You are currently browsing the tag archive for the 'Beck' tag.
Juuri nyt olisi huomattava inspiraatio piirtää kaikenlaista muuta, mutta tuli äkkiä älyttömän kiireinen toimeksianto. Koskaan ei ole varaa hylkiä ansiotyötä, mutta näin ollen minulle ei jää tänä viikonloppuna aikaa piirustella omia ideoitani. No, jos hyvin käy, inspiraatio on vielä läsnä kun toimeksiannon saa alta pois, koska se kerran täytyy tehdä näin nopeasti.
Tämänhetkisestä toimeksiannosta (en edelleenkään voi kertoa niistä) sain kuitenkin päähäni, että olisi mahtavaa saada vesimeloniviipaleen näköinen sohva.
Sellaisia ei valitettavasti nähtävästi myydä missään, mutta minulla on hyvin selkeä käsitys siitä millainen sohva olisi, joten ei muuta kuin mittatilaukseen huonekalutaiteilijalle. Asuntooni se ei mahtuisi, mutta tarkoitan että sellainen olisi mahtavaa saada jos joskus asun tilavammin tai jos minulla on joskus toimisto (phehe! Mutta ei sitä koskaan tiedä).
Isommasta asunnostani tulisi varmaan ammattisisustajan painajainen. Pidän niin monista eri tyylisistä jutuista. Antiikkimaiset hyllyt ja kaapit seisoisivat sulassa sovussa vesimeloniviipalesohvan vieressä, viidakkoverhojen ja merihenkisen tilpehöörin katveessa. Ja unelma-asuntoni on sellainen loft-tyylinen, ettei olisi useampaa kuin yhtä kerrosta vaan pelkkä iso, avara tila (vaikka vessa tietysti erikseen — ja sauna! Ellei loftini sitten sijaitsisi rannalla, jolloin minulla olisi rantasauna), yhdessä tasossa, tai muutamilla “huoneita” erottavilla korokkeilla varustettuna. Vähän kuin Help!issä, jossa Beatlesit muka asuivat samassa talossa ja nukkuivat sellaisessa lattiasyvennyksessä (muistaakseni)?
Saattaa kuulostaa siltä kuin yksityisyys olisi moisessa harvaseinäisessä talossa tiukassa, minkä ei luulisi istuvan luonteeseeni — mutta olenkin kuvitellut hallitsevani yksin, ja sitä paitsi vaikken hallitsisikaan, niin kaikkihan riippuu siitä millaisen henkilön kanssa asuu.
Ateljee olisi sen seinän vieressä jossa on eniten ikkunoita. (Ikkunoista tuleva valo ei ehkä yltäisi jättimäisessä asunnossa keskiosiin asti ja luonnonvalossa on puolensa.)
Siitä putkahtikin mieleen, mitenkähän kuuluisi menetellä jos haluaisi palkata elävän mallin itse? Aivan samaan touhuun (eli piirtämiseen) kuin kursseillakin, mutta saisi nyhjätä omassa kodissa. Tässä nykyisessä kämpässä ei tietenkään mahtuisi elävästä mallista piirtämään saati maalaamaan joten kysymys ei missään tapauksessa ole päivänpolttava, mutta tämä onkin utopistista kaavailua. Kuinka paljon alastonmallille maksetaan? Ja kumpi päättää mitä musiikkia kuunnellaan, malli vai työnantaja? Korvanapit maalarilla ovat huono idea, jos mallilla tulee asiaa ja mallilla vielä huonompi idea, sillä ne näyttävät älyttömiltä ja häiritsevät. Tai ehkä tämä johtuu sitten siitä että olen surkea piirtäjä, mutta kerran kun malli elävänmallinkurssilla kuunteli ämppärisoitintaan koko istunnon ajan, se ärsytti minua johtoineen ihan pirusti. Lisäksi, joka kerran kun ope halusi antaa mallille ohjeita, piti koputtaa sen olkapäälle ja odottaa että se ottaisi napit pois korvista ja niin edelleeeeeeen. Yksinkertaisesti epäkäytännöllistä.
Mallintyö on hankalaa. En väitä että minä itse siihen pystyisin. Mutta se on työtä, eli on käyttäydyttävä ammattimaisesti. Jos ei ole tarpeeksi tahdonvoimaa olla kuuntelematta ämppäreitä ja ennen kaikkea olla venkoilematta, ei ansaitse palkkaansa.
Pitääkö minunkin sitten jättää musiikin kuuntelu omalle ajalle? Toivottavasti ei, jos minä kerran toimin maksumiehenä.
Eli perimmäiset kysymykset ovat — siltä varalta että joskus siunaantuu valtava ateljee — mistä löytyy ammattimaisia malleja, millaiset työolosuhteet he vaativat ja paljonko he veloittavat?
* * *
Kiehun juuri nyt. Inhoan yläkerran imbesillejä. (Kyllä, otsikossa puhutaan alakerran naapureista mutta otsikko onkin Beck-viittaus. Mikset sää jo kuuntele sitä Beckiä??) Niillä soi basso ärsyttävän kovalla. Minähän kirjoitin että haluan kuunnella työskennellessäni vain esihyväksyttyä musiikkia? No niin. Olen ihan sankari jos saan näissä työolosuhteissa toimeksiannon tehtyä.
(^Tunnen tietenkin olevani pilalle hemmoteltu liioittelija heti kun ajattelen tuota, mutta täytyy saada valittaa maailman kärsiviä orjatyöläisiä muistamatta tämän kerran.)
…te “Not Born to Rock” -ohjelman kehittelijät. Olen kuullut ohjelmanne idean, ja se on mielestäni halveksuttava. Stereotyyppisiä rockbändejä ei tarvitse valmistaa, niitä syntyy muutenkin ihan itsestään ja liiaksi asti.
Täällä rahtusen entistä suvaitsevammassa 2000-luvun maailmassa ei kukaan aivoilla varustettu ihminen mittaa muusikon uskottavuutta (fakta: jos tärkeimpänä päämääränäsi on uskottavuus, et ole uskottava — pikku vinkki vaan. Lukekaa tämä lause tarkasti ja kertokaa mielipiteenne: “Minun tavoitteeni on olla rock-uskottava.”) niillä asioilla joita Subin nettisivuilla olevassa esittelyssä ohjelman luvataan sisältävän. Mutta kuten sanottu, en ole nähnyt saati aio nähdä itse ohjelmaa enkä siis tiedä minkälaiseen koulutukseen NBTR oikeasti keskittyy — ehkä toisarvoiset asiat kuten poseeraaminen ja “rock-käytöskoulutus”, puhumattakaan niin vähäpätöisestä seikasta kuin pukeutuminen, onkin varsinaisessa ohjelmassa jätetty omaan alhaiseen arvoonsa ja työnnetty mainontaan vain huomioarvon vuoksi? Se ei kuitenkaan vaikuta päätökseeni suuntaan tai toiseen. Jätän NBTR:n katsomatta yhdestä ainoasta syystä:
LOKEROINTI vihastuttaa aina.
* * *
Olen olevinani laulaja. Karjuin vuosia aika rockmaisessa rockbändissä, samanaikaisesti opiskelin muutaman vuoden pop/jazz-laulua ja olin “perinteisessä” jazzbändissä laulunopintoihin liittyen. Lienee sanomattakin selvää, ettei kukaan kyseenalaistanut oikeuttani/taitoani/intohimoani harjoittaa jompaakumpaa musiikkityyliä vain siksi, että harjoitin myös toista. Sehän olisi ollut järjetöntä käyttäytymistä. Yhtä järjetöntä kuin ennakkoluulo, että rokkia soittavan/laulavan henkilön olisi pakko käyttäytyä tietyllä tavalla tai muuten ei saa rokkisoittolupaa. Eikös käyttäytymis- tai asenne- tai minkään muiden sääntöjen asettaminen häpäise rockin alkuperäisen olemuksen?
Ja auta armias jos syntyisi bändi joka soittaa sekä sitä “stereotyyppistä” rockia että vaikka soulia, tai sekä KLASSISTA MUSIIKKIA että rockia?! “Apua mihin tämmösen vois ees luokitella ja kenelle markkinoida?” Mitä helvettiä! Miksi muusikon olisi pakko profiloitua niin tiukasti? Olisiko musiikkityyli päätettävä heti soiton- tai laulunopettelun alussa, valinta hakattaisiin kiveen ja jos sitten haluaa soittaa jotain sen oman lokeronsa ulkopuolelta, pitääkin perustaa prkl “side project”-bändi? Haluan tähän maailmaan enemmän “Beckejä” jotka soittavat hip hopia, tukkarokkia, poppia, ihme piipitystä ja surinaa ja pörinää, kantria, folkkia, teknoa, ja ties kuinka montaa muuta musiikinlajia jotka heitä kiinnostavat — kaikkea ylpeästi sillä yhdellä omalla esiintyjänimellään, ellei samassa kappaleessakin.
* * *
Muuten, minulla on ikävä laulamista. Unelmabändini olisi juuri sellainen että voisin niiden kanssa laulaa sekä “äänivallirokkia” että jazzbiisejä. Mutta tyytyisin kyllä yhdentyylintallaajiinkin, minun tilanteessani ei voi vaatia kuuta taivaalta. Ja olisihan se tietysti kiva myös keikkailla välillä, mutta just nyt mulle riittäisi jo pelkkä yhteismusisointi. AaaÄÄeerrrrrh miksi minun täytyy olla tällainen epäsosiaalinen hyypiö etten tunne tarpeeksi muusikoita.
Kuvittelen että oisin multikiinnostuneessa bändissä ja me oltais jollain ihmeen kaupalla saatu pikkujoulukeikka joltain yhtä multikiinnostuneelta. Nyt ois tasan sopiva aika aloittaa treenaaminen sitä varten. Soitettais vaikka joululauluja ja big bandia (sitäkin voi jotenkuten soittaa standardeilla bändivarusteilla) ja suomirokkia, paria balladia unohtamatta. Ja jos itse saisin valita, lopussa mun lempparijoululaulu “En etsi valtaa, loistoa” *| vaikka jonain reggae-versiona… tai tosi räimemättönä**| … tai sitten perinteisemmin a cappellana.
HHHhhuoh…
Saahan sitä haaveilla.
…
*| Jälleen kerran: en ole uskonnollinen, juhlin joulua joulun kunniaksi. Se vaan on niin hyvä laulu.
**| “Räimemättö” on hei ihan kieliopillisesti hyväksyttävä yhdistelmä sanoista räime ja mättö. Niin ja “telvetti” on teeveehelvetti.
Voihan vohveli. TDI:n Kiteen keikasta ei sitten tule mitään. Osalle muusta bändistä ei sopinut, ja jokaisella on täällä oikeus tehdä niin kuin itse parhaaksi katsoo; minunhan se kaikkein helpointa on sanoa että lähdetään ny vaan, kun en aja keikka-autoa enkä huolehdi keikkapaikan kunnosta, äänentoistosta ym. Mutta silti vetää siinä määrin maihin että tuskin jaksan kirjoittaa koko jutusta. Olisin mennyt mielelläni.
Eräästä jutusta onkin jo pitkään pitänyt kirjoittaa: aion elokuussa Englantiin, tarkemmin sanottuna V-festivaaleille Staffordin kulmille.
Kaikki alkoi brittibändi Keanen boardilta (jolla oon pyörinyt jo suhteellisen kauan, ei ole tarvetta kertoa kuka nimimerkeistä siellä olen koska se selviää muutenkin tuskasen helposti) niinkin aikaisin kuin maaliskuussa eli heti kun V:n liput tulivat myyntiin. Jo aikoja sitten oli selvinnyt, että Keane soittaa V:ssä, mutta lisäksi line-upiin kuuluivat Beck ja Radiohead. Ainoastaan Keane-keikan takia, olkoonkin vain ensimmäiseni, en sentään matkustaisi ulkomaille, mutta että Beck …joka, olen lähes varma, ei ole koskaan esiintynyt Suomessa ja tuskin tuleekaan (maaliskuussa sentään eläteltiin vielä toivoa että Keane poikkeaisi Suomessa Euroopan rundillaan, mutta myöhemmin keikkapaikkojen varmistuessa suomalaiset huomasivat taas joutuvansa odottamaan)… Niin, BECK ON PARAS. Ehdoton suosikkiartistini. Beck, Keane ja Radiohead samalla kertaa, sekä ennätysmäinen Keane-boardilaisten (“boardies” ) miitti (eikös teinit sano niitä miiteiksi)?? Se sai mut jo hinkumaan sinne!
Olin iskenyt silmäni yhden päivän lippuun. V on kaksipäiväinen (19. – 20.8.) ja päälle päätteeksi kahdessa paikassa — Hylands Parkissa ja Weston Parkissa. Kaikki esiintyjät soittavat kummassakin paikassa, ne vaan vaihtavat esiintymispaikkaa päikseen seuraavana päivänä. Beck ja kumppanit soittaa lauantaina Hylandsissa ja sunnuntaina Westonissa. Valitsin loppujen lopuksi Westonin koska suurin osa boardilaisista oli menossa sinne.
Toki kaksikin päivää foorumin väen seurassa olisi ollut kivaa viettää, mutta en kuitenkaan viitsinyt maaliskuussa maksaa maltaita kahden päivän lipusta. Katsotaan, jos vaikka sitten ensi kerralla… Eivätkä ensimmäisen päivän esiintyjät, vaikkakin hyviä, merkinneet mulle läheskään yhtä paljon kuin Beck (BECK BECK BECK!!!). Sitä paitsi pari muutakin boardieta on tulossa vaan yhdeksi päiväksi.
Lippuani en ole vielä saanut. Ne lähetetään vasta lähempänä itse tapahtumaa, minkä uskotaan vähentävän lippujen edelleenkauppaamista. Tähän en osaa ottaa mitään kantaa. Mutta olin/olen aivan intona. On hurjaa tavata kaikki ne boardiet. Parista niistä en tosin pidä, mutta suurin osa on hulvattomia nettituttuja joita en malta odottaa tapaavani.
Äiti kuitenkin lietsoo (sanalla sanoen) tappiomielialaa. En ymmärrä miten moisella hermoilulla voisi ikinä johtaa omaa yritystä, mutta silti hän tuntuu onnistuvan siinä hommassa täysin pätevästi. Olisikohan kyseessä siis jakautunut persoonallisuus? Vai onko syy minussa — käyttäydynkö tietämättäni tavalla, joka saa äidin hermostumaan sellaisista pikkujutuista, joista hän ei yleensä hermostuisi? Paljon puhutaan siitä, että ihmiset taantuvat ollessaan perheenjäsentensä kanssa tekemisissä. Henkilökohtaisten kokemusteni mukaan teoriassa on vinha perä, sillä vaikka esimerkiksi minä itse olen keskivertoa epäsiistimpi asuja, joka siivoaa osapuilleen kerran puolessa vuodessa eikä voisi vähempää välittää tiskien kasaantumisesta yksin asuessaan, muutun Hitleriksi pikkuveljen jättäessä vaikkapa tyhjän pullon olkkarin pöydälle. </kaurapuuropsykologia> Oma kaksinaismoralismini jättää huutomyrskyn jälkeen yrjön maun suuhun. Tiedostan moisen erikoisuuden vaikuttavan mahdollisesti äidinkin käyttäytymiseen, mutta siihen on silti vaikeaa suhtautua rauhallisesti. Minullehan aiheuttaa ahdistusta jo pelkkä normaali inhimillinen uteliaisuuskin. Mitä enemmän hän urkkii ja hätistelee, sitä vastentahtoisempi olen kertomaan hänelle enää yhtään enempää matkasuunnitelmani edistymisestä. Jokainen jutunaiheeni kun näkyy olevan hänelle vain uusi mahdollisuus maalata piruja seinille, ja hänellä on jo neljäs Tikkurilan maalipönikkä menossa, eli nyt saa yksinkertaisesti riittää.
Tiedän, pitäisi ottaa nalkutus huolenpidon merkkinä, mutta sen sijaan en malta odottaa että pääsen lähettämään äitykälle postikortin jossa kerron voitonriemuisesti että en ainoastaan ole päässyt matkustamaan maasta omin avuin (ja toivoakseni myös omin rahoin), vaan minua ei myöskään ole ryöstetty, raiskattu, huumattu, hakattu, purtu eikä pidätetty, molemmat munuaiseni ovat tuiki tallella eikä hotellivarauksessani ollut pienintäkään ongelmaa, eli REBI SIIT kuten Suomenlahden tuolla puolen sanotaan. Yleensä silloin jos on osoittanut olevansa oikeassa, ei missään tapauksessa pidä liikaa leveillä, mutta ketut, kerrankos sitä vain eletään.
Äiti taas on nähtävästi sitä mieltä, että koska en juuri puhu matkani valmistelusta, en ole tekemässä mitään valmisteluja. Tähän en kyennyt järkytykseltäni sanomaan hetkeen mitään.
Kyllä ihmisen aivot käyvät vaikkei suu käykään; eikö sen pitäisi olla ihan itsestäänselvyys?
Vaiteliaisuuteni ei suinkaan johdu salamyhkäisyydestä. Kenties en vain ole innokas paljastamaan keskeneräistä työtä. Sanoin saman äidilleni, en osannut tulkita uskoiko hän. Eri mikä eri.
