MERI Christmas

Kirjaimellisesti. Ei auta kuin lainata “NG LI”nen klassikkomainosta kun on viettänyt koko tähänastisen joululoman niin imeytyneenä Aubrey-Maturin -sarjaan. Ainakin vuoden palvellut blogin yläkuvakin sai vaihtua M&C -elokuvastillin palaseen, mutta sopiipa lumivihmainen kuva sentään vuodenaikaan. Lomaan valmistautuessani arvioin O’Brian-addiktioni surkuhupaisasti alakanttiin, sillä matkalukemiseksi tuomani pari Aubrey-Maturin -kirjaa eivät millään riitä kesyttämään nälkääni koko loppulomaksi Jos jatkan niiden ahmimista nykytahtiin, minulla ei enää riitä lentokonelukemista paluumatkalle!

Mutta kun ei malta olla lukematta! Sarja sen kuin paranee, saaden tavallista järkyttävämmän käänteen The Reverse of the Medal -kirjan lopussa. Syksyn kommunikaatiotunneilla (tai oikeammin käsikirjoitusteoriatunneilla) paradigmatarinan rakennuspalikoihin kuuluva KATASTROFI määriteltiin mm. näin: “Mieti ensin mikä olisi kaikkein pahinta, mitä protagonistillesi voisi tapahtua. Pistä se sitten tapahtumaan.” Reverse of the Medalissa tämä määritelmä osuu naulan kantaan, ja kuinka kivuliaasti!

Jack Aubreyn ollessa kyseessä, suurimman mahdollisen onnettomuuden paljastaminen on tuskin edes mikään SPOILERI –
hänet “erotetaan kunniatta” laivastosta. Identiteettikriisi on seurauksille melkein riittämätön sana. O’Brianin hahmot eivät ole painomusteesta ja kirjaimista rakennettuja, vaan sarjan lukijalle lähes todellisia ihmisiä, eikä mikään osoita tätä vahvemmin kuin reaktio seuraavan kirjan (The Letter of Marque, jota juuri nyt yritän säästellä joululoman loppuun asti) sydäntäsärkevään alkuun: tragedian muuttaman ja kovettaman Jackin tapaaminen järkyttää ja saa mielen raskaaksi tosielämässä asti, eikä ihan vähäksikään aikaa.

Koska viimeistään tässä vaiheessa on tullut selväksi, että Aubrey-Maturin -sarjaa on kohdeltava eepoksena eikä yksittäisinä romaaneina, malttamattomuuteni päästä käsiksi jäljellä oleviin kirjoihin on paisunut järjettömäksi. Mikä vielä järjettömämpää, suren sarjan väistämätöntä loppumista jo näin ennenaikaisesti.
Jokaisen purjehduksen myötä myös tärkeimmät sivuhenkilöt herättävät yhä hellyttävämmin a] sellaisen tunteen kuin heistä tietäisi paljon enemmän kuin O’Brian ehti panna mustaa valkoiselle mutta b] samanaikaisesti valtavan hingun lukea heistä enemmän kuin kirjoissa varsinaisesti kerrotaankaan — tässä tusinan kieppeillä kieppuvissa kirjoissa erityisesti alttiin uskolliset Pullings ja Mowett, niin kylmähermoiset merillä mutta kaikissa muissa asioissa niin sinisilmäiset, melkein kuin Jack aikoinaan.

En todellakaan ole ensimmäinen joka huomauttaa tästä piirteestä, mutta Jackin ja Stephenin suurista erilaisuuksista huolimatta se asia, joka heitä yhdistää, on perustavanlaatuinen viattomuus (muistan lukeneeni heistä varsin kuvaavan lauseen “innocents of a different kind”, mutten muista kuka sen kirjoitti). Kummassakin tämä ominaisuus vain vaikuttaa eri kohteisiin, tai sanoisin eri kulkusuuntaan. Kuin toinen olisi kasvi joka kasvattaa vartensa maan pinnalle ja toinen kasvattaisi juurakkoa.
Jack on luottamuksen antaja ja avoin; ammatistaan huolimatta hänellä on luontoa hyvän tahdon ja sopusoinnun levittäjäksi joka luottaa muiden ihmisten rehellisyyteen (ja ylempiarvoisiinsa) joskus liiaksikin; hänen merellinen arvostelukykynsä on usein väärää laatua maissa. Stephen taas jopa pyrkii vaikeaselkoisuuteen ja hänen kykynsä yksinkertaiseen luottamukseen vaikuttaa päällisin puolin olemattomalta; hän ottaa vastaan luottamusta, ei heijasta sitä; mutta hänen ajankulusta piittaamaton lumoutuneisuutensa niin suurista kuin (vielä useammin) pienistä luonnon ihmeistä on puhdasta, lapsenomaista kiitollisuutta huomattavasti enemmän kuin tiedemiehen uteliaisuutta. He ovat toimija ja tarkkailija.

SITTEN LÖYTY TÄMMÖNEN — jonkun blogissa (huom. englanniksi) ammattimaisen tarkka analyysi Master and Commanderin… ensikohtausten elokuvakerronnallisista ansioista. Ei mikään uunituore postaus mutta minusta erittäin kiinnostava. O’Brian -kirjoistakin netissä löytyy jo niin paljon materiaalia/keskustelua (seassa myös paljon laadukasta), että jos minä ryhtyisin niitä listaamaan, niin enhän ehtisi kaikkia lukeakaan.

* * *

Sori kun höpötin kirjoista tuon aikaa. Kuulumistenvaihto jäi nyt rentoutumiselta vähälle, mutta eiköhän kaikki voi päätellä että lentomatka meni hyvin ja että oon nyt Jykylässä… Niin ja joulunpyhät oltiin Rukalla ja oli aika hauskaa. Oli sovittu perheen kanssa ettei meidän tarvitse toisillemme joululahjoja ostaa, mutta sain silti lahjoja ja kunnolla! Mites esim. uusi lautakassi että saan vietyä laskuvälineeni Vancouveriin? Ja laskettelulasit. Ja karkkia kovasti ja niin edelleen. Nam! Että kivaa on ollu; kotitöitä on pitäny tehdä vähän liikaa; en oo pakottanu itteäni piirtämään tarpeeksi ja pitämään taitoja yllä lomalla; ihanaa kun saa kattoo isoo telkkarii. En aio tehdä uudenvuodenaattona yhtään mitään (paitsi siis juuri katsoa telkkaria) kun olen tämmöinen homebody eli kotikeho.

Sen kauneutta ei voi paeta

On ollut parina iltana hetkellinen jäytävä tunne, etten kuulu yhtään mihinkään. No ilman muuta kuulun omaan perheeseeni, mutta mikä ihme siinä onkaan ettei ihmiselle kelpaa se mitä hänellä jo on? Ja miksi pitäisikään johonkin kuulua? En oo ennenkään kuulunu ja ihan hyvin on menny.
Onko tämä sitä joulunjälkeistä masennusta? Aika myöhään tuli, jos näin on. En ole koskaan kärsinyt sellaisesta, joten en yksinkertaisesti tiedä.

Mutta eipä valiteta pienistä. Capilanoon on hakuaika jo alkanut, ja se päättyy maaliskuun lopussa. Hakusuunnitelmani (josta lisää myöhemmin) edistyy tällä hetkellä siten, että olen kahdella elävänmallinkurssilla ja katson runsaasti hyviä elokuvia !
Hemmottelin itseäni ostamalla muutaman itselleni merkityksellisen DVD:n vihdoin ihkaomaksi, ja latasin niiden parissa akkuani viikonloppuna.

* * *

Ensinnäkin, yhdeksän sanaa jotka saavat syömmeni soimaan.
Master and Commander: The Far Side of the World. (Tupla-DVD.) Tiedän, että jauhan tästä elokuvasta ihan jatkuvasti mutta EI VOI MITÄÄN. Joka katsomiskerralla olen tykännyt siitä entistä enemmän. Jos vielä muutaman kerran katson sen, aika- ja avaruusjatkumo uskoakseni nyrjähtää ja MaC:istä tulee maailman paras elokuva, jolloin sille jaetaan takautuvasti kaikki oskarit joita se jäi vaille mm. samana vuonna ilmestyneen Taru sormusten herrasta -trilogian päätöselokuvan takia. *| Itse asiassa sitä varten perustetaan kokonaan uusi palkinto. Ja teemapuisto.

Tuoteseloste: jännitystä; väkevää selviytymistaistelua; ihmisiä suoraan yleisön omasta elämästä; actionia ja ajatusta; kaunista luontoa; kauniita laivoja; kau-nis-ta musiikkia; merisuolaa; aikakauden tuomista lähelle; tunteista kalleimpia.
[Sekä, varoituksena vanhemmille, naperoille sopimattomia kohtia. En spoilaa mitään jos sanon, että tuskin haluatte mielikuvituksekkaan lapsenne valvovan miettien miltä mahtaisi tuntua, jos joku tekisi itsemurhan hänen silmiensä edessä. Joskus eläytyminen vaikeuttaa aikuisenkin arkea...]
Edes näyttelijävalintoja ei voi moittia. Russell Crowella piisaa eittämättä auktoriteettia Aubreyksi omasta takaa, ja kapteenimme mieltymys ontuvaan huumoriinkin säilyy sydämiinkäyvänä. Aubrey on eräänlainen tunteellinen taistelija, Paul Bettanyn Maturin taas ulkoisesti viileähkö tarkkailija. Jo luonnostaan kyseisten näyttelijöiden väliset erot (sikäli kuin tavallinen tallaaja ikinä saa totuudenmukaista kuvaa julkkiksista) tuovat Aubreyhin ja Maturiniin vastakohtien vuorottaista voimainkoettelua sanoja vahvemmaksi muodostuneen ystävyyden ylle.

Toisin sanoen, O’Brianin kirjojen sydän on tallella.

MaC:ia oli muuten odottamattoman suuri elämys katsoa omassa kotikolossani rännän ropistessa vienosti ikkunaa vasten, huone pimeänä paria kynttilää lukuunottamatta. Leffan äänisuunnittelu on niin vakuuttavaa, että alkuun minun oli vaikea erottaa olivatko erinäiset narahtelut ja kopsahdukset peräisin yläkerran naapurista vai laivan sydämenlyönneistä. Mutta juuri elokuvaanhan ne kuuluivat — tuulivoimalla matkustavan puisen maailman lakkaamattomaan lauluun. Silmät sidottuinakin MaC:in äänimaisema kertoisi milloin ollaan kannella, milloin sen alla ja milloin maissa (jos nyt näin kaunista kuvitelmaa ylipäänsä mitenkään malttaisi olla kurkistelematta siteen alta).

En ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, miten jatkuvaa puun ääntely on laivaan sijoittuvissa kohtauksissa, vaikka ehkäpä juuri ainaisen läsnäolon takia siihen ei kiinnitäkään huomiota. Se on luonnollista kuin linnunlaulu, niinkin luonnollista ja helppoa jättää taustalle että luo jättimäisen osan MaC:n uskottavuudesta. Aikaisemmin, erityisesti elokuvateattereissa, vesielementin massiivisuus oli minulle jotenkin etualalla (vaikka kyllähän silloinkin sisäkohtauksia piti erinomaisina), mutta tämä pienempi katsomisympäristö sai minut tuntemaan entistäkin vahvemmin olevani sisällä laivassa.

* * *

Sitten yksitoista sanaa (11! Voi vuohen villat näitä nimihirviöitä ) jotka saavat suupielet koholle.
The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe. (4:n levyn aarrearkku.) Outo pikku sattuma: kävin katsomassa tämän teattereissa useampaan otteeseen, ja lähes kaikilla kerroilla minulle osui sama lipunmyyjä, mikä alkoi loppupuolella käydä varsin noloksi.

Tästä en juuri nyt jaksa kirjoittaa niin perusteellisesti kuin se varmasti ansaitsisi, mutta palatkaamme asiaan joskus.
Heti on silti annettava tunnustus harvinaisen onnistuneelle kirjaelokuvalle. Narnia-faninakin pidän väistämättömiä kirjan ja elokuvan välisiä muutoksia elokuvan toimivuutta parantavina. Oikeastaan nautin useammasta kuin yhdestä kohtauksesta enemmän kuin kirjassa. Henki säilyy joka tapauksessa melkein yhtä vahvana: ohjaaja Andrew Adamson oivaltaa että asioista joista on lapsena nauttinut ei mikään estä nauttimasta aikuisenakaan, ja mikä kenties tärkeämpää, parempaa pääosanelikkoa saisi hakea vaivalla. Osaksi lapsinäyttelijöiden ryhmäkemian, osaksi kässärin ansiosta elokuvassa perhetunteelle päätyy enemmän painoa kuin kirjassa.
Elokuva on myös kaunis katsella. Tätä tuotantoa on pidetty hyvänä ja hoivattu. Ja seuraavaa lausuntoa ei tosiaan ole millään muotoa tarkoitettu romanttiseksi tai muutenkaan epäilyttäväksi, mutta Skandar Keynes Edmundin roolissa on kaunis, kaunis lapsi. Sillä on kasvot, hiukset ja iho kuin nukkemestarin taiteilemat.

[EDIT: Niin, nyt kun tarkemmin mietin, tämänkin elokuvan ikäraja on aika paikallaan.]
Odotan innolla jatkoa (Prince Caspian, luonnollisesti), mutta ilmoitettua kolmatta elokuvaa (The Voyage of the Dawn Treader) jo hieman jännitän, sillä se on suosikkini kirjasarjassa ja sen epäonnistuminen osuisi raskaammin…

Sivuhuomautuksena, kuulin monesti lopputekstien aikana sattumalta teini-ikäisten ja muiden jeesusfoobisten katsojien kommentteja niin elokuvasta kuin alkuperäiskirjoistakin kristinuskon “pakkosyöttämisenä”. Maailman informoidut lukijat eivät kuitenkaan tätä sanaa käytä. Kyllä, C.S. Lewis, käännynnäiskristitty, käytti monilta osin samaa symbolismia– tai ei, ei pelkästään symbolismia vaan ideologiaa, Narnia-saagassa, mutta lainasi yhtä paljon muustakin mytologiasta kuin kristillisestä. Yksityiskohtiin menemättä, a] Lewisin tärkeä inspiraatio ansaitsee kunnioitusta, mutta b] kristinuskolla ei ole monopoliasemaa mitä anteeksiantoon, uhrautumiseen ja hyväksyntään tulee. Eikä muuten mikään muukaan uskonto voi kehuskella kehittäneensä kyseiset käsitteet tyhjästä. Ja jos Narnia-sarja on kristillistä aivopesua, miksei sillä ole ollut minuun (vaikutusalttiissa iässä kirjat ensi kertaa lukeneena ja sen jälkeen säännöllisesti niiden pariin palanneena) ja moniin muihin minkäänlaista käännyttävää vaikutusta
Jaa, vängätä voi iät ajat. Narnia-kirjoissa oli kuitenkin seikkailujen seassa moraaleja joihin kykenin samaistumaan uskonnosta riippumatta. Avainsana lieneekin “samaistumaan”. Eikös tietyn tulkinnan mukaan jokainen peilaa kaikesta lukemastaan ja näkemästään vain itseään.

* * *

Ja sitten ostin vielä brittikomediasarjoja DVD:illä. Ti End.

…

*| Toki Sormusten herra -trilogia oli hyvä, mutta kun gaala oli sen kahmimien palkintojen suhteen melkein kahden edellisen vuoden äpärä, Master and Commander…in yhtä hyvien (KYLLÄ!) teknisten taiteilijoiden puolesta kieltämättä kismitti hiukan. Vaikka tiesikin, ettei oskarit mitään merkitse.

Ja me toivotamm’, ja me toivotamm’…

Sylar ja Max Fischer — kadonneet kaksoset?

Ja tiedoksi pilkkakirveille, että vaikka vohkin monia muita sarjoja ameerriikan tahtiin, Heroes ei satu olemaan yksi niistä — ei minullakaan kaikkeen ole aikaa.

[Tiedän, ei pitäisi piitata yhtään suunsoitosta mutta kun "Suomen ajassa katsovien" mollaajat ovat yksi ärsyttävimmistä keskustelupalstojen alaryhmistä enkä haluaisi antaa niille lisää polttoainetta.]

Max Fischer (Jason Schwartzman) on elokuvabestikseni Rushmoren päähenkilö, ja täytyy sanoa että viime Heroes-jakson perusteella Sylarin ja Maxin yhteneväisyydet yltävät ulkonäköä syvemmälle. Kumpikin on vakuuttunut olevansa tarkoitettu johonkin valtavaan — vaikka Max tuskin menisi niin pitkälle että tappaisi ihmisiä, mutta on kyllä välillä niin maaninen, katkeroitunut, suuruudenhullu, ylenkatsovan kohtelias ilmestys niiden ohjaustöidensä kanssa, että ihmekös tuo jos Sylarista tuli minulle heti sataprosenttisesti mieleen aikuistunut Max Fischer. (En tietenkään tarkoita että henkisesti aikuistunut, Maxista näkee jotenkin että tuskinpa se ikinä kovasti viisastuu.)

Netti on onnistunut ärsyttämään minua viime aikoina. En oikein ole jaksanut blogiinkaan keskittyä.
Ei, en viittaa pelkästään keskustelupalstoihin, en minäkään sentään niin herkkänahkainen ole. Haluan pitää hetken taukoa tästä paikasta, jotta uskoni ihmisten perimmäiseen empatiaan ehtisi uudistua.

Sitä ennen haluan kuitenkin lähettää kuvallisen joulutervehdyksen apteekilta kaikille paikalle osuville. Nämä ovat siitä jouluikkunasta, jonka rakensin joku viikko sitten.

…Onnellista ja hyvää joulua!

Joku opetus tässäkin ehkä on

Hyvää itsenäisyyspäivää!
Varoituksena vain, tämä merkintä ei sisällä kerrassaan mitään erityistä, mutta halusin silti kirjoittaa kaikenlaisesta epä-erityisestä.

* * *

Haiku!

Kaksi kynttilää
lainatuissa jaloissa
itsenäistäkö?

Aika surkee… tässä parempi:

Nokkela neuro
laittaa kaakaon maitoon
eikä toisinpäin!

* * *

Kävin Helsingissä iskän kanssa ja sain ostettua monta ihanaa sarjista ja kirjaa.

En halua edes ajatella, miten pystyisin sopeutumaan Kanadaan — jos nyt ylipäätään sinne kouluun pääsen — ottamatta jokaista kirjaani mukaan… “Omistamasi tavarat omistavat lopulta sinut” ei ole koskaan koskenut yhtä paljon.

Minä kun unelmoin jonain päivänä asuvani kodissa, jossa olisi kokonainen kirjahuone. (Pienenä halusin muuttaa kirjastoon asumaan.) Siellä olisi kirjahyllyt täynnä lattiasta kattoon, takka, mukava nojatuoli ja pieni pöytä teemukille ja karkki- tai keksikulholle. Mutta tuskin voisin ikinä hankkia sellaista, koska olisi vaarana etten enää koskaan haluaisi lähteä kotoani. Tarkoitan koskaan (en edes kirjakauppaan, sillä voisin tilata kirjat ja ties vaikka ruoatkin kotiovelleni netistä). Vai olisiko se sittenkään niin hirveä asia? –Ei kamalaa, en voi uskoa että harkitsen linnoittautuvani kotiini niin kuin muka en jo nyt olisi ihan mahdoton erakko.

Ja miten ihmeessä voisin erota telkkaristani?! Toiset ihmiset sen kuin vain hankkivat television, mutta oman telkkarini saaminen oli erilainen, meidät yhdisti KOHTALO. Voi saakeli, onkohan se Kanadaan hakeminen oikeasti hyvä idea? Miten muka postittaisin jättitelkkarin turvallisesti sinne? Mitä jos päädyn sinne töihin enkä näe omaa telkkariani enää koskaan? Ja kyyhötän siellä tietäen, että rakastamani kirjat homehtuvat aivan toisella mantereella kuin millä itse olen? Thorbjørn Egnerin Kolme iloista rosvoa ei ole uusintapainoksissa päässyt lähellekään minun omistamani kovia kestäneen kappaleen karaktääriä, jne., jne.

Tarvitsen apua…

* * *

Toisaalta, oleskeluni Kanadassa oli yksi jännittävimmistä ja hauskimmista asioista, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Olisiko minulla siellä liian hauskaa muistaakseni tavaroitani? Pitäisikö… Vai pilaisiko sinne paluu onnelliset muistoni?
Voi tätä epätietoisuutta… Mutta ihan selvähän se on, että ainakin haen keväällä opiskelupaikkaa. Kai tällainen arvuuttelu kuuluu asiaan, kun maastamuutto on kyseessä.

* * *

Olen joulukuussa apteekilla apulaisena ja vastuullani on näyteikkunan somistaminen jouluiseksi. Tein aika suuruudenhullun somistussuunnitelman, johon sisältyy lentäviä, pilkkiviä ja hiihtäviä lumiukkoja sekä styrox-iglu. Pieniä paineita on.

Haluaisin kotiinkin lisää jouluisia koristeita, mutten ole vielä löytänyt sopivaa minimuovikuusta — minimuovikuusi sopii miniyksiöön, vaikka johonkin pöydännurkalle tai miksei vaikka reilusti puolentoista metrin korkeuteen cd-tornin päälle. Lisäksi ajattelin laittaa Skullpyn kunniapaikalle tonttulakki päässä. Ja tehdä omia joulukuusenkoristeita käyttämättömistä magneeteista. Sormeni oikein syyhyävät. Niin ja milloinkahan sopisi koristella blogikin jouluiseksi?

Kotona ois pakko siivota ennen kuin mitään koristeita pääsee laittamaan… Ääääh.

* * *

?

Kaikki netistä lukemani mielipiteet Kyan Douglasista (= Queer Eye (for The Straight Guy)n ulkonäköspesialisti) tuntuvat nykyään olevan negatiivisia, ja minulle on kehittynyt jonkinlainen pakkomielle saada tietää miksi. Douglasin kihlauksen purkautuminen toki oli julkista tietoa, mutta sitten kaikki yhtäkkiä vihjailevat miehen olevan alkoholisti, eikä kukaan tarjoudu kertomaan a] mistä oikein on tietonsa saanut tai b] miksi se tekee Douglasista jonkun paskiaisen. Yleensä julkkisten edesottamukset ja niiden todenperäisyys ja mikä oli kenenkin vika eivät kiinnosta minua kovinkaan paljon, mutta TÄMÄ juttu… Siis jostain ihmeen syystä aivan kaikki pitäisi saada tietää, mikä on minun tapauksessani todella epätavallista. Sairaalloista uteliaisuuttani kasvattaa tietenkin se, ettei tuon enempää informaatiota ole saatavilla. Ei minua yleensä haittaa, jos minulle ei kerrota jotain, sillä jokaisella on omat asiansa, mutta koska olen aina pitänyt Douglasia niin sympaattisena, minua kiinnostaa suhteettomasti tietää, miksi niin monet kirjoittelijat käyttäytyvät kuin hän olisi henkilökohtaisesti pissinyt heidän postilaatikkoonsa? Onko Douglasin julkikuva ns. “normaalin (eli jokaista julkisuuden henkilöä koskevan) vääristyneisyyden” sijaan sataprosenttista teatteria? Jos saisin tietää onko vihamielisyys perusteltua, voisin taas palata arkiseen epäkiinnostuneeseen elämänrytmiini. Tällä hetkellä olen kuin nuorallatanssija pimeässä: ONKO MINULLA SYYTÄ SYMPATA VAI INHOTA KYAN DOUGLASIA?!? (JA MIHIN ON KADONNUT SUHTEELLISUUDENTAJUNI?) Vain tosiasiat paljastaisivat, ja niitähän en saa koskaan tietää, joten ottaen huomioon minun minimaalisen merkitykseni universumille, saan tehdä aivan mitä tahdon.

Tykkäsin QE :stä (ylläri, ylläri). Kaikki haukkuvat näinä päivinä sitäkin, mutta edellämainittu Douglas-juttu on onneksi jäänyt kohdallani yksinäiseksi pakkomiellepoikkeukseksi: kenenkään QE:tä koskevat mielipiteet eivät liikauta minua puoleen eikä toiseen. En kylläkään ole koskaan saanut tietooni miksi sarjan esittäminen lopetettiin Suomessa kesken. Taas mystistä. Haluaisin nähdä loputkin jaksot omin silmin, ei ole reilua että joku päättää puolestani että ne ovat niin surkeita ettei niitä kukaan katsoisi. *|

Hehe. QE -sitaattien runsaudensarvi jaksaa edelleen piristää monia päiviäni. “You’re a professional hair person! HOW COULD YOU DO THIS TO ME?” (<– …Ted ilmaisee tyytymättömyytensä geelikampaukseensa ravistellen Kyania hartioista.) Jaa mutta näitä riittää — jätän suosikkini listaamatta ettei tarvitsisi kirjoittaa sormia ruvelle.

* * *

Ihailen valtavasti henkilöitä, jotka eivät peittele omia eriskummallisuuksiaan, sen enempää fyysisiä kuin henkisiäkään, eivätkä pelkää tunnustaa mitään aitoja mieltymyksiään. Siihen on mielestäni ihailtavaa pyrkiä. Tulen itsekin siinä sitä paremmaksi mitä enemmän aikaa jää taakse. Toki ainakin minulle on suuri merkitys sillä, että kykenee asettumaan toisen asemaan (vaikkei olisikaan samaa mieltä hänen kanssaan) — mutta millainen ikinä oletkin, niin kauan kuin kohtelet muita samoin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan ainut jolla on auktoriteettia arvostella sinua olet sinä itse.
Kaikkia outouksiani en vielä mitenkään kehtaa myöntää, mutta jonain päivänä minun täytyy pystyä olemaan häpeämättä mitään ominaisuutta itsessäni. On eri asia myöntää ja yrittää parantaa jokin vikansa kuin piilotella tai hävetä sitä. Vielä sitäkin hölmömpää on piilotella tai hävetä jotain sellaista, mikä ei edes ole vika, vaan jotain ihan harmitonta ja luonnollista. Mutta onhan sitä eroa tietty joskus vähän vaikea tunnistaa.

Vaikka tämä kuulostaa ylidramaattiselta, sanoisin suurimman tavoitteeni olevan itseni mahdollisimman kokonaisvaltainen tunteminen ja hyväksyminen.

* * *

(…Delta Statessakin psyykkiset voimat kasvoivat täyteen mittaansa vasta itsetuntemuksen myötä. Päähenkilöt metsästivät kadonneita muistejaan koko sarjan ajan, ja kun viimeinenkin palanen heidän menneisyydestään loksahti paikoilleen, heidän yliluonnolliset kykynsä saavuttivat huippunsa. Se oli hienosti rakennettu vertaus joka kirkastui vasta viimeisessä jaksossa vaikka juoni olikin sitä jatkuvasti tukenut. Joissakin jutuissa Delta State päästi itsensä liian helpolla mutta yhdenmukaisen filosofian kasvattaminen ja juonen todellinen edistäminen jakso jaksolta saa minut antamaan monet pienet nuorten scifisarjan hölömöydet anteeksi.)

* * *

Luin Patrick O’Brianin The Ionian Missionin (Aubrey-Maturin -sarjan kahdeksas osa) mutta tavoistani poiketen en kirjoita “Elämänlaatua parantamassa” -merkintää, koska olen tullut sen verran kirjoittaneeksi siitä miksi Aubrey-Maturin -sarja kuuluu lemppareihini, etten juuri nyt jaksa toistaa sitä (tai oikeammin: en juuri nyt jaksa miettiä miten kirjoittaisin sen uudelta kuulostavalla tavalla ).
Samat kehut koskevat täysin The Ionian Missionia, kirjan parhaina puolina a] pitkän jännityksen jälkeen henkeäpidätyttävä, brutaali, melkein luotaantyöntävä mutta väistämätön loppuhuipennus joka — vaikkakin melko lyhyt — on jopa O’Brianin mittapuulla harvinaisen hyvä taistelukohtaus (ehkä juuri siksi, että sitä pohjustettiin ensin juonellisesti niin kauan ja taidolla) ja näyttää Jack Aubreyn kenties omimmassa elementissään, sekä b] se että Diana Villiers mainitaan vain hätäisesti alussa. Hih.

* * *

Hm, tykkään näköjään käyttää a], b] -listausta vähän liikaakin.

…

*| Ja ennen kuin kysytte: en ole löytänyt koluamiltani torrent-sivustoilta kuin pari jaksoa, ei riitä mihinkään.

Ei Jokelasta

Tuusulassa tapahtui, en alkanut siitä kirjoittaa ja tuskin alankaan.
Ehdin jo odottaa joulua sitä ennen, nyt huomattavasti vähemmän: joulu tulee jokaiselle mutta monille muuttuneena. Ja tässä minä vain kirjoittelen tyhjänpäiväisiä top 5 -listoja. Osanottoni.

Top 5 jouluelokuvasuosikkiani

1.
The Nightmare Before Christmas (Painajainen ennen joulua)

Tim Burtonin päästä lähtenyt mutta Henry Selickin ohjaama joulupainajainen on hyvin korkealla silkalla suosikkielokuvieni listalla, suosikkielokuvamusikaalien listalla se yltää ehdottomasti ykköseksi — ja niin myös tällä. Uskaltanen suositella tätä jopa joulua vihaaville. Leffan kulttisuosio on itse asiassa maksimaalisen ärsyttävissä mitoissa mutta eihän tätä silti voi olla rakastamatta. Soundtrack kajahtaa kaivelematta ulkomuistista.

LYHYT KUVAUS: tyylikäs nukkeanimaatio, jossa Halloween-kaupungin kiho kyllästyy kammotteluun ja päättääkin ottaa järjestääkseen joulun koko kansalle. Suunnitelma ei mene ihan putkeen. Mahtavaa musiikkia ja hellyttävää ilkikurista huumoria.

2.
In The Bleak Midwinter (USA:ssa A Midwinter’s Tale, Suomessa… öh, olikohan se Talvinen tarina kun se yhden kerran aikoja sitten näytettiin tv:ssä?)

Minun on lähes mahdotonta kuvitella joulua ilman “Keskitalvea synkkää”. Kyseessä on yksi lämminhenkisimmistä elokuvista mitä tiedän. Helppo tuntea eksentriset (muttei luojan kiitos liian epätoivoisesti eksentrisyyttä yrittävät) henkilöt ystävikseen, todellista yhteishengen kipinää. Epätavallinen, huvittava ja outo lähtökohta. Yhdistää teatterimaisen ylilyövän sekä pienimuotoisen, omistautuvista roolitöistä rakentuvan huumorin. Sisältää TUHOTTOMAN hauskaa dialogia ja muutamia suosikkirepliikeistäni koskaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kenneth Branaghin faneille tarjolla lisämaustetta Patrick Doylen cameosta ja Branaghin Hamlet-suhteen “metamaisesta” valottamisesta.

LK: urakuopassa viruva näyttelijä ohjaa jouluksi Hamletin vanhan kotikylänsä kirkossa, pienellä mutta persoonallisuutta tulvivalla työryhmällä. Näyttelijöitä kaikkien roolienkaan täyttämiseen ei ole (mikä johtaa mielikuvituksellisiin tuplarooleihin), saati sitten rahaa (mikä johtaa arvaamattomiin lavastusratkaisuihin), mutta piru vieköön jos moisen annetaan estää taiteen tekeminen. Tämän jälkeen ei taida enää katsoa Hamletiakaan ihan samalla tavalla.

3.
Die Hard (Die hard – vain kuolleen ruumiini yli)

Tämän päivän ohjelmatiedot sen todistavat: ollaan näköjään jo tukevasti sillä toivomallani tiellä, että Die Hard näytettäisiin televisiossa joka joulu kuten It’s A Wonderful Life. Tuleehan Die Hard pelkästään valtakunnallisiltakin kanavilta suhteellisen usein. Miksei sen esittämistä sitten voisi sovittaa joulunaikaan? Karismaattisten kovanaamojen kissa ja hiiri -leikissä parituntinen kuluu kuin hujauksessa!

LK: joulurauhasta piittaamattomat terroristit (johtajanaan hyytävä ja makaaberin komiikankin taitava Alan Rickman) linnoittautuvat pilvenpiirtäjään, tietämättä että sisäpuolelle jäi myös yhden miehen armeija (Bruce Willis). Käypä tänne, emme pelkää…

4.
Joulupukki ja noitarumpu

Tämänkin leffan tv-esittämisestä on näyttänyt syntyneen perinne, ja minulta ette kuule vastustusta. Animaatio ei ehkä ole päätäpyörryttävää mutta Mauri Kunnaksen omaperäinen joulusatu välittyy hilpeästi myös elokuvamuodossa. Lasten esittäjät eivät ole kehuttavia, mutta aikuistonttujen roolitus on mennyt melkoisen nappiin, “pahiksesta” puhumattakaan — repliikeistä tulee oikealla äänellä tulkittuna siteerattavuuden huippua. (“Mutta kun viisikymmentä vuotta oli kulunut, rupesi minua pikkuisen harmittamaan…”)

Kirjaa en ole vielä lukenut mutta sen mukana tuskin tulisikaan J. Karjalaisen menevää tunnusmusiikkia, joka innostaa ulvomaan yhdessä “Me ollaan JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! JOULUPUKIN TÖISSÄ! IHAN JOKAINEN!” koko loppupäivän.

LK: jouluvalmisteluissa lähestytään H-hetkeä, kun Joulupukin kylässä alkaakin tapahtua aavemaisia kolttosia, aivan kuin joku yrittäisi estää pukin matkaanlähdön. Samalla monen alan mestaritontut arvuuttelevat sopivaa lahjaa Vekaralle, jonka toivomuskirjeestä ei kukaan saa selvää. Visuaalisesti animaatio istuu lähes saumattomasti Kunnaksen kirjojen maailman jatkeeksi.

5.
Mixed Nuts (Joulun hengenpelastajat)

Mixed Nutsissa on omat vikansa (vaikka hämmästyttävää kyllä Adam Sandler ei saanut minua oksentamaan syöksynä tässä roolissaan), mutta hyvin paljon siinä kuitenkin yhdistyy asioita, joista pidän. Tämä elokuva tosin jakaa katsojien mielipiteet rajusti ja niin saakin. Itse tykkään. Ainakaan se ei ole tavanomainen jouluelokuva.

Leffan lähtökohta veti vinksahtaneesti puoleensa heti sen kuultuani (muistan ihmetelleeni eikö tätä ennen tosiaan ole tehty leffaa siitä millainen joulu tuolla alalla on); henki on ihailtavasti kaoottinen ja kieroutunut; vaikka osa henkilögalleriasta on surkuteltavia, osa paatuneita, itse elokuva ei sitä ole; harvinainen tilaisuus ihailla Liev Schreiberia dragissa teki tästä henkilökohtaisen klassikon. Jon Stewartin ajan hammasta uhmaava vitsailu The Daily Showssa pikkuroolinsa kustannuksella jaksaa aina hykerryttää (kenties se kertoo työkokemuksen olleen nautittava. Vaikuttaa ainakin kovasti siltä, että elokuvan tekijöillä on ollut tunnelma katossa).

LK: kalifornialaisen “itsemurhapuhelimen” tumpeloiden työntekijöiden, ja parin asiakkaankin, sinnittelyä tunnetusti vuoden kiireisimpänä aikana. Ammattiauttajilla on kriisejä omastakin takaa, sillä toimisto on lähdössä alta ja kaikkien ihmissuhteet ovat yhtä sotkua. Rehellisesti sanottuna juonella ei ole piirunkaan väliä, tapahtumat vain kasautuvat ennalta-arvaamattomaksi sekahedelmäkeitokseksi, tosin melko maukkaaksi.

“Why not — it’s already ruined.”

Eilisen vaahtoamisen jälkeen on ihanaisen hötön vuoro — tämänpäiväisten miinusten ja plussien.

– Näin kerran ennen Kanadaan lähtöä kuoriaisen lattiallani, ja paatuneesti päättelin, että sen tappaminen aiheuttaisi minulle huomattavasti vähemmän vaivaa kuin sen päästäminen ulos vapauteen. Kun lähestyin kuoriaista tappoaikeissa, se alkoi pyöriä nopeasti päällään linoleumilla melkein kuin tukkihumalan harrastaja. Tuokion hämmennyksen jälkeen tajusin mitä oli tapahtumassa. Kuoriainen yritti kaivautua turvaan.
Menin ihan sekaisin omasta ilkeydestäni ja kuoriaisen reaktiosta, ja siitä, ettei se avuton tajunnut ettei sillä ollut vimmatusti pyörimälläkään mitään mahdollisuuksia puhkaista linoleumia. Ajattelin aivojen mysteeriä. Selviytymisvaistoja sun muuta. Sitten pohdin pari minuuttia pitäisikö minun nyt tappaa kuoriainen vai ei. Päätin että kuoriainen oli vain epäonninen kun oli tullut asuntooni ja sinetöinyt jo kohtalonsa, ja liiskasin sen.
Poden kuitenkin edelleen ajoittain tunnontuskia, jopa sen inhottavuuden jälkeen kun Kanadasta palattuani löysin kotini turkiskuoriaisen (jollaiseksi uhrini osoittautui toukkatutkimuksen myötä) toukkien miehittämänä. Vasta äskettäin pääsin elintilataistelussa niskan päälle.
Kuoriaisen kosto on kauhea.

– & + Inhoan siivoamista niin paljon että sitä voi pitää jo psykiatrisesti merkittävänä tapauksena, mistä tunnen joskus vääristynyttä ylpeyttä.

– Stephen Colbertin vaaliseikkailu päättyi liian pian. En toki odottanut hänen ehdokkuusaikeidensa kestävän todellisuuden asettamia rajoituksia loputtomiin, mutta odotin kuitenkin saavani todistaa vielä paljon tätä pitempään hänen mehukasta kampanjointiparodiaansa.
Toivoisin Colbertin aloittavan jonkinlaisen …varjokampanjan, jotta hän voisi vielä jokusen hetken revitellä ratkihauskoilla ääntenkalastuselkeillään (ja peilata niillä ehdokkaiden pyristelyjä) vaikkei ole itse oikeasti ehdolla. Sitä paitsi Colbertin ja Doritos-tortillasipsien välinen “sponsorointisopimus” (muuten, yritys ei saa sponsoroida ehdokasta mutta johto saa “kehottaa” työntekijöitä lahjoittamaan rahaa yrityksen suosimalle kandidaatille) on mielestäni edelleen liian huvittava tyssätäkseen tähän takaiskuun!

+ Suihkun jälkeen tosi iso, pehmeä pyyhe

+ Telkkari, Telkkari / Mää tykkään susta kaveri

+ Ruisreikäleipä tuoksuu taivaalliselta ja sen pureskeleminenhan tuottaa lähes yhtä suurta nautintoa kuin sen maku

+ En varmaan ole aivan täysin huono ihminen, kun kerran tunnen syyllisyyttä siitä miten niinkin pienet asiat saavat minut onnelliseksi

+ Pirkka vieköön kun mulla on hyvät hampaat!

+ Joululauluista sönkkääminen eilen toi joulun lähestymisen mieleeni

…jaa. No siinähän ne tais ollakin.

* * *

Vielä joulusta puheen ollen: kuinkahan monta kertaa, vaikka onkin a) käytännössä ammattipiirtäjä ja b) käytännössä rahaton, on mahdollista antaa itse maalattuja tauluja lahjaksi ihmisille ennen kuin se alkaa olla pottumaista? Olisiko minulla vielä muutama tilaisuus jäljellä…

Painukaa telvettiin

…te “Not Born to Rock” -ohjelman kehittelijät. Olen kuullut ohjelmanne idean, ja se on mielestäni halveksuttava. Stereotyyppisiä rockbändejä ei tarvitse valmistaa, niitä syntyy muutenkin ihan itsestään ja liiaksi asti.

Täällä rahtusen entistä suvaitsevammassa 2000-luvun maailmassa ei kukaan aivoilla varustettu ihminen mittaa muusikon uskottavuutta (fakta: jos tärkeimpänä päämääränäsi on uskottavuus, et ole uskottava — pikku vinkki vaan. Lukekaa tämä lause tarkasti ja kertokaa mielipiteenne: “Minun tavoitteeni on olla rock-uskottava.”) niillä asioilla joita Subin nettisivuilla olevassa esittelyssä ohjelman luvataan sisältävän. Mutta kuten sanottu, en ole nähnyt saati aio nähdä itse ohjelmaa enkä siis tiedä minkälaiseen koulutukseen NBTR oikeasti keskittyy — ehkä toisarvoiset asiat kuten poseeraaminen ja “rock-käytöskoulutus”, puhumattakaan niin vähäpätöisestä seikasta kuin pukeutuminen, onkin varsinaisessa ohjelmassa jätetty omaan alhaiseen arvoonsa ja työnnetty mainontaan vain huomioarvon vuoksi? Se ei kuitenkaan vaikuta päätökseeni suuntaan tai toiseen. Jätän NBTR:n katsomatta yhdestä ainoasta syystä:

LOKEROINTI vihastuttaa aina.

* * *

Olen olevinani laulaja. Karjuin vuosia aika rockmaisessa rockbändissä, samanaikaisesti opiskelin muutaman vuoden pop/jazz-laulua ja olin “perinteisessä” jazzbändissä laulunopintoihin liittyen. Lienee sanomattakin selvää, ettei kukaan kyseenalaistanut oikeuttani/taitoani/intohimoani harjoittaa jompaakumpaa musiikkityyliä vain siksi, että harjoitin myös toista. Sehän olisi ollut järjetöntä käyttäytymistä. Yhtä järjetöntä kuin ennakkoluulo, että rokkia soittavan/laulavan henkilön olisi pakko käyttäytyä tietyllä tavalla tai muuten ei saa rokkisoittolupaa. Eikös käyttäytymis- tai asenne- tai minkään muiden sääntöjen asettaminen häpäise rockin alkuperäisen olemuksen?
Ja auta armias jos syntyisi bändi joka soittaa sekä sitä “stereotyyppistä” rockia että vaikka soulia, tai sekä KLASSISTA MUSIIKKIA että rockia?! “Apua mihin tämmösen vois ees luokitella ja kenelle markkinoida?” Mitä helvettiä! Miksi muusikon olisi pakko profiloitua niin tiukasti? Olisiko musiikkityyli päätettävä heti soiton- tai laulunopettelun alussa, valinta hakattaisiin kiveen ja jos sitten haluaa soittaa jotain sen oman lokeronsa ulkopuolelta, pitääkin perustaa prkl “side project”-bändi? Haluan tähän maailmaan enemmän “Beckejä” jotka soittavat hip hopia, tukkarokkia, poppia, ihme piipitystä ja surinaa ja pörinää, kantria, folkkia, teknoa, ja ties kuinka montaa muuta musiikinlajia jotka heitä kiinnostavat — kaikkea ylpeästi sillä yhdellä omalla esiintyjänimellään, ellei samassa kappaleessakin.

* * *

Muuten, minulla on ikävä laulamista. Unelmabändini olisi juuri sellainen että voisin niiden kanssa laulaa sekä “äänivallirokkia” että jazzbiisejä. Mutta tyytyisin kyllä yhdentyylintallaajiinkin, minun tilanteessani ei voi vaatia kuuta taivaalta. Ja olisihan se tietysti kiva myös keikkailla välillä, mutta just nyt mulle riittäisi jo pelkkä yhteismusisointi. AaaÄÄeerrrrrh miksi minun täytyy olla tällainen epäsosiaalinen hyypiö etten tunne tarpeeksi muusikoita.

Kuvittelen että oisin multikiinnostuneessa bändissä ja me oltais jollain ihmeen kaupalla saatu pikkujoulukeikka joltain yhtä multikiinnostuneelta. Nyt ois tasan sopiva aika aloittaa treenaaminen sitä varten. Soitettais vaikka joululauluja ja big bandia (sitäkin voi jotenkuten soittaa standardeilla bändivarusteilla) ja suomirokkia, paria balladia unohtamatta. Ja jos itse saisin valita, lopussa mun lempparijoululaulu “En etsi valtaa, loistoa” *| vaikka jonain reggae-versiona… tai tosi räimemättönä**| … tai sitten perinteisemmin a cappellana.
HHHhhuoh…
Saahan sitä haaveilla.

…

*| Jälleen kerran: en ole uskonnollinen, juhlin joulua joulun kunniaksi. Se vaan on niin hyvä laulu.

**| “Räimemättö” on hei ihan kieliopillisesti hyväksyttävä yhdistelmä sanoista räime ja mättö. Niin ja “telvetti” on teeveehelvetti.

Lässyn lässyn lää

Tällaista lomanjälkeistä lärpätystä.

* * *

Pakko myöntää, että olen yksi paljonpuhutuista ”jouluihmisistä” (sanasta tulee mieleen kauhuelokuva, vaikka kyllä mulla pyörii aatokset kauhuelokuvien ympärillä muutenkin, sattuneesta syystä. …”The Christmas People” brrr…) mikä lienee pääteltävissä blogin tämänhetkisestä ulkoasustakin.

Rakkauteni joulua kohtaan ei sukeudu uskonnollisista syistä. Kiitos sulle Jeesuksemme, kallis vapahtajamme, kun sä tulit vieraaksemme ja keksit joulun. Teoriassa hatara (mutta käytännössä raudanluja) syyni juhlia joulua on, että kun joulu saapuu, tekee mieli juhlia. Jouluhan on lasten juhla, ja mikä minä olen ellen iso lapsi.

Olen perehtynyt myös jouluvihaajien argumentteihin, mutta ne eivät vielä ole vakuuttaneet minua. Kaupallisuus, stressi, epämiellyttävien sukulaisten pakkotapaaminen, rahanmeno, raataminen, pimeys, kylmyys jne. — kaikki vältettävissä. Paitsi pimeys ja kylmyys, mutta niitähän nyt ei voi dumpata joulun niskoille, kyllä ne tulevat muutenkin, oli joulu tai ei.
Monet kimpaantuvat joulun hehkuttamisesta välittämisen aikana, jolloin ihmisten pitäisi teeskennellä muistavansa lähimmäisiään — ”kun meidänhän pitäisi välittää joka päivä!” Mutta mikä ihmeen syy se on vieroksua joulua? Kai tällaisessa maailmassa pitäisi päinvastoin olla kiitollinen, jos on ihan koko joulu muistuttamassa siitä, että pitää välittää lähimmäisistä. Surullista joo, mutta minkäs teet.
Mutta aivan kuten minäkin olen immuuni joulun vastustajille, mikäpä heidänkään mieltään muuttaisi. Ja hyvä niin: maassa rauha ja ihmisillä vapaa tahto. (Ainakin toinen noista totta.)

5 ihanaa joululahjaa

1. Creative Zen Vision M (60GB) mp3- & videosoitin

On niin huippu, että eihän minun tarvitse tätä edes kehua.
Lahja tuli kaikkea muuta kuin yllätyksenä, sillä vertailin viikkokaupalla eri ämppärisoittimia ja pähkäilin mikä olisi minulle ehdottomasti paras vaihtoehto. Otin huomioon vertailussa peräti iPoditkin, vaikka en pidä niistä, piste. Näin kuluttajalampaan logiikalla sellaisen ostaminen tuntuisi virran mukana ajautumiselta, vaikka luoja tietää että ei Creativellakaan mitenkään huonosti mene liikevaihdon kannalta. Onneksi jopa puolueeton vertailu, niin puolueeton ja niin laaja kuin suinkin kykenin suorittamaan, osoitti, ettei minun tarvitse vieläkään turvautua iPodiin. Nyt kun värkki on oikeasti hallussani… tuntuu kuin deitti-ilmoitus ois tuonu superpotin kotiin.

2. Se, että Neloselta kävi käsky, että AMERICA’S NEXT TOP MODEL (Huippumalli haussa) on 8.1. uusin jaksoin alkava!!! Älkää nyt heti käykö tuomitsemaan. On monta syytä rakastaa tappohauskaa, karmivaa AnTM:ää. Syitä joista taatusti kirjoitan sitten kun nämä Suomessa näkemättömät jaksot alkaa.
Onhan se noloa paljastaa seuraavansa yhtään mitään tositv-sarjaa, mutta toisaalta voin puolustuksekseni sanoa, että todellisuus on kyllä näiden mallien maailmasta kaukana.

3. Tajuttoman tyylikäs ja ergonominen lattemuki, sopii käteen kuin nappi silmään

4. Disney Days -kalenteri

5. Kiloittain suklaata. Ei siihen kyllästy. Vaikka luulis kyllästyneensä niin vartin päästä tahtoo heti lisää. Eli hyvä että sitä riittää.

Muita ihania lahjoja olivat jouluisen punainen radio, kissapatsas, standardit kylpy- ja ihonhoitotuotteet, lukuisat leffaliput ja kerrasto joka on omiaan lumiurheiluun — jos tänne joskus oikein luntakin saadaan. Oli muuten muistaakseni ensimmäinen kerta elämässäni kun jouluna ei ollut lunta.

* * *

Ei lahjojen hinnalla OIKEASTI OLE mitään merkitystä. Ei annettujen eikä varsinkaan saatujen. Niinhän sitä luulisi, että kyseinen sanonta on keksitty yksinomaan lohduttamaan perheen lapsia kun nämä ostavat äitykälle ja isukille vuosi toisensa jälkeen alennus-cd-levyjä, esim. klassisen musiikin kokoelmia, tai virkkaavat muhkuraisia patalappuja, mutta uskokaa, se on totisinta totta. Esimerkiksi yksi parhaista lahjoista joita olen saanut (en nyt mene vannomaan sainko sen jouluksi vai syntymäpäiväksi) oli pieni, pehmeä, kannettava cd-kotelo kahdellekymmenelle levylle, eikä se varmaan voinut maksaa jossain Tiimarissa kuin muutaman euron. Tarkkanäköiseltä ystävältä sen sain, aikana jolloin mp3-soittimet eivät vielä kaunistaneet katukuvaa ollenkaan näin tiheään ja jolloin vuorottelin Kuopio-Jyväskylä -bussimatkallani noin kahta cd:tä Discmanissa. Sain ensimmäisen mp3-soittimeni vajaat kaksi vuotta sitten (sekin oli Zen), mutta sitä ennen yksikään saamani lahja ei ehtinyt olla pitempään ja ahkerammin käytössä!
Myöskin Saksassa asuvalta tädiltä joka joulun alla tuleva pontevasti kuplamuovilla topattu postipaketti saa aina yhtä hyppelyksiin, paljastuipa sisältä sitten sukkapari tai kuusenkoriste.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että rakastaisin Zen Vision M:ääni hiukkaakaan vähemmän.

* * *

Maailmankirjat ovat sitten menneet sekaisin: puhtaasti Saturday Night Live –vierailujensa perusteella Justin Timberlake on onnistunut saamaan sympatiani puolelleen. En ikinä ole ollut kiinnostunut Timberlaken musiikista, ja lisäksi pidin häntä vastenmielisenä — mutta se on ollut sen verran huvittava SNL:ssä, kolmessa jaksossa, joista kahdessa hostina, että eihän mies voi kokonaan kelvoton olla. Uskomatonta (että sanon tämän) mutta totta: ei hän ole paska laulajakaan.
So GIVE IT ON UP FOR HOMELESSVILLE.