Vetinen helvetti

Helvetti on liian voimakas sana, ihan taivaissahan minä olen viime aikoina ollut, mutta tätä seuraavaa te kotiväki ette kyllä usko. Viime viikon lauantaina mentiin porukalla koulun jälkeen (näin on, me ollaan koulussa lauantaisinkin, sillä vaikka tunteja ei ole, töitä kyllä on) keskustaan katsomaan Zombieland ja sade oli rankin koskaan kokemani. Itse sade ei ollut ongelma, mutta jostain syystä keskustassa muodostuu järkyttävämpiä lätäköitä kuin P-Vanissa — en tiedä johtuisiko korkeuserosta vai keskustan viemäröinnistä. Ensin kirosin mielessäni, ettei minulla ollut kumisaappaita. Jo parin minuutin päästä olin päinvastoin kiitollinen: kumpparithan vain vaikeuttaisivat uimista.

Kadut lainehtivat laidasta laitaan. Päälle päätteeksi Zombieland ei edes ollut kipinöivän loistava elokuva kuten muutama tuttuni oli etukäteen hehkuttanut! Pikkunäppärä, pinnallisesti, mutta täynnä kliseitä. Näyttelijöille peukut pystyyn, mutta leffa ei ollut puoliksikaan niin hauska kuin luuli olevansa. (Luuli ja luuli… Pitänee sanoa “kuin tekijät luulivat olevansa”.) Tämä pettymys kirpaisi normaalia enemmän kengät täynnä vettä.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: pääsin leffaillan jälkeen kuumaan kylpyyn. Ja mikä parasta, pääsen kirjoittamaan toisista viime aikoina nauttimistani elokuvista! Uusi koti ja kouluhommat vaativat myös huomiota, ja blogeroimiselle on yllättävän vaikeaa löytää aikaa, mutta liian kauan olen jo laiminlyönyt näistä elokuvista kiekumista. Vancouverin Spark -animaatiofestivaalistakin on jo reilu kuukausi! Viime vuonna en hennonut yksinäni lähteä Sparkiin (en vielä tuntenut luokkakavereitani tarpeeksi hyvin) ja tänäkin vuonna olisi pitänyt käydä paljon useammassa näytöksessä kuin vain yhdessä, mutta uskaltaisinpa sanoa, että jos kävi vain yhdessä näytöksessä, parempaa ei olisi voinut valita kuin The Secret of Kells. Melkein koko luokkamme oli menossa mukana, kuin myös enemmistö uusista ekaluokkalaisista. Toivon, että löytäisin elokuvaa paremmin kuvaavat sanat, mutta kyyneleeni riittäköön tällä kertaa: vollotin elokuvan itsevarmaa kauneutta ja haikeaa, henkeä pidätyttävää henkisyyttä ulos teatterista ja kadulle saakka.

“Kells” on irlantilainen (tai oikeammin, suurimmaksi osaksi irlantilaisin voimin tuotettu eurooppalainen) elokuva ja sen juoni kiertelee Irlannin kansallisaarteen, “Kellsin kirjan” ympärillä (anteeksi jos suomensin nimen väärin; minun on pakko tunnustaa, etten tiennyt koko kirjasta mitään ennen tästä elokuvasta kuulemista). Myös visuaalinen suunnittelu ammentaa esi(?)keskiaikaisista kelttiläisistä kuvituksista.

(Kuva The Secret of Kellsin pohjalta julkaistusta kuvakirjasta. Kyllä, Veli Aidan on prikulleen Willie Nelsonin näköinen)

Elokuvan tähänastinen levitys Pohjois-Amerikassa on ollut yksinomaan festivaaleihin keskittynyttä, esimerkiksi täällä Kanadassa sitä ei tule teatterilevitykseen ollenkaan (en tiedä näkyikö se teattereissa Irlannissa, mutta pakkohan sen on ollut!), joten sen näkeminen Sparkia isännöivässä, tutussa mutta aina niin vaikuttavassa Vancity-teatterissa oli mieletön kokemus. Arvelisin ettei sitä Suomenkaan elokuvateattereissa hevillä nähdä, mutta siellä Euroopassa on sentään mahdollisuus ostaa kakkosalueen DVD. Ykkösalueen DVD:tä ei ole tähän mennessä julkaistu ja luokkamme (valtaosan meistä ollessa elokuvan päätyttyä sumusilmäisiä Kells-fanaatikkoja) oli turvauduttava kyseenalaisempiin keinohin elokuvan hankkimisessa…

(...ja sitten yksi itse elokuvasta. Ihan totta, en laittanut traileria, koska Kells on niin suunnattoman paljon parempi kuin sen hömelö traileri. Lällällää!)

* * *

Joskus viime kuun lopussa taas näin Cloudy with a Chance of Meatballs, josta tuli yksinkertaisesti SUOSIKKIANIMAATIONI koko tänä vuonna. Pixarin Up :kin jäi lihapullien tomupilveen. Secret of Kellsiin sitä tosin olisi mahdotonta edes verrata, koska ne ovat niin suunnattoman erilaiset.

Perustuu nimellisesti johonkin lastenkirjaan josta en ole ikinä ennen kuullutkaan (taas! Tämähän alkaa käydä noloksi!), mutta asioista perillä olevien tahojen mukaan elokuvalla ja kirjalla ei ole juuri mitään yhteistä. Enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä leffan käsikirjoituksen ovat “kirjan pohjalta muokanneet” (käytännöllisesti katsoen kirjoittaneet) Phil Lord ja Christopher Miller, supermahtavan Clone High :n takapirut! Mutta tuokin tuli minulle täytenä yllätyksenä:
Ennen trailerin näkemistä ajattelin, että kuulostaapa tyypillisen säälittävältä tietokoneanimaatiolta. (Lue: melkein kaikki, mikä ei ole Pixarilta.) Sitten näin trailerissa ohikiitävän hetken, jolloin päähenkilö Flint Lockwood (äänenä dearest, dearest Bill Hader) pahoinpiteli tietokoneen näppäimistöä marionettinukkemaisilla nakkisormillaan vähän kuten Stephen Colbert Strangers With Candy -sarjassa, ja ajattelin “ehkäpä tää ei olekaan pöllömpi…” ja sitten katsoin elokuvan ja NAUROIN KURKKU SUORANA KOKO SEN KESTON AJAN ja sitten alkoivat lopputekstit ja näin Clone High -nerojen nimet, ja ajattelin “No ILMANKOS!!!” (Traileri ei siis tässäkään tapauksessa tehnyt elokuvalle mitään oikeutta.) Olen katsonut sen jo kahdesti ja aion käydä katsomassa kolmannenkin kerran.

Leffa on varsin erilainen kuin mitä olin huomaamattani ajan mittaan oppinut odottamaan tietokoneanimoidulta pitkältä elokuvalta. Jos olette katsoneet Clone Highta, saatte aika hyvän käsityksen Meatballsin huumorista. Juoni on aivan sitä sun tätä, mutta animaatioelokuvaksi sen tunnelma on uskomattoman spontaani. Mikä nautittavinta, se sisältää muutamia täysin katsojan kalloa helisteleviä visuaalisia hetkiä (jotka palauttavat mieliin amerikkalaisen animoidun komiikan kultakauden) ja vielä useampia samanmoisia aivottoman yllättäviä käsikirjoitusvitsejä.
Cloudy with a Chance of Meatballs ei yritä olla sen enempää eikä sen vähempää kuin hauskaa animaatiota. Ken jaksaa verrata samassa yrityksessä onnistuneita tuotoksia (sanotaan nyt esimerkiksi vanhoja WB-lyhäreitä, ja kyllä, jälleen Clone Highta …anteeksi tämä yliannostus) siinä epäonnistuneisiin (sanotaan nyt esimerkiksi Shrek 2 ja 3), osaa antaa asiaankuuluvan arvon sille, että Meatballs ylittää tämän virkistävän suoraviivaisen tavoitteensa. Se ei ole vain hauska: minun mielestäni se on ihan tappohauska. Ja — tämä sitten ei ole mielipide — tosi hyvin animoitu.

^Keksijä Flint pienenä — vooooooiiiii pyhät pyssyt! Mwah mmwah mwah! Muutamat elokuvan hahmodesignit muistuttivat minua kovasti lapsena näkemistäni nukkeanimaatioista: Pikku Kakkosesta ( Hupsis! ) ynnä muista, hieman jopa Muppeteista. Tämä tosin pätee vain miespuolisiin hahmoihin — valitettavasti. Meatballsin naispuoliset hahmodesignit olivat rakenteeltaan hyvin kaavamaisia ja …epäanimoisia.

Kiintoisa lisäyksityiskohta: Meatballsin säveltäjänä toimi Mark Mothersbaugh. Scorella oli paikoitellen suuri rooli ja musiikki hoiti hommansa, vaikka muihin kuuntelemiini Mothersbaugh-scoreihin verrattuna kappaleet olivat niin lyhyitä kestoltaan, etteivät tehneet suuren suurta vaikutusta. Elokuvan pääteema on yksinkertaisen tarttuva, suorastaan mieltäylentävä. Sitä kierrätetään huomattavasti, jokainen versio eri “tunteella” tulkittuna ikäänkuin uusi kappale — tosin sitä kuuntelee mielikseen useammankin kerran. Kokonaisuutena score ei missään nimessä yllä Mothersbaugh’n tavalliselle tasolle, mutta minkäänlaista valittamisen aihetta ei löydy.

Pari meidänluokkalaista, jotka myös rakastuivat Meatballsiin, varasivat teatterista elokuvan promomateriaalina toimivan katosta roikkuvan valtavan mobilen. Se saadaan meidän luokan seinäkoristeita kartuttamaan sitten kun leffateatteri ei enää tarvitse sitä! En malta odottaa.
Kuten ehkä arvasittekin, blogini otsikkokuvakin on tällä hetkellä Meatballs-teemainen, vaikkakin itse taiteilemani eikä napattu varsinaisesta elokuvasta. Taidanpa laittaa tähän blogiin kyseisen kuvan kokonaisuudessaan, vaikka se löytyykin jo luonnosblogistani ja vaikka aika nopee surkuli onkin… Hiiulihei (klikkaa jos jaksat):

* * *

Koulu- ja muita juttuja seuraa ihan kohta. Äh, semmonen kiire ettei ehdi blogata tarpeeks!

“Family isn’t a word…”

Mun oma äiti ja pikkuveli ovat tulossa kesällä käymään Vancouverissa! En malta odottaa. Jos Lateksin mielestä Sylvi oli paksu, niin mitä mieltä se mahtaakaan olla kun näkee Bennyn! (Tavallistakin paksumpi turkki sillä tosin on…)

Olen yrittänyt miettiä, mitä nähtävyyksiä tai aktiviteetteja haluaisin esitellä, mutta ei oo kyllä heti tullu mieleen paljon muuta kuin mun suosikkiravintoloita — ja haluaisin keksiä sellaistakin tekemistä mikä ei vaatis kovasti rahantuhlausta (ainakaan bussimaksujen lisäksi). Siihen ensimmäinen valinta on Stanley Park. Mulle ainakin riittää viihteeksi ihan vain rantaa myöten kävely, kymmenen eri kielen kuuntelu, koirien ja lintujen tarkkailu.
Mä näin joutsenpariskunnan rakentavan siellä Lost Lagooniin pesää, seisoin rannalla KAHDEN METRIN PÄÄSSÄ NIISTÄ! Rakastan lintujen katselua. En koskaan ole tarkoituksella lähtenyt lintuja bongaamaan, mutta jos näen linnun, pysähdyn aina vahtaamaan sitä. Tämä tapa minulle kehittyi jo kauan sitten Suomessa.

Makukysymyksetkin mutkistavat asioita. Minä itse esimerkiksi tykkään merimuseosta ja elokuvissa käynnistä… Mutta ei merimuseo niin hieno ole että Suomesta tullessa pitäisi heti rynnätä sinne, varsinkin kun minä olen kolmikosta ainoa jota se kiinnostaa. Sisustetusta laivastakin pidin kenties vain sen takia että se muistuttaa niin vahvasti Keski-Suomen museosta löytyvää sisustettua vanhanajan sekatavarakauppaa, niin että vähän turhaahan se suoraan Jyväskylästä saapuville olisi näyttää. Sitä paitsi nautin merimuseosta yksin käydessäni varmasti yhtä paljon kuin nauttisin äidin ja velipojan kanssakin. Ja mitä elokuviin tulee, tuntuisi ehkä vähän hölmöltä viettää aikaa elokuvissa kun perheenjäsenet joita ei ole nähnyt sitten joulun ovat käymässä vain reilun viikon.

Haluaisin käyttää niitä Metropolis-ostoskeskuksessa ihan vain siksi että se on niin pökerryttävän kolossaalinen, mutta mitäs muuta kaikkien niiden kauppojen keskellä tekisi kuin kuluttaisi valtavasti rahaa? Granville Island on melkein sama juttu, paitsi katseltavan suhteen vähän parempi (ihania näyteikkunoita, veneitä jne.), mutta kyllä sielläkin kaupanteko on pääosassa. Granville Islandille haluaisin silti viedä ne yhdeksi iltapäiväksi, koska yks mun suosikkirafloista on siellä (Tony’s Fish & Oyster Cafe). Fish&chipseihin äiti saattaa olla kyllästynyt äskettäisen Manchesterinmatkan jälkeen, mutta TF&OC:n clam chowder -simpukkakeitto on enemmän kuin reissun arvoinen. Ollakseni aivan rehellinen en ole syönyt clam chowderia muualla kuin Tonylla ja Soup Meisterilla, mutta yleensä Soup Meisterin keitot ovat lyömättömän herkullisia (miksi muuten söisin siellä niin usein?!) ja Tony’s clam chowder saattaa jopa Soup Meisterin version HÄPEÄÄN! Jälkkärille Tonylle ei kuitenkaan kannata jäädä. Mä valitsisin ihan vaan donitsin ja kahvin Granville Islandin sisätilatorin parhaasta donitsikojusta — hitsit, aina unohdan kojun nimen kun muistan sen vain sijainnin perusteella!! (Niillä on vihreä logo valkoisella pohjalla…) Mutta sille johdattaisin perheenjäsenet joka tapauksessa. Hyvää gelatoakin GI:lta löytyy. Tai sitten voisi huristella pikku paatilla vastarannalle ja mennä jälkkärille vaikka Denman Streetille, jonka syömälät tarjoavat monikulttuurista ja herkullista valinnanvaraa.

“Granville Island?! Ihan turistirysä!” sanoisivat paikalliset varmasti. Mutta vaikka olen asunut täällä kahdeksan kuukautta, enkä ehkä enää pahimpien turistien joukkoon lukeudu, tykkään paikasta edelleen. Minkäs teet!

Ihan välttämättä haluan raahata ne kampukselle ja näyttää meidän entisen luokan, sekä toisen vuosikurssin luokan johon me siirrytään syksyllä. Sitä paitsi kampus ei ole hullumman näköinen muutenkaan.

Lisää ideointia tiedossa. Tärkein nähtävyys on kuitenkin saada kyseiset perheenjäsenet hetkeksi silmänkantaman päähän.
Tahra tällä nimenomaisella paperilla on se, että mun on pikapikaa löydettävä kesätyöpaikka tai en pärjää läheskään koulun alkuun (ja opintotuen jatkumiseen) asti, mikä puolestaan merkitsee, että juuri sinä aikana, kun sukulaiset ovat käymässä, mun täytyy olla töissä. Toivottavasti ei joka päivä.

Minulla ei ole hajuakaan jäänkö tulevaisuudessa Kanadaan (kyllähän sitä Vancouverissa ja koulussa uneksii harva se päivä aivan vavisuttavia asioita; toppuuttelen koko ajan itseäni etten vain oikeasti alkaisi ottaa kaikkein ruusuisimpia harhoja todesta; sekin on muistettava, että animaatioala on saanut monet koulumme opettajista matkustamaan ympäri maailmaa), mutta jos en muuta takaisin Suomeen, toivon että työskentelinpä sitten missä tahansa minulla olisi varaa matkustaa Suomeen ainakin kerran vuodessa.

* * *

“…It’s a sentence.”

Pari asiaa joita en ymmärrä:
Ihmisiä, jotka eivät pidä Wes Andersonin elokuvista; ja sitä, miten ihmiset, jotka pitävät Wes Andersonin elokuvista, kestävät olla ilman Criterion Collection -DVD-julkaisuja noista elokuvista.

The Royal Tenenbaums Criterion-julkaisu oli ostoslistallani pitkään, mutta vasta koulun täällä aloittaessani hankin sen. Ja kuten kuvasta kuvaannollisesti sanottuna näkyy, otin vasta nyt kirjoittaakseni siitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että minun olisi tarvinnut miettiä sanottavaani pitkään.

Andersonin ollessa kyseessä Criterion-DVD:t on selvästi suunnattu täysfanaatikoille (moi!), joille hänen tekeleensä ovat enemmän kuin pelkkiä elokuvia — siksi Criterion-ekstratkin eroavat yleensä luonteeltaan tavallisista DVD-ekstroista — mutta Tenenbaums-DVD:n lisävarustukset muistuttavat poikkeuksellisen paljon tavallista DVD-julkaisua. Runsaudestaan huolimatta niihin ei lukeudu mitään yhtä erikoista ja viehättävää kuin vaikka Rushmoren ekstroista löytyvät Max Fischer Playersin tulkinnat hittielokuvista, tai The Life Aquatic with Steve Zissoun ekstroissa stop motion -animaattoreiden luomuksiin tutustuminen ja jossain pörisevässä kahvilassa läppärillä äänitetty kommenttiraita jne jne jne. Paria ekstraa pidin melkein pelkkänä tilantäytteenä, esimerkiksi Miguel Calderónin (jonka ideoimat maalaukset oudostavat elokuvassa Eli Cashin olohuonetta) radiohaastattelua.

Pieni pettymys oli myös se, että Mark Mothersbaugh (Andersonin hovisäveltäjä ja eräs suosikkielokuvasäveltäjistäni) ei ole äänessä lainkaan, vaikka hänen Tenenbaums-scorensa on vähintään yhtä vaikuttava suoritus kuin The Life Aquatic… (niin paljon kuin Andersonin leffoissa käytetäänkin jo olemassaolevia biisejä). Mothersbaugh’n haastattelu kuului The Life Aquatic… -ekstrojen huippukohtiin, ja Tenenbaumsin monipuolisen, haikean, sekä henkilöitä kuvastavan että ornamentaalisen scoren luomisesta olisin kuunnellut juttuja sitäkin mieluummin.

Tämmöisistä huolimatta uskaltaisin sanoa tupla-DVD:n olevan Andersonista tai vain Tenenbaumsista pitävälle hintansa väärti.

Valtaosalle The Royal Tenenbaumsiin tykästyneistä sen suurin viehätys ovat nimenomaan sen persoonat, eikä varmasti yksikään fani halua olla kuulematta lisää hahmoista tai eri tulkintoja heistä. Kuten olen maininnut, Andersonin ohjaustöiden henkilöistä on pysäyttävän helppoa nähdä jokaisessa kuvajainen katsojasta itsestään, oli se sitten Richien hauras toivomus saada perhe yhdistettyä periaatteessa ensimmäistä kertaa; Chasin turvattomuuden tunne joka vain kasvaa jokaisen pakkomielteisen varotoimen myötä ; Ethelinen avautuminen rakkaudelle liian pitkän ajan jälkeen; Royalin pyrkiminen takaisin perheeseen, syistä jotka muuttuvat itsekkäistä epäitsekkäiksi hänen tajutessaan kuinka paljosta vinksahtaneisuudesta hän on vastuussa (huom. minusta on kiinnostavaa että vaikka Royal on nimeä myöten perheen keskipiste, hän poikkeaa joukosta kenties kaikkein eniten — onko räiskyvän Royalin mukauduttava enemmistöön, ja jollei hän kykene, mitä kompromisseja muut perheenjäsenet joutuvat tekemään saavuttaakseen yhteisymmärryksen?); Elin identiteetin etsintä… Voi hyvä ihme mulla kostuu silmät jo ihan näistä kirjoittaessa äässhh…

…SIKSIPÄ antoisimmat ekstrat olivat minulle yllättäen näyttelijöiden haastattelut, sillä tusinaDVD-haastatteluista poiketen ne käsittelivät lähes yksinomaan heidän näyttelemiään hahmoja. Ei epäilyttävän ylenpalttisia kehuja kollegoista tai “hurmaavia” anekdootteja kuvauspaikalta, vaan näköaloja näyttelijäntyöhön sekä ihmissuhteeseen, jonka he loivat esittämänsä hahmon kanssa. Luke Wilsonin mielipiteet roolihenkilöstään Richiestä olivat erityisen “palat kohdalleen loksauttavia”. En haluaisi spoilata elokuvaa sitä näkemättömille, sanon siis vain että Wilsonin yksinkertainen kuvaus eräästä Richien hahmon tärkeimmästä ja hyvin yhtäkkisestä päätöksestä sekä tämän motivaatiosta siihen oli niin uskottava, että sen ei voinut kuvitella syntyvän mistään muusta kuin intuitiosta, siitä että jotkut näyttelijät on todella valettu rooliaan varten. Lisäksi kukin Tenenbaumin “perheenjäsenten” (olivat he sitten verisukulaisia tai eivät, kuten Eli ja Margot…) näyttelijöistä toi koskettavia (ja minulle henkilökohtaisesti ihan palan kurkkuun nostattavia) lisämaisemia perheen sisarusdynamiikkaan — Luke Wilson jälleen kerran etunenässä. The Royal Tenenbaumsin henkilöt saattavat paeta puutteitaan mutta heidän näyttelijänsä eivät.

Minä haluan jäädä kouluun!

Portfolio harjoittelupaikkaa varten askarruttaa ja stressaakin jo, vaikka sen kokoamiselle on aikaa pari viikkoa. Don sanoi että Studio B:n väki on harjoitteluportfolioissa eniten hahmosuunnittelun ja poseerauksien perään, mikä on huono juttu sikäli että hahmosuunnittelu ei oo mun vahvuus, mutta hyvä juttu sikäli että poseeraukset (heti elävänmallinpiirtämisen jälkeen, tarkoitan) ON. Ikävä kyllä el.mal.piirustukseen ne ei kiinnitä kuulemma paljonkaan huomiota. Toisaalta, Don myös sanoi että kaikkein parasta olisi saada animointitaidot näkymään portfoliossa (jo ennen silmäystäkään näytevideoon), ja omalla kohdallani siihen tuskin olisi parempaa välinettä kuin croqit. Ehkä laitan yhteensopivia croqeja eräänlaisena kuvasarjana portfolion sivujen alareunaan… En vielä yhtään tiedä. Kehittelyä vaan.

Toinen melko hyvä juttu on, että saatan saada ihan mukiinmenevän layoutinkin portfolioon, sillä se, jota juuri nyt tunneille työstän, on alkanut innostaa mua — parempi myöhään kuin ei milloinkaan — ja vaikka se ei ole läheskään yhtä hieno kuin muiden meidänluokkalaisten leiskat, mulle se on kyllä huomattavaa edistystä. Siis perspektiivisäännöt ei huoleta mua yhtään — olis ihme jos en niitä tajuaisi ottaen huomioon että perspektiivi opetettiin jo kuviskoulussa kun olin (muistaakseni?) alle kymmenvuotias, enkä olis päässy Capilanoonkaan ilman sitä tietoa — mutta jos layoutin aihe ei mua kiinnosta, sen piirtäminen on melkoista piinaa. Ja kun mulla ei ole hajuakaan siitä, millaisille hahmoille tai millaiseen tarinaan tän layoutin olisi tarkoitus tulla, niin on vaikeaa loihtia siihen inspiraatiota. Kun meriasiat nyt kuitenkin tällä hetkellä nappaa, niin sataman irvikuvaa piirtelen, enkä ole ihan yhtä tuskissani kuin aikaisemmin layoutläksyjen kanssa.

Anteeks kun kirjoitan pelkästään koulusta; asia on vaan niin, että mun elämä on tän viikon ollut aivan pelkkää koulua. Tällä viikolla sain käsistäni hirmu työlään animointitehtävän, sen kahden hahmon dialogin. Valvottuja öitä ja liikaa muiden tuntien laiminlyöntiä, ottaen huomioon miten viimeistelemätön lopputulos oli…
Mutta tosi hyvä arvosana nelijalkaistehtävänannosta piristi jonkin verran. Jos siistin sitä hiukan ja teen toimeksiannon ulkopuolista työtä eli inbetweenejä (onneks niitä ei ole paljon sillä animoin Jolly Jumperin hyvin pakkomielteisesti jättämättä kuvitteelliselle inbetweenerille paljonkaan töitä), pätkä näyttää loisteliaalta demovideollani. Jollyn kasvonpiirteitä minulla ei ikävä kyllä ole aikaa lisätä.

2-hahmodialogivideoiden katsominen torstaina oli hulvatonta, ja torstaina saatiin myös tämän lukuvuoden viimeinen animointitehtävänanto. Koulu loppuu jo huhtikuun puolivälissä! Äääk että aika rientää! Mua oikeesti harmittaa että koulu loppuu kesäksi, ja että mulla on enää yksi lukuvuosi jäljellä tässä koulussa ja tässä seurassa. Huooookaus.
Kevään vika tehtävä kuitenkin on jälleen jotain superia. Siinä on käytettävä taas jotain olemassaolevaa hahmoa — Don “suositteli vahvasti” Stitchiä tai jotain Stitchin tyylistä, toisin sanoen pienehköä, normaalirakenteista/kiinnostavarakenteista (ei jotain muumia tai kananmunaa) ja liikkeissään dynaamista. Se joka ei keksi muuta hahmoa jonka Don hyväksyy, käyttäköön Stitchiä.

Tehtävän varsinainen toiminta ei ollut liian tiukasti määriteltyä. Hahmoa pistää (tai nipistää, tai puraisee, tai ampuu, tai pussaa tai muuten häiriköi) jokin pieni lentävä olio; hahmo hyppää ilmaan; sitten, lentävää kiusankappaletta huitoen, hahmo pakenee kuvasta. Oltava koomista ja tempo on erityisen tärkeää. Koko homma kestää n. kuusi sekuntia, mutta piirrosten on oltava viimeisteltyjä. Kohtaukselle on valittava nopeatempoinen taustamusiikki kokonaan ennen animoinnin aloittamista, ja musiikin olisi tarkoitus inspiroida animaatiota.

Onneksi keksin hahmon heti samana päivänä (Stitch on ihan kiva muttei lähelläkään kärkisijoja jos on mahdollisuus valita melkein mikä tahansa hahmo animoitavaksi koko jäljellä olevan kevätlukukauden ajaksi): The Incredibles (Ihmeperhe) -leffan Edna Mode. Jeeeee mahhtavaaa! Tästä tulee niiiin mukava tehtävä! Musiikki-ideoita mulla oli aluksi ihan liikaa, mutta kavensin niitä yritykseksi löytää jotain, joka sisältäisi vaskipuhaltimia ja olisi Incredibles-soundtrackin tyyliin dramaattisen svengaavaa. Olen aina ihaillut sitä, kuinka vapaa, herkullisen tarkka mutta notkea (kuin mestarivoimistelija) ja ilmaisuvoimainen/tulkitseva niinkin vaskipuhallinpainotteinen soundtrack osaa olla. Säveltäjäähän (Michael Giacchino) siitä on tietenkin kiittäminen. Tällä hetkellä kallistun animaationi musavalinnassa Leonard Bernsteinin suuntaan (Candide :n ripeimmät hetket tarjoavat hengeltään ja sävellyshetkeltään mun mielestä sopivaa säestystä lyhyelle Incredibles -tribuutilleni.)

Incredibles-soundtrackista puheen ollen, se on mun suosikki Pixar-soundtrackeista — kyllä, tykkään siitä jopa enemmän kuin Giacchinon Oscar-palkitusta Ratatouille -scoresta… Niin siis tota muistatteko kun kehuin Sarah Vowellin Assassination Vacation -kirjan äänikirjaversiota ja etenkin sen musiikkia? Giacchino sävelsi sen Tämä tapahtui sen jälkeen kun Sarah Vowell oli näytellyt Violetin (Suomessa Ilonan) roolin The Incrediblesissä, tietysti. Kivaa eiks? Haluatteko tietää millaista on olla minä? Päivästä toiseen tällainen trivia pitää pääni kiireisenä sen sijaan että miettisin tärkeitä elämänvalintoja.

No eiääh. Kyllä mä mietin ihan vähän syvällisempiäkin juttuja. Ne vain sattuvat kuulostamaan sitä tyhmemmiltä mitä kauemmin niitä yrittää pukea sanoiksi JA sitä paitsi liittyvät liian usein elokuviin. Kai mä yhden voisin koettaa:
[SPOILERIIIII!!!]

Katsoin taas kerran Master and Commander…ia juuri tänään ja tajusin että Calamy varmaan tappoi ensimmäistä kertaa omin käsin ihmisen (tai useamman) juuri hiukan ennen omaa kuolemaansa.

Uskoikohan Calamy Jumalaan ja taivaaseen? Uskoiko Calamy kuolemansa hetkellä joutuvansa helvettiin tapettuaan juuri vihollisen? Avasiko taistelu hänen silmänsä kenties jollekin muulle, maallisemmalle velvollisuudelle (vakaumukselle että jokainen laivassa suojelee jokaista laivassa viimeiseen hengenvetoon asti), vai oliko Calamyllä tämä velvollisuus sydämessään heti merille lähdöstään saakka? Osasiko hän suorastaan odottaa sitä? Kuinka paljon hän tiesi todennäköisestä kohtalostaan/suunnitelmistaan? Halusin aloittaa elokuvan uudestaan alusta, ja katsoa jokaisen Calamyn kohtauksen sillä silmällä mikä hänen henkilökohtaista velvollisuudentuntoaan ajoi, toisin sanoen mitä hänen filosofiallaan varustettu ihminen mahtaisi ajatella henkensä antamisesta sekä toisen hengen ottamisesta. Keskenkasvuisen kuolema on epäreilu, ja elokuvakerronta ohjastaa reaktioitamme katsojina, mutta niiskutamme Calamylle kun heti hänen vieressään on läjä aivan yhtä epäreilusti kuolleita, niin maanmiehiä kuin vihollisiakin. Olisi muuten varmasti kiinnostavaa nähdä koko elokuva ranskalaisten näkökulmasta kerrottuna, ranskalaiset päähenkilöinä — leffan loppu olisi hyvin mahdollisesti tasan yhtä villitsevä ja hienovaraisen huvittava.
Voisin listata kysymyksiäni muutaman kappaleen verran. Rakastan tätä elokuvaa eivätkä sen avaamat ajatushanat oikeasti ole yhtään niin masentavia kuin miltä juuri kirjoittamani saattaa kuulostaa. Se vaan antaa joka katsomiskerralla jotain uusia makuja, uusia suhteita ja uusia yksityiskohtia nautittavaksi. Uusia kysymyksiä, melko vähän vastauksia.

(Jotain täydennystä löytyy sentään kirjasarjasta. Mutta ei nimenomaan Calamyn suhteen. Sitä paitsi lukeminen herättää oman liudan kysymyksiä.)

And a long, long way from home…

Tiistaina saatiin se nelijalkais-tehtävänanto. Elukkamme pitää suorittaa kaksi hyppyä ja kiertää jonkin esineen ympäri. Perspektiivi, hypyn ja kävelyn avainfreimien läsnäolo ynnä hahmon volyymien pysyminen vakaina ovat tärkeimmät asiat, mutta ei “näyttelemisen” yrittäminenkään haitaksi ole. Tehtävän deadline on ensi viikon torstai, joten taidan yrittää pistää Jollyn lisäksi nousemaan hetkeksi takajaloilleen… “Pose test” piti olla valmis tämän viikon torstaina, sen ei tarvitse olla kuin käpylehmätyyliä (käpylehmätyyli= nelijalkainen vastine tikku-ukkotyylille).
Tuntien jälkeen oli LDC, joka meni LOISTAVASTI, TOSI IHANAA OLI.

Eläinelokuvat ovat arvattavasti olleet esillä luokan keskuudessa viime päivinä. Lainasin Leeltä Oliver & Company -DVD:n, puhtaasti muistojen takia. Vaikka siinä onkin kieltämättä kömpelöä nelijalkaisanimaatiota Disney-elokuvaksi (“Nelijalkaiskävelyn kaavasta ei ole mitään tietoa, kaikki elukat vaan hetkuvat musiikin tahtiin”, Don puhisi), nostalgian tulva oli vastustamaton. Oliver ja kumppanit oli mulle mukaansatempaava elokuvakokemus lapsena, ja vaikka pari hahmoa ärsyttääkin ja eläinanimaatio on epätasaista asioista jonkun verran perillä olevalle, tykkäsin siitä edelleen. Ai niin ja elokuvan pahis, Sykes, on erittäin verevä luomus.

Totta kai Dickensin Oliver Twist on parempi, mutta (kokemuksesta ja tarkkailusta: ) lapset eivät kokonaan ymmärrä eivätkä voi arvostaa alkuperäistä kirjaa, kun taas Disneytetty, muhennettu, söpönnetty versio uppoaa lapsiin täysillä (taas kokemuksesta, eikä pelkästään omastani).

Heti ensimmäinen kohtaus, “Once Upon A Time in New York City”, sai silmät kostumaan. En edes muistanut sitä laulua (toisin kuin siihen liittyviä kuvia), mutta sehän on aika hyvä, ja sanoitus melkeinpä ajaton maalaillessaan New Yorkin myyttistä roolia populaarikulttuurissa. Nyt olen hyräillyt sitä jo pari päivää. Muut laulut olivat välillä liian kasaria, mutta kaikessa kaavamaisuudessaankin “Why Should I Worry?” (“Streetwise”) nostaa mielialaa 90 prosentilla.

* * *

Torstai: animaation posetestin läpikäynti, ja Donin parin kommentin jälkeen tästä on erittäin hyvä jatkaa. Olen hirmu innoissani saadessani animoida Jolly Jumperia. Inspiraationi on, kuten sanottu, sarjakuva-Jolly eikä animoitu Jolly. Latasin tosin uteliaisuudesta Ranskassa 2007 tehdyn Lucky Luke -leffan Tous à l’Ouest (Go West), mutta se oli hengessä/huumorissa/tyylissä/tapahtumissa ja erityisesti tahdituksessa niiiiiin erilainen kuin sarjakuva klassikkoaikoinaan (ja hahmot välttämättömästi animaation helpottamiseksi yksinkertaistettuja, Jollykin huomattavasti pyörylämpi ja “hoopompi” — en kelpuuta malliksi) että siinä mielessä ne vanhat Lucky Luke -telkkarianimaatiotkin olivat parempia vaikkeivät olleetkaan 2000-lukumaisen sliipattuja…

Yksi pelastus tosin olivat Joen (Joe Daltonin, tietysti) reaktiot Luken nimen mainitsemiseen. Ne ovat erottamaton osa Joen persoonaa sarjakuvassa ja koko konsepti nyt vaan on sen verran huvittava, vaikka sen lukisi miten monta kertaa eri variaatioissa. Eli ne olivat muutamia lievimmin ärsyttävistä “kuvasta elokuvaksi”-muunnoksista, vaikka niissäkin yritettiin niin helkutin tosissaan “olla KREISEJÄÄÄÄ!! Woo-hoo!”

Katsottiin The Sword in the Stone (Miekka kivessä) luokassa tuntien jälkeen ja hertsyykkeli että siinä on huono elokuva. Ei tosin animaation puolesta, mutta kuka niin tyhjäpäistä poukkoilua jaksaa katsoa?

* * *

Perjantaille läksyt jäi niin viime tippaan että jouduin heräämän julmetun aikasin ja tekemään niitä koululla ennen tuntien alkua, mutta sitten tuli tieto ettei designope päässytkään koululle, joten tunnit oli peruttu! Siitä huolimatta että olin herännyt aivan turhaan, mua ei harmittanut ollenkaan. Kaikki meidänluokkalaiset jäivät melkoiseksi toviksi pyörimään luokkaan ja työskentelemään oman animaationsa parissa tai ihan vaan hillumaan. Oli taas kivaa — no, niin kuin aina.

Lise, joka taitaa olla tulevasta peliporukastamme ainoa jolla on “Dungeons & Dragons: pelaajan käsikirja”, lainas sen mulle jotta voin luoda hahmoni. En tehnyt mitään korkealentoisia yhdistelmiä näin aloittelijana — halusin rodukseni Dragonbornin, joten valitsin sen jälkeen lopulta luokakseni taistelijan. Oikeasti Dragonborn/ranger tai muut epätodennäköiset yhdistelmät olivat kiehtovia, mutta jos olisin valinnut jonkin rodulleni harvinaisen luokan, olisin joutunut taktikoimaan vähän enemmän taitopisteiden yms. kanssa jotta ne olisivat kompensoineet yhdistelmää, enkä jaksanut tässä vaiheessa keskittyä sellaiseen.
Vierustoverini Will (yksi pelaajista) hyräili silloin tällöin mukamas itsekseen ja mukamas hajamielisesti “Dragonborn paladin of lawful evil… Tum-ti-dum…” Olin varma että syy oli joko estää mua valitsemasta samaa hahmoa kuin Will tai istuttaa mun alitajuntaan rooli (paladin), jota tämänhetkinen peliryhmä oli vailla Muhun ei hymistelyhypnoosiyritykset kyllä vaikuttaneet, taistelija tai paladin olivat minulle vetoavimmat luokat jo entuudestaan. Onneks Will jaksoi selostaa pistelaskusysteemiä monessa käänteessä.

Sain Liseltä kirjan lainaksi koko viikonlopuksi, jotta ehdin hahmon luomisen lisäksi tutustua pikkuisen tarkemmin peliin (vaikka tuskin viikonlopun aikana saan opittua hirveästi)… Ties vaikka loisin joskus tulevaisuudessa toisen, repäisevämmän hahmon. En vielä tiedä milloin pelataan tai kuka pelinjohtajana (Dungeon Masterina) toimii — ehkä joko Peachin kämppis tai Lise koska ne on ainoat joiden hahmoista en ole vielä kuullut yhtikäs mitään, ja masterhan ei osallistu peliin roolihahmona.

…there’s something strange in your neighborhood…

Stressiä. Näin viime yönä unta että viipaloin säilöttyjä vihreitä oliiveja! Täh?! Jos tietäisitte miten outoja mun unet tavallisesti ovat, niin noin kotikutoinen aihe unessani kummastuttaisi teitäkin.

Ääääää! Loppuviikolla on jokainen pikku asia mennyt metsään. Valikoidut ärsyttävimmät tapaukset: avaimet hukkui (onneksi vain yhdeksi päiväksi); kattolamppu menehtyi; pyykkihuone on ollut varattu kun mulla ois ollu aikaa pyykätä; Benny ei uskalla mennä omin päin ulos vaan se on työnnettävä pihalle väkivoimin ja syyllisyyden soimatessa työntäjiä, tai muuten se salapissii sisälle (ei vielä osaa käyttää hiekkalaatikkoa koska KAIKKI IHMISOLIOT JOIDEN LUONA SE ON AIKAISEMMIN ASUNUT OVAT OLLEET VAJOKKEJA JOTKA EIVÄT TIEDÄ ETTÄ KISSAT TARVITSEVAT HIEKKALAATIKON); yötyölupaa ei opettajien mukaan heru ennen lukukauden loppumetrejä (pläääähhh!!); sain oman osuuteni ryhmätehtävästä tehtyä, mutta heppu jonka pitäis seuraavana luovuttaa mulle puhtaaksipiirretyt freiminsä on vielä kovempi viivyttelijä kuin minä, joten mulle jää hyvässä lykyssä puolisen päivää inbetweenata ja viimeistellä tehtävä ja sitte mua takuulla syytetään hitaasta inbetweenaamisesta vaikka oon saanut materiaalini myöhemmin kuin KUKAAN MUU! Onneks osaan kiroilla suomeks, kun mikään muu sana ei tähän riitä ku PERKELE!

Mutta hei. If there’s something weird, and it don’t look good, who you gonna call? Ghostbusters!
En tiedä miksi, mutta sunnuntaina yhdessä keskustan leffateattereista esitetään Ghostbusters. Menen katsomaan sen Tomokon kanssa. Viime katsomiskerrastani on iäisyys, mutta muistan kyllä olleeni aiheeseen aivan hulluna. Vähään aikaan ala-asteella elämäni ei muuta ollutkaan kuin Mutanttininjakilppareita ja Ghostbustersia. Olen ihmeissäni, etten saanut ketään nykyistä luokkakaveriani mukaan vaikka he ovat olleet tismalleen samassa veneessä.

Tiesin kyllä, että kaupungissa esitetään silloin tällöin vanhempiakin elokuvaklassikkoja (en väitä Ghostbustersia suorastaan klassikoksi, mutta näin että yhdessä teatterissa näytettiin esim. Loma Roomassa äskettäin — ei vain ollut aikaa mennä katsomaan) mutta nyt vasta sisäistin idean. Oijoijoi sitä onnea jos pääsis vielä katsomaan jotain mun lempielokuvia teatterissa! Se tietty elokuva jota en pysty olemaan mainitsematta jokaisessa blogimerkinnässä on ehdottomasti toivelistallani pätkistä jotka vielä joskus sais nähdä tosi isolta kankaalta. Sitten tietysti Wes Andersonin Rushmore, Tenenbaums sekä Zissou. AI NIIN ja kaikki Kenneth Branaghin ohjaamat elokuvat! Ja Tim Burtonin ohjaustyöt PLUS Nightmare Before Christmas. Pan’s Labyrinthiakaan en panis pahakseni. Disneyn Aladdin, Prinsessa Ruusunen, 101 Dalmatialaista… The Incredibles ja Ratatouille… Lisää olisi reilusti, mutta jätän listaamisen tässä vaiheessa yötä sikseen.

Eivät asiat vielä huonosti ole. Valtaosa ajatuksistani on positiivisia. Yllättäviä, hämmentäviä, mutta positiivisia. Ja jotkut niistä liian yksityisluontoisia julkaistaviksi.

Tykkään tosi paljon kämppiksistäni. Mukavia ihmisiä, jotka tähän mennessä ovat osoittaneet melkein yliluonnollista vaistoa vaikeasti määriteltävien henkisten tarpeideni suhteen. Kuulostaa ihan älyttömältä kirjoitettuna, mutta jos nyt yksinkertaistan näin kömpelösti: he ovat huolehtivaisia silloin kun olen vastaanottavainen huolenpidolle, railakkaita silloin kun minäkin ja jättävät minut muulloin rauhaan. Minäkin haluan osata olla tuollainen! Pelkään vaan että minun yrittäessäni se vaikuttaisi ihmisistä näytellyltä, koska en oikein ole varsinainen ihmisystävä. Ja jos on henkilö joka ei suuremmin pidä ihmisistä laajemmassa mielessä, ansaitseeko silloin edes välittämistä muilta ihmisiltä? Ja jos ei suuremmin välitä ihmisistä, miten siinä tapauksessa on edes MAHDOLLISTA että välittäminen sitten kuitenkin tuntuu hyvältä kun se kohdistuu itseen?! Miksei ihmisistä piittaamattomuus voi olla kaksisuuntainen tie? (Onko piittaamattomuus lähimmäisiä kohtaan oire oman itsensä väheksymisestä?) Ennen kaikkea mietin, olisiko väärin välittää väkipakolla jos ei oikeasti kiinnosta voiko tietty ihminen hyvin vai huonosti — onko se jotenkin loukkaavampaa tätä tiettyä henkilöä kohtaan kuin teeskentelemätön, rehellinen piittaamattomuus? “Sori, mua ei kyllä kiinnosta sitten yhtään” tai syvä hiljaisuus — loukkaako se muka enemmän kuin “Voi että! Kerro mulle kaikki, kyllä me joku helpotus tähän keksitään!” jota ei suin surminkaan oikeasti tarkoita?! Joskus minun on oikein pidäteltävä itseäni sanomasta “No jaa, ehkä sä ansaitsit sen mikä sua nyt risoo” — mutta se olisi liian loukkaavaa. Eli kyllä mä sen verran sentään välitän ihmisten tunteista… Hurraa?

Mitä mä itselleni sanoisin jos lukisin ulkopuolisena tämänkin blogitekstin, varsinkin alun? En mitään, sillä olisin klikannut pois sivulta jo ennen ensimmäisen kappaleen loppua: “Mikä luuseri.”

* * *

Lauantain sää oli upea, olisi pitänyt mennä lautailemaan, mutta en saanut lähdettyä mihinkään…

Ilojen ilo! The Young Ones — Extra Stoopid Edition -DVD tuli viikon alulla ja sain jo yhden kämppiksistänikin katsomaan pari jaksoa siitä (hitsit ku mun kämppikset on kivoja), minkä jälkeen lainasin sen luokkakaverille. DVD-ekstrat koostuvat enimmäkseen melko tuoreista haastatteluista, vuodelta 2007, mutta ne ovat näin fanille tietysti kiehtovia, enkä itse asiassa ole vielä katsonutkaan niistä kaikkia.
Vain kahdella jaksolla on kommenttiraidat, olen kuunnellut vasta yhden, ja sillä olivat ohjaaja ja tuottaja — näyttelijöiden ja käsikirjoittajien kommentit olisivat kiinnostaneet minua enemmän. Tämäkin kommenttiraita paljasti silti aika paljon uutta rakkaasta sarjasta.
Lise Mayer on KUINKA vanha?! Se näyttää tyrmäävältä niissä “making of”-haastatteluissa. Äimistyin kun se yhtäkkiä ilmestyi ruudulle kaikkien niiden, öhöm, vanhempien herrasmiehien lomaan. “Mi– onks tuo niinku jonkun TYO-tekijän tytär?!”

Koulu on kyllä ihanaa kaikesta ärsyttävästä huolimatta. En vaihtaisi hetkeäkään pois.

Ja sitten pakko vielä mainita että kävin katsomassa Doubt -elokuvan (Epäilys), joka on aivan erinomainen, stimuloiva ja monisyinen, sekä (melkein turha sanoakaan Meryl Streepin ja Philip Seymour Hoffmanin ollessa pääosissa) henkeäsalpaavasti näytelty.

Nurinkurin-Narnia, osa 2

Ja homma jatkuu, hitusen painavammissa merkeissä (tai niin painavissa kuin minulta on lupa odottaa…).
* Sisältää spoilereita, olit sitten lukenut kirjan tai et.

* * *

Eräässä lukemassani nettihaastattelussa Christopher Markus, yksi Prince Caspianin käsikirjoittajista, vastasi uteluun kirjan vaikuttavimmista kohtauksista, että luettuaan Prinssi Kaspianin kymmenvuotiaana kirjan alku innosti hänet etsiskelemään raunioita omasta pihapiiristään.

Ymmärrän tasan tarkkaan, mitä Markus tarkoittaa. Narnian tarinat ovat täynnä kohtauksia jotka käynnistävät pienen kakkosmoottorin aivoissa putputtamaan “Mitä jos sittenkään ei ole täysin mahdotonta, että…” *|

Sama pätkä kirjasta kuuluu sitä paitsi epäilyksettä myös omalle suosikkilistalleni (anteeksi lievä itseni toistaminen). Uskaltaisin sanoa Pevensien sisarusten rauniolöydön ja sen paljastumisen heidän omaksi linnakseen (mitä lukija on tietysti päästetty arvailemaan jo pitempään, mutta se ei tee asian lopullisesta selviämisestä yhtään vähemmän liikuttavaa) olevan yksi Narnian tarinoiden mielikuvitusta ruokkivimmista hetkistä, ja Prinssi Kaspian -kirjan suurimpien vahvuuksien joukossa.

Vaikka kohtaus on erinomainen kirjan aloitus, kirjan takaumarakenteen säilyttäminen ei mielestäni ollut mitenkään pakollista. Kohtausta olisi voinut käyttää elokuvan alkuna, mutta se tehoaa odotetulla tavalla vaikkei sitä nähdäkään heti ensimmäisenä. Elokuvan ensikohtaukseksi on siirretty Kaspianin pako Mirazin linnasta — takaa-ajoksi muutettuna, vauhdikkuudessaan ja kuvauksellisuudessaan se vetää heti mukaan elokuvan maailmaan ja tavoittaa saman jännityksen ja seikkailuhengen kuin kohtauksella oli kirjassa.

Kuten viime postauksessa sanoin, suosikkihetkeni koko elokuvassa olivat Narniaan saapuminen ja sieltä lähteminen, ja minulle se, että nuo kohtaukset onnistuivat, on jo puoli elokuvaa. Saapumiskohtaus sai minut tuntemaan itseni suorastaan painottomaksi. Pidin ensimmäisessä elokuvassa alkutekstien junakohtauksen musiikista: sitä arvosti enemmän elokuvan toisella katsomiskerralla, jolloin sen huomasi todella onnistuneesti kiteyttävän sen, kuinka suuren ja arvoituksellisen tapahtumaketjun alku tuo alakuloinen junamatka olikaan. Prince Caspianissa saman kappaleen käyttäminen toikin tipan linssiin — tietysti maisemien lisäksi.
Lapsinäyttelijöiden välinen kiintymys oli jo saapumiskohtauksessa silminnähtävissä ja toi läpi elokuvan lämpöä pätkiin, joita olisin muuten vierastanut yleisön kosiskeluna. Vaikka Pevensieille kirjoitetut vuorosanat ovat suureksi osaksi heppoisen kuuloisia, kemia pelastaa paljon. Pystyn molemmissa Narnia-elokuvissa vaivatta uskomaan heidän olevan perhettä. (Voin tunnustaa, että ensimmäisen elokuvan jälkeen en enää pystynyt ajattelemaan Pevensien sisarusten näyttelijöiksi ketään muita.)

Ensimmäistä kertaa Narniasta Englantiin palatessaan, Pevensiet olivat käyneet läpi suuren muutoksen, Englanti ei. Prinssi Kaspianissa Narniaan palatessaan Pevensiet eivät olleet muuttuneet, Narnia oli, ja reilusti. Elokuva ottaa enemmän kuin kirja kantaa siihen, miten Narniassa vietetyn ajan muisto — aikuisuus — vaikutti heidän elämäänsä Englannissa. Siis ekan ja tokan kirjan välissä. (Ja muuten: käytän julkaisujärjestystä, en kronologista järjestystä.) Itsekin olen pyöritellyt sitä mielessäni vuosien varrella. Monenlaisille tulkinnoille olisi tässä asiassa ollut varaa, eikä yhtä voi välttämättä sanoa “oikeammaksi” kuin toista. Peterin (William Moseley) ja Susanin (Anna Popplewell) Englanti-elämää valotetaan enemmän kuin nuorempien sisarusten, en tiedä miksi — ehkä Edmundin ja Lucyn vuoro “psykiatrin sohvalla” tulee The Voyage of the Dawn Treader -elokuvassa. Voyage, aah…
Elokuva-Susanin käyttäytyminen jäi minulle hämärähköksi: Narniasta kotiin palaaminen oli ilmeisesti hänelle niin suuri pettymys, että hän mieluummin jäisi iäksi kotiin Englantiin kuin pääsisi Narniaan vain joutuakseen jättämään sen uudestaan? …Ja, öö, tämä on masentanut hänet niin että hän viettää kaiket koulupäivät yksin ja välttelee poikien tutustumisyrityksiä, täh? Saa nähdä saanko tuosta jotenkin kiinni toisilla katsomiskerroilla.
Peterin suhteen elokuvantekijät päätyivät tulkintaan, jossa hän on tarrautunut liian itsepintaisesti Narnia-menneisyyteensä. En usko että Peter ikävöi valtaa hallita muita, vaan sitä että hänellä oli aikuisena oikeasti jotain kontrollia omaan elämäänsä, ja nyt lapsuuteen palanneena hän ei koe sen olevan hallinnassaan. Omalla tavallaan Peter yrittää löytää itsensä — hän vain ikävä kyllä näkyy tekevän sen hyökkäämällä lähes ketä tahansa vastaan, joka vähättelee häntä tai kyseenalaistaa hänen kykynsä huolehtia itsestään. Ei täysin epärealistinen reaktio nuorelta. (En tiedä, olivatko tekijät noillä jäljillä, mutta tuon minä ainakin sain siitä irti.)

Tällainen henkilönäkemys tuo Caspian-leffan alkuun sen ironisen makupalan, että (Englannissa menneisyyden kuormittama/katkeroittama) Peter pääsee kaipaamaansa Narniaan, mutta siellä on sisaruksineen vielä selkeämmin menneisyyden vanki kuin Englannissa, koska heidän valtakautensa on ollutta, mennyttä ja haudattua.
…Tai niin ainakin aluksi vaikuttaa. Kirjassahan edes suuri osa narnialaisista ei täysin jaksanut uskoa tarinoita Pevensien kuningasperheestä todeksi, telmarilaiset vielä vähemmän; elokuvaversiossa taas epäuskoa ei ole käsitelty juuri lainkaan. Myös Piipari/Trumpkin, joka kirjassa suhtautui vanhoihin “satuihin” pitkään skeptisesti, hyväksyy elokuvassa lapsinelikon henkilöllisyydet heti, luullen tosin että he ottivat hatkat Narniasta omasta tahdostaan. **| Uskon ja skeptisyyden/rationalisoimisen vastakkainasettelu oli kirjassa tärkeää, elokuvassa se oikeastaan on esillä vain Lucyn ainoana nähdessä Aslanin (NIIIIIIN ja jok’ikinen narnialainen tuntuu leffassa uskovan Aslanin olevan totta, vaikka useat epäilivät sitä kirjassa).
Mutta tuon teeman tutkimisen sijaan Kaspian-elokuvan (mahdollisesti ihan tarkoituksella, ei ainoastaan suurilla panoksilla pelaavan seikkailuelokuvan luomisen sivutuotteena) voi nähdä pohdinnanalkuina johtajuudesta. Voiko sen ottaa, onko se pakko ottaa; viivyttelemättä, vai siihen kasvaen; riittääkö sen perusteeksi alaisten tai vertaisten luottamus, vai luottamus omiin kykyihin; millaiset johtajan tarkoitusperien tulisi olla; ja onko johtajuus lopulta lainkaan tavoittelemisen arvoista, vai vain nimellinen järjestäytyneisyyden symboli, vai suoranainen taakka? Jne. jne.

Kyllä, Elokuva-Peter on todella erilainen kuin kirjan Peter (tosin omasta mielestäni samalla huomattavasti ihmismäisempi), joten elokuvan kontekstissa Peterin kränä Kaspianin kanssa ei ole liian kaukaa haettu ajatus, vaikka kirjassa sitä ei lainkaan ollutkaan.

Ainakin kymmenen vuotta kirjan Kaspiania vanhempi näyttelijä (Ben Barnes) saa ajattelemaan, että hahmoa ei olisi ollut pakko muuttaa, muttei sentään ärsytäkään — käsikirjoituksen Barnes nimittäin tulkitsee hyvin uskottavasti, vaikka kirjan hahmo ei hänestä heti ole tunnistettavissa. Näyttelijöiden ikä tukee sitä käsikirjoituksen kiintopistettä, että Peter, Susan ja Kaspian ovat aikuisuuden kynnyksellä: Elokuva-Susanille ja Elokuva-Peterille se tarkoittaa mm. sen tajuamista, ettei pelkkä Narniaan kulkeutuminen tuo automaattista onnea & autuutta, vaan oma asenne merkitsee ympäristöä enemmän ja teot aikomuksia enemmän. Niinpä Peter ja Susan eivät joudu lähtemään omaan maailmaansa, vaan ovat valmiita lähtemään sinne (kuten kirjassakin); ja Kaspian on kokemustensa, enemmän kuin perimänsä, kautta valmis kuninkaaksi.

Eli vaikka elokuva on poikennut eräistä kirjan pääteemoista, se kestää minusta jokseenkin tarkempaakin tarkastelua kuin vain pintapuolista.

* * *

…kestääkö kolmannenkin blogimerkinnän verran?? Lisää Caspian-löpinää saattaa edelleen olla tulossa, mutta nyt pidän hetkisen taukoa aiheesta.

…

*| …jossakin vaatekaapissa ei kerran tulekaan seinä vastaan; lyhtypylväälle voi kasvaa juuret; rapistuneet rauniot paljastuvatkin ikivanhaksi linnaksi ja vieläpä sinun entiseksi kodiksesi; jossakin Etelämeren saaren luolassa saattaa olla portti toiseen maailmaan; tyhjältä vaikuttavan talon omistaja onkin NÄKYMÄTÖN ja PAIKALLA ja TARKKAILEE SINUA; maassa kulkevat oudot ojat ovatkin jättiläiskirjoitusta…

**| Peter Dinklagen roolisuorituksessa ei tosiaankaan ole valittamista, mutta minulle tuli kirjan epäileväistä, osuvasti piikittelevää ja temperamenttista Piiparia kova ikävä.

Ei Jokelasta

Tuusulassa tapahtui, en alkanut siitä kirjoittaa ja tuskin alankaan.
Ehdin jo odottaa joulua sitä ennen, nyt huomattavasti vähemmän: joulu tulee jokaiselle mutta monille muuttuneena. Ja tässä minä vain kirjoittelen tyhjänpäiväisiä top 5 -listoja. Osanottoni.

Top 5 jouluelokuvasuosikkiani

1.
The Nightmare Before Christmas (Painajainen ennen joulua)

Tim Burtonin päästä lähtenyt mutta Henry Selickin ohjaama joulupainajainen on hyvin korkealla silkalla suosikkielokuvieni listalla, suosikkielokuvamusikaalien listalla se yltää ehdottomasti ykköseksi — ja niin myös tällä. Uskaltanen suositella tätä jopa joulua vihaaville. Leffan kulttisuosio on itse asiassa maksimaalisen ärsyttävissä mitoissa mutta eihän tätä silti voi olla rakastamatta. Soundtrack kajahtaa kaivelematta ulkomuistista.

LYHYT KUVAUS: tyylikäs nukkeanimaatio, jossa Halloween-kaupungin kiho kyllästyy kammotteluun ja päättääkin ottaa järjestääkseen joulun koko kansalle. Suunnitelma ei mene ihan putkeen. Mahtavaa musiikkia ja hellyttävää ilkikurista huumoria.

2.
In The Bleak Midwinter (USA:ssa A Midwinter’s Tale, Suomessa… öh, olikohan se Talvinen tarina kun se yhden kerran aikoja sitten näytettiin tv:ssä?)

Minun on lähes mahdotonta kuvitella joulua ilman “Keskitalvea synkkää”. Kyseessä on yksi lämminhenkisimmistä elokuvista mitä tiedän. Helppo tuntea eksentriset (muttei luojan kiitos liian epätoivoisesti eksentrisyyttä yrittävät) henkilöt ystävikseen, todellista yhteishengen kipinää. Epätavallinen, huvittava ja outo lähtökohta. Yhdistää teatterimaisen ylilyövän sekä pienimuotoisen, omistautuvista roolitöistä rakentuvan huumorin. Sisältää TUHOTTOMAN hauskaa dialogia ja muutamia suosikkirepliikeistäni koskaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kenneth Branaghin faneille tarjolla lisämaustetta Patrick Doylen cameosta ja Branaghin Hamlet-suhteen “metamaisesta” valottamisesta.

LK: urakuopassa viruva näyttelijä ohjaa jouluksi Hamletin vanhan kotikylänsä kirkossa, pienellä mutta persoonallisuutta tulvivalla työryhmällä. Näyttelijöitä kaikkien roolienkaan täyttämiseen ei ole (mikä johtaa mielikuvituksellisiin tuplarooleihin), saati sitten rahaa (mikä johtaa arvaamattomiin lavastusratkaisuihin), mutta piru vieköön jos moisen annetaan estää taiteen tekeminen. Tämän jälkeen ei taida enää katsoa Hamletiakaan ihan samalla tavalla.

3.
Die Hard (Die hard – vain kuolleen ruumiini yli)

Tämän päivän ohjelmatiedot sen todistavat: ollaan näköjään jo tukevasti sillä toivomallani tiellä, että Die Hard näytettäisiin televisiossa joka joulu kuten It’s A Wonderful Life. Tuleehan Die Hard pelkästään valtakunnallisiltakin kanavilta suhteellisen usein. Miksei sen esittämistä sitten voisi sovittaa joulunaikaan? Karismaattisten kovanaamojen kissa ja hiiri -leikissä parituntinen kuluu kuin hujauksessa!

LK: joulurauhasta piittaamattomat terroristit (johtajanaan hyytävä ja makaaberin komiikankin taitava Alan Rickman) linnoittautuvat pilvenpiirtäjään, tietämättä että sisäpuolelle jäi myös yhden miehen armeija (Bruce Willis). Käypä tänne, emme pelkää…

4.
Joulupukki ja noitarumpu

Tämänkin leffan tv-esittämisestä on näyttänyt syntyneen perinne, ja minulta ette kuule vastustusta. Animaatio ei ehkä ole päätäpyörryttävää mutta Mauri Kunnaksen omaperäinen joulusatu välittyy hilpeästi myös elokuvamuodossa. Lasten esittäjät eivät ole kehuttavia, mutta aikuistonttujen roolitus on mennyt melkoisen nappiin, “pahiksesta” puhumattakaan — repliikeistä tulee oikealla äänellä tulkittuna siteerattavuuden huippua. (“Mutta kun viisikymmentä vuotta oli kulunut, rupesi minua pikkuisen harmittamaan…”)

Kirjaa en ole vielä lukenut mutta sen mukana tuskin tulisikaan J. Karjalaisen menevää tunnusmusiikkia, joka innostaa ulvomaan yhdessä “Me ollaan JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! IHAN JOKAINEN!” koko loppupäivän.

LK: jouluvalmisteluissa lähestytään H-hetkeä, kun Joulupukin kylässä alkaakin tapahtua aavemaisia kolttosia, aivan kuin joku yrittäisi estää pukin matkaanlähdön. Samalla monen alan mestaritontut arvuuttelevat sopivaa lahjaa Vekaralle, jonka toivomuskirjeestä ei kukaan saa selvää. Visuaalisesti animaatio istuu lähes saumattomasti Kunnaksen kirjojen maailman jatkeeksi.

5.
Mixed Nuts (Joulun hengenpelastajat)

Mixed Nutsissa on omat vikansa (vaikka hämmästyttävää kyllä Adam Sandler ei saanut minua oksentamaan syöksynä tässä roolissaan), mutta hyvin paljon siinä kuitenkin yhdistyy asioita, joista pidän. Tämä elokuva tosin jakaa katsojien mielipiteet rajusti ja niin saakin. Itse tykkään. Ainakaan se ei ole tavanomainen jouluelokuva.

Leffan lähtökohta veti vinksahtaneesti puoleensa heti sen kuultuani (muistan ihmetelleeni eikö tätä ennen tosiaan ole tehty leffaa siitä millainen joulu tuolla alalla on); henki on ihailtavasti kaoottinen ja kieroutunut; vaikka osa henkilögalleriasta on surkuteltavia, osa paatuneita, itse elokuva ei sitä ole; harvinainen tilaisuus ihailla Liev Schreiberia dragissa teki tästä henkilökohtaisen klassikon. Jon Stewartin ajan hammasta uhmaava vitsailu The Daily Showssa pikkuroolinsa kustannuksella jaksaa aina hykerryttää (kenties se kertoo työkokemuksen olleen nautittava. Vaikuttaa ainakin kovasti siltä, että elokuvan tekijöillä on ollut tunnelma katossa).

LK: kalifornialaisen “itsemurhapuhelimen” tumpeloiden työntekijöiden, ja parin asiakkaankin, sinnittelyä tunnetusti vuoden kiireisimpänä aikana. Ammattiauttajilla on kriisejä omastakin takaa, sillä toimisto on lähdössä alta ja kaikkien ihmissuhteet ovat yhtä sotkua. Rehellisesti sanottuna juonella ei ole piirunkaan väliä, tapahtumat vain kasautuvat ennalta-arvaamattomaksi sekahedelmäkeitokseksi, tosin melko maukkaaksi.

No, ei mulla koskaan ole leffakriitikon valtuuksia ollutkaan.

…Hyvästä syystä.

Varoitus: Ihan turhaa.

Ai niin, ja sisältää pari spoileria Blade –elokuvalle. Ehkä Ghost Riderillekin. Aina niin vaikeaa arvioida niiden tärkeyttä, mutta ei kai voi olla liian varovainen.

* * *

Kävin noin viikko sitten katsomassa Ghost Riderin. Tykkäsin siitä aivan KAUHEASTI. Se oli JUURI oikealla tavalla hölömö.
Joitakin elokuvia katsoo näin: “Voi aaaarrrrgh että tää jaksaa olla hölömöö…” ja Ghost Rideria katsoin näin: “Tää on niin hölömöö — ihan mahtavaa!”

Loppua lähestyvässä kohtauksessa, sielujen syöksähdellessä pahiksen läpi, näin väistämättä mielessäni lähes identtisen melkein-loppu-kohtauksen… Nimittäin ensimmäisestä Blade -elokuvasta, joka on — no sanoisin että ihana. Blade kakkonen oli yhdentekevä ja Blade: Trinity niin huonolla tavalla hölömö, että aivan kimpaannuin. Ensimmäisen Bladen sen sijaan olen nähnyt monen monta kertaa. SE jos mikä on oikeanlaista hölömöyttä.

(Bladen ja Ghost Riderin yhtäläisyyksiähän voisi suorastaan summata hölömöyden lisäksi: niissä on pretty-boy -pahis molemmissa; Donal Logue esiintyy molemmissa — Bladessa pahiksena, GR:ssä hyviksenä; Donal Loguen roolihahmo kuolee molemmissa; sielujen/aaveiden suhinaa (pahiksen läpi) molemmissa. Niin ja molemmat perustuvat sarjakuvahahmoon, kumpaakaan sarjista en ole lukenut enkä oikeastaan hingu lukeakaan, ja silti oon hölömönä molempiin leffoihin.
On niitä varmaan lisääkin, mutta nyt ei jaksa. Ehkä edittiä myöhemmin.)

Tänään taas kävin katsomassa elokuvan 300, joka ei ollut hölömö.
300 oli kyllä kaunis, vaikkei nyt henkilökohtaiselle suosikkilistalleni päätynyt. Teknisesti se on kai jo tässä vaiheessa elokuvavuoden merkkitapauksia, mutta ei tullut mieleenikään että pitäisi katsoa se joskus uudestaan, eikä se herättänyt minussa mitään sen suurempia tunteita… Paitsi pitemmän päälle pisti hidastusten käyttö kaivelemaan niin hemmetisti. [Oumaigaad toi lausehan melkein rimmaa ja alussa on neljän sanan heikko alkusointu, jipii!] Taistelukohtauksissa ne olivat aika paikallaan, muuten olisi mennyt hieno aseidenkalistelu ja veren tanssi suurimmaksi osaksi ohi suun ja ihan kaaokseksi, mutta muulloin alkoi vain tympiä kun noin minuutin välein hidasteltiin taas. Muilta osin se sitten oli vain semmoinen OK leffa. Ihan hieno geimi siitä tulee.

Että näin. Ghost Rider osui keskemmälle maalitauluani kuin 300. Seurauksena jokabloggaajan oikeus arvostella elokuvia ei tästedes koske minua. Nauttikaa te muut kun vielä voitte!

Tosiaan, yksi juttu vielä. Onko kaikissa antiikkihenkisissä elokuvissa kenties sama naispuolinen jodlaaja taustalla? Historiallisesta autenttisuudesta viis, moinen musa ei kyllä enää potki yhtään. Se ärsytti jo Gladiaattorissa, eikä tilanne ole siitä pitäen ainakaan parantunut. 300 oli oikeilla jäljillä industrialteknopärpätyksensä (mainitsinko, ettei minulla ole myöskään musakriitikkokorttia?) kanssa, kunpa vain ulina olisi uskallettu jättää kokonaan pois. Se on kohta vaarassa saada minut vierastamaan sinänsä aika kelpo lajityyppiä.
Pärpätys on tietenkin sitä, kun särökitara menee ”pärrr-pärrr, pärrr”.

Melkein puhdasta tajunnanvirtaa

Mmmm. Uskallan nyt kertoa onnellisena, että maanantaina postista hakemani palkinto on 32-tuumainen laajakuva-LCD-telkkari. Ja maanantai kun sattuu vielä olemaan yksi viikon parhaista TV-illoista! Veljen ja minun leuat loksahtivat stereona, kun asetuimme katsomaan Rescue Me:tä (“Asema 62″) — oli melkein kuin olisimme olleet itse paikan päällä.

Mitään muuta erityisen merkittävää juttua ei tällä kertaa ole… En viitsi hirveästi kirjoittaa leffaprojektistakaan, kun on vaitiolosopimukset ja kaikki.
Mutta huoli pois, vähemmän jännittäviä kirjoittamisen aiheita riittää aina.

Koska olen viettänyt ja erittäin todennäköisesti myös tulen viettämään hyvin suuren osan ajastani kirjastossa, mielessäni on väistämättä usein käynyt ajatus sellaisessa työskentelemisestä. Siksi blogi Kirjastossa töissä löysi minussa innokkaan lukijan viime viikolla. Se on kuin backstage-passi lainaustiskin taakse ja varastojen syövereihin. Vaikka blogi karsiikin raskaalla kädellä kirjastotyön taianomaisuutta (hyvää iltaa, minä olen semmoinen ihminen joka käyttää sanaa “taianomainen” sanan “kirjastotyö” yhteydessä) saa se myös nauramaan kippurassa, yleensä asiakkaiden toilailuille, siten vahvistaen käsitystäni, että kirjastonhoitaminen voisi loppujen lopuksi olla minulle hyvinkin tyydyttävää työtä ellei — niin, olisi niitä asiakkaita… Vaikka täsmälleen saman lausunnon voisi oikeastaan antaa aika monesta ammatista! (“Miten täällä kerkee tehä töitä ku asiakkaita lappaa koko ajan!” sanoi entinen leipuri.)

* * *

Nauratti, kun on kuullut sanottavan, että lemmikkieläimet pidentävät ihmisen ikää, ja sitten meidän Sylvi raapaisi mua kämmeneen niin että elämänviivaan tuli naarmu. Eli elämänviivaa se ainakin pidensi kirjaimellisesti.

* * *

Jotkut tajuamistani asioista ovat niin rönsyilevän ja pitkän ajatusketjun tuloksia, että jos kirjoitan ne alusta asti ylös, pelkään ettei kukaan saa niistä selvää. Niitä on vaikea ymmärtää ellei pääse ajatusketjun kelkkaan alusta asti. Ja vaikka luulisin saapuneeni johonkin muka syvälliseen johtopäätökseen, niin eiväthän ne silti kiinnostaisi yhtään ketään. Siksi blogissani kerrotaan koko ajan niin arkipäiväisistä asioista, ja viihteestä, jota en suinkaan pidä turhana. (Miksi ihmeessä minä tätä blogia taas oikein pidänkään? Joskus unohdan itsekin. No jaa…) Mutta yksi tällainen hoopoilu tekisi mieleni kirjoittaa muistiin.

Huom. Se on myös melko todenmukainen esimerkki siitä, miltä blogimerkintäni näyttävät ennen rankkaa typistämistä ja editointia:

* * *

The opportunity to watch and work with the performers on the set and see the rushes every day gave me a unique insight into the characterisation, construction and requirements of the film: it seemed the most natural thing in the world to be on site, though in fact the composer is usually brought in after a film is completed.

[...] throughout the score I held a musical mirror up to the dialogue and action; my approach was in many ways operatic. There are in addition long music cues, which meant that I was able to write neatly rounded pieces that could ultimately stand on their own.”

– Patrick Doyle
Henry V :n elokuvamusiikista

Kuuntelen piirtäessäni, ja muutenkin työskennellessäni, mahdollisuuksien mukaan musiikkia. Kaikeksi hankaluudeksi sen pitäisi ihanteellisesti olla itse valitsemaani musiikkia, minkä takia minua aina ärsyttää jos elävänmallinkurssilla sattuu olemaan radio päällä. (Hädin tuskin pystyn maalaamaan kun joku katrihelena soi taustalla. Olen liian ujo sanomaan että sammuttakaa se, eikä kukaan muu huoneessa näytä olevan moksiskaan, joten kärvistelen vain happaman näköisenä.)

Kun piirrän näitä nykyisiä storyboardeja, minulla ei ole juuri muita kriteereitä musiikin laadulle kuin että sen täytyy olla esihyväksyttyä (omasta toimestani, toisin sanoen sen täytyy olla omassa omistuksessani eikä vaikkapa radiota) ja sen täytyy sopia senhetkisen työn tunnelmaan. Jälkimmäinen kriteeri on tällä hetkellä nautinnollisen laaja: kaikki vähänkin alakuloinen, uhkaava, painostava, salaperäinen, mahtipontisen dramaattinen tai surullinen kelpaa, Interpolista Verdiin. Otin kuunteluun myös useita soundtrackeja, eritoten Henry V :n (Kenneth Branaghin leffaversio) siksi etten ollut kuunnellut sitä vuosiin. Minua ihan hiukkasen huolestuttikin, voisiko se olla niin upea kuin muistin. No, pistin sen soittimeen ja työhalut lähtivät, sillä kun se alkoi, en voinut muuta kuin käydä makaamaan sängylle, pistää silmät kiinni ja kuunnella koko cd:n yhtä kyytiä. Musiikki sai minut itkemään. Reaktio johtui osaksi assosiaatioista elokuvan kohtauksiin, osaksi musiikin vaikutusvoimasta, silkasta hengestä ja elävyydestä, osaksi kunnioituksesta säveltäjä Patrick Doylen (jolle tämä mestariteos oli uransa ensimmäinen elokuvascore! VOIJUMANKELKKA) nerokkuutta kohtaan. Tämä musiikki näytteli yhtä elokuvan pääosista. Tiedän kyllä että olen huono musiikkikriitikko ja että moinen kuulostaa epäkypsältä, epäomaperäiseltä ja epäluotettavalta hehkutukselta, mutta vain sellaisten mielestä, jotka eivät ole kyseistä soundtrackia kuunnelleet. Mieluiten läpikuunnelleet, ja keskittyneet siihen, miten musiikki heidän mielikuvitukseensa vaikuttaa. Soundtrack oli ihme kyllä parempi kuin muistoni siitä. Itse asiassa aloin miettiä, olisiko se peräti parempi kuin koko elokuva, sillä leffan näkemisestä oli minulla ehtinyt kulua vielä vähän kauemmin kuin levyn kuuntelemisesta. Olisi tosi kiinnostavaa kuulla, mitä mieltä joku sellainen, joka ei lainkaan ole nähnyt kyseistä elokuvaa, olisi tästä soundtrackista! Itse kuulemistani soundtrackeista se on ainakin suosikkini. (Tästä tuli hinku tehdä top5-lista suosikkileffasäveltäjistäni, mutta yritän kovasti olla luisumatta sivuraiteelle.) Oletko tuttuni, joka ei vielä ole nähnyt Branaghin Henry V :tä? Ilmoita, saat lainaan sen soundtrackin. Tekisit minulle palveluksen. Eritoten keskittymällä sen kuuntelemiseen täysillä tunnin ajan ja kertomalla, saako musiikki kenties teidänkin kyynelkanavanne tulvimaan.

No sitten oli tietysti pakko katsoa heti itse elokuva, ja onneksi se oli yhtä mahtava kuin soundtrack. Turhahan niitä tosin on keskenään verrata, kun molemmat ovat niin suuri osa toisiaan. Mutta leffa ei toimisi läheskään yhtä hyvin ilman musiikkiaan, kun taas musiikki toimii kuin sukset alamäessä ihan omillaankin.

Elokuvakin sai minut itkemään (pieneksi osaksi tosin sen takia, että minulla on se vain rupuisella VHS-kasetilla, joka tuskin on koskaan edes nähnyt parhaita päiviään). Miten välittäisin tunteeni tätä luomusta (joka oli Branaghin ohjaajanuran ENSIMMÄINEN ELOKUVA VOI PRRWRlADJHDF!! Ihan HULLUA) kohtaan sanoja kirjoittamalla? En minä mikään Shakespeare ole. Kohtauksia, joissa musiikin, runouden, näyttelijäsuoritusten ja visuaalisuuden summa nousee korkeamman matematiikan puolelle, on tajuton määrä. Ja mikä alku! Vähäeleisten alkutekstien taustalla soiva musiikki paitsi saa heti koukkuun, myös luo koko tarinan tunnelman, juuri oikea valinta tämän nimenomaisen elokuvan aloitukseksi. Tämän alun nähtyään/kuultuaan kokemusta ei pysty jättämään kesken.
No niin no niin, hyviä kohtia riittää riittämistään, enhän minä aikonut näin pitkään kirjoittaa. Tässä on vaan niin paljon kehuttavaa.

Siinä kyyneleitä kuivatessani pähkäilin sitten jälleen kerran, että olenko minä joku tyhjän itkijä, kun niin monet elokuvat saavat minut vetistelemään? Eivätkä vain elokuvat, vaan kirjat, musiikki ja näytelmät… Taulut eivät sentään ihan vielä. (Koputan puuta. Miten noloa olisi ruveta nyyhkimään keskellä jotain galleriaa?!) Paitsi itse maalaamani, jälleen kerran vääristä syistä.

Toisaalta, kunnon itku on joskus hyvästä. Miksi sitä muuten katsoisi tieten tahtoen uudestaan sellaisia leffoja tai lukisi uudestaan sellaisia kirjoja joiden tietää itkettävän? …Monta kertaa? Mitä muita vaihtoehtoja on? Ei aina pysty yksinkertaisesti ajattelemaan itseään kyyneliin. Taidetta tarvitsee muun muassa siihen. Saa kyynelehtiä luvan kanssa. Parempi itkeä omasta tahdostaan kuin pakosta. …Ei hitto, onko niin että tämä itkuherkkyys on vain kontrollin hapuilua? Itkemällä fiktion vuoksi patoan todellisuuden vuoksi tulollaan olevat itkut??

En edes voi syyttää itkuherkkyydestäni kuukautisia, sillä itken aivan kuun ympäri. Erityisesti ihmettelen, miksi yllättyisin siitä, että joku miesihminen kertoisi itkeneensä esimerkiksi Narnia-kirjoja lukiessaan? Sillä minä todella olisin yllättynyt. Vaikka ei sen pitäisi yllättää minua, koska tiedän kokemuksesta niiden olevan itkettäviä. Minun pitäisi opetella avomielisyyttä.

Siis kyllähän minä olen iloinen, että pystyn itkemään, ja että tarinat herättävät minussa niin voimakkaita tunteita, mutta en voinut olla ajattelematta, että jos joku ulkopuolinen todistaisi minun katsovan keskiviikkona Henry V :tä (jonka tämä ulkopuolinen sentään lukisi korkeakulttuuriin kuuluvaksi jo pelkillä Shakespeare-pojoilla) itkien, katsovan torstaina Housea (“No, ei kenties korkeakulttuuria mutta nykyisen laatuviihteen parhaimmistoa” — kyseessä oli se jakso jossa odottava äiti kuoli leikkaukseen ja vauva selvisi) jaksoa itkien, ja perjantaina lukevan Being Alexander :ia (joka on kiltisti sanottuna kevytkirjallisuutta) itkien, tämä ulkopuolinen saattaisi hyvinkin todeta että koska itken noin herkästi, tunteeni ei voi olla aitoa. Sen täytyy olla teeskenneltyä. Hän pitäisi minua samanlaisena kuin poikaa joka huusi sutta, tai kanaa joka toitotti taivaan putoavan. (Kana tosin ei teeskennellyt, mutta toitottipa kuitenkin täysin turhaan. Kumpi onkaan pahempaa, tyhmyys vai tahallinen vilpillisyys? Sen tiedän että tyhmyys aiheuttaa enemmän vahinkoa.) Ajatellaanko, että ihminen, joka itkee usein, itkee turhaan? Ovatko sellaisen ihmisen kyyneleet arvokkaammat, joka ei vuodata niitä yhtä usein? Korvaako laatu määrän? Joskus toivon, että voisin sanoa vaikka jotain sellaista kuin “Tämä kirja sai minut itkemään, mikä on äärimmäisen harvinainen tapahtuma”. Se olisi törkeä vale. Mutta olen haluton sanomaan “Tämä kirja sai minut itkemään, kuten niin moni surullinen kirja” — se ei saisi kirjaa kuulostamaan läheskään yhtä hyvältä. Edellinen lausunto kuulostaa kehulta, jälkimmäinen toteamukselta. Tämä on kuin tunnesyrjintää. Paljon itkevää ei pidetä tunteellisena, vaan aivan päinvastoin?
Harvoin itkevät ovat kykeneväisiä aivan yhtä suuriin valheisiin ja teeskentelyyn kuin paljon itkevät. Ei tunteiden piilottelu niitä yhtään sen todemmiksi tee.

Mihin tämä johti? Yksi ajatus nousi päättömyyksistä päällimmäiseksi:
Eniten olen kiitollinen siitä, että kasvaessani kukaan ei käyttäytynyt minua kohtaan siten kuin itkeminen ei olisi suotavaa. Kukaan ei hyssytellyt, suuttunut, pettynyt tai katsonut vinoon.

Toisaalta… Esimerkiksi veljeni, jonka (jos yhtään vanhempiani tunnen) itkemistä ei vieroksuttu ollenkaan sen enempää kuin minun, itkee huomattavasti harvemmin. TOISAALTA toisaalta, hän ei lue. Lainkaan. Ellei ole pakko. Hän on luonteeltaan lähes vastakohtani (mutta kuitenkin hyvä mies. Vai olisiko tämä ”hyvä” juuri se vastakohta? Heh). Johtuuko itkuherkkyys luonteesta, sukupuolesta tai koulutuksesta, jos ei kasvatuksesta?
Itkisinkö näin paljon, jos se olisi ollut pannassa lapsuudessani vai itkisinkö ehkä enemmän — lapsena itkemättä jääneitä asioita? Vai saiko moinen suvaitsevaisuus minut herkemmäksi itkemään kuin normaalin ihmisen pitäisi olla? Olenko minä se normaali, vai muut normaaleja ja minä seinähullu?

Tuohon kysymykseen päättyvät melkein kaikki muutkin ajatusketjuni, joten tämäkin posti on hyvä lopettaa sillä.