolloin lyhärit palautettiin ja katsottiin) jäi lyhärin kuvaamiseltani ikävästi katveeseen, mutta animaatiokurssin olin joka tapauksessa saamassa suhteellisen kunnialla läpi, kun taas ohjauskurssin reputtaa heti jos lyhytfilmi jää tekemättä ajoissa, joten näinhän täällä käy…
Heti perjantaina olikin sitten palautettava hahmosuunnittelun ja layoutin lopputehtävät — joten suurin osa meidän luokasta jäi yön yli viimeistelemään niitä. Perjantaiaamuna tehtävät palautettuamme olimme virallisesti kesälomalla. Ei taidettu kukaan vielä oikein tajuta sitä. Lähdimme isolla porukalla Moodyville’siin aamupalalle ja sen jälkeen kolusimme Big Pete’sillä.

Sitten viikonlopun enimmäkseen nukuin univelkaani pois… Sitten seuraavalla, eli siis TÄLLÄ viikolla tyhjensin luokasta kamani…
Torstaina Peach järkkäsi synttäreidensä kunniaksi keilailuillan kaikille kynnelle kykeneville. Koko meidän luokka ei edes jää Vancouveriin kesäksi, eivätkä ihan kaikki tänne jääneistäkään päässeet tulemaan, mutta muutama osanottaja toi kaverinsa tai kämppiksensä, joten meitä oli mukava joukko, vähintään 12. Yksityiskohtiin menemättä, keilailu ja sen jälkeinen ruokailu muodostivat superhauskan illan.
Perjantai-iltana oli valmistuvien opiskelijoiden näyttely, Gradshow, keskustassa Harbour Centerissä, ja sen jälkeen jatkot, ja näyttely oli upea ja koko päivä oli mahtava. Ja nyt LOMAILEN!

Tulipa aika surkee merkintä tästä… No, kunhan saan itteni kokoon tämän hektisen (mutta ihanan!) ensimmäisen lukuvuoden jälkeen niin lupaan yrittää petrata. Nyt kauhee nälkä, meikä suuntaa ulos pirtelölle ja ostamaan puhelinkorttiin lisää puheaikaa ja lukemaan auringossa ja ties mitä!

Minä haluan jäädä kouluun!

Portfolio harjoittelupaikkaa varten askarruttaa ja stressaakin jo, vaikka sen kokoamiselle on aikaa pari viikkoa. Don sanoi että Studio B:n väki on harjoitteluportfolioissa eniten hahmosuunnittelun ja poseerauksien perään, mikä on huono juttu sikäli että hahmosuunnittelu ei oo mun vahvuus, mutta hyvä juttu sikäli että poseeraukset (heti elävänmallinpiirtämisen jälkeen, tarkoitan) ON. Ikävä kyllä el.mal.piirustukseen ne ei kiinnitä kuulemma paljonkaan huomiota. Toisaalta, Don myös sanoi että kaikkein parasta olisi saada animointitaidot näkymään portfoliossa (jo ennen silmäystäkään näytevideoon), ja omalla kohdallani siihen tuskin olisi parempaa välinettä kuin croqit. Ehkä laitan yhteensopivia croqeja eräänlaisena kuvasarjana portfolion sivujen alareunaan… En vielä yhtään tiedä. Kehittelyä vaan.

Toinen melko hyvä juttu on, että saatan saada ihan mukiinmenevän layoutinkin portfolioon, sillä se, jota juuri nyt tunneille työstän, on alkanut innostaa mua — parempi myöhään kuin ei milloinkaan — ja vaikka se ei ole läheskään yhtä hieno kuin muiden meidänluokkalaisten leiskat, mulle se on kyllä huomattavaa edistystä. Siis perspektiivisäännöt ei huoleta mua yhtään — olis ihme jos en niitä tajuaisi ottaen huomioon että perspektiivi opetettiin jo kuviskoulussa kun olin (muistaakseni?) alle kymmenvuotias, enkä olis päässy Capilanoonkaan ilman sitä tietoa — mutta jos layoutin aihe ei mua kiinnosta, sen piirtäminen on melkoista piinaa. Ja kun mulla ei ole hajuakaan siitä, millaisille hahmoille tai millaiseen tarinaan tän layoutin olisi tarkoitus tulla, niin on vaikeaa loihtia siihen inspiraatiota. Kun meriasiat nyt kuitenkin tällä hetkellä nappaa, niin sataman irvikuvaa piirtelen, enkä ole ihan yhtä tuskissani kuin aikaisemmin layoutläksyjen kanssa.

Anteeks kun kirjoitan pelkästään koulusta; asia on vaan niin, että mun elämä on tän viikon ollut aivan pelkkää koulua. Tällä viikolla sain käsistäni hirmu työlään animointitehtävän, sen kahden hahmon dialogin. Valvottuja öitä ja liikaa muiden tuntien laiminlyöntiä, ottaen huomioon miten viimeistelemätön lopputulos oli…
Mutta tosi hyvä arvosana nelijalkaistehtävänannosta piristi jonkin verran. Jos siistin sitä hiukan ja teen toimeksiannon ulkopuolista työtä eli inbetweenejä (onneks niitä ei ole paljon sillä animoin Jolly Jumperin hyvin pakkomielteisesti jättämättä kuvitteelliselle inbetweenerille paljonkaan töitä), pätkä näyttää loisteliaalta demovideollani. Jollyn kasvonpiirteitä minulla ei ikävä kyllä ole aikaa lisätä.

2-hahmodialogivideoiden katsominen torstaina oli hulvatonta, ja torstaina saatiin myös tämän lukuvuoden viimeinen animointitehtävänanto. Koulu loppuu jo huhtikuun puolivälissä! Äääk että aika rientää! Mua oikeesti harmittaa että koulu loppuu kesäksi, ja että mulla on enää yksi lukuvuosi jäljellä tässä koulussa ja tässä seurassa. Huooookaus.
Kevään vika tehtävä kuitenkin on jälleen jotain superia. Siinä on käytettävä taas jotain olemassaolevaa hahmoa — Don “suositteli vahvasti” Stitchiä tai jotain Stitchin tyylistä, toisin sanoen pienehköä, normaalirakenteista/kiinnostavarakenteista (ei jotain muumia tai kananmunaa) ja liikkeissään dynaamista. Se joka ei keksi muuta hahmoa jonka Don hyväksyy, käyttäköön Stitchiä.

Tehtävän varsinainen toiminta ei ollut liian tiukasti määriteltyä. Hahmoa pistää (tai nipistää, tai puraisee, tai ampuu, tai pussaa tai muuten häiriköi) jokin pieni lentävä olio; hahmo hyppää ilmaan; sitten, lentävää kiusankappaletta huitoen, hahmo pakenee kuvasta. Oltava koomista ja tempo on erityisen tärkeää. Koko homma kestää n. kuusi sekuntia, mutta piirrosten on oltava viimeisteltyjä. Kohtaukselle on valittava nopeatempoinen taustamusiikki kokonaan ennen animoinnin aloittamista, ja musiikin olisi tarkoitus inspiroida animaatiota.

Onneksi keksin hahmon heti samana päivänä (Stitch on ihan kiva muttei lähelläkään kärkisijoja jos on mahdollisuus valita melkein mikä tahansa hahmo animoitavaksi koko jäljellä olevan kevätlukukauden ajaksi): The Incredibles (Ihmeperhe) -leffan Edna Mode. Jeeeee mahhtavaaa! Tästä tulee niiiin mukava tehtävä! Musiikki-ideoita mulla oli aluksi ihan liikaa, mutta kavensin niitä yritykseksi löytää jotain, joka sisältäisi vaskipuhaltimia ja olisi Incredibles-soundtrackin tyyliin dramaattisen svengaavaa. Olen aina ihaillut sitä, kuinka vapaa, herkullisen tarkka mutta notkea (kuin mestarivoimistelija) ja ilmaisuvoimainen/tulkitseva niinkin vaskipuhallinpainotteinen soundtrack osaa olla. Säveltäjäähän (Michael Giacchino) siitä on tietenkin kiittäminen. Tällä hetkellä kallistun animaationi musavalinnassa Leonard Bernsteinin suuntaan (Candide :n ripeimmät hetket tarjoavat hengeltään ja sävellyshetkeltään mun mielestä sopivaa säestystä lyhyelle Incredibles -tribuutilleni.)

Incredibles-soundtrackista puheen ollen, se on mun suosikki Pixar-soundtrackeista — kyllä, tykkään siitä jopa enemmän kuin Giacchinon Oscar-palkitusta Ratatouille -scoresta… Niin siis tota muistatteko kun kehuin Sarah Vowellin Assassination Vacation -kirjan äänikirjaversiota ja etenkin sen musiikkia? Giacchino sävelsi sen Tämä tapahtui sen jälkeen kun Sarah Vowell oli näytellyt Violetin (Suomessa Ilonan) roolin The Incrediblesissä, tietysti. Kivaa eiks? Haluatteko tietää millaista on olla minä? Päivästä toiseen tällainen trivia pitää pääni kiireisenä sen sijaan että miettisin tärkeitä elämänvalintoja.

No eiääh. Kyllä mä mietin ihan vähän syvällisempiäkin juttuja. Ne vain sattuvat kuulostamaan sitä tyhmemmiltä mitä kauemmin niitä yrittää pukea sanoiksi JA sitä paitsi liittyvät liian usein elokuviin. Kai mä yhden voisin koettaa:
[SPOILERIIIII!!!]

Katsoin taas kerran Master and Commander…ia juuri tänään ja tajusin että Calamy varmaan tappoi ensimmäistä kertaa omin käsin ihmisen (tai useamman) juuri hiukan ennen omaa kuolemaansa.

Uskoikohan Calamy Jumalaan ja taivaaseen? Uskoiko Calamy kuolemansa hetkellä joutuvansa helvettiin tapettuaan juuri vihollisen? Avasiko taistelu hänen silmänsä kenties jollekin muulle, maallisemmalle velvollisuudelle (vakaumukselle että jokainen laivassa suojelee jokaista laivassa viimeiseen hengenvetoon asti), vai oliko Calamyllä tämä velvollisuus sydämessään heti merille lähdöstään saakka? Osasiko hän suorastaan odottaa sitä? Kuinka paljon hän tiesi todennäköisestä kohtalostaan/suunnitelmistaan? Halusin aloittaa elokuvan uudestaan alusta, ja katsoa jokaisen Calamyn kohtauksen sillä silmällä mikä hänen henkilökohtaista velvollisuudentuntoaan ajoi, toisin sanoen mitä hänen filosofiallaan varustettu ihminen mahtaisi ajatella henkensä antamisesta sekä toisen hengen ottamisesta. Keskenkasvuisen kuolema on epäreilu, ja elokuvakerronta ohjastaa reaktioitamme katsojina, mutta niiskutamme Calamylle kun heti hänen vieressään on läjä aivan yhtä epäreilusti kuolleita, niin maanmiehiä kuin vihollisiakin. Olisi muuten varmasti kiinnostavaa nähdä koko elokuva ranskalaisten näkökulmasta kerrottuna, ranskalaiset päähenkilöinä — leffan loppu olisi hyvin mahdollisesti tasan yhtä villitsevä ja hienovaraisen huvittava.
Voisin listata kysymyksiäni muutaman kappaleen verran. Rakastan tätä elokuvaa eivätkä sen avaamat ajatushanat oikeasti ole yhtään niin masentavia kuin miltä juuri kirjoittamani saattaa kuulostaa. Se vaan antaa joka katsomiskerralla jotain uusia makuja, uusia suhteita ja uusia yksityiskohtia nautittavaksi. Uusia kysymyksiä, melko vähän vastauksia.

(Jotain täydennystä löytyy sentään kirjasarjasta. Mutta ei nimenomaan Calamyn suhteen. Sitä paitsi lukeminen herättää oman liudan kysymyksiä.)

Ihana tapahtumaköyhä päivä!

(Sori, nopeeta kirjottamista.) Keskiviikkona meillä kävi luokassa erään paikallisen animaatiostudion, Studio B:n, “recruiter” -henkilö puhumassa — oli hyvin kiinnostavaa. Jutskasi kaikenlaisista työnhakuun liittyvistä yksityiskohdista kuten portfoliosta, työhaastatteluista, siitä millaisia käytäntöjä nimenomaan (Flash-animaatiota tuottavassa) Studio B:ssä mutta yleensä monissa muissakin työpaikoissa on, ja niin edespäin. Nuo puheenaiheet koski enemmän koulun jälkeistä työnhakua — mun täytyy kyllä vielä Donilta selventää miten Studio B:n harjoittelupaikkaa haetaan. Ne nimittäin ottaa aina kesäksi yhden ekaluokkalaisen Capista palkalliseksi harjoittelijaksi. Haen harjoittelupaikkaa tietysti, mutta meidän luokalla on vaan niin lahjakkaita tyyppejä, että mahkuni eivät ole kummoiset ellen ala rakentaa aivan uskomatonta portfoliota ja demovideota tosi pian.

Torstaina olin vaikeuksissa layoutin kanssa. Ja hermoilin elokuvaideoista (nimittäin ohjauskurssin lopputyönä meidän pitää tehdä oma lyhytelokuva, live-action siis, ei animoitu.)

Perjantaisella design- ja layout-tunnilla tuli läksyksi tehdä taustatutkimusta kolmea “prop” (rekvisiitta?) -designia varten: ajoneuvo, ase sekä kotelo aseelle. Ärsytti ensinnäkin se, ettei mulla ollu vielä mitään ideaa, ja toiseksi kun niiden kulkuneuvojen pitää tunneille aina olla nimenomaan moottorihärveleitä… Jotkut hevoskärryt tai vaikka kelkka sopis mun kehittelemille hahmoille paremmin, mut eeeei, sellaset on “liian helppoja” suunnitella. Eli jos haluun aikaisemmin tekemilleni hahmoille täydennystä “model package”en, niille on löydettävä aikaa kouluajan ulkopuolelta. Tollasia juttuja mä sillä portfolion rakentamisella tarkoitin.
Muuten perjantai olikin yllättäen lyhyt päivä, joten kävin keskustassa syömässä siinä samassa korealaisessa paikassa, missä syötiin Yis’n kanssa toissavuonna (Kimbob & Ramyun). Korealainen popmusiikki (kuppilassa taustalla) se vasta on huvittavan kuuloista! Ja silti jotenkin tykkään siitä. Ruoka oli yhtä hyvää ellei parempaa kuin muistin. Mahtaiskohan korealainen ruoka maistua vielä paremmalta jossain vähän fiinimmässä ravintolassa kyseisen take-out -paikan sijaan..? Tekis mieli joskus kokeilla. Mut tekee myös mieli käydä tuossa tutussa paikassa useamman kerran. Halpaa ja hyvää sapuskaa. Toinen mahtava halvan ja hyvän ruoan paikka on The Soup Meister Lonsdale Quay :ssä. Mun on ihan pakko saada kirjoitettua siitä kunnon selostus joku päivä. Käyn siellä sopalla vähintään kerran viikossa.

Lauantai. SADETTA. Piti käväistä koululla, mut viivyttelin aamun ja katoin telkkaa netistä. Menin Moodyville’sille aamupalalle, sarjiskaupan kautta. Luin The Standin uusimman numeron aamupalani kera. Kummallista kyllä, tässä numerossa, kun alkuperäinen tarina alkaa päästä kiinnostavimmilleen, oli niin säälittäviä rimanalituksia sarjakuvakäsikirjoituksessa, että usko sarjikseen horjui hetkellisesti. Kirjalle käsikirjoitus on uskollinen, ei siinä mitään, mutta tässä numerossa vain oli niin huonoa sarjakuvakerrontaa. (Nimenomaan kerrottiin sen sijaan että olisi näytetty, juuri sellaisissa kohdissa jotka veivät kauhulta harmillisimmin tehoja.) Piirtäjää taas ei voi syyttää mistään. Nyt on vain pakko myöntää, että tämä sarjakuva ei taida tarjota erityisiä säväyksiä muille kuin alkuperäiskirjasta entuudestaan pitäville. Itse aion edelleen seurata sitä — seuraavassa numerossa tavataan Trashcan Man ensimmäisen kerran! (Huomaatte mitä tarkoitan tuolla “muille kuin alkuperäiskirjasta pitäville…” systeemillä.)

Ei sitten sytyttänytkään koululle lähtö, vaan suuntasin keskustaan. Päätin, että tänään kävisin vihdoinkin Maritime Museumissa (merimuseo?), on pitäny jo jonkin aikaa käydä tsekkaamassa se. Oli kyl vaan tunti aikaa, joten epäröin ihan viime hetkille asti kannattaisko tänään käydä, vai kääntyä takasin ja tulla paremmalla ajalla. Siitä huolimatta että museoiden edessä oli joku ihme viemärityömaa ja pääsy oli tehty sokkelomaiseksi — hyvä että menin. SIISTI. Vietin niin ison osan jäljellä olevasta aukioloajasta museolaiva St. Rochissa (laiva oli sisätiloissa ja sisustettu yksityiskohtaisesti, vaikka hytteihin ei saanutkaan astua sisään vaan ne täytyi tsekata ovensuusta. Pedit olivat pienen pieniä, edes minä en olisi taatusti mahtunut makaamaan sellaisessa oikosenaan!) 1940-luvulta, että kavuttuani ulos St. Rochista ja löydettyäni upean, piinaavan tarkan pienoismallin 1700-luvun lopun brittilaivasta nimeltä HMS Orion, minulla ei ollut aikaa edes luonnostella sitä. Minun on siis palattava merimuseoon ottamaan mallia laivapiirustuksiin joskus myöhemmin.
Mutta museon harppuunoista ja kelkoista sain sentään ideoita designläksyjä varten. Aseen perustan ilman muuta jotenkin harppuunaan. Jos on pakko olla moottori, niin sitten ehkä taiteilen ajoneuvostani jonkinlaisen lumikelkan, mutta sellaisen jota ei ole oikeasti olemassa. Sellaisen joka ei ole yhtään niin ärsyttävä kuin oikea lumikelkka.

Sitten mulla oli valinta mennäkö kotiin nokosille vai jaksaisinko katsoa leffan. Ajattelin, että jokin lokoisa eikä liikoja vaativa elokuva sopisi tilanteeseen. Menin siis katsomaan One Week :in. Kanadalainen — yksityiskohdiltaan erittäin kanadalainen — elokuva syöpädiagnoosin saavasta miehestä (Joshua Jackson), joka lähtee huitelemaan maan poikki motskarilla. Oon mä toki viime aikoina parempiakin elokuvia kattonu, mutta mainitsen One Weekin siksi että se oli niin merkillisen tarkasti elokuvallinen vastine käpertymiselle takkatulen ääreen kuuman juotavan kera. Se oli aika mukavaa. Totisesti, lipun ostettuani menin oottelemaan leffan alkamista viereiseen JJ Bean -kahvilaan, ja istuin siellä takan edessä kahvini kanssa, sateen rämistessä ulkona. Ja elokuva oli sitten täsmälleen kuin jatkoa sille istunnolle. Se oli leppoisaa.

Kotona Suomessa kotiväki on juuri nyt Ylläksellä lumilomalla. Kääk kun en ole vieläkään käynyt Vancouverin vuorilla kaatuilemassa! Koko ajan on vaan niin kiire. Täytyy pakottaa itseni varaamaan sille jokin viikonlopun päivä.