You are currently browsing the category archive for the 'Top 5' category.
[Kiireistä kuromista]
Torstainen historian minikoe ei onneksi ollut mikään tiukka. Ei monivalintakysymyksiä, mutta vastaukseksi riitti kaikissa tapauksissa esim. yksi lause tai nimi. Sitten päästiin katsomaan aataminaikaisia Disney-lyhäreitä ja nauramaan jälleen katketaksemme. Seuraava koe samaan aikaan ensi viikolla. John piti taas melkoisen stand-up-shown iltapäivän designtunnilla. Torstai on parsa päivä kun saa nauraa naamansa kipeäksi.
Mistä tulikin mieleeni…
Top 5: opettajien aforismit ekoilta viikoilta
– Don’t draw for one day, and you notice the difference. Don’t draw for two days, and everyone notices the difference.
– Everyone here can draw. You can be an artist who looks around and says, “this is a bunch of really good artists. I can really learn from this.” Or you can look around and say, “this is a bunch of really good artists, but I’m still the best.” and you won’t stay happy very long. Because whoever you are, there will always be someone much, much better than you.
…And that someone is me.
– The copyright warning is here to protect You, The Artist.
– Fix this fuckin’ thing.
– OK everybody, let’s watch some cartoons.
Läksyksi tuli kuuden tunnetilan ilmaiseminen pelkällä “luurankoposeerauksella” (tunnetaan myös tikku-ukkotyylinä). En jaksanut keskittyä luokassa, kun kaikki olivat vähän riehakkaalla tuulella, joten lähdin kotiin, mutta sain piirrettyä vain pari asentoa.
Perjantaisin pidettävästä “communications for animation”-kurssista en olekaan ehtinyt kertoa mitään. Yritän palata asiaan pian, mutta tärkeimpänä täytyy mainita että pidämme siellä jokainen vuorotellen lyhyen esitelmän “inspiroivasta kohtauksesta” — näytämme ja esittelemme sellaisen kohtauksen (esim. animaatiosta tai elokuvasta), joka on innostanut meidät tälle alalle. Useimmille meistä on tietysti vaikeaa valita vain yhtä, sillä kuten olen sanonut, lähes jokainen tykkäämäni elokuva saa minut haluamaan elokuvatyöhön, mutta aikani mietittyäni olen päättänyt näyttää jengifeikkiammuskelukohtauksen Spacedistä. Itse asiassa se ei ole ykkössuosikkikohtaukseni sarjasta, mutta sopii aiheeseen, sillä se on kiistämättä ollut tärkeä sysäys unelmalleni elokuvien parissa työskentelystä. Ensinnäkin, se sai minut kokeilemaan storyboardien piirtämistä melkeinpä ensimmäistä kertaa. Siitä olikin sitten yllättävän pieni askel ajatukseen animaation opiskelusta. Lisäksi kohtaus inspiroi minua myös joltisenkin syvemmällä tasolla kuin tuolla, ja juuri siitä syystä valitsin sen enkä jotain hienoa animaatiota, unohtamatta sitä että Spaced on jo vuosikausien ajan uhannut julistautua suosikkisarjakseni koskaan. Mutta menen tarkempiin yksityiskohtiin sitten kun oma esitelmäni on valmiimpi; minun vuoroni tulee vasta ensi perjantaina. Tällä kertaa esitelmänsä pitivät Will (No Country for Old Men) ja Rosy (Dreamworksin Spirit: Stallion of the Cimarron). Ensiksi mainitun elokuvan olen nähnyt, toista en.
Lauantaina valmistauduin rasittavaan ja ärsyttävään shoppailureissuun, sillä tarvitsin lenkkarit, mutta onnekseni erinomaiset löytyivät heti ensimmäisestä kaupasta, jossa kävin. Ostin myös Spacedin ykkösalueen DVD-kokoelman. Esitelmää varten en välttämättä olisi sitä tarvinnut, sillä vaikka en tuonutkaan omaa kakkosalueen Spaced-boksiani Suomesta, minulla on jaksot aina Zenissäni, mutta aikomuksenihan oli joka tapauksessa ostaa se, ja näin ehtisin kenties ropistella uusilta kommenttiraidoilta lisämaustetta esitelmääni. Ei sillä että nippelitiedolle olisi esitelmässä älyttömästi aikaa, mutta ties vaikka tulisi kysymyksiä “yleisöltä”. (Hmmm… En vielä tiedä onko kukaan luokkalaisistamme nähnyt sarjan. No, aina vain parempi jos on.)
Kakkosalueen boksi näyttää ulkoapäin mielestäni paremmalta, mutta ykkösalueen DVD sisältää kaikki herkulliset ekstrat edellisestä julkaisusta ja rapiat, joten viis kannesta. Ostosyy: aikaisemmin mainitsemani uutukaiset lisäkommenttiraidat, joilla amerikkalaiset kuuluisat (<–toiset enemmän, toiset vähemmän) Spaced-fanit pääsevät ääneen. Olen kuunnellut vasta ensimmäisen kauden jenkkikommentoinnit (joten jätän tarkemmat elämänlaatukirjoitukset hamaan tulevaisuuteen — sitä paitsi hädin tuskin pystyisin edes aloittamaan kirjoitusta jostakin, joka on minulle näin tärkeä ja jolle haluaisin tehdä mahdollisimman hyvin oikeutta), ja niiden perusteella ykkösalueen DVD:tä ei vielä voi väittää täysin pakkohankinnaksi. Spaced on kuitenkin aina Spaced, joten kukapa julmuri voisi syyttää esim. Patton Oswaltia siitä, että hän unohtuu päiväunelmoimaan Jessicasta kesken milloin minkäkin lauseen? Kevin Smith on kuivan hauska, ja imitoi Edgar Wrightia jos ei äänellisesti täysin osuvasti niin ainakin hengessä äärimmäisen huvittavasti. Mietin edelleen miksi Trey Parker ei komppaa Matt Stonen kommenttiraidalla, mutta hmmm, jospa onkin typerää olettaa, että vain koska Stone fanittaa sarjaa, Parker fanittaa sitä myös? Vai onko kyseessä eräänlainen “haistakaa hillo, ei me tehdä joka ikistä asiaa yhdessä” -periaate? Vai oliko Parkerilla yksinkertaisesti hammaslääkäriaika nauhoituspäivänä? No nyt tuli uhrattua asialle ihan liikaa aivoenergiaa. Kakkoskauden uusilla kommenttiraidoilla ovat sitä paitsi tarjolla loputkin varsin houkuttelevista vieraista… Uuuuh en malttaisi odottaa niiden kuuntelemista!
…Mutta kun sosiaalisiakin taipumuksia olen alkanut kehittää! Tänään kävimme Lenan ja Tomokon kanssa lounaalla ja kävelimme ylös alas ala-Lonsdalea poiketen kaupoissa. Inhoan kaupoissa kiertelyä silloin, kun etsin jotain epätoivoisesti tarvitsemaani vaatekappaletta. Jos en ole etsimässä mitään, se menettelee. Kivaa oli. Suunnittelimme jotain viikonloppuekskursiota lähiaikoina, vaikka Grouse Mountainille näköaloja katsomaan, ja ainakin leffaan. Kerroin myös kiinnostuksestani Calvin Harrisin ensikuista keikkaa kohtaan, jos vaikka tytöt harkitsisivat mukaan lähtemistä. Yksin en nimittäin ilkeä mennä. Suomessa ehkä, mutta olen tässä vaiheessa vielä hyvin epävarma selviytymistaidoistani Vancouverin yöelämässä.
Vaikka en ole vähäisessäkään määrin ehtinyt kyllästyä omaan luokkaani — pikemminkin päinvastoin — on helpotus että on ainakin pari tuttua oman koulutusohjelman ulkopuolelta.
Voi hitsiläinen, pitäisi meilata Sashalle ja Yis’lle… Ollut niin kiire koulussa etten ole muistanut ollenkaan 
Eilen sitten näimme lapsikaverin kanssa Kuka pelkää noitia. Oli tasapainottavaa vaihtelua käydä teatterissa hihittämässä sen jälkeen kun olin tuhertanut teatterille itkua (…katsoessani sitä yhtä sarjaa josta olen pölöttänyt jo liikaakin). Kirja on tietysti parempi (onhan noidilta henkensä kaupalla piilottelemisesta lukeminen paljon jännittävämpää ja omakohtaisempaa kuin saman tilanteen näkeminen lavalla), kuten asia suurimmassa osassa kaikista kirjojen sovituksista on, mutta esityksessä tekivät suotuisan vaikutuksen erinomaiset tanssit, lavasteet ja ääniefektit. Niiden sekä Roald Dahlin tarinan (vaikkakin lyhennettynä) yhdistäminen antaa oivan syyn käydä katsomassa näytelmä, mutta lapsen kanssa, sillä vaikka kirjasta voivatkin hyvin nauttia myös aikuiset, itse esitys miellyttää enemmän lapsia. Pieniin purnauksen aiheisiini näytelmästä ja sovituksesta en kuitenkaan nyt keskity; olen varma, että KPN:n näkeminen paimentaa uusia lukijoita alkuperäismateriaalin pariin, ja sellaisen edessä painan juuri tänään kaiken villaisella.
* * *
En ole nähnyt ensimmäistäkään Harold & Kumar -leffaa, mutta olen aivan samaa mieltä Conanin (ja ilmeisesti enemmistön) kanssa siitä, että jo pelkkä jatko-osan nimi on huvittavampi kuin muutamakin elokuva. Siitä idea tähän nopeaan ja harkitsemattomaan listaan.
Top 5 huvittavimmat nimet elokuville, joita en itse asiassa ole katsonut
(“Funniest Titles of Movies That I Haven’t Actually Watched”)
1. Harold & Kumar Escape from Guantanamo Bay
2. The Pirates Who Don’t Do Anything — A VeggieTales Movie
3. Snakes on a Plane
(Sori että tein näin ennalta-arvattavan valinnan, mutta nimi oikeasti ansaitsee tämän listasijoituksen.)
4. 8 Heads in a Duffel Bag
5. Silja — nuorena nukkunut
(Vanhojen Suomi-filmien nimet ovat tässä suhteessa runsaudensarvi nykylukijalle. Toinen suosikkini oli Kuollut mies kummittelee.)
* * *
Ja Conanin siirtyessä The Tonight Show‘n puikkoihin, vanhan “Bessie Lou”n taakse istahtaa siis Jimmy Fallon. Tjaa… Ärsyyntyisin valinnasta jos Conan olisi vetäytymässä ruudusta kokonaan, mutta koska pääsen yhä näkemään häntä toisessa ohjelmassa, minulle on aika sama kuka Late Nightia luotsaa.
Saturday Night Livessakaan en ole nähnyt Fallonin nolaavan itseään yhtä antaumuksella kuin Conan hyvinä päivinään (ei sillä, etteivätkö Fallonin “Barry Gibb Talk Show” -sketsit olisi riemukkaita). Esimerkiksi Conanin ja Martha Stewartin askartelutuokioita muistellessa en yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan Jimmyä riehumassa samaan tapaan. Toisaalta, Late Night olisi joka tapauksessa väistämättä muuttunut dramaattisesti, koska sen huumori on perustunut niin vahvasti Conanin ruutupersoonaan. Vaikka Jimmy Fallon ei henkilönä mielestäni olekaan Conania hauskempi, niin ei se mikään hirveä häpeä ole.
Lomat on nautittu!
…Ja My Life in Film hyvästelty toistamiseen. En tiedä ovatko sarjan suomalaisfanit jo löytäneet BBC:n ikivanhat entiset nettisivut MLiF:lle, mutta kun itsekin löysin ne vasta äskettäin niin jospa oletan että aivan kaikki eivät ole niistä kuulleet. Käy aikasi kuluksi, löytyy kivoja stillkuvia, käsikirjoittajan suppeaa making of -blogia, storyboardeja ynnä muuta.
Kiitän vielä kerran oivasta uusinnasta. En ole kuullut mitään huhuja DVD-julkaisusta, niisk.
(Kyllä vain, Bethin kädessä on kuvaan päässyt Hugo-kala.)
* * *
Jäikö memmaa yli, mutta maito/kerma ja sokeri sapettavat jo lisukkeina? Kohtasin eeppisellä Ylläksenmatkallani helpon jälkkärin, jonka mämmi-appelsiini -makuyhdistelmä oli jotain mitä en aikaisemmin ollut tullut ajatelleeksikaan. Pitkitäpä päänsisäisjuhlimista tällä reseptillä:
1/3 mämmiä
2/3 tiikerijäätelöä
^Mämmistä enemmän tai vähemmän pitävät voivat tietenkin muutella määriä mielensä mukaan.
- Anna jäätelön pehmetä hiukan, joko yhdessä isossa kulhossa tai valmiiksi jälkiruokakuppeihin annosteltuna.
- Lusikoi sen joukkoon mämmiä “tiikerikakkutyyliin” ja sekoita varovasti (ei mielellään yhdeksi tasaväriseksi mössöksi — mutta eihän mikään tässä reseptissä ole kiveen kirjoitettu).
- Anna jähmettyä vähän aikaa pakkasessa.
Tooooosi hyvääää! Annosten mahdolliseen koristeluun sopii vaikka sokeroitu appelsiininkuori tai appelsiinimarmeladi. Tai valkosuklaalastut tai maissimuromurska tai taitaitai.
* * *
Kaikki puhuu pelkästä jääkiekosta tai Ilkka Kanervasta. Phöh. MINÄ KIELTÄYDYN!
Koska jännitän portfolioni matkaa (onneksi postin nettisivujen tarjoaman seurannan mukaan se näkyy ehtivän määränpäähänsä vaadittuun aikaan) eikä muutakaan kirjoittamisen arvoista ole meneillään, tulee tässä sepostettua taas aikamoisia turhuuksia omaksi huviksi.
Star Stories, Ylellä “Starat”, on ollut todellinen lahjakkuuksien laari. (Ykköskausi löytyykin DVD:llä ja kakkoskauden ostomahdollisuutta odotan kuola noruen.) Lisäksi lähes kaikki sen koomikoista ovat varsin vetoavia persoonallisuuksia, valmiita aivan mihin tahansa viihteen nimissä, sekä nuoria ja nättejä. Tämän listan tekeminen oikein sattuu, kun ei voi valita jokaista:
Top 5 Star Stories -näyttelijät
1. Jaettu ykkössija…
Kevin Bishop:
“People say, “you’re really good at doing camp”, but actually, I love it and it’s just the real me.”
&
Tom Basden
Babyface-Bishopin ruokottomat imitaatiot ja lauluääni veivät sydämeni, mutta toisaalta vähemmän esillä olleen Basdenin kukkoilu John Leslienä iski nauruhermooni melkeinpä kovimmin koko sarjan aikana.
(Ei, eipä nimi John Leslie sanonut minullekaan mitään — mutta Basden teki hahmosta niin roisin että pudotti täysin tällaisen brittilastenohjelmiin vihkiytymättömänkin.)
2. Alice Lowe
Vaikka on ollut vain yhdessä jaksossa, sympaattisin SS:n komedienneista (ja uskokaa minua, kilpailu on sillä saralla kovaa). Pakko myöntää että My Life in Film vaikuttaa Lowen sijoitukseen. Se tullee aina olemaan minulle lisäpisteen arvoinen.
3. Oliver Maltman
Sen verran tehokas naurattaja, ajoituksen- ja äänenkäyttäjä että hänen hahmonsa ovat suorastaan unohtumattomia vaikkeivät imitaatiot olisikaan kaikkein uskottavimpia — tosin sama päteekin valtaosaan SS-esiintyjistä. Parasta Maltmanin hahmoista on vaikeaa valita, mutta kyllä George Harrisonilla on ihan spesiaali paikka muistoissani. “You think you have it rough? Try being in a band with Paul McCartney! …No George, you can’t have a ham sandwich! …Look George, I’m sticking two thumbs in the air! …Bastard.”
4. Rhys Thomas
Rouheaääninen, ilo silmälle (jos pinnallisemmat perustelut sallitaan), ehkä sarjan paras tosikkotyyppien esittäjä sekä roolisuorituksissaan vailla häpeän häivääkään.
5. Daisy Beaumont
Pelottava ja pelottavan hyvä, pistää peliin aina 110%.
(6. Kaikki loput. Oi mää tykkään teistä nii hirveesti!)
Koska sarja on Suomessakin jo viimeistä jaksoa vaille nähty, on viimeistään aika ryhtyä ajattelemaan tulevaisuutta:
Top 5 staraa joista Star Storiesin pitäisi tehdä jakso
1.
Kenneth Branagh
Mukana myös Emma Thompson; William Shakespeare ja Laurence Olivier (varmaan haamuina); Keanu Reeves, Helena Bonham-Carter, Alicia Silverstone, Fry & Laurie, Jude Law ym…
Brittien suhtautuminen Branaghiin on ihan valmiiksi aika armotonta. Itse olen Branagh-fani, mutta haluaisin silti kovasti nähdä mitä SS hänestä nyhtäisi.
2.
J.K. Rowling
Mukana myös Harry Potter -elokuvien näyttelijät ja ohjaajat; haudan takaa Roald Dahl, J.R.R. Tolkien ja C.S. Lewis; sekä (ihan ilman mitään muuta syytä kuin se että tykkään hänen kirjoistaan) Alan Hollinghurst.
Täytyyhän tämä tuhkimotarina sentään ikuistaa. Komediaa luulisi irtoavan runsaasti aina ahdasmielisten hihhulien nostattamasta saatananpalvontakohusta alkaen. Suosituin brittikirjailija sitten… Öö, Shakespearen, vai oliko se “sitten Agatha Christien”?
3.
Keane
Mukana Coldplay, Oasis, U2, Bob Geldof, Elton John, Gwen Stefani…
Oliver Maltman näyttää niin sopivasti Keanen Tom Chaplinilta, että jo sen vuoksi pakko tehdä. Ja sarja on aiemminkin näpäkästi esitellyt muusikkoja, itse asiassa melkein kaikki yllä mainituista.
4.
Russell Crowe
Maalitaulu otsassa. Käsikirjoitus lähestulkoon kirjoittaa itsensä. Ja ruudulle pääsisivät myös Paul Bettany, Jennifer Connelly, Meg Ryan, Al Pacino…
5. jne.
Hugh Grant… Baldwin-veljekset… Gyllenhaalit… Niin, ja kenestäköhän pitäisi tehdä jakso jotta John Cusack saataisiin ruutuun — varmaan sitten Cusackista itsestään (vaikkei miekkonen ole varsinaisesti skandaalien keskipisteessä ollutkaan). Meg Ryan & Dennis Quaid… Matt Damon & Ben Affleck… Nyt alkaa listasijat loppua kesken.
Tuusulassa tapahtui, en alkanut siitä kirjoittaa ja tuskin alankaan.
Ehdin jo odottaa joulua sitä ennen, nyt huomattavasti vähemmän: joulu tulee jokaiselle mutta monille muuttuneena. Ja tässä minä vain kirjoittelen tyhjänpäiväisiä top 5 -listoja. Osanottoni.
Top 5 jouluelokuvasuosikkiani
1.
The Nightmare Before Christmas (Painajainen ennen joulua)
Tim Burtonin päästä lähtenyt mutta Henry Selickin ohjaama joulupainajainen on hyvin korkealla silkalla suosikkielokuvieni listalla, suosikkielokuvamusikaalien listalla se yltää ehdottomasti ykköseksi — ja niin myös tällä. Uskaltanen suositella tätä jopa joulua vihaaville. Leffan kulttisuosio on itse asiassa maksimaalisen ärsyttävissä mitoissa mutta eihän tätä silti voi olla rakastamatta. Soundtrack kajahtaa kaivelematta ulkomuistista.
LYHYT KUVAUS: tyylikäs nukkeanimaatio, jossa Halloween-kaupungin kiho kyllästyy kammotteluun ja päättääkin ottaa järjestääkseen joulun koko kansalle. Suunnitelma ei mene ihan putkeen. Mahtavaa musiikkia ja hellyttävää ilkikurista huumoria.
2.
In The Bleak Midwinter (USA:ssa A Midwinter’s Tale, Suomessa… öh, olikohan se Talvinen tarina kun se yhden kerran aikoja sitten näytettiin tv:ssä?)
Minun on lähes mahdotonta kuvitella joulua ilman “Keskitalvea synkkää”. Kyseessä on yksi lämminhenkisimmistä elokuvista mitä tiedän. Helppo tuntea eksentriset (muttei luojan kiitos liian epätoivoisesti eksentrisyyttä yrittävät) henkilöt ystävikseen, todellista yhteishengen kipinää. Epätavallinen, huvittava ja outo lähtökohta. Yhdistää teatterimaisen ylilyövän sekä pienimuotoisen, omistautuvista roolitöistä rakentuvan huumorin. Sisältää TUHOTTOMAN hauskaa dialogia ja muutamia suosikkirepliikeistäni koskaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kenneth Branaghin faneille tarjolla lisämaustetta Patrick Doylen cameosta ja Branaghin Hamlet-suhteen “metamaisesta” valottamisesta.
LK: urakuopassa viruva näyttelijä ohjaa jouluksi Hamletin vanhan kotikylänsä kirkossa, pienellä mutta persoonallisuutta tulvivalla työryhmällä. Näyttelijöitä kaikkien roolienkaan täyttämiseen ei ole (mikä johtaa mielikuvituksellisiin tuplarooleihin), saati sitten rahaa (mikä johtaa arvaamattomiin lavastusratkaisuihin), mutta piru vieköön jos moisen annetaan estää taiteen tekeminen. Tämän jälkeen ei taida enää katsoa Hamletiakaan ihan samalla tavalla.
3.
Die Hard (Die hard – vain kuolleen ruumiini yli)
Tämän päivän ohjelmatiedot sen todistavat: ollaan näköjään jo tukevasti sillä toivomallani tiellä, että Die Hard näytettäisiin televisiossa joka joulu kuten It’s A Wonderful Life. Tuleehan Die Hard pelkästään valtakunnallisiltakin kanavilta suhteellisen usein. Miksei sen esittämistä sitten voisi sovittaa joulunaikaan? Karismaattisten kovanaamojen kissa ja hiiri -leikissä parituntinen kuluu kuin hujauksessa!
LK: joulurauhasta piittaamattomat terroristit (johtajanaan hyytävä ja makaaberin komiikankin taitava Alan Rickman) linnoittautuvat pilvenpiirtäjään, tietämättä että sisäpuolelle jäi myös yhden miehen armeija (Bruce Willis). Käypä tänne, emme pelkää…
4.
Joulupukki ja noitarumpu
Tämänkin leffan tv-esittämisestä on näyttänyt syntyneen perinne, ja minulta ette kuule vastustusta. Animaatio ei ehkä ole päätäpyörryttävää mutta Mauri Kunnaksen omaperäinen joulusatu välittyy hilpeästi myös elokuvamuodossa. Lasten esittäjät eivät ole kehuttavia, mutta aikuistonttujen roolitus on mennyt melkoisen nappiin, “pahiksesta” puhumattakaan — repliikeistä tulee oikealla äänellä tulkittuna siteerattavuuden huippua. (“Mutta kun viisikymmentä vuotta oli kulunut, rupesi minua pikkuisen harmittamaan…”)
Kirjaa en ole vielä lukenut mutta sen mukana tuskin tulisikaan J. Karjalaisen menevää tunnusmusiikkia, joka innostaa ulvomaan yhdessä “Me ollaan JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! IHAN JOKAINEN!” koko loppupäivän.
LK: jouluvalmisteluissa lähestytään H-hetkeä, kun Joulupukin kylässä alkaakin tapahtua aavemaisia kolttosia, aivan kuin joku yrittäisi estää pukin matkaanlähdön. Samalla monen alan mestaritontut arvuuttelevat sopivaa lahjaa Vekaralle, jonka toivomuskirjeestä ei kukaan saa selvää. Visuaalisesti animaatio istuu lähes saumattomasti Kunnaksen kirjojen maailman jatkeeksi.
5.
Mixed Nuts (Joulun hengenpelastajat)
Mixed Nutsissa on omat vikansa (vaikka hämmästyttävää kyllä Adam Sandler ei saanut minua oksentamaan syöksynä tässä roolissaan), mutta hyvin paljon siinä kuitenkin yhdistyy asioita, joista pidän. Tämä elokuva tosin jakaa katsojien mielipiteet rajusti ja niin saakin. Itse tykkään. Ainakaan se ei ole tavanomainen jouluelokuva.
Leffan lähtökohta veti vinksahtaneesti puoleensa heti sen kuultuani (muistan ihmetelleeni eikö tätä ennen tosiaan ole tehty leffaa siitä millainen joulu tuolla alalla on); henki on ihailtavasti kaoottinen ja kieroutunut; vaikka osa henkilögalleriasta on surkuteltavia, osa paatuneita, itse elokuva ei sitä ole; harvinainen tilaisuus ihailla Liev Schreiberia dragissa teki tästä henkilökohtaisen klassikon. Jon Stewartin ajan hammasta uhmaava vitsailu The Daily Showssa pikkuroolinsa kustannuksella jaksaa aina hykerryttää (kenties se kertoo työkokemuksen olleen nautittava. Vaikuttaa ainakin kovasti siltä, että elokuvan tekijöillä on ollut tunnelma katossa).
LK: kalifornialaisen “itsemurhapuhelimen” tumpeloiden työntekijöiden, ja parin asiakkaankin, sinnittelyä tunnetusti vuoden kiireisimpänä aikana. Ammattiauttajilla on kriisejä omastakin takaa, sillä toimisto on lähdössä alta ja kaikkien ihmissuhteet ovat yhtä sotkua. Rehellisesti sanottuna juonella ei ole piirunkaan väliä, tapahtumat vain kasautuvat ennalta-arvaamattomaksi sekahedelmäkeitokseksi, tosin melko maukkaaksi.
Miksi juuri minä? Ja miksi juuri NYT, kun on a) VAPAATA TÖISTÄ, b) ihanat ilmat ja c) kymmeniä asioita tehtävänä kotona ja matkavalmisteluihin liittyen?
En edelleenkään kykene kirjoittamaan mitään hirmu selkeää näin kitusiin asti doupattuna. Eli huono on olo. Mutta yksi asia on pelastuksenani.
Rick: “I am not shouting! I bloody well am not! If you want to hear shouting, matey, this is it! AAAAAAHHHHHHH!!!“
The Young Ones, brittikomedia joka tunnettaneen Suomessa paremmin nimellä Älypäät. Älypäiden äkkiväärää ja (nykyisin liikakäytössä laimentuneen sanan melkein vahvimmassa merkityksessä) randomia huumoria ei voi ikinä ennakoida.
Sarja kertoi neljästä kämppäkaverista. Rick oli wannabe-anarkisti, Vyvyan lääkistä käyvä punkkari ja täysi psykopaatti, Neil masentunut itsetuhoinen hippi ja Mike muuten vaan tärähtänyt. Niillä oli monia, monia ongelmia… Ja niiden ratkaisu kaikiin näihin ongelmiin oli väkivalta. Eikä ne missään tapauksessa IKINÄ opiskellu.
Voi että rakastan Young Onesia. Olen ylpeä siitä että olemme syntyneet samana vuonna.
Kun sairastun, katson aina TYO-jakson “Sick”. Kuten kämppäkavereidenkin suhteen, kyseinen jakso osoittaa ettei oma tilanne loppujen lopuksi aivan surkea taida ollakaan, mutta ennen kaikkea, se naurattaa aivan …no, sairaasti. Siksi Sick on suosikkijaksoni.
Vyvyan: “It’s funny, but being ill makes me lose my usual tolerant and easygoing approach to communal living.” *throws burning vodka bottle*
Neil: “Thanks Vyv, that petrol bottle really cleared my sinuses.”
Legendaarisin repliikki kyseisestä jaksosta on kuitenkin “That’s not a gnome, it’s a hippie he’s just killed! HE’S JUST KILLED A HIPPIE, EVERYBODY!” joka kimitetään ilman muuta puutarhatonttuäänellä.
Koska blogini vuosipäivä ehti mennä ohi huomaamattani, ja olin suunnitellut silloin kirjoittavani blogin nimen alkuperästä, nyt Young Onesin tullessa puheeksi on oiva tilaisuus pitää myöhästynyt merkkipäivä ja lopettaa lukijoita piinaava epätietoisuus (kyllä minä tiedän ettei minulla oikeasti mitään lukijoita ole, mutta saahan sitä hallusinoida… Varsinkin kun on kuumehoureissaan).
Top 5: The Young Ones -jaksot
1. Sick
“Vyvyan, you can’t do acupuncture with 6-inch nails!”
2. Bambi
“604, Toxteth O’Grady, USA.”
3. Oil
“Everyone knows sleep gives you cancer.”
Lisäksi: Vyv saa hakusta päähän ja oksentaa.
4. Boring
Monopolia pelatessa: “Get Out Of Jail Free: You may keep this card, sell it, or stuff it up Rick’s bottom.”
5. Bomb
Rick writing a telegram: “Thatcher, we’ve got a bomb. Do what we want, or we’ll blow it up. Signed: ‘Anon.’ Right there, see? Didn’t take very long, did it?”
Lady at the counter: “Put your name and address here–”
Rick: “YOU put my name and address on it! Rick, 15 Credibility Street.“
* * *
Rick: “This time tomorrow everybody in England will be free and there will be no more prejudice or hatred. GET UP, NEIL, I HATE YOU!!”
Harvinaiselle kuudennelle sijalle (koska en millään haluaisi lopettaa TYOsta höpöttämistä) pääsee jakso “Nasty”, jossa saamme nauttia tästä kuolemattomasta keskustelusta poikien pakoillessa vampyyria:
Vyvyan: “I don’t see what all the fuss is about. Vampires only attack viiirgins!”
Mike: “Uhhh — yeah, I’m not worried myself, it’s Rick and Neil I’m concerned about.”
Vyv: “We’ll find out soon, won’t we. If anybody gets attacked, that means they’re a sissy virgin! …God. I hope snogging with SPG counts.”Neil: “He’s gonna get us! He’s gonna turn us into vampires, and we’ll be dead, and yet alive… like Leonard Cohen!”
Mike: “There’s only one solution, we’ve all got to lose our virginity, fast.”
Vyvyan: “But how— Oh, no! *quickly* BAGS NOT RICK!”
Rick: *quickly* “BAGS NOT VYV!”
Neil: “Bags not …Neil?”
Näin. Näkemiin.
* * *
Ai niin, kertomatta on jäänyt, että en päässyt konsalle, saatan hakea ensi keväänä uusiks, en vielä tiedä; ja leffan kuvaukset ovat ohi.
Taas: LIIKAA TEKEMISTÄ!
Ne työt on nyt käytännössä loppuunsaatettu. Noin kuukauteen ei ole ollut aikaa tehdä paljon muuta kuin työskennellä ja juhlia. Oikeastaan niistä tuli aivan sama asia. Uusia kavereita, häröilyä… Kosmisen kivaa. Vielä touko-kesäkuussa on muutama työpäivä ja sitten älyttömät loppuhipat.
Sellainen työtehtävä, josta voin kerrankin kertoa, on DNA:n “Reilu opas”. Sen kuvitukset ovat minun tekosiani. Tykkäsitte tai ette. En oikein tiedä mistä Reiluja oppaita saa. DNA:n edustajien pitäisi ymmärtääkseni jakaa niitä, eli jos näette ritareiksi pukeutuneita reiluryhmäläisiä…
Kohta ehdin varmaan kirjoittaa oikean blogimerkinnänkin.
Sillä välin ajattelin piristää itseäni. En ole missään Suomen paras mutta olen hyvä monessa asiassa, joista tässä viisi:
Top 5 asiaa joissa olen hyvä
1. Salaisuuksien säilyttäminen
2. Korvapuustien leipominen
3. Minulla on aika hyvä sävelkorva ja rytmitaju (vaikka tanssimisestani jälkimmäistä ei arvaisi)
4. Elokuva-arvoitukset 
(todistekin seinällä)
5. Aliaksen pelaaminen ( / laaja sanavarasto)
Haiku!
Potkin paakkua:
“Suomi on ihana maa
kun lunta sataa.”
* * *
Ja aiheeseen.
Janice Dickinson pelottavine povineen ja kylähullun tokaisuineen ei enää istu America’s Next Top Model:in tuomaristossa. Korvaaja Twiggy ei ole vielä onnistunut tekemään vaikutusta.
Voiiiii… Janice oli numero kakkonen “Top 5 syytä pitää ANTM:stä” -listallani. Mitenkö lista muuttui? No:
Top 5 syytä pitää America’s Next Top Model:ista
1. Makeover day!!! Nyt hiotaan joka lyylin uusi tyyli. “Ei mua haittaa vaikka tekisitte mun tukalle mitä! Ihan oikeesti. Tehkää millanen vaan, mä oon valmis. …APUA MÄ NÄYTÄN IHAN POJALTA!”
Se että joku itkee oikeasti hiustensa menetystä on ekstaattisen huvittavaa, ja vielä huvittavampaa ironian enkelkuoron säestämänä.
2. Pimahtaneet kuvausten teemat, ja kaikki tehtävät jotka edellyttävät yhtikäs mitään näyttelemiseen liittyvää. Cockney-aksenttia pahoinpitelevien “kukkaistyttöjen” muisteleminen saa vieläkin röhähtämään nauruun.
3. “Her fellow contestants mistakenly diagnosed her condition as a highly contagious flesh-eating virus.”
Edelleen yksi järjettömimmistä asioista, joita mallit ovat kuvitelleet osaavansa tehdä: diagnosoida toistensa sairauksia. Diagnosoida! Hyvä kun osaavat pukea itse vaatteet päälleen! Silkka absurdius tekee tästä yhden sarjan hienoimmista hetkistä. Ja se kiteyttää erään erittäin tärkeän syyn sarjan (tai tosi-tv:n yleensä) suosioon: sitä vain tuntee olevansa niin hemmetin paljon parempi noita telkkarin tolloja.
4. “Pack yo’ bags, y’all, you’re going to Milan/Tokyo/Tyra’s backyard in LA!”
Taas vaihtoivat huonompaan: show muutti pari kautta sitten Nykistä Tyran takapihalle Los Angelesiin. Mutta kausi paranee aina, kun rimppakintut matkustavat ulkomaille ja pällistelevät esim. Pariisia kuin se olisi ulkoavaruutta, väistämättä iskevät (tai palkkaavat) itselleen paikalliset iltaheilat ja kälättävät kilpaa kameralle miten outoja erimaan elävät ovat, ja lähes aina eksyvät jossain vaiheessa. Mahtaa sarjan kuvausryhmällä olla hauskaa.
5. Kilpailijoiden alhainen kritiikinsietokyky SEKÄ tuomareiden harhaanjohdetut käsitykset omasta vaikutusvallastaan.
Janicen lähdön lisäksi pari viime kautta ovat olleet muutenkin löysiä, vaikka onhan ANTM edelleen tositv-roskan aatelia.
Esimerkiksi Jay Man-ew-elin päästyä suunnittelemaan muotikuvauksia jokainen malli, olipa luonnossa sitten kuinka kaunis tahansa, näyttää kuvissaan mielipuolen räsynukelta. Siis Lluvyn “Kalat”-meikki viime kaudella?! Heti kun näki ne tarrasuomut sen naamassa, tiesi että nyt pudotusuhka pamahtaa koska kukaan ei pystyisi näyttämään hyvältä niiden alta. Ihan ilman omaa syytään. Selvää sabotaasia. Ja silloin kun Tokiossa kuvattiin toissakaudella niitä ihmeprätkäkuvia, mallit olivat kuin pellejä. Pulskia pellejä mehiläisraitaisissa sukkahousuissa.
Jay Man-ew-el on joko sadisti, pelkästään tampio, TAI sitten salaa ilmiömäinen televisionero, sillä moista on niiiiiin turkasen kivaa katsoa. Olisihan se tietysti kilttiä välillä antaa tytöille mahdollisuus näyttää hyviltä — kuvaukset ovat hullunhauskoja, mutta lopputulosten katseleminen synnyttää poikkeuksetta myötähäpeää. Paitsi jos tuomaristo keksii niistä jotain huvittavaa sanottavaa, joka, onnea vaan yritykselle mutta ilman Janicea taistelu on jo puoliksi hävitty. Onneksi mallit kykenevät lopulta aina olemaan niin …hurmaavia omia itsejään tuomaroinnin aikana, että kaikki säälintunne heitä kohtaan katoaa, ja ensi viikolla on taas helppoa nauttia heidän nöyryytyksistään.
On tää niin tätä, että siihen ainoaan realitysarjaan, johon olisin hitusenkaan kiinnostunut osallistumaan, mulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä. En nimittäin a) ole pitkä ja laiha, b) ole riidanhaluinen syömishäiriöinen sosiopaatti, enkä c) järkkää kärpäsistä härkäsiä. En osaa edes vakuuttavasti näytellä tuollaista. Tämä voi herättää kysymyksen: miksi sitten ylipäätään haluaisin America’s Next Top Modeliin (ja nimenomaan Amerriikan Huippumalliin, ei kesyyn suomalaiseen versioon)? Vaikea vastata. Toisaalta haluaisin siihen siksi, että se on niin murskaavan viihdyttävä, toisaalta taas en itse yltäisi kyseisessä ohjelmassa läheskään samaan viihdyttävyyteen kuin sekoboltsit joita siihen yleensä päästetään. Mutta ne tehtävät ovat niin järjettömiä että haluaisin kokeilla. Eikä se lyhyt kosketus luksuselämäänkään pahaa tekisi. Asuintoverini olisivat tietysti aika tillintallin, mutta kai niitä hetken aikaa kestäisi. Antaisin lisäksi stylisteille kirjaimellisesti vapaat kädet — sinä päivänä kun näette minun itkevän tukkani leikkaamista saatte mätkäistä minua kaljuun kaaliini. Sitä paitsi minua kieltämättä pikkiriikkisen kiinnostaa mitä joku ammattilainen tekisi jos saisi rakentaa minusta minkänäköisen haluaisi. (Eihän sitä lookia ole pakko säilyttää jos se ei miellytä!) Koettaisin myös taputtaa Jay Man-ew-elin päälakea nähdäkseni, lävistäisikö hänen piikkitukkansa kämmeneni.
* * *
ANTM:n old school -faneille tiedoksi: ykköskauden todellisella staralla, finalisti Elyse Sewellillä, on LiveJournal-blogi! SINNE!
Toinen kätevä linkki on www.televisionwithoutpity.com, jonka ANTM-recapit (onko recapille suomenkielistä nimeä?) …ööö, jaksoarvostelut ovat ihan vitsikästä luettavaa, sekä yksityiskohtaisuudessaan hyödyllisiä jos joku jakso jää näkemättä. Jos et halua spoilautua, älä vilkuile uusimpien jaksojen kuvauksia.
Oi suloinen turhuus! 
Top 5 kysymystä jotka tulivat mieleen kello 06 kun en ollut saanut unta koko yönä
1. “Generation X”stä siirryttiin Gen Y:hyn jo kauan sitten, joten milloin ihmeessä voidaan viimein ruveta puhumaan Gen Z:sta?
2. Miksi ihmiset, jotka nimesivät Gen X:n, liittivät siihen kirjaimen joka on aivan aakkosten loppupäässä? Olisivat kutsuneet Gen B:ksi, niin ei loppuisi kirjaimet kesken.
3. Minä ajankohtana tulevaisuudessa (kun aakkoset on käytetty loppuun ja on jouduttu siirtymään numeroihin) voimme tarkalleen ottaen alkaa käyttää ilmausta Gen 13? …Ja onko sarjakuva “Gen 13″ silloin yhä maisemissa?
4. Miten on mahdollista, että arvostaa itseään liikaa ja liian vähän samanaikaisesti?
5. Miten on mahdollista, että vietettyäni niin suuren osan lapsuudestani/nuoruudestani omissa oloissani voin olla niinkin epäpätevä pitämään huolta itsestäni?
