Ihana tapahtumaköyhä päivä!

(Sori, nopeeta kirjottamista.) Keskiviikkona meillä kävi luokassa erään paikallisen animaatiostudion, Studio B:n, “recruiter” -henkilö puhumassa — oli hyvin kiinnostavaa. Jutskasi kaikenlaisista työnhakuun liittyvistä yksityiskohdista kuten portfoliosta, työhaastatteluista, siitä millaisia käytäntöjä nimenomaan (Flash-animaatiota tuottavassa) Studio B:ssä mutta yleensä monissa muissakin työpaikoissa on, ja niin edespäin. Nuo puheenaiheet koski enemmän koulun jälkeistä työnhakua — mun täytyy kyllä vielä Donilta selventää miten Studio B:n harjoittelupaikkaa haetaan. Ne nimittäin ottaa aina kesäksi yhden ekaluokkalaisen Capista palkalliseksi harjoittelijaksi. Haen harjoittelupaikkaa tietysti, mutta meidän luokalla on vaan niin lahjakkaita tyyppejä, että mahkuni eivät ole kummoiset ellen ala rakentaa aivan uskomatonta portfoliota ja demovideota tosi pian.

Torstaina olin vaikeuksissa layoutin kanssa. Ja hermoilin elokuvaideoista (nimittäin ohjauskurssin lopputyönä meidän pitää tehdä oma lyhytelokuva, live-action siis, ei animoitu.)

Perjantaisella design- ja layout-tunnilla tuli läksyksi tehdä taustatutkimusta kolmea “prop” (rekvisiitta?) -designia varten: ajoneuvo, ase sekä kotelo aseelle. Ärsytti ensinnäkin se, ettei mulla ollu vielä mitään ideaa, ja toiseksi kun niiden kulkuneuvojen pitää tunneille aina olla nimenomaan moottorihärveleitä… Jotkut hevoskärryt tai vaikka kelkka sopis mun kehittelemille hahmoille paremmin, mut eeeei, sellaset on “liian helppoja” suunnitella. Eli jos haluun aikaisemmin tekemilleni hahmoille täydennystä “model package”en, niille on löydettävä aikaa kouluajan ulkopuolelta. Tollasia juttuja mä sillä portfolion rakentamisella tarkoitin.
Muuten perjantai olikin yllättäen lyhyt päivä, joten kävin keskustassa syömässä siinä samassa korealaisessa paikassa, missä syötiin Yis’n kanssa toissavuonna (Kimbob & Ramyun). Korealainen popmusiikki (kuppilassa taustalla) se vasta on huvittavan kuuloista! Ja silti jotenkin tykkään siitä. Ruoka oli yhtä hyvää ellei parempaa kuin muistin. Mahtaiskohan korealainen ruoka maistua vielä paremmalta jossain vähän fiinimmässä ravintolassa kyseisen take-out -paikan sijaan..? Tekis mieli joskus kokeilla. Mut tekee myös mieli käydä tuossa tutussa paikassa useamman kerran. Halpaa ja hyvää sapuskaa. Toinen mahtava halvan ja hyvän ruoan paikka on The Soup Meister Lonsdale Quay :ssä. Mun on ihan pakko saada kirjoitettua siitä kunnon selostus joku päivä. Käyn siellä sopalla vähintään kerran viikossa.

Lauantai. SADETTA. Piti käväistä koululla, mut viivyttelin aamun ja katoin telkkaa netistä. Menin Moodyville’sille aamupalalle, sarjiskaupan kautta. Luin The Standin uusimman numeron aamupalani kera. Kummallista kyllä, tässä numerossa, kun alkuperäinen tarina alkaa päästä kiinnostavimmilleen, oli niin säälittäviä rimanalituksia sarjakuvakäsikirjoituksessa, että usko sarjikseen horjui hetkellisesti. Kirjalle käsikirjoitus on uskollinen, ei siinä mitään, mutta tässä numerossa vain oli niin huonoa sarjakuvakerrontaa. (Nimenomaan kerrottiin sen sijaan että olisi näytetty, juuri sellaisissa kohdissa jotka veivät kauhulta harmillisimmin tehoja.) Piirtäjää taas ei voi syyttää mistään. Nyt on vain pakko myöntää, että tämä sarjakuva ei taida tarjota erityisiä säväyksiä muille kuin alkuperäiskirjasta entuudestaan pitäville. Itse aion edelleen seurata sitä — seuraavassa numerossa tavataan Trashcan Man ensimmäisen kerran! (Huomaatte mitä tarkoitan tuolla “muille kuin alkuperäiskirjasta pitäville…” systeemillä.)

Ei sitten sytyttänytkään koululle lähtö, vaan suuntasin keskustaan. Päätin, että tänään kävisin vihdoinkin Maritime Museumissa (merimuseo?), on pitäny jo jonkin aikaa käydä tsekkaamassa se. Oli kyl vaan tunti aikaa, joten epäröin ihan viime hetkille asti kannattaisko tänään käydä, vai kääntyä takasin ja tulla paremmalla ajalla. Siitä huolimatta että museoiden edessä oli joku ihme viemärityömaa ja pääsy oli tehty sokkelomaiseksi — hyvä että menin. SIISTI. Vietin niin ison osan jäljellä olevasta aukioloajasta museolaiva St. Rochissa (laiva oli sisätiloissa ja sisustettu yksityiskohtaisesti, vaikka hytteihin ei saanutkaan astua sisään vaan ne täytyi tsekata ovensuusta. Pedit olivat pienen pieniä, edes minä en olisi taatusti mahtunut makaamaan sellaisessa oikosenaan!) 1940-luvulta, että kavuttuani ulos St. Rochista ja löydettyäni upean, piinaavan tarkan pienoismallin 1700-luvun lopun brittilaivasta nimeltä HMS Orion, minulla ei ollut aikaa edes luonnostella sitä. Minun on siis palattava merimuseoon ottamaan mallia laivapiirustuksiin joskus myöhemmin.
Mutta museon harppuunoista ja kelkoista sain sentään ideoita designläksyjä varten. Aseen perustan ilman muuta jotenkin harppuunaan. Jos on pakko olla moottori, niin sitten ehkä taiteilen ajoneuvostani jonkinlaisen lumikelkan, mutta sellaisen jota ei ole oikeasti olemassa. Sellaisen joka ei ole yhtään niin ärsyttävä kuin oikea lumikelkka.

Sitten mulla oli valinta mennäkö kotiin nokosille vai jaksaisinko katsoa leffan. Ajattelin, että jokin lokoisa eikä liikoja vaativa elokuva sopisi tilanteeseen. Menin siis katsomaan One Week :in. Kanadalainen — yksityiskohdiltaan erittäin kanadalainen — elokuva syöpädiagnoosin saavasta miehestä (Joshua Jackson), joka lähtee huitelemaan maan poikki motskarilla. Oon mä toki viime aikoina parempiakin elokuvia kattonu, mutta mainitsen One Weekin siksi että se oli niin merkillisen tarkasti elokuvallinen vastine käpertymiselle takkatulen ääreen kuuman juotavan kera. Se oli aika mukavaa. Totisesti, lipun ostettuani menin oottelemaan leffan alkamista viereiseen JJ Bean -kahvilaan, ja istuin siellä takan edessä kahvini kanssa, sateen rämistessä ulkona. Ja elokuva oli sitten täsmälleen kuin jatkoa sille istunnolle. Se oli leppoisaa.

Kotona Suomessa kotiväki on juuri nyt Ylläksellä lumilomalla. Kääk kun en ole vieläkään käynyt Vancouverin vuorilla kaatuilemassa! Koko ajan on vaan niin kiire. Täytyy pakottaa itseni varaamaan sille jokin viikonlopun päivä.

And a long, long way from home…

Tiistaina saatiin se nelijalkais-tehtävänanto. Elukkamme pitää suorittaa kaksi hyppyä ja kiertää jonkin esineen ympäri. Perspektiivi, hypyn ja kävelyn avainfreimien läsnäolo ynnä hahmon volyymien pysyminen vakaina ovat tärkeimmät asiat, mutta ei “näyttelemisen” yrittäminenkään haitaksi ole. Tehtävän deadline on ensi viikon torstai, joten taidan yrittää pistää Jollyn lisäksi nousemaan hetkeksi takajaloilleen… “Pose test” piti olla valmis tämän viikon torstaina, sen ei tarvitse olla kuin käpylehmätyyliä (käpylehmätyyli= nelijalkainen vastine tikku-ukkotyylille).
Tuntien jälkeen oli LDC, joka meni LOISTAVASTI, TOSI IHANAA OLI.

Eläinelokuvat ovat arvattavasti olleet esillä luokan keskuudessa viime päivinä. Lainasin Leeltä Oliver & Company -DVD:n, puhtaasti muistojen takia. Vaikka siinä onkin kieltämättä kömpelöä nelijalkaisanimaatiota Disney-elokuvaksi (“Nelijalkaiskävelyn kaavasta ei ole mitään tietoa, kaikki elukat vaan hetkuvat musiikin tahtiin”, Don puhisi), nostalgian tulva oli vastustamaton. Oliver ja kumppanit oli mulle mukaansatempaava elokuvakokemus lapsena, ja vaikka pari hahmoa ärsyttääkin ja eläinanimaatio on epätasaista asioista jonkun verran perillä olevalle, tykkäsin siitä edelleen. Ai niin ja elokuvan pahis, Sykes, on erittäin verevä luomus.

Totta kai Dickensin Oliver Twist on parempi, mutta (kokemuksesta ja tarkkailusta: ) lapset eivät kokonaan ymmärrä eivätkä voi arvostaa alkuperäistä kirjaa, kun taas Disneytetty, muhennettu, söpönnetty versio uppoaa lapsiin täysillä (taas kokemuksesta, eikä pelkästään omastani).

Heti ensimmäinen kohtaus, “Once Upon A Time in New York City”, sai silmät kostumaan. En edes muistanut sitä laulua (toisin kuin siihen liittyviä kuvia), mutta sehän on aika hyvä, ja sanoitus melkeinpä ajaton maalaillessaan New Yorkin myyttistä roolia populaarikulttuurissa. Nyt olen hyräillyt sitä jo pari päivää. Muut laulut olivat välillä liian kasaria, mutta kaikessa kaavamaisuudessaankin “Why Should I Worry?” (“Streetwise”) nostaa mielialaa 90 prosentilla.

* * *

Torstai: animaation posetestin läpikäynti, ja Donin parin kommentin jälkeen tästä on erittäin hyvä jatkaa. Olen hirmu innoissani saadessani animoida Jolly Jumperia. Inspiraationi on, kuten sanottu, sarjakuva-Jolly eikä animoitu Jolly. Latasin tosin uteliaisuudesta Ranskassa 2007 tehdyn Lucky Luke -leffan Tous à l’Ouest (Go West), mutta se oli hengessä/huumorissa/tyylissä/tapahtumissa ja erityisesti tahdituksessa niiiiiin erilainen kuin sarjakuva klassikkoaikoinaan (ja hahmot välttämättömästi animaation helpottamiseksi yksinkertaistettuja, Jollykin huomattavasti pyörylämpi ja “hoopompi” — en kelpuuta malliksi) että siinä mielessä ne vanhat Lucky Luke -telkkarianimaatiotkin olivat parempia vaikkeivät olleetkaan 2000-lukumaisen sliipattuja…

Yksi pelastus tosin olivat Joen (Joe Daltonin, tietysti) reaktiot Luken nimen mainitsemiseen. Ne ovat erottamaton osa Joen persoonaa sarjakuvassa ja koko konsepti nyt vaan on sen verran huvittava, vaikka sen lukisi miten monta kertaa eri variaatioissa. Eli ne olivat muutamia lievimmin ärsyttävistä “kuvasta elokuvaksi”-muunnoksista, vaikka niissäkin yritettiin niin helkutin tosissaan “olla KREISEJÄÄÄÄ!! Woo-hoo!”

Katsottiin The Sword in the Stone (Miekka kivessä) luokassa tuntien jälkeen ja hertsyykkeli että siinä on huono elokuva. Ei tosin animaation puolesta, mutta kuka niin tyhjäpäistä poukkoilua jaksaa katsoa?

* * *

Perjantaille läksyt jäi niin viime tippaan että jouduin heräämän julmetun aikasin ja tekemään niitä koululla ennen tuntien alkua, mutta sitten tuli tieto ettei designope päässytkään koululle, joten tunnit oli peruttu! Siitä huolimatta että olin herännyt aivan turhaan, mua ei harmittanut ollenkaan. Kaikki meidänluokkalaiset jäivät melkoiseksi toviksi pyörimään luokkaan ja työskentelemään oman animaationsa parissa tai ihan vaan hillumaan. Oli taas kivaa — no, niin kuin aina.

Lise, joka taitaa olla tulevasta peliporukastamme ainoa jolla on “Dungeons & Dragons: pelaajan käsikirja”, lainas sen mulle jotta voin luoda hahmoni. En tehnyt mitään korkealentoisia yhdistelmiä näin aloittelijana — halusin rodukseni Dragonbornin, joten valitsin sen jälkeen lopulta luokakseni taistelijan. Oikeasti Dragonborn/ranger tai muut epätodennäköiset yhdistelmät olivat kiehtovia, mutta jos olisin valinnut jonkin rodulleni harvinaisen luokan, olisin joutunut taktikoimaan vähän enemmän taitopisteiden yms. kanssa jotta ne olisivat kompensoineet yhdistelmää, enkä jaksanut tässä vaiheessa keskittyä sellaiseen.
Vierustoverini Will (yksi pelaajista) hyräili silloin tällöin mukamas itsekseen ja mukamas hajamielisesti “Dragonborn paladin of lawful evil… Tum-ti-dum…” Olin varma että syy oli joko estää mua valitsemasta samaa hahmoa kuin Will tai istuttaa mun alitajuntaan rooli (paladin), jota tämänhetkinen peliryhmä oli vailla Muhun ei hymistelyhypnoosiyritykset kyllä vaikuttaneet, taistelija tai paladin olivat minulle vetoavimmat luokat jo entuudestaan. Onneks Will jaksoi selostaa pistelaskusysteemiä monessa käänteessä.

Sain Liseltä kirjan lainaksi koko viikonlopuksi, jotta ehdin hahmon luomisen lisäksi tutustua pikkuisen tarkemmin peliin (vaikka tuskin viikonlopun aikana saan opittua hirveästi)… Ties vaikka loisin joskus tulevaisuudessa toisen, repäisevämmän hahmon. En vielä tiedä milloin pelataan tai kuka pelinjohtajana (Dungeon Masterina) toimii — ehkä joko Peachin kämppis tai Lise koska ne on ainoat joiden hahmoista en ole vielä kuullut yhtikäs mitään, ja masterhan ei osallistu peliin roolihahmona.

Ja sieltä tulee JJ!

Sunnuntaina kävin mallipiirustuksessa Basic Inquiry -galleriassa, koska en ollut viikolla ehtinyt koulun LDC:eihin. BI:ssä hyvän mallin osuminen tunnille ei ole itsestäänselvyys (ja kun sanon “hyvä”, sillä ei ole ulkonäön kanssa mitään tekemistä), mutta tällä kertaa sattuma suosi mukiinmenevästi siinä suhteessa. Paikalla oli pari koulukaveria jotka olivat kanssani samassa veneessä, Peach ja Britt, ja pidettiin kivaa. Kamut kutsuivat mut ottamaan osaa Dungeons & Dragonsiin joskus lähiaikoina. No mikäs siinä, eihän se hullummalta huvittelulta vaikuta ja populaarikulttuurin sekakäyttäjänä tiedän siitä alkeelliset perusteet vaikken ole ikinä itse pelannutkaan (olin esim. teini-ikäisenä R.A. Salvatoren “Forgotten Realms” -kirjojen fani, ja monet TV-sarjat pursuavat D&D-viittauksia). Eikä tarvitse rämpiä metsissä naamiaisasuissa, vaan voi pysytellä sisätiloissa pöydän ääressä… Sitä paitsi tykkään viettää aikaa kavereideni seurassa, onko se nyt niin outoa?
Meidän luokalta on tulossa ainakin kaksi muutakin pelaajaa (Lise ja Will).

(Niille jotka eivät ole D&D:stä kuulleet, se on mahdollisesti maailman suosituin pöytäroolipeli. Nopat yhdessä hahmosi ominaisuuksien kanssa ratkaisevat yhteenottojen lopputulokset. Muita kommervenkkejä en jaksa ryhtyä selostamaan.)

Olen etsinyt mieluista matkamukia, monet ihmiset kun ostavat täällä take-out -kahvinsa omaan “travel mug”iin: kuluu vähemmän pahvimukeja, juoma pysyy kauemmin kuumana ja usein kahvilatkin antavat pienen alennuksen oman mukin kiikuttajille. Mutta halusin jonkun siistin leffa-, piirretty- tai sarjakuvateemaisen matkamukin, eikä niitä ollutkaan niin helppoa löytää kuin olin odottanut. Kuikuiltuani niin sarjis- kuin kahvitavarakauppoihin jonkin aikaa tyydyin viimein sunnuntaina ajatukseen, että jos haluan merkillisen mukin, se täytyy tilata netistä, vaikka sitä sitten joutuisikin odottamaan vähän kauemmin. Strangers in Paradise -matkamuki (viralliselta SiP-nettisivulta) muistui ensimmäisenä mieleen, mutta se on myyty loppuun jo aikoja sitten. Aloin koluta satunnaisia nettikauppoja ja etsintä johti tänne: zazzle.com.

Sitä vaihtoehtojen runsautta! Zazzlessa voi kustomoida valtavasti erilaisia tuotteita oman mielensä mukaan, paitoja, mukeja, lätsiä, kenkiä, skeittilautoja… Voi käyttää joko itse tekemäänsä grafiikkaa tai tunnettujen brändien tarjoamia moninaisia kuvituksia. Vietin kuin huomaamatta melkein koko sunnuntaiyön kehitellen erilaisia mukeja piirroshahmoista ja etenkin Pixar-leffa-aiheisista kuvavaihtoehdoista. Mutta vaikka jokainen niistä olisi kelvannut, kaikkia ei kuitenkaan olisi voinut ottaa, ja loppujen lopuksi halusin myös jotain jollaista ei ihan helposti tulisi Vancouverissa vastaan. Mahdollinen Asterix-muki oli ollut toivemukieni joukossa alun alkaen, joten aloin etsiä sopivaa mukiin läntättävää kuvaa netistä, mutta Lucky Luke -aiheiset kuvitukset kurvasivatkin yllättäen johtoon. Löysin niin piristäviä kuvia Lukesta ja Jolly Jumperista, että sellainen muki saisi taatusti hymyn aamunaamalle. Legendaarinen joka tarinan päättävä “I’m a poor lonesome cowboy…” -ruutu oli sekin vahva vaihtoehto, mutta heti kun näin tämän hurmaavan “Dalton City” -alpparista napatun kuvan (ja vielä suhteellisen hyvällä resoluutiolla)…

…mukin kohtalo oli sinetöity.
Siitä tuli mielestäni niin söpö että olin haljeta kärsimättömyydestä kun tiesin, että sen postittaminen jenkeistä kestäisi vähintään viikon. Kaakaota mulle Luke & Jolly -mukista ja heti :[

Mutta odotus lieventyi äkkiä, kun tajusin että Jollyhan on ehdottomasti yksi mun suosikkinelijalkaisista ja siten täydellinen seuraavan animointitehtävän päähenkilöksi! The coolest horse in the West, and the coolest horse I can think of! Olin täpinöissäni paitsi saatuani vihdoin päätettyä animoitavan hahmon, myös keksittyäni sellaisen josta tykkään niin vimmatusti. (Motivoi.) En vain tajua miksen heti ajatellut JJ:tä. Onhan sekin animoitu muutaman kerran — vaikkakaan ei kovin hyvin, joten Morrisin piirtämä sarjakuva-Jolly on se ainoa oikea Jolly.

Jos olisit jo helvetissä, taistelisitko yhä pelkästä mahdollisuudesta?

[HUOM. Nyt on niin vähän aikaa kirjoittamiselle, että jälki on valitettavasti tavallista hutaistumpaa.]

Perjantai: designia koulussaaaa! Jeee! Myöhästyin tunnin verran hahmosuunn. kurssilta kun laukuista soitettiin lentokentältä et ne tuodaan aamulla. Mikä helpotus saada laukut takas, joukossa myös lumilauta, tietysti… Jouduin jättään matkalaukut olkkariin kun ei ollu aikaa kantaa niitä alakertaan omaan huoneeseeni ennen kouluun lähtöä, olin jo valmiiksi myöhässä. Kaivoin kuitenkin yhdestä laukusta tuliaisen Peachille joka oli pyytänyt jotain matkamuistoa. En osannut päättää mikä olisi hyvä ennen kuin muistin sen tykänneen niin paljon mun Haisulimukista. Mä olin ostanu sille sitten Pikku Myy -mukin. Lahja osoittautui sekä mieleiseksi että tarpeelliseksi. Kivaa levittää vähän joulumieltä. Harmi etten ollut tuonut kellekään muulle mitään, mutta eiväthän ne olleet kysyneetkään. Ja voihan sitä aina ensi kerralla, milloin se sitten tuleekaan

Aamupäivä hahmosuunnittelua, iltapäivä layout-suunnittelua, ja kumpaakin opettaa John, sama designope kuin syksyllä. Oon vielä aiiivan surkea layouteissa, mutta tunneilla oli silti kivaa. Jotkut meidänluokkalaisista väänsi mun mielestä aivan ammattilaistasoisia layouteja, ja kateus pisteli vähän. En tiedä edes mitä kysymyksiä mun pitäisi niiltä kysyä jotta saisin apuja omaan maisemien/lavastusten suunnitteluuni. Mutta tällain kysymättä, se mikä niitä tuntui yhdistävän vaikutti omasta mielestäni kuitenkin olevan kiinnostus tiettyyn aiheeseen — yksi esim. on innostunut moskeijoista sun muusta lähi-idän arkkitehtuurista, ja oli taiteillut aivan tyrmäävän aavikkokaupungin. Yhtä taas kiehtovat sudet, joten se oli kehitellyt eräänlaisen “susien unelmakämpän” — millaiseen maastoon sudet kaikkein mieluiten asettuvat, mitä pesän läheltä pitää löytyä. Jne. En ole vielä keksinyt minkä innostuksen kipinän saisin siirrettyä layout-suunnitteluun. Aloin piirrellä talvista metsämaisemaa, ja sekin kyllä mua tavallaan kiinnosti (kaavailen sitä yhden aikaisemmin suunnittelemani hahmon elinympäristöksi), mutta jospa mun pitäisi viime aikojen lukumatkani huomioonottaen luonnostella vanhaa purjelaivaa tai satamaa? Tehtävä ei ole mulla vielä kunnolla alussa, mutta se pitääkin palauttaa vasta ensi viikolla.

Illalla koulun jälkeen olin sopinut hakevani Bennyn. Ensin mun oli käytävä ostamassa kissankuljetuskoppa ja muuta rompetta. Onneksi entiselle kämpälleni saapuessani Benny suostui menemään koppaan hyvin rauhallisesti. Entinen vuokraemäntäni jopa antoi minulle kyydin kotiin (olin suunnitellut meneväni bussilla). Olin melkein yhtä jännityksissäni kuin Benny itse saapumisestaan uuteen kotiinsa. Benny kuitenkin näytti alkavan tottua taloon suhteellisen nopeasti, vaikka liikkuikin vielä hyvin varovaisesti tutkien. Mietinhän mä etukäteen sitäkin, että jospa Benny on niin leimautunut entiseen taloonsa, että karkaa ja yrittää vaeltaa sinne heti ensi tilassa, mutta siitä ei näytä olevan mitään pelkoa. Benny kehräsi koko ajan, nukkui yönsä mun huoneessa ja vaikutti todella tyytyväiseltä. Ekana päivänä se ei uskaltanut mennä paljonkaan yläkertaan, mutta seuraavana päivänä se jo hiiviskeli uteliaasti ympäri taloa. Kämppiksiä (joista kaksi palasi illalla) se vierastaa vain ihan pikkuisen, toivottavasti se muutaman päivän päästä “juttelee” jo niille ihan kuin ei mitään.

La:

Noukin pari sarjista Big Pete’siltä, sitten leffaan (Valkyrie) ja ulos syömään — kaiken kaikkiaan nautinnollinen iltapäivä.

Muistilistalle Mouse Guard -sarjis. Näin ensimmäistä kertaa, kiinnostuin. En viel ostanu, olisin halunnu kokooma-albumin Big Pete’sillä tarjolla olevien irtonumeroiden sijasta, täytynee tilata. Tällä silmäyksellä vaikutti vähän kuin Ruohometsän kansalta yhdistettynä Sormusten herraan (toki hiirillä, ei kaniineilla).
Ostin:
Terry Mooren Echo, eka alppari. Hyvältä vaikuttaa. Tärkeimmät henkilöt ovat sympaattisia ja todentuntuisia heti alusta lähtien. Moore flirttailee supersankarigenren kanssa. Se mikä mua Mooren puoleen vetää on kuitenkin aika kekseliäät ja hyvin uskottavat ihmissuhdekuvaukset, ja niiden saa hyvällä syyllä odottaa olevan myös Echon keskiössä. Ihmissuhteet ne Echoonkin imaisevat sisään. Sarjiksen arvoituksellinen “superpuku” jopa näyttäisi tuovan osiensa kantajat — toisilleen tuntemattomat, jokainen haastavassa vaiheessa omassa elämässään — rajoitettuun telepaattiseen yhteyteen, mikä on pohjimmiltaan niin maan Mooremaista. Lisäksi tykkään kovasti hänen piirustustyylistään.
The Stand (Tukikohta) viimeisin (neljäs) numero eivätkä tavalliset pulliaiset ole vieläkään kaikki kuolleita. Pidän siitä, että sarjis käyttää itsevarmasti viisi viipyilevää numeroa periaatteessa tarinan pohjustamiseen, eli hyvin sama henki kuin kirjassa. Hyväksyn täysin.

Valkyrie USKOMATON. Suosittelen kiihkeästi. Varon aina käyttämästä sanaa “eeppinen” internetin laimentamassa merkityksessä, vaan perinteisessä merkityksessä tämä elokuva ansaitsee sen adjektiivin.
Hyvä on, loppukohtauksessa olisi voitu minun puolestani käyttää vain yhtä flashback-sitaattia niin usean sijasta, ehkä se oli vähän ylilyöntiä, mutta niin pienestä en valita kun elokuva on muilla tavoin niin minun makuuni. Tom Cruisesta en ole ikinä suuremmin tykännyt, mutta vaikka joku Cruisea parempi näyttelijä olisi ehkä voinut elokuvaa entisestään parantaa, ei Cruise tätä elokuvaa puolestaan yhtään huononna. Sitä paitsi ilman Cruisen tasoista staraa Valkyrie ei olisi välttämättä saanut sitä julkisuutta jonka se omin päin ansaitsee.

Jännite on koko elokuvan ajan niin korkealla, että se on jo erityistä. Valkyrie on onnistunut (suorastaan hikoiluttava) trilleri siitä huolimatta, että kaikki tietävät miten salaliiton käy — jännityksen säilymiseen vaikuttaa ehkä eniten taitava tasapainoilu yksityiselämän panosten ja eeppisten panosten korkeudesta muistuttamisten välillä.

Cruisen esittämä von Stauffenberg, vaikka hän on melkein ainoa jonka yksityiselämään kurkataan, jää mielestäni eräänlaiseksi pelastajahahmoksi johon me muut (sivuhenkilöt) voimme ankkuroida toiveemme, ja hieman etäiseksi. Tälle katsojalle sympaattisemmiksi osoittautuivat sivuhenkilöt (no mitäpä muuta voi odottaakaan leffan pursutessa brittisuosikkejani, ensimmäinen kerta kun aikanaan kuulin tästäkin elokuvasta tapahtui Kenneth Branaghin urauutisten kautta) joille onneksi annetaan kullekin tilaa loistaa: mikään “TOM CRUISE (…ja pari ulkomaanpelleä nurkassa)” -elokuva Valkyrie ei tosiaankaan ole. Von Haeftenin (Jamie Parker) — ei Cruisen — viimeinen kohtaus oli se, joka sai minut itkemään.

Tukikohta!

Koulussa on ollut ki-ki-ki-kiire. Juuri nytkin pitäisi läksyjä kirjoittaa, mutta jos en nyt bloggaa, aivoista valuu lähimenneisyys kokonaan pois, ja se olisi sääli.

Halloween-perjantaina, siis viime kuun lopussa, luokkakaverini Joe piti pienehköt kekkerit kotonaan, ja oli superhauskaa. Matkustaessani pääkallopaikalle (matka oli todella pitkä, mutta oli se sen arvoistakin) julkiset kulkuneuvot olivat täynnä naamiaisasuja, ja yksi tyyppi SeaBusissa melkein tunnisti mut Maxiksi — ainakin se koko ajan supisi tyttöystävälleen että “ihan varmasti muistan mistä elokuvasta toi asu on! Se on sellanen tosi outo elokuva. Miten mä en nyt muista sitä?” Mutta mitäs ei kysynyt minulta.
Bileissä oli enimmäkseen meidän luokkalaisia, vain pari “ulkopuolista” nimittäin isännän kämppikset, mutta sekin oli virkistävää. Jotenkin onnistuttiin olemaan puhumatta liikaa koulusta (niin paljon kuin koulusta tykkäänkin).

Juhlimisen kruunasi seuraavana päivänä maailman paras krapula-aamiainen Moodyville’s:issä Pohjois-Vancouverissa erään toisen luokkakaverini, Candicen, kanssa. Mun kannattaisi varmaan kirjoittaa erillinen merkintä suosikkiravintoloistani… En todellakaan ole mestarikulinaristi, mutta jokainen tykkää jostakin, ja jos joku sattuu tykkäämään samanlaisista asioista kuin minä, merkinnästä voi vielä joskus olla iloa. Moodyville’s tarjoilee ns. aamiaisruokalajeja (vaikka hampurilaisiakin listalta löytyy) koko päivän, tai tarkemmin sanottuna puoli neljään iltapäivällä. Olen käynyt siellä muutaman kerran, mutta en niin usein kuin haluaisin, koska se nyt vain on niin kaukana tämänhetkisestä asunnostani. Annokset ovat isoja ja ne, joita itse olen ehtinyt maistaa, olivat herkullisia: mustikkapannarit, köyhät ritarit sekä suosikkini kasvisomeletti, ja kaikki omeletit muuten tarjoillaan paahtoleivän ja hash brownsien (periaatteessa pyttäriperunakuutioiden) kera. Paikka on pienikokoinen ja suosittu, joten istumapaikkaa saattaa joutua odottamaan, mutta jälleen kerran, se kannattaa.

Aamupalan jälkeen Candice kysyi ohjeita Lonsdalen varrella olevaan sarjakuvakauppaan, ja kävelimme Big Pete’s:ille. Oli kiva kierrellä noin tunnin ajan, mutta en ollut aikeissa ostaa mitään, vaikka parit figuurit olivatkin varsin hienoja (Gentlemen-asetelman Buffysta aion pitää mielessä varakkaampia päiviä varten. Jostain syystä melkein kaikki luokkakaverini inhoavat sarjaa, ja Herrasmiehet piirustuspöydälläni sopisivat tiiviiksi puolustuspuheeksi). Mutta juuri kun olimme kiertäneet melkein joka sopen, huomasin tiskillä ohuehkon lehden, jonka kansi julisti valtavin, tutuin “pokkarikirjaimin” olevansa “Stephen King’s The Stand : Sketchbook”.

The Stand ( Tukikohta ) on ehdoton suosikkini lukemistani Kingin kirjoista, itse asiassa yksi suosikkikirjoistani, piste. Kestää aikaa ja lukemiskertoja (sopivan pitkin väliajoin) uskomattoman hyvin.
Myönnän etten koskaan ole ollut täysin tyytyväinen siihen että kirjan hahmot ovat lopussa sellaisia uskonnollisia pelinappuloita (loppu on vähän epävireessä melkein scifimäisen “sivilisaation romuttuminen” -alkuosan kanssa). Ja osaksi tuosta jatkaakseni, The Standissä on monta ominaisuutta (sekä henkilötyyppiä) jotka eivät tule Kingin kirjoja tunteville suinkaan yllätyksinä. Mutta n. ensimmäinen puolisko kirjasta on uskottavuudessaan, yksityiskohtaisuudessaan, kuvauksissaan, kekseliäisyydessään ja koskettavuudessaan aivan kammottavan hyvä. Siihen pystyy astumaan sisään, ja henkilöiden koettelemukset pystyy tuosta vain näkemään ja kuulemaan ympärillään. Minulla on monta suosikkikohtaa kirjasta, useimmat sen alkupuoliskolta, mutta paras lienee Stu Redmanin “vankeus” tutkimuslaitoksessa ja lopulta hyytävä vapautuminen.

Mietin mihin luonnoslehdykkä mahtaisi liittyä. Julkaisiko joku artisti ihan omaksi huvikseen graafisia näkemyksiään romaanista (eli periaatteessa fanitaidetta — moisia myydään silloin tällöin, tosin yleensä tunnetummista kirjoista ja fantasiapuolelta), vai oliko tekeillä elokuvaversio jota lehdykkä puffasi? Ei, vaan sarjakuva! Huomasin ihmetteleväni miksei ideaa oltu keksitty aikaisemmin. Ilmaista luonnoslehteä lukiessani olin yllättävän tyytyväinen taiteilijan näkemyksiin kirjan henkilöistä. Tarkoitan tietysti, että ne vastasivat suhteellisen tarkasti oman mielikuvitukseni tarjoamaa kuvaa. Kuten sanottu pidän tarinasta niin kovasti, että jo sen fanitusvaikutuksesta olisin ostanut sarjakuvalehden ensimmäisen numeron. Mutta luonnoslehtiö ja sen välittämä tuntemus käsikirjoittajan ja taiteilijoiden kiintymyksestä lähdemateriaaliin sai minut ostamaan seuraavankin (The Standia olikin ehtinyt ilmestyä vasta kaksi numeroa).

Myöhemmin kotona tarkasti sarjislehtiin tutustuessani viimeistelty taide ei valitettavasti ollut yhtä …no, voimakasta kuin luonnosvaiheessa (harmillisen yleinen ilmiö), mutta henkilöiden ulkonäön suunnittelu kolahti edelleen. Pidin erittäin paljon tavasta jolla romaani oli muokattu sarjiskäsikirjoitukseksi (sen verran kuin kahden ensimmäisen numeron perusteella voi arvioida). Tarinaa ei helpotuksekseni oltu kiirehditty liikaa. Jonkin verran on tietysti ollut pakko typistää, mutta sarjakuvalehti antaa muunnoksen tekijälle paljon enemmän tilaa nautiskella kirjan tunnelmalla kuin elokuvan tai TV-minisarjan kässäri (en pitänyt The Standista minisarjana, mutta pitkänä TV-sarjana sillä olisi mahdollisuus olla jopa loistava. Elokuva ei tule kysymykseenkään, ellei joku sitten ala tehdä kokonaista leffasarjaa — juoni on paljon yhtä vaivaista elokuvaa isompi). Tähänastisen kokemuksen perusteella, vaikka kirjassa olisi tietysti ollut ainesta parempaankin, sarjakuva on iloinen yllätys ja saa minusta säännöllisen lukijan. (Ja minä en varsinaisesti edes ostele sarjakuvalehtiä; tykkään uppoutua lukemiseen pitemmäksi ajaksi kuin vain yhden lehden verran, ja ilman niitä pirun MAINOKSIA, kiitos! Siksi suosin kokooma-albumeja ja pitkähköjä sarjakuva”romaaneja”.) Varsinkin kun edellisestä Tukikohdan lukemiskerrastani on ehtinyt kulua melkeinpä liikaa aikaa ja nyt olen oikeassa tilanteessa nauttimaan tuttujen, mukaansatempaavien hahmojen jälleentapaamisesta.

* * *

Koulussa työstetään dialogia ja puheen animointia. En näin myöhään pysty edes muistamaan kaikkea mistä halusin koulutehtäviin liittyen kirjoittaa. Yritän palata asiaan lähiaikoina dialogitehtävän jatkuessa.

Meillä kävi ääninäyttelijä puhumassa työstään yhden koulupäivän verran, mitä en yksinkertaisesti kykene kuvailemaan paikallaolemattomille. Olemme harjoitelleet dialogin äänittämistä, ja seuraavaan animointitehtävään meidän täytyy itse äänittää puheenvuoro (saamme suostutella myös jonkun kaverimme lausumaan vuorosanat, jos emme itse halua; emme vain saa napata jotain valmista dialoginpätkää elokuvasta tai muusta).

Kouluhommia riittää, ja lisäksi tuli yhtäkkiä rypäs kuvitustoimeksiantoja tutuilta koti-Suomesta. Se, että tämän härdellin lisäksi olen alkanut metsästää uutta kämppää, on toki täysin omaa tyhmyyttäni (olen puhki.), mutta kun olisi niin sopivaa muuttaa ensi kuun alussa… Aion nimittäin matkustaa Suomeen joululomalla, ja joudun olemaan poissa kevätlukukauden ensimmäisen koulupäivän, ja kiirettä on odotettavissa silloinkin. Olisi helppoa jos olisi silloin jo ns. sisäänajettu kämppä johon palata. Joskus pidän nykyisestä kämpästäni enemmän, joskus vähemmän: koulun suhteen sijainti on hyvä, mutta olen kaivannut asuntoa lähempää Lonsdale Avenueta, ja jollen ole tehnyt tätä jo selväksi, niin kämpässä ei ole hiljaista juuri koskaan. Vuokraisäntäväki on hyvin mukavaa mutta ylpeinä isovanhempina ovat hyysänneet kaksosvauvoja kodissaan joka. Ikinen. VIIKONLOPPU! Kaipaan edes hitusen enemmän yksityisyyttä.

Siihen nähden on ironista, että olen huomenna menossa katsomaan huonetta talossa, jossa minulla olisi neljä talokämppistä. Mutta se on loistopaikalla Lonsdalen lähellä, silti jotenkin ihmeellisesti halvempi kuin nykyinen asuntoni, ja huone olisi kellarikerroksessa, ja kuulostaa muiltakin osin todella hyvältä. Olen puhunut puhelimessa mahdollisten tulevien kämppisteni kanssa eivätkä hekään vaikuta hullummilta, ja he ovat painottaneet olevansa rauhaisaa väkeä. Myös kiinnostuksen kohteemme ovat aika samanlaisia. En halua houkutella huonoa onnea, mutta vaikuttaa todennäköiseltä että saan sen huoneen, niin että pystyisin muuttamaan joulukuun alussa. Jännittää silti, sillä mua luultavasti arvioidaan huomenna vähintään samalla mitalla kuin itse arvioin sitä kämppää.

Talossa on kissat sallittu. En osaa pehmentää tätä uutista: jos saan kyseisen kämpän, aion adoptoida Bennyn.  : | Hee. Hmmm.
Kysyin Ninalta, ja se on okei. Kissat ovat kuitenkin arvaamattomia enkä vielä voi taata Bennyn suostumusta. Saattaa vielä karata tämän nykyisen talon pihaan takaisin. Kissa on lisäksi järkyttävän vanha, Nina sanoi, että vähintään viisitoista vuotta. Mutta kun Bennyllä ei ole ketään…

“Zot” alors!

[Anteeks kun kirjotan näin huonosti, yritän tässä kiireellä kuroa kirjoitustaukoa umpeen.]

Luin ke-aamuna “Right Siden” ensimmäiset lukuläksyt, ihan kiinnostavaa… Alkusanojen mukaan koko kirjan perusta on se yksinkertainen (jopa niin yksinkertainen, että hävettää etten ole aikaisemmin sitä ajatellut) fakta, että piirustustaito ei ole synnynnäistä. Esimerkiksi ihmisen piirtäminen on yhtä helppoa kuin ihmisen katsominen — täytyy vain harjoitella oikeiden ominaisuuksien katsomista.
Aivan kuka tahansa voi siis oppia piirtämään, eikä edes hirvittävän pitkässä ajassa. Ja kannattaakin, sillä siitä kirjan ilmauksesta olen (SIIRAPPIVAROITUKSELLA) täysin samaa mieltä, että piirustusharrastus kuljettaa tämän erilaisen katsomistavan myös harrastajan “arkeen”, jolloin melkein kaikki näyttäytyy jotenkin huomattavasti aikaisempaa kiinnostavampana ja kauniimpana. Se jää jokaisen itsensä päätettäväksi onko tuo hyvä vai huono juttu.

Sitten kouluun, jossa animointitunnilla käytiin läpi softwarea, tarvittavia välineitä, kurssisisältöä ym. DigiCel Flipbookin on koululla korvannut samantyylinen ToonBoom Pencil Check -ohjelma, joten oli vähän harjoiteltava uuden ohjelman toimintaa.
Illasta ei mitään erityistä kirjoitettavaa. On muuten tosi hyvä, että supermarket koulumatkani varrella on auki joka päivä jopa yhteentoista illalla. Ostokset saa hoidettua vaikka unohtuisikin tekemään tehtäviä tai lukemaan lehtiä koulun kirjastoon (kuten minä tänään).

* * *

Koulupäivät senkun paranevat, torstai oli tähänastisista kivoin. Aamupäivä alkoi “history of character animation” (hahmoanimaation historia) -kurssin ensimmäisellä tunnilla, opena varsin hauska ja vangitsevasti puhuva Michael van den Bos. On sääli, että opettajat haluavat itseään kutsuttavan etunimillään, koska tuo on ihan bossi sukunimi.

Meille määrättiin yksi kurssikirja, Leonard Maltinin Of Mice and Magic. Siitä tuli lukuläksy ensi viikolle; meillä tulee olemaan pikku testi edellisen viikon asioista jokaisella tunnilla (kaikki kurssit etenevät tahtiin yksi-oppitunti-viikossa, paitsi animoinnin perusteet, jota on kahdesti viikossa).

Parasta oli tietysti päästä katsomaan vanhoja animaatioita. Aloitimme, jos emme nyt suorastaan animaation alusta, niin kylläkin filmatun animaation alkuvuosista, “mykästä kaudesta”. Kävimme läpi muutamankin animaation pioneerin, joten anteeksi että mainitsen heistä tässä kirjoittaessani vain yhden: Winsor McCayn, jonka nimi on tuttu sekä sarjakuva- että elokuvaharrastajille. En häpeäkseni ollut aikaisemmin nähnyt McCayn animaatioita (vaikka hänen sarjakuvansa tiedänkin, ja Gertien nimeltä ), mutta onneksi luokan reaktioista päätellen en ollut ainoa. Ne ovat kestäneet aikaa hämmästyttävästi, eivät vain viihdyttävyytensä vaan myös animointinsa taidokkuuden osalta. Ja mitä kurssimme nimeen tulee, Mr van den Bos [luokassa sitä ehkä täytyy kutsua Michaeliksi mutta täällä päätän minä!!] painotti, että McCay oli animaatiohahmojen persoonan ja luonteen esilletuomisessa sanattomasti yksi tärkeimmistä varhaisista suunnannäyttäjistä ja rajojen kokeilijoista. Tämä kävi painottamattakin ilmi sellaisia luomuksia kuin Gertie-dinosaurusta ja Steve-hyttystä (jonka seikkailu aiheutti koko luokassa ainutlaatuista kauhunsekaista huvitusta) katsellessa.
Ja ei muuta kuin ensi viikon testiä varten valmistautumaan.

Lounaan jälkeen oli ensimmäinen animation design -tunti. Opemme John on varsinainen koomikko. En nyt jaksa kirjoitella ylös sen vitsejä tässä vaiheessa, mutta saimme nauraa isosti. Tosin se puhuu erittäin nopeasti, mikä ei suinkaan haittaa puheenymmärtämistäni vaan saa minut ujoksi avaamaan suutani, koska oma puheeni kuulostaa sen jälkeen tavattoman laahaavalta vaikkei järjellä ajateltuna ole.
John on hyperaktiivisin täysi-ikäinen, jonka olen ikinä elävässä elämässä omakohtaisesti tavannut. En tarkoita tätä loukkaukseksi, tapaus vain tuntui historialliselta.
(Colin opetti ekaluokkalaisia hahmosuunnittelussa vielä viime vuona, mutta on tänä vuonna jo jossain muualla. Voe voe! …Tämäkään ei silti ole kritiikkiä nykyistä opettajaamme kohtaan.)
Tunti pähkinänkuoressa: ilmaisuvoimainen hahmodesign lähtee poseerauksesta. Jollei pose ole dynaaminen, hahmon seuraavat “kerrokset” sekä yksityiskohdat eivät auta tippaakaan. Tämä tarkoittaa ihan pohjimmiltaan, että (jälleen kerran) hahmosuunnitelmassa jo asennon olisi hyvä kertoa hahmon tunteista, luonteesta ja aikeista mahdollisimman paljon ennen yksityiskohtien lisäämistä (tai animoidun hahmon tapauksessa dialogin lisäämistä). Läksyksi 20 posen piirtäminen parhaamme mukaan dynaamisesti — ihan vaan tikku-ukkopohjalta, mutta normaalin sopusuhtaisia neliraajaisia ja yksipäisiä ihmisiä kuitenkin.

Tuntien jälkeen tapasimme sovitusti Lenan kanssa koululla ja mietimme vähän aikaa, mihin lähtisimme. Päätimme mennä pällistelemään ympärillemme Park Royal -ostoskeskuksessa ja syödä siellä jotain. Hyvältä näytti; suurimman huomiomme veivät karkki-, kenkä-, lemmikki-, lelu- ja lopulta kirjakauppojen ikkunat. Halusin vilkaista pikkuisen syvemmälle Indigo -kirjakauppaan, jonka Park Royalin myymälä ei tainnut olla ihan yhtä suuri kuin se Indigo, jossa kävin viime kesänä. Tiesin silti heti tulevani uudestaan. Notkuvien hyllyjen äärellä rahani alkoivat pyrkiä karkuun, mutta pysyin tänään pidättyväisenä kirjaostosten suhteen. Arkeni kun on täällä vielä niin aikaisessa vaiheessa ja tarkkailen yhä, millaisiksi juoksevat kuluni täällä asuessani muodostuvat. Katselin puolella silmällä olisiko kaupassa yhtään tarvitsemiani kurssikirjoja; ei. Sarjakuvaosastolla sallin kyllä itselleni yhden alpparin kodikkuutta tuomaan, Buffy Season 8 vol. 2: No Future for Youn. Piirrosten taso on Buffy-sarjiksissa valtavan epätasainen, mutta “kasikaudella” se on ollut siedettävää — tosin (melkein) taiteesta riippumatta Joss Whedonin ideoimat TV-sarjan jälkeiset tarinat olisi pakko ahmia. Sarjan fanien ei kannata jättää tätä väliin. Kasikausi on whedonmaisinta Buffy-sarjakuvaa jota olen tähän mennessä lukenut [kindly ottakee huomioon, etten ole vielä lukenut Fraytä, Serenityä tai Whedonin X-Meniä, joiden whedonmaisuus saattaa olla korkea sekin -- siksi "Buffy"-tarkennus].

SITTEN. Tapahtui jotain uskomatonta. Näin suuren, mustavalkokantisen sarjispokkarin jonka kannessa kiilteli sana ZOT!
Hihkaisin. Aivan todella hihkaisin. Zot! on Scott McCloudin 80-luvulta 90-luvun alkupuolelle asti ilmestynyt sarjakuva, joka herätti minussa suurta kiinnostusta vuonna 2001, jolloin luin McCloudin kotisivulta yhden ihka uuden, pitkän Zot-tarinan Hearts and Minds nettisarjiksena. Suosittelen, kaikki englantia taitavat sarjakuvien ystävät. Se oli ensimmäinen kerta, kun pääsin lukemaan Zotia, ja tykkäsin kovasti ja olisin halunnut lukea alkuperäisen sarjakuvan. Tosin tänä päivänä Zot-nettisarjista lukiessa grafiikka- ja kuvankäsittelyohjelmien eksponentiaalinen kehitys sitten vuoden 2001 on jokseenkin pysäyttävä havainto, mutta pysäyttäviä (hyvällä tavalla!) ovat Hearts and Mindsin tarina ja visuaalinen kerrontakin. Toisin kuin jo kauan palvomiani *| McCloudin sarjakuvakirjoja sarjakuvataiteesta, vanhaa Zotia oli kuitenkin täysin mahdotonta saada mitenkään käsiinsä Suomessa, ja ymmärtääkseni Yhdysvalloissakin vimmatun vaikeaa löytää kokonaisuudessaan.

Ja tänä kesänä… lähes koko sarja on julkaistu YKSISSÄ KANSISSA.
*OSTOTOIMINTO.*
Nyt ei voi muuta sanoa kuin HYVIN MENEE.
Koetan räpeltää kirjasta jonkin sortin elämänlaatukirjoituksen joskus tässä näin kun en ole enää himputin kiireinen.

…

*| En liioittele.

Paljon onnea vaan. (Sitä tarvitaan.)

Tänään on tämän blogin kaksivuotispäivä, minkä kunniaksi arvostelukyky viettää rokulia.

Henkilökohtaisesti uskon, että päätöksestä aloittaa sarjakuvablogi ei koskaan saisi kulua vain yhtä päivää sarjakuvablogin julkaisemiseen. Nimi, ilme, arkistointisysteemi, palveluntarjoaja, ylipäänsä mahdollisimman moni asia on ehdottoman tärkeää punnita ajoissa ja tarkkaan.

Päätös ei varsinkaan saisi puhjeta blogiksi vain yhdessä päivässä silloin, jos tiedossa on jo valmiiksi byrokratiantäyteinen kesä tulevan maastamuuton johdosta ja mokoman lomassa olisi pystyttävä pitämään yllä säännöllistä sarjakuvabloggaustahtia.
Itse asiassa, jos sarjakuva on vain hädin tuskin omaelämäkerrallinen, mieti kannattaako sitä sarjakuvablogiksi kutsua.
Jos ei ole valmis jakamaan täysillä omaakaan elämäänsä, ei ole kohteliasta käyttää kavereita ja perheenjäseniä sarjakuvantäytteenä, vaikka heidän oikeita nimiään ei julkistaisikaan.
Jos sarjakuvassa seikkailee yhtenä päivänä tekijä itse ja seuraavana joku täysin fiktiivinen hahmo, olisi pitänyt harkita etukäteen josko kannattaisikin aloittaa kaksi erillistä sarjakuvaa, eri sivustoilla — TAI josko tekijän elämä on niin tapahtumaköyhää ettei siinä selvästikään ole tarpeeksi aihetta koko sarjakuvan aloittamiseen.
Jos haluat kirjoittaa englanniksi, mutta ainoat henkilöt, jotka suosituksestasi melko varmasti katsastavat vinku-uuden sarjakuvasi, ovat suomalaisia, suomenkielinen varjoversio sarjakuvasta tai edes tekstitykset ovat suositeltava (eivätkä hyötyynsä nähden lainkaan vaivalloinen) lisäys.
Lemmikkieläimistäsi ei ole kiinnostunut kukaan.

Tehkää siis niin kuin minä sanon. Älkää ikinä niin kuin minä teen.

* * *

Heti torstaisen kirjoitukseni luettuani omatunto alkoi soimata, koska valitin “kotirauhani menettämisestä” ajattelematta hetkeäkään, että perheeni menettää omansa majoittaessaan minut koko kesäksi (no menettää ja menettää: minä olen todistetusti hiljaisin asukki koko siinä talossa — joskin äreä kotitöiden uhatessa)… Tästä lähtien yritän osoittaa sukulaisille asiaankuuluvaa kiitollisuutta.

Meilailtua: Yis pääsi juuri haluamaansa animaatiokouluun Yhdysvalloissa, ja myös kesäkurssilta tuttu Sasha on päässyt yhden Vancouverilaiscollegen kuvataidelinjalle, jonka opetus kestää kaksi vuotta. Ajatella että meitä kaikkia on noin onnistanut! Sasha juonikin jo viime kesänä hakevansa fine arts -opetukseen, ja olin aivan innoissani kuullessani että hänenkin suunnitelmansa toteutui. Sitä paitsi nythän minua syksyllä odottaa sentään yksi entuudestaan tuttu Vancouverissa!
En ole oikein varma kuinka paljon toisten asioita on säädyllistä selostaa blogissa jota he eivät edes osaa lukea, joten olkoon tuossa tarpeeksi tällä kertaa. Vaikka tulihan sitä kyllä jo kesällä jaariteltua kaikenlaista… On tää täpärää, kun tekstiä tulvisi melkein huomaamatta. Pitäisiköhän mun ryhtyä käyttämään ihmisistä jotain lempinimiä, ettei niiden asiat olisi ihan niin ilmiselviä?

Odotuskaa

Onko nyt tarkoitus sataa vai paistaa? Päätä jo!

Capilanon päätöksen odottelu sabotoi untani. Unenpenteleet eivät tietenkään kerro kirjaimellisessa mielessä mistään hakuprosessiini liittyvästä, ne ovat vain purkautuvaa jännitystä. Ehkä ne eivät sisällä sen enempää merkitystä kuin vatsassa kuplivat ruoansulatusäänet: jos mahaan pistää moskaa, sieltä kuuluu vastalauseita (vatsalauseita?), ja jos jännittää, aivoista kuuluu samaa. Näen siis tavallista sekopäisempiä unia, ja herätessä ahdistaa. Ihan kuin yrittäisi nukkua kipeänä. Päivisin kykenen onneksi ajattelemaan jotain ihan muutakin, mutta öisin alitajunta ampuu kovilla.
Muuten menee mukavasti.

En ymmärrä paljoakaan golfin päälle, mutta P.G. Wodehouse, joka on yksi maailman parhaista humoristikirjailijoista (Douglas Adamsin mukaan jopa paras), on kirjoittanut siitä sivukaupalla. Olin jo valmiiksi Wodehouse-fani tutustuessani hänen kymmeniin golf-tarinoihinsa. Urheilumuotona tai televisiosta seurattuna golf ei minua kiinnosta, mutta Wodehousen välittämänä se on minulle varsin rakas aihe. Siksi kuullessani erään toisen lempikirjailijani, Carl Hiaasenin, kertovan maanantaina The Colbert Reportissa uudesta The Downhill Lie -kirjastaan, jossa hän kronikoi suhdettaan golfiin, yllätyin enemmän ja iloisemmin kuin jos Hiaasenilta ilmestyisi jälleen uusi fiktiivinen romaani (missä siinäkin on minulle aina syytä juhlaan). En osannut kuvitellakaan että golf olisi yhdistävä tekijä kahden suuren humoristin mutta silti niin erilaisen kirjailijan välillä. Voiko tämä olla sattumaa, vai onko minun harkittava perusteellisesti uudelleen asennettani golfia kohtaan? Päätän ehkä sitten kun pääsen lukemaan Hiaasenin uusimman.
(Mutta kun en ole vielä saanut ostettua edes Colbertin omaa kirjaa. Hyvä on, hyvä on, elän edelleen kuin opiskelija vaikka valmistuin korkeakoulusta — KORKEAKOULUSTA! — jo pari vuotta sitten, elän ihan muiden käsittämättömissä, olen yhteiskunnan pohjasakkaa. …Enpäs! Mikä mut saa kirjoittamaan tätä? En minä ole kenellekään tilivelvollinen. Jos itse olen tyytyväinen niin mitä väliä sillä on jos melkein kaikki koulukaverini sattuvatkin jo olemaan ura- ja perheputkessa ja äänestävät kunnallisvaaleissa? Tietysti tyytyväisyyttäni edesauttaisi tiheämpi kirjojenhankkimistahti…
Olenko tyytyväinen? “Olenko tyytyväinen?!” WTF just happened? )

* * *

Onko väärin käyttää fiktiota itselääkityksenä? Jos todellisuuspako antaakin hetkellisesti paremman olon, sinkoilevatko ajatukset myöhemmin kahta kauheammin? No jaa, sehän nähdään sitten myöhemmin! (Aamulla.)

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Robert Louis Stevenson:
Treasure Island

Jos eskapismia hakee, voisi valita huonomminkin. Aarresaari on THE Merirosvokirja — kaikki tietävät siitä jotain, vaikkeivät olisi koskaan lukeneet sitä. Lukiessani kirjaa juuri nyt ensimmäistä kertaa jäin alkupuolella miettimään, olinko myöhässä. Menevätkö jotkin kirjat yli ymmärryksen, jos ne lukee vasta aikuisena? Vai onko kyseessä todellakin puhdasverinen poikakirja jonka koko komeuden käsittää vain putkiaivoilla?
Treasure Island on toki erittäin toiminnantäyteinen ja ovelahko seikkailu. Nuoren Jim Hawkinsin haltuun päätyy edesmenneen merirosvokapteeni Flintin aarrekartta, ja merille lähdetään kaljuunankuvat silmissä. Aarretta havittelee tietenkin myös Flintin entinen miehistö, tai mitä siitä nyt on jäljellä. On papukaijaa, silmälappua, rommia, autiosaarta, laivakeksejä, aavemaisiksi tienviitoiksi aseteltuja luurankoja — kaikki asiaankuuluva, minkä Stevenson on sulauttanut yleiseen tietoisuuteen lähestulkoon lajityypin pohjapiirustukseksi.

Mutta Treasure Islandissa on muistelun makua. Niin kelpo tarina kuin se onkin, en kiristellyt lukiessa jännityksestä hampaitani kuin muutaman kerran: Jim Hawkinsin kertojanääni menettää usein sellaisen otteen kuin hän eläisi toiminnan keskipisteessä, ja vaikuttaa välillä vanhukselta muistiinpanojensa ääressä. En tiedä puhunko ihan omiani, mutta minusta kertoja-Jim on jotenkin hämmentävän erilainen kuin tarinan Jim. Kirja olisi imaissut minut paljon voimakkaammin mukaansa jos kertoja-Jim ei olisi etääntynyt ajallisesti niin paljon tapahtumista ja olisi keskittynyt vielä enemmän tunteisiin toiminnan seassa (poikakirja + tyttölukija = prrrfft?), kauhuun, ja uskollisuuteen, ja toivoon, ja katumukseen, jne, niin siis hemmetti TUNTEISIIN, ja kuvaillut Jimin mielenliikkeitä sellaisina kuin ne tapahtuivat juuri sillä hetkellä… Äh. En osaa selittää kunnolla!
(Ehkä mielikuvitukseni on lomalla, enkä siksi pysty hyödyntämään Stevensonin, tarkoituksella tai ei, lukijalle jättämää täydentämisen vapautta?)

Silti kirjan maine ei ole tuulesta temmattu, sillä osa kohtauksista jää mieleeni vahvasti. Esim. Jimin hetket hylätyllä laivalla yhdessä Israel Handsin kanssa (ja ilman häntä) on kirjoitettu henkeäpidätyttävästi ja juuri sopivaan, kiduttavaan, houruisen valuvaan tahtiin. Kyseinen osio sai sydämeni pomppaamaan kurkkuun hyväksi toviksi. Silloin pääsin todella osalliseksi tunteesta ja sisään kirjaan. Veitsi oli lähellä kirpaista omaakin olkapäätäni, ja tilanteen lauettua rommiryyppy olisi kelvannut lievittämään myös minun vapinaani. Tuon enempää en halua pilata tiivistunnelmaista kohtausta etukäteen uusilta lukijoilta.
Joiltakin osin Treasure Island onnistui jättämään elinikäisen muiston.
Siksi se säilyy suositeltavana luettavana sukupolvelle toisensa jälkeen, ei vain poikien väylänä kirjallisuuden pauloihin (vaikka se lieneekin siihen erinomainen).

Rick Veitch:
Can’t Get No

Heräteostos. Näin Neil Gaimanin suosituksen sarjakuvapokkarin kannessa, ja muoto, kansi ja otsikko kiinnostivat ennen kuin olin luonut silmäystäkään sisältöön, joten maksettua tuli.

New York, syyskuu 2001. Päähenkilön firma menee nurin, sitten hän päätyy tahtomattaan oman tuotteensa koekaniiniksi, ja sitten WTC-torneja päin lentää matkustajakone. Tästä menneisyytensä menettäneen miehen matka kaaoksen halki vasta alkaa.

Sarjakuvassa ei ole lainkaan dialogia, ainoastaan tapahtumista näennäisesti irtonainen tuntematon kertojanääni kulkee kuvien lomassa, eikä ruutujakaan yhdellä aukeamalla ole usein kuin muutama. Tarina soljuu ensimmäisestä sivusta viimeiseen asti vangitsevana jatkumona, jonka lukemista on lähes mahdotonta keskeyttää vaikka se onkin pitkä. Kokemukseen kannattaa siis varata aikaa. Kerronta on niin virtaviivaista että sivut kääntyvät kuin itsestään. Syntyy jopa kiusaus kääntää sivua aina yhden ylimalkaisen silmäyksen jälkeen, jotta edessäni avautuva ketjureaktio ei ehtisi riipaista niin syvältä. Säästäisikö moisella itseään ahdistukselta vai jäisikö paitsi harvinaislaatuisesta taideteoksesta? Vastaus on itsestään selvä. Eihän jotain… no vaikka jotain Full Metal Jacketiakaan katsota pikakelauksella.
Ainoat hengähdyshetkien tapaiset tulevat vastaan silloin, kun tapahtumat (tai toisinaan kertojanäänen ja tapahtumien aaltoileva yhdistyminen) ovat niin odottamattomia tai sydäntäsärkeviä, että ne sanalla sanoen jähmettävät tuijottamaan kuvaa.

Olen taas kertonut enemmän omasta lukukokemuksestani kuin itse sarjakuvasta, joka on pysäyttävä ja kunnioitusta herättävä. “Vaikeaa kuvailla, koe itse” -oikopolkua on tullut käytettyä kirjoittaessa viime aikoina ihan liikaa — mutta esittelyni ovat joka tapauksessa aina jokseenkin pinnallisia ja höpsöjä, joten ero tuskin on huomattava. Whuuh, onneksi en kirjoita arvosteluja ammatikseni.

Nollan ja ykkösen eroavaisuus haasteellinen käsite

Juup juup. Kävin perjantaina Helsingissä, kivaa oli, ehdin keskittyä Pixar-näyttelyssä suosikkikohteisiini vielä paremmin kuin viime kerralla.
Ostin muistoksi hienosta näyttelystä pikkuruisen pehmo-Djangon (Ratatouillesta). Kolme nykyistä leffahahmoani ovat kaikki kooltaan yhteensopimattomia. Finnkinon muovi-Linguini on jotain viisisenttinen, kun taas Django ja 25-senttinen Ego ovat kuin koira ja ulkoiluttajansa. Nyt kun vielä ostaisin jonkun puolimetrisen Remy-pehmolelun, niin voilà, Ratatouillen käänteisversio (jossa Linguini majailisikin Remyn hatun alla) olisi valmis.

Good Fellowsissa käydessäni kuulin kaupalla olevan syntymäpäivä sunnuntaina (onnea!) ja sen kunniaksi olisi ollut alennuksia. Mutta kun en voinut mennä niin sitten en… Katellaan ensi vuonna.

En osta leffalehtiä säännöllisesti, mutta silloin kun sellaisia ostan, suosikkejani ovat Empire ja SFX (ei vain elokuviin vaan kaikkeen scifiä sivuavaan keskittyvä lehti. Se on ohjannut minut monien hyvien sarjakuvien ja tv-sarjojen jäljille. SFX-nimen on väitetty olevan milloin lyhennys Special Effectsistä, milloin Science Fictionista X:n kera. Scifiväki on niinku ihan hulluna X-kirjaimeen).
Muuten, noiden englantilaislehtien artikkelit ja haastattelut on pääsääntöisesti kirjoitettu niin humoristisesti, että niitä lukiessa usein nauraa ääneen, oli sitten ihmisten ilmoilla tai ei, sitä ei voi välttää. (Itseäni se ei haittaa lainkaan, mutta ajattelin vain kertoa.) Ja vasta junassa perjantaina niitä naureskellessani älysin ensimmäisen kerran ihmetellä, mikseivät suhteellisen harvoin lukemani suomalaiset julkaisut tunnu kykenevän samaan. (Vai kykenevätkö ne, mutteivät halua? Onko suomalainen tapa oikeampi enkä itse vain ymmärrä hyvän päälle?) Silloin tällöin korkeintaan toinen suupieli nousee. Koomiset haastateltavat ovat sitten asia erikseen.
Nettilehdissä löytyy joskus yritystä samansuuntaiseen ilmaisuun ja “kertojan”/haastattelijan itseironiseen äänenkäyttöön, mutta yleensä niiden kirjoitusvirheet ja haparoivat lauserakenteet saavat minut näkemään punaista. Onko liikaa pyydetty että nettilehtiin kirjoittavat olisivat kunnialla suorittaneet äidinkielen yo-kokeen? Onko liikaa pyydetty että ne joilla on huumorintajua hioisivat myös kirjallista ulosantiaan?

(Sen sijaan omat hulvattomat huomioni telkkarista, lukumateriaalista ja elokuvista ovat tietenkin paitsi kulttuurikentälle korvaamattomia, myös moisen vastuun vaatimalla tavalla tahrattomia kieliopillisesti, pistepistepistepistepiste…)

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Kirjaan ostoksistani tällä kertaa vain ensilukeman jälkeisiä pikatuntemuksia, mutta ovatpa sentään jotain vaihtelua ainaiseen televisiokirjoitteluun!

Dave McKinnon & Terry Wiley:
Sleaze Castle: The Director’s Cut #1
ja #2

“Any resemblance to any other world known or unknown is purely coincidental.”

SC: Part 0 -albumia arvostellessani (vaikka käytänkin termiä “arvostella” tietyin varauksin…) jäin janoamaan lisätietoa Pandan kotiulottuvuudesta. Pitäisi harkita mitä toivoo. Ykkösalbumissa sitä nimittäin käsitellään ihan kyllästymiseen asti. Tai oikeammin kyllästymisen jälkeen, sillä alpparin ensimmäinen “luku”, jossa Jocasta kulkeutuu rinnakkaistodellisuuteen, on rönsyilevä ja tuntuu viivyttelyltä sekä kokoelmalta irtonaisia vitsejä. Jotkin vitseistä ovat todella hauskoja (esim. Jon ja Dwengin ensitapaaminen jolloin opitaan että “Osoitteleminen on rumaa!” Tyylipuhdasta sanan ja kuvan yhteispeliä), ja lisäksi sivulauseissa pulpahtaa ilmoille pikkukivoja faktoja Pandan kavereista, mutta on pakko olettaa että SC:tä ensi kertaa lukevalle ne eivät olisi ainoastaan hämmentäviä vaan suorastaan luotaantyöntävän tapahtumaköyhää hakuammuntaa.

Kyseisen alkujakson jälkeen päästään siis puhumaan Pandan rinnakkaisulottuvuudesta. Ja jestas että siitä puhutaan. Sen vain sanon, että enpä uskonut tämänkään lauseen sormenpäistäni lähtevän mutta Maa taitaa olla rinnakkaisulottuvuutta kiehtovampi. Minua kootut selitykset jaksavat vähäisessä määrin jopa kiinnostaa, mutta koko jutun toimivuus parantuisi jos sekoitettaisiin reilummin Maan arkea juoneen mukaan.

En väitä että olisin tyytymätön ostokseeni, vaan että uusille sarjasta kiinnostuneille (myöhemmin julkaistu mutta ensimmäisenä luettavaksi tarkoitettu) Part 0 on paras tutustumiskohde. Henkilöt ovat joka tapauksessa tutun karismaattisia vaikka albumi kärsiikin päämäärättömyydestä. Sitä paitsi jotakin hyvää on aina sarjakuvassa, jossa ranskalainen toteaa kalan päästyä kahvinkeittimeen: “This café ‘as been poissoned!” …Pyydän anteeksi ehdottoman nerokkaan (ja tämä ei ollut sarkasmia) punchlinen kertomista etukäteen.

Onneksi kakkosalbumi paikkaa vahinkoja. Alkaa oikeasti tapahtua, mm. ajassa eksyneen NASA-astronautin ilmaantuminen Pandan ulottuvuuteen sekä Jon paljastuminen aivan vääräksi Joksi. Vitsit, sivuhahmojen esiintymiset ja visuaaliset gagit ovat nekin parantuneet sitten ykkösalbumin, vaikka kokonaisuus ei pystykään kilvoittelemaan nollan kanssa. Mutta miinuksena astronautin kohtaloa saati paljon muidenkaan sattumuksien lopputuloksia ei saada selville, sillä albumi päättyy taas kliffhängeriiiiin ja Part 3 on itsepintaisesti piiloutunut! (Liekö koskaan ilmestynytkään? ) Pari ensimmäisinä mieleen jäänyttä kohokohtaa: professorin helmitaulu saa helmitauluviruksen koska sille on ladattu piraattipelejä, ja jäihin juuttunut astronautti saadaan vapautettua vain vääristämällä häntä ympäröivää todennäköisyyskenttää — pelaamalla erä shakkia.

Garth Ennis & John McCrea:
Dicks

Ei tapoja, ei aivoja, ei selkärankaa; ei heikkohermoisille. Sketsishowmaisessa sarjiksessa pannaan kaikkia niin tasapuolisen halvalla, ettei yhdenkään tietyn väestöryhmän puolesta maksa vaivaa katkoa pinnojaan (eli South Parkin hengessä).
Lahjattomat luuserit Dougie & Ivor päättävät ryhtyä yksityisetsiviksi, kun ei muukaan työ kiinnosta eikä se liiaksi häiritse pimeää kiljubisnestä. Irlantilainen huulenheitto on (minulle) harvinaisuudessaan suuri osa dialogin huvittavuutta.
“Ivor’s a bit fucked, like! He’s stuck in some bloody stupid maze wi’ all these wee spide fuckers trynna knock his ballacks in!”

Terry Moore:
Strangers In Paradise: Tattoo
ja SIP: Love & Lies

David: “You’re in the men’s room!”
Katchoo: “Thank god. I was wondering why you’d have a urinal in your office.”

Erinomainen pitkäjänteinen ihmissuhdesarjakuva.

…Jääköön noin. SIP on kuulunut elämäni parhaisiin sarjakuviin melkein kymmenen vuotta ja ansaitsee monin verroin syväluotaavamman esittelykirjoituksen kuin mitä tällä hetkellä jaksan aloittaa.