Vetinen helvetti

Helvetti on liian voimakas sana, ihan taivaissahan minä olen viime aikoina ollut, mutta tätä seuraavaa te kotiväki ette kyllä usko. Viime viikon lauantaina mentiin porukalla koulun jälkeen (näin on, me ollaan koulussa lauantaisinkin, sillä vaikka tunteja ei ole, töitä kyllä on) keskustaan katsomaan Zombieland ja sade oli rankin koskaan kokemani. Itse sade ei ollut ongelma, mutta jostain syystä keskustassa muodostuu järkyttävämpiä lätäköitä kuin P-Vanissa — en tiedä johtuisiko korkeuserosta vai keskustan viemäröinnistä. Ensin kirosin mielessäni, ettei minulla ollut kumisaappaita. Jo parin minuutin päästä olin päinvastoin kiitollinen: kumpparithan vain vaikeuttaisivat uimista.

Kadut lainehtivat laidasta laitaan. Päälle päätteeksi Zombieland ei edes ollut kipinöivän loistava elokuva kuten muutama tuttuni oli etukäteen hehkuttanut! Pikkunäppärä, pinnallisesti, mutta täynnä kliseitä. Näyttelijöille peukut pystyyn, mutta leffa ei ollut puoliksikaan niin hauska kuin luuli olevansa. (Luuli ja luuli… Pitänee sanoa “kuin tekijät luulivat olevansa”.) Tämä pettymys kirpaisi normaalia enemmän kengät täynnä vettä.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: pääsin leffaillan jälkeen kuumaan kylpyyn. Ja mikä parasta, pääsen kirjoittamaan toisista viime aikoina nauttimistani elokuvista! Uusi koti ja kouluhommat vaativat myös huomiota, ja blogeroimiselle on yllättävän vaikeaa löytää aikaa, mutta liian kauan olen jo laiminlyönyt näistä elokuvista kiekumista. Vancouverin Spark -animaatiofestivaalistakin on jo reilu kuukausi! Viime vuonna en hennonut yksinäni lähteä Sparkiin (en vielä tuntenut luokkakavereitani tarpeeksi hyvin) ja tänäkin vuonna olisi pitänyt käydä paljon useammassa näytöksessä kuin vain yhdessä, mutta uskaltaisinpa sanoa, että jos kävi vain yhdessä näytöksessä, parempaa ei olisi voinut valita kuin The Secret of Kells. Melkein koko luokkamme oli menossa mukana, kuin myös enemmistö uusista ekaluokkalaisista. Toivon, että löytäisin elokuvaa paremmin kuvaavat sanat, mutta kyyneleeni riittäköön tällä kertaa: vollotin elokuvan itsevarmaa kauneutta ja haikeaa, henkeä pidätyttävää henkisyyttä ulos teatterista ja kadulle saakka.

“Kells” on irlantilainen (tai oikeammin, suurimmaksi osaksi irlantilaisin voimin tuotettu eurooppalainen) elokuva ja sen juoni kiertelee Irlannin kansallisaarteen, “Kellsin kirjan” ympärillä (anteeksi jos suomensin nimen väärin; minun on pakko tunnustaa, etten tiennyt koko kirjasta mitään ennen tästä elokuvasta kuulemista). Myös visuaalinen suunnittelu ammentaa esi(?)keskiaikaisista kelttiläisistä kuvituksista.

(Kuva The Secret of Kellsin pohjalta julkaistusta kuvakirjasta. Kyllä, Veli Aidan on prikulleen Willie Nelsonin näköinen)

Elokuvan tähänastinen levitys Pohjois-Amerikassa on ollut yksinomaan festivaaleihin keskittynyttä, esimerkiksi täällä Kanadassa sitä ei tule teatterilevitykseen ollenkaan (en tiedä näkyikö se teattereissa Irlannissa, mutta pakkohan sen on ollut!), joten sen näkeminen Sparkia isännöivässä, tutussa mutta aina niin vaikuttavassa Vancity-teatterissa oli mieletön kokemus. Arvelisin ettei sitä Suomenkaan elokuvateattereissa hevillä nähdä, mutta siellä Euroopassa on sentään mahdollisuus ostaa kakkosalueen DVD. Ykkösalueen DVD:tä ei ole tähän mennessä julkaistu ja luokkamme (valtaosan meistä ollessa elokuvan päätyttyä sumusilmäisiä Kells-fanaatikkoja) oli turvauduttava kyseenalaisempiin keinohin elokuvan hankkimisessa…

(...ja sitten yksi itse elokuvasta. Ihan totta, en laittanut traileria, koska Kells on niin suunnattoman paljon parempi kuin sen hömelö traileri. Lällällää!)

* * *

Joskus viime kuun lopussa taas näin Cloudy with a Chance of Meatballs, josta tuli yksinkertaisesti SUOSIKKIANIMAATIONI koko tänä vuonna. Pixarin Up :kin jäi lihapullien tomupilveen. Secret of Kellsiin sitä tosin olisi mahdotonta edes verrata, koska ne ovat niin suunnattoman erilaiset.

Perustuu nimellisesti johonkin lastenkirjaan josta en ole ikinä ennen kuullutkaan (taas! Tämähän alkaa käydä noloksi!), mutta asioista perillä olevien tahojen mukaan elokuvalla ja kirjalla ei ole juuri mitään yhteistä. Enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä leffan käsikirjoituksen ovat “kirjan pohjalta muokanneet” (käytännöllisesti katsoen kirjoittaneet) Phil Lord ja Christopher Miller, supermahtavan Clone High :n takapirut! Mutta tuokin tuli minulle täytenä yllätyksenä:
Ennen trailerin näkemistä ajattelin, että kuulostaapa tyypillisen säälittävältä tietokoneanimaatiolta. (Lue: melkein kaikki, mikä ei ole Pixarilta.) Sitten näin trailerissa ohikiitävän hetken, jolloin päähenkilö Flint Lockwood (äänenä dearest, dearest Bill Hader) pahoinpiteli tietokoneen näppäimistöä marionettinukkemaisilla nakkisormillaan vähän kuten Stephen Colbert Strangers With Candy -sarjassa, ja ajattelin “ehkäpä tää ei olekaan pöllömpi…” ja sitten katsoin elokuvan ja NAUROIN KURKKU SUORANA KOKO SEN KESTON AJAN ja sitten alkoivat lopputekstit ja näin Clone High -nerojen nimet, ja ajattelin “No ILMANKOS!!!” (Traileri ei siis tässäkään tapauksessa tehnyt elokuvalle mitään oikeutta.) Olen katsonut sen jo kahdesti ja aion käydä katsomassa kolmannenkin kerran.

Leffa on varsin erilainen kuin mitä olin huomaamattani ajan mittaan oppinut odottamaan tietokoneanimoidulta pitkältä elokuvalta. Jos olette katsoneet Clone Highta, saatte aika hyvän käsityksen Meatballsin huumorista. Juoni on aivan sitä sun tätä, mutta animaatioelokuvaksi sen tunnelma on uskomattoman spontaani. Mikä nautittavinta, se sisältää muutamia täysin katsojan kalloa helisteleviä visuaalisia hetkiä (jotka palauttavat mieliin amerikkalaisen animoidun komiikan kultakauden) ja vielä useampia samanmoisia aivottoman yllättäviä käsikirjoitusvitsejä.
Cloudy with a Chance of Meatballs ei yritä olla sen enempää eikä sen vähempää kuin hauskaa animaatiota. Ken jaksaa verrata samassa yrityksessä onnistuneita tuotoksia (sanotaan nyt esimerkiksi vanhoja WB-lyhäreitä, ja kyllä, jälleen Clone Highta …anteeksi tämä yliannostus) siinä epäonnistuneisiin (sanotaan nyt esimerkiksi Shrek 2 ja 3), osaa antaa asiaankuuluvan arvon sille, että Meatballs ylittää tämän virkistävän suoraviivaisen tavoitteensa. Se ei ole vain hauska: minun mielestäni se on ihan tappohauska. Ja — tämä sitten ei ole mielipide — tosi hyvin animoitu.

^Keksijä Flint pienenä — vooooooiiiii pyhät pyssyt! Mwah mmwah mwah! Muutamat elokuvan hahmodesignit muistuttivat minua kovasti lapsena näkemistäni nukkeanimaatioista: Pikku Kakkosesta ( Hupsis! ) ynnä muista, hieman jopa Muppeteista. Tämä tosin pätee vain miespuolisiin hahmoihin — valitettavasti. Meatballsin naispuoliset hahmodesignit olivat rakenteeltaan hyvin kaavamaisia ja …epäanimoisia.

Kiintoisa lisäyksityiskohta: Meatballsin säveltäjänä toimi Mark Mothersbaugh. Scorella oli paikoitellen suuri rooli ja musiikki hoiti hommansa, vaikka muihin kuuntelemiini Mothersbaugh-scoreihin verrattuna kappaleet olivat niin lyhyitä kestoltaan, etteivät tehneet suuren suurta vaikutusta. Elokuvan pääteema on yksinkertaisen tarttuva, suorastaan mieltäylentävä. Sitä kierrätetään huomattavasti, jokainen versio eri “tunteella” tulkittuna ikäänkuin uusi kappale — tosin sitä kuuntelee mielikseen useammankin kerran. Kokonaisuutena score ei missään nimessä yllä Mothersbaugh’n tavalliselle tasolle, mutta minkäänlaista valittamisen aihetta ei löydy.

Pari meidänluokkalaista, jotka myös rakastuivat Meatballsiin, varasivat teatterista elokuvan promomateriaalina toimivan katosta roikkuvan valtavan mobilen. Se saadaan meidän luokan seinäkoristeita kartuttamaan sitten kun leffateatteri ei enää tarvitse sitä! En malta odottaa.
Kuten ehkä arvasittekin, blogini otsikkokuvakin on tällä hetkellä Meatballs-teemainen, vaikkakin itse taiteilemani eikä napattu varsinaisesta elokuvasta. Taidanpa laittaa tähän blogiin kyseisen kuvan kokonaisuudessaan, vaikka se löytyykin jo luonnosblogistani ja vaikka aika nopee surkuli onkin… Hiiulihei (klikkaa jos jaksat):

* * *

Koulu- ja muita juttuja seuraa ihan kohta. Äh, semmonen kiire ettei ehdi blogata tarpeeks!

Distant lands and burning sands

Saanen aloittaa kerrankin virallisesti animaatio-uutisella: Pixar perustaa haarastudion Vancouveriin. Uuuuu! Stalkkailemaaaan…
Vaikka studion ideana on siirtää vain lyhytfilmituotanto Vancouveriin ja vaikka pitkät elokuvat kuuluvatkin pitkän tähtäimen unelmiini (ja vaikka jotkut ammattilaiset muistelevat ennakkotapauksia kuten halpatuotantoihin tuomittuja Disneyn haarastudioita ja niiden olemattomia “ylenemismahdollisuuksia” tärkeämpien tuotantojen pariin), eihän tässä fani voi muuta kuin hilpeytyä. Toivoa en heitä; sen perusteella mitä oon Pixaria seurannut, niistä lukenut ja opiskellut, henki on siellä vähän avoimempi. (Myös Disneyn hankittua Pixarin.)

Työlupahakemus meni läpi yllättävän nopeasti (olen kiitollinen!), joten tunsin velvollisuudekseni tällä viikolla aloittaa kesätyönhaun, mutta oon hakenut vasta paria paikkaa. Hain niihin netti-ilmoitusten perusteella (craigslist-sivusto on Pohjois-Amerikassa monen lähtöruutu etsipä sitten työpaikkaa, asuntoa, seuraa tai hylättyä tavaraa) — mutta näköjään ylitsevuotavan ystävällisistä työpaikkailmoituksista huolimatta hakijoille viitataan vasurilla jos ollenkaan, sillä meileihini ei ole muutamaan päivään kuulunut vastausta. Ei edes “kiitos kiinnostuksesta mutta paikka on jo täytetty” tai “kiitos hakemuksesta, me ilmotellaan sitten”. Kyseisissä ilmoituksissa ei mainittu sanallakaan että ainoastaan kelpuutetuille hakijoille vastattaisiin. Tästä lähtien täytyy kai ottaa se itsestäänselvyytenä. Toiseksi, tästä lähtien täytynee metsästää “Help wanted”-kylttejä kaupungilta pinkka CV-printtejä kainalossa.

…Jee, kuulen heränneen kämppiksen askelia yläkerrasta. Oon tässä vahingossa valvonut koko yön ja oisin tarvinnu mikrouunia, mutten viittiny hääriä keittiössä yöpalaa kun olisin herättänyt huushollin… Nyt voi lämmittää keittoo!

Nykyisinpähän olen siis yksi viidestä meidänluokkalaisesta, jotka pyörittävät LDC:tä, ja päätimme aikaisempien vuosikurssien viitoittamaan tapaan järjestää elävänmallinpiirustusta myös kesällä. Ne sessiot alkavat vasta kesäkuun alussa jotta kaikki saisivat vähintään kuukauden aivan rehellistä lomaa (vaikka kesäpiirustelu tietenkin on vapaaehtoista), mutta mallit päätettiin buukata jo tällä viikolla. Mallien saanti piti nimittäin varmistaa ennen kuin kesäsessioita pystyttiin kuuluttamaan ja opiskelijoille mainostamaan, ja mitä aikaisemmin tiedottaminen aloitetaan, sitä paremmat mahdollisuudet saada kävijöitä. Piirtäjiä ei kesäisin käy yhtä paljon kuin kouluvuoden aikana, mutta malleille täytyy luonnollisesti maksaa saman verran palkkaa kuin aina ennenkin, joten on tasapainoilua pysyykö LDC:n kassa kesällä plussan puolella.

Ja sitten tämän viikon vähemmän vaikuttavaan (kotimaassa blogia lukeville näet) animaatiouutiseen: Vancity -teatterissa (siinä ihanassa) esitetään tässä kuussa pari kiinnostavaa animaatioelokuvaa, kiintoisimpana kaikista Sita Sings the Blues. Itsenäisen Sita -leffan syntytarina (josta on kirjoitettu suht runsaasti animaatioblogeissa) on inspiroiva, ja monituisilla tekniikoilla toteutettu yhden hengen hengentuote voitti parhaan elokuvan palkinnon Annecyn animaatiofestivaaleilla 2008. Ymmärtääkseni sitä voi edelleen katsoa ilmaiseksi netissä, mutta itse en ole vielä tullut katsoneeksi vaikka kuulin tästä elävöittävästä animaattorin/tarinankertojan työvoitosta juuri nettijulkaisun alkaessa. Kyllä tätäkin huonompi syy kelpaisi uuteen vierailuun Vancity -teatteriin.

Ja Patrick O’Brianin The Nutmeg of Consolation taitaa olla A-M -sarjan tähän mennessä täydellisin kirja, juu.

Sukulaiset, lupaan ettei seuraavan blogimerkinnän välille jää näin ammottavaa taukoa. Olisin voinut jatkaa tämän merkinnän kirjoittamista huomenna ja tehdä siitä jättipitkän — tiedän että jatkan kuitenkin ihan samoista aiheista jauhamista — mutta päätin antaa armoa…

Minä haluan jäädä kouluun!

Portfolio harjoittelupaikkaa varten askarruttaa ja stressaakin jo, vaikka sen kokoamiselle on aikaa pari viikkoa. Don sanoi että Studio B:n väki on harjoitteluportfolioissa eniten hahmosuunnittelun ja poseerauksien perään, mikä on huono juttu sikäli että hahmosuunnittelu ei oo mun vahvuus, mutta hyvä juttu sikäli että poseeraukset (heti elävänmallinpiirtämisen jälkeen, tarkoitan) ON. Ikävä kyllä el.mal.piirustukseen ne ei kiinnitä kuulemma paljonkaan huomiota. Toisaalta, Don myös sanoi että kaikkein parasta olisi saada animointitaidot näkymään portfoliossa (jo ennen silmäystäkään näytevideoon), ja omalla kohdallani siihen tuskin olisi parempaa välinettä kuin croqit. Ehkä laitan yhteensopivia croqeja eräänlaisena kuvasarjana portfolion sivujen alareunaan… En vielä yhtään tiedä. Kehittelyä vaan.

Toinen melko hyvä juttu on, että saatan saada ihan mukiinmenevän layoutinkin portfolioon, sillä se, jota juuri nyt tunneille työstän, on alkanut innostaa mua — parempi myöhään kuin ei milloinkaan — ja vaikka se ei ole läheskään yhtä hieno kuin muiden meidänluokkalaisten leiskat, mulle se on kyllä huomattavaa edistystä. Siis perspektiivisäännöt ei huoleta mua yhtään — olis ihme jos en niitä tajuaisi ottaen huomioon että perspektiivi opetettiin jo kuviskoulussa kun olin (muistaakseni?) alle kymmenvuotias, enkä olis päässy Capilanoonkaan ilman sitä tietoa — mutta jos layoutin aihe ei mua kiinnosta, sen piirtäminen on melkoista piinaa. Ja kun mulla ei ole hajuakaan siitä, millaisille hahmoille tai millaiseen tarinaan tän layoutin olisi tarkoitus tulla, niin on vaikeaa loihtia siihen inspiraatiota. Kun meriasiat nyt kuitenkin tällä hetkellä nappaa, niin sataman irvikuvaa piirtelen, enkä ole ihan yhtä tuskissani kuin aikaisemmin layoutläksyjen kanssa.

Anteeks kun kirjoitan pelkästään koulusta; asia on vaan niin, että mun elämä on tän viikon ollut aivan pelkkää koulua. Tällä viikolla sain käsistäni hirmu työlään animointitehtävän, sen kahden hahmon dialogin. Valvottuja öitä ja liikaa muiden tuntien laiminlyöntiä, ottaen huomioon miten viimeistelemätön lopputulos oli…
Mutta tosi hyvä arvosana nelijalkaistehtävänannosta piristi jonkin verran. Jos siistin sitä hiukan ja teen toimeksiannon ulkopuolista työtä eli inbetweenejä (onneks niitä ei ole paljon sillä animoin Jolly Jumperin hyvin pakkomielteisesti jättämättä kuvitteelliselle inbetweenerille paljonkaan töitä), pätkä näyttää loisteliaalta demovideollani. Jollyn kasvonpiirteitä minulla ei ikävä kyllä ole aikaa lisätä.

2-hahmodialogivideoiden katsominen torstaina oli hulvatonta, ja torstaina saatiin myös tämän lukuvuoden viimeinen animointitehtävänanto. Koulu loppuu jo huhtikuun puolivälissä! Äääk että aika rientää! Mua oikeesti harmittaa että koulu loppuu kesäksi, ja että mulla on enää yksi lukuvuosi jäljellä tässä koulussa ja tässä seurassa. Huooookaus.
Kevään vika tehtävä kuitenkin on jälleen jotain superia. Siinä on käytettävä taas jotain olemassaolevaa hahmoa — Don “suositteli vahvasti” Stitchiä tai jotain Stitchin tyylistä, toisin sanoen pienehköä, normaalirakenteista/kiinnostavarakenteista (ei jotain muumia tai kananmunaa) ja liikkeissään dynaamista. Se joka ei keksi muuta hahmoa jonka Don hyväksyy, käyttäköön Stitchiä.

Tehtävän varsinainen toiminta ei ollut liian tiukasti määriteltyä. Hahmoa pistää (tai nipistää, tai puraisee, tai ampuu, tai pussaa tai muuten häiriköi) jokin pieni lentävä olio; hahmo hyppää ilmaan; sitten, lentävää kiusankappaletta huitoen, hahmo pakenee kuvasta. Oltava koomista ja tempo on erityisen tärkeää. Koko homma kestää n. kuusi sekuntia, mutta piirrosten on oltava viimeisteltyjä. Kohtaukselle on valittava nopeatempoinen taustamusiikki kokonaan ennen animoinnin aloittamista, ja musiikin olisi tarkoitus inspiroida animaatiota.

Onneksi keksin hahmon heti samana päivänä (Stitch on ihan kiva muttei lähelläkään kärkisijoja jos on mahdollisuus valita melkein mikä tahansa hahmo animoitavaksi koko jäljellä olevan kevätlukukauden ajaksi): The Incredibles (Ihmeperhe) -leffan Edna Mode. Jeeeee mahhtavaaa! Tästä tulee niiiin mukava tehtävä! Musiikki-ideoita mulla oli aluksi ihan liikaa, mutta kavensin niitä yritykseksi löytää jotain, joka sisältäisi vaskipuhaltimia ja olisi Incredibles-soundtrackin tyyliin dramaattisen svengaavaa. Olen aina ihaillut sitä, kuinka vapaa, herkullisen tarkka mutta notkea (kuin mestarivoimistelija) ja ilmaisuvoimainen/tulkitseva niinkin vaskipuhallinpainotteinen soundtrack osaa olla. Säveltäjäähän (Michael Giacchino) siitä on tietenkin kiittäminen. Tällä hetkellä kallistun animaationi musavalinnassa Leonard Bernsteinin suuntaan (Candide :n ripeimmät hetket tarjoavat hengeltään ja sävellyshetkeltään mun mielestä sopivaa säestystä lyhyelle Incredibles -tribuutilleni.)

Incredibles-soundtrackista puheen ollen, se on mun suosikki Pixar-soundtrackeista — kyllä, tykkään siitä jopa enemmän kuin Giacchinon Oscar-palkitusta Ratatouille -scoresta… Niin siis tota muistatteko kun kehuin Sarah Vowellin Assassination Vacation -kirjan äänikirjaversiota ja etenkin sen musiikkia? Giacchino sävelsi sen Tämä tapahtui sen jälkeen kun Sarah Vowell oli näytellyt Violetin (Suomessa Ilonan) roolin The Incrediblesissä, tietysti. Kivaa eiks? Haluatteko tietää millaista on olla minä? Päivästä toiseen tällainen trivia pitää pääni kiireisenä sen sijaan että miettisin tärkeitä elämänvalintoja.

No eiääh. Kyllä mä mietin ihan vähän syvällisempiäkin juttuja. Ne vain sattuvat kuulostamaan sitä tyhmemmiltä mitä kauemmin niitä yrittää pukea sanoiksi JA sitä paitsi liittyvät liian usein elokuviin. Kai mä yhden voisin koettaa:
[SPOILERIIIII!!!]

Katsoin taas kerran Master and Commander…ia juuri tänään ja tajusin että Calamy varmaan tappoi ensimmäistä kertaa omin käsin ihmisen (tai useamman) juuri hiukan ennen omaa kuolemaansa.

Uskoikohan Calamy Jumalaan ja taivaaseen? Uskoiko Calamy kuolemansa hetkellä joutuvansa helvettiin tapettuaan juuri vihollisen? Avasiko taistelu hänen silmänsä kenties jollekin muulle, maallisemmalle velvollisuudelle (vakaumukselle että jokainen laivassa suojelee jokaista laivassa viimeiseen hengenvetoon asti), vai oliko Calamyllä tämä velvollisuus sydämessään heti merille lähdöstään saakka? Osasiko hän suorastaan odottaa sitä? Kuinka paljon hän tiesi todennäköisestä kohtalostaan/suunnitelmistaan? Halusin aloittaa elokuvan uudestaan alusta, ja katsoa jokaisen Calamyn kohtauksen sillä silmällä mikä hänen henkilökohtaista velvollisuudentuntoaan ajoi, toisin sanoen mitä hänen filosofiallaan varustettu ihminen mahtaisi ajatella henkensä antamisesta sekä toisen hengen ottamisesta. Keskenkasvuisen kuolema on epäreilu, ja elokuvakerronta ohjastaa reaktioitamme katsojina, mutta niiskutamme Calamylle kun heti hänen vieressään on läjä aivan yhtä epäreilusti kuolleita, niin maanmiehiä kuin vihollisiakin. Olisi muuten varmasti kiinnostavaa nähdä koko elokuva ranskalaisten näkökulmasta kerrottuna, ranskalaiset päähenkilöinä — leffan loppu olisi hyvin mahdollisesti tasan yhtä villitsevä ja hienovaraisen huvittava.
Voisin listata kysymyksiäni muutaman kappaleen verran. Rakastan tätä elokuvaa eivätkä sen avaamat ajatushanat oikeasti ole yhtään niin masentavia kuin miltä juuri kirjoittamani saattaa kuulostaa. Se vaan antaa joka katsomiskerralla jotain uusia makuja, uusia suhteita ja uusia yksityiskohtia nautittavaksi. Uusia kysymyksiä, melko vähän vastauksia.

(Jotain täydennystä löytyy sentään kirjasarjasta. Mutta ei nimenomaan Calamyn suhteen. Sitä paitsi lukeminen herättää oman liudan kysymyksiä.)

Kohtaan kiinnostavaa väkeä ja luusereiden jälkiä

[Nyk. huom: Anteeksi sekä TAKAUTUVASTA että liian tiivistetystä kirjoittamisesta. Kiirettä pitää.]

Maanantaista: kävin keskustassa kattoon WALL-E:n, koska se ei pyöri enää P-Vancouverissa. Visuaalisesti (eli designin kannalta — käsittämättömän vaativa mutta yli odotusten onnistunut suunnittelu-urakka, kaikki ne robotit, logot, alukset, maisemat… PÄÄSSÄ PYÖRII) mahdollisesti kaikkein vaikuttavin tuotos Pixarilta tähän mennessä, mikä jo itsessään tekee WALL-E:sta Tapauksen, mutta juonen ja hahmojen puolesta “vain” erittäin hyvä — ei loistava. Puhun nyt kuitenkin Pixarin mittapuusta. Normaalien elokuvien mittapuulla se ON loistava, erityisesti tarinankerronnaltaan: ensimmäinen puolisko esitysajasta on lähestulkoon mykkäelokuvaa, ja mestarillista sellaista. En arvannut että Pixar-elokuvat pystyisivät monien hyvien vuosien jälkeen vielä näinkin suuresti yllättämään minut, mutta tällä vuosikymmenellä kokonaisen pitkän elokuvan dialogin karsiminen puoleen on niin haastava ja innostava päätös (sekä katsojana että animaatio-wannabenä), että Pixariin kohdistuvat odotukseni ovat jälleen kerran uudistuneet. Rima on tietysti noussut kaikille WALL-Ea seuraaville animaatioille.

Näin matkallani keskustaan Lonsdalen satamassa kaksi tyttöä sieltä ulk.maal.orientaatiosta, Lenan ja Tomokon, ja me sovittiin että voitais joku päivä mennä leffaan, ja vaihdettiin meiliosoitteita (kun en ole vielä hankkinut kännykkäliittymää), ihan tuosta vaan. Tänä iltana Lena meilas mulle että voitais lähtee käymään jossain torstaina. En tosiaankaan odottanut että löytäsin “tuttuja” näin pian! Tarkoitan että kyllähän mulla sellainen päätös oli että yritän tehdä tutustumisia, mutta olin kyllä sallinut itselleni paljon löysemmän aikarajan kuin heti ensimmäisen VIIKON. Olen melkein ylpeä itsestäni.

Kun tulin kotiin, meidän talon edessä tepasteli musta kissa, jolla oli puolikas häntä ja kaulassa vaaleanpunainen panta. Heti minut nähdessään se syöksyi jalkoihini kiehnäämään ja puski päätään kättäni vasten, ja käyttäytyi kuin olisi ollut paras kaverini aina!

Mutta se on surullista kyllä heitteillä. Alakerran asukkaat vaihtuivat, mutta vanhat asukkaat “eivät millään saaneet kissaansa suostumaan lähtemään mukaansa”, kuulin Ninalta. (Superluuserimaista käytöstä jättää KOTIKISSA taakse vaikka se ei ymmärtäisikään haluta lähteä!) Eikä vuokraisäntäväki voi ottaa kissaa koska sen heidän poikansa koira käy täällä vähän väliä. Surkea juttu. Peter on antanut kissalle tähän mennessä ruokaa, mutta kuten sanottu he eivät halua ottaa kotikissaa. En tiedä mahtaisiko alakerran uudet asukkaat ottaa kissan huolehtiakseen… Tuntuu vähän epätodennäköiseltä.

* * *

Tänään oli sitten ensimmäinen koulupäivä. Animaatio-opiskelijoiden oli tarkoitus tavata klo 12 “ekan vuosikurssin animaatioluokassa”, samassa jossa meidän tunnit oli kesäkurssilla, mutta vain puolet luokasta ilmaantui. Animaatio-ohjelman pääopettaja, Don, uskoi että poissaolevat olivat menneet Capilanon yleiseen orientaatioon animaatiotapaamisen sijaan; koulu oli antanut vähän vaikeaselkoisemman kaavan kautta tiedot niistä opinto-ohjelmista, joiden opiskelijoiden ei tarvinnut osallistua yhteiseen orientaatioon (yksi niistä animaatio) — ja vain ne, jotka seuraavat luokan blogia ja sähköpostia, olivat varmasti saaneet tiedon keskipäivän tapaamisesta. Mutta puuttuvat todennäköisesti saapuisivat kello yhden elävänmallinkurssille.

Don kiepautti meidät katsomassa kakkosvuosikurssin luokkaa, digianimaatio-opiskelijoiden luokkaa ja tietokonehuonetta — joka oli se sama missä meillä oli Flash-osuus kesällä, mutta melkein kaikkiin koneisiin oli asennettu uutuuttaan hohtavat Cintic-piirustusscreenit! Ne eivät ole kuten Wacom-tabletit (joissa piirretään hiirimattomaiselle tabletille), vaan screeneille piirretään suoraan elektronisella kynällä. Cintic on siis vielä kirjaimellisemmin “elektroninen kanvas” kuin Wacom-tabletti. Screenejä saattoi myös kallistaa melkein mihin tahansa itse haluamaansa kulmaan, piirustuspöydän tapaan.
Me ei tehty mitään sellaista kierrosta että esittäydyttäisiin toisillemme, mutta juttelin kyllä muutamankin uuden luokkakaverin kanssa jotka muistin joko ulkomaalaisorientaatiosta tai netistä. Ne muutamat vaikuttivat hyviltä tyypeiltä, ja muista en sitten vielä oikein tiedäkään. *|

…Elävänmallinpiirustuksen alettua ei nimittäin ollut kamalasti aikaa jutustella. Menimme luokkaan yhdeksi, ja totisesti, siellä oli loput vuosikurssistamme jo aloittelemassa. Myös Tim, joka oli viime vuonna kesäkurssilla kanssani. Piirustusluokassa oli istuimet joita kutsuttiin nimellä “donkey” — en jaksa selittää miltä ne näytti, otan kuvan joskus. Sellasia pieniä penkkejä joiden päällä istuttiin hajareisin, ja paperialustaa pidettiin sylissä. Opemme Moh(ammad) antoi itsestään aika tiukan vaikutelman, mutta tietenkin erittäin ammattitaitoisen. Soundbite kyseiseltä maahanmuuttajalta: “Kanadalaiset tapaavat usein aloittaa kritiikin antamisen sanomalla Tuo on hyvä, mutta. Minä taas yritän parhaani mukaan antaa kritiikkiä, josta on teille todellista hyötyä. Jos piirustuksenne ei ole hyvä, en sano niin. Sanon Tuo on huono. Mutta. “

Moh piti miniluennon siitä mistä nopean elävänmallinluonnoksen tekeminen kannattaa aloittaa, kävi pikapikaa läpi kurssisuunnitelman, määräsi meille kirjan Drawing on the Right Side of the Brain joko kirjastosta lainattavaksi tai ostettavaksi, ja antoi siitä kaksi ensimmäistä lukua kotiläksyksi. Jokaviikkoiseksi kotiläksyksi tulee myös vähintään kolme tuntia el.mal.piirustusta omalla ajalla. (Ensi viikosta lähtien sen voi täyttää animaatio-opiskelijoiden “Life Drawing Clubissa”, jota pyörittävät toisen vuosikurssin opiskelijat. Tällä viikolla täytyy kuitenkin vielä turvautua salapiirtämiseen kaupungilla tai johonkin muuhun elävänmallinkurssiin keskustassa…) Sitten piirrettiin kolme tuntia putkeen croqeja (vain pari viiden minuutin taukoa välissä), mikä oli kyllä siinä mielessä hyvä että piirustuskäsi vetreytyi, mutta vaikka kynänsuhistelu johtikin motorisella toistuvuudellaan lähes transsiin enkä ajatellut muuta kuin piirtämistä, vaihtelevat asennot vaativat minulta niin herkeämätöntä tarkkaavaisuutta, että olin rättiväsynyt tunnin jälkeen.

Minä ja Young Hee (jonka olin tavannut kans.väl.orientaatiossa) kävimme kirjastossa lainaamassa “Right Side”t. Koulun kirjasto on kiva.

Isoo telkkaria on ikävä. Mulla on omassa huoneessa telkku, mutta sen ruutu on pienempi kuin läppärissäni, ja mut on viimeisen vuoden aikana hemmoteltu niin pilalle etten oikein jaksa sitä katsoa.

…

*| Koetan hoitaa tän “oikee nimi eikä luokkakaverini osaa lukea mitä täällä heistä kirjoitan” -pähkinän siten, että yritän olla kertomatta heistä mitään sen kummempaa mitä he eivät ole itse esim. blogeissaan kertoneet (onhan nekin blogit joka tapauksessa koko maailman luettavissa) ja sanomatta mitään mitä en voisi sanoa heille itselleenkin kasvotusten.

EvoLUUtiota

(^Ohhoh, määhän kuulostan melkein ku Julmahuvin säämieheltä…)

Nopeaa toimintaa. Kipaisinkin Pixar: 20 Years of Animation -näyttelyssä heti torstai-iltapäivänä, päivää viime kirjoitukseni jälkeen, koska sattui osumaan ilmainen kyyti Helsinkiin niin sopivasti kohdalle. Tulin sieltä samana iltana pois joten käyntini sisälsi vain kirjakauppakäynnin ja näyttelyn.

Minulla on kova lukukuume, joten osittain siitä syystä en juuri nyt jaksa kirjoittaa yhtä yksityiskohtaisesti kuin tavallista, mutta se tuskin on suuri menetys — näyttelyn kuvaushan kertoo jo aika riittävästi mitä kävijän on lupa odottaa. Esillä on konseptitaidetta, ja kaikki asiaan jotenkuten tutustuneet tietävät, kuinka ihanaa se parhaimmillaan on.
Monimuotoisten luonnosten, piirrosten, maalausten ja storyboardien lisäksi saa tietenkin ihastella esimerkiksi Pixarin lyhytfilmejä (ei kuitenkaan aivan kaikkia), mallinnusnukkeja, videohaastatteluja sekä elämyksellistä lyhytelokuvaa “Artscape” (“Taidemaisema”), joka on eräänlainen animatic mutta konseptitaiteesta koostuva [Huom. Animatic on storyboardeista filmattu elokuvan visuaalinen luonnos, jossa on alustavat äänet mukana. Animatic tehdään monia muitakin elokuvia kuin animaatioita varten.], niin että sen katsominen oli kuin olisi astunut sisään kuvakirjan sivuille. Artscape pyöri erittäin leveällä screenillä pimennetyssä huoneessa, ääniefektit olivat tunnelmallisia ja sitä sai katsoa valtavissa Fatboy -säkkituoleissa rentoutuen. Se taisi olla yksi suosikkikohteistani näyttelyssä, Monsters, Inc.- ja The Incredibles -osastojen lisäksi. Tai eihän niitä suosikkeja voi valita, kaikki teokset olivat upeita — pidin noista eniten vain sen vuoksi että ne ovat elokuvina minulle hieman muita tärkeämpiä.

Pixarin uusimmista elokuvista, Ratatouillesta ja kesällä ensi-iltansa saavasta WALL-Esta oli esillä vähemmän taidetta kuin etukäteen toivoin. Ratatouillen kohdalla se oli pikkuruinen pettymys, mutta jos tämä kiertävä näyttely on koottu jo varmaan kaksi vuotta sitten, asia on ymmärrettävä.

Aion ehdottomasti käydä näyttelyssä uudestaan. Minunlaisilleni ihmisille se on tietysti jo itsessään aivan käypä matkan tarkoitus, mutta jos tavallinen ihminen sattuu muutenkin olemaan menossa Helsinkiin ei hänelläkään voi olla hyvää syytä jättää näyttelyyn menemättä. Kolme tuntia hujahti ohi kuin huomaamatta!

Myös kirjakauppakäyntini oli ilo. Good Fellowsiin en ehtinyt, mutta Stockmannin liepeillä sijaitsevasta Akateemisesta kirjakaupasta (jonka tunnelma ja valikoimat ovat viehättävät ja lähes aina osa Helsinginreissujani) ostin parin Aubrey-Maturinin (jatkoa, jatkoa, jatkoa… pakko päästä lukemaan jatkoa…) lisäksi kirjan, joka oli ollut tähtäimessäni edellisestä käynnistä lähtien. Epäilemättä hienoin tänä nuorena vuonna hankkimani kirja.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Jean-Baptiste de Panafieu & Patrick Gries:
Evolution in Action
– Natural History through Spectacular Skeletons

Kuvat © Éditions Xavier Barral
Hirrrmu iso ja upea valokuvapainotteinen kirja, jonka aiheena ovat selkärangallisten eläinten (siis harvakseltaan myös ihmisten) luurangot sekä niiden lukuisat yhteneväisyydet. Teksti, vaikkakin suhteellisen kiintoisaa eikä liian pitkäveteistä, jää tarkoituksella toissijaiseksi. Edustettuna on mieletön määrä eläimiä, ja mustavalkovalokuvat ovat kauniita ja tarkkoja, mutta kirjan suurin valtti on se, että luurangot on kuvattu kokonaisina ja realistisissa asennoissa — jopa “liikkeessä”, eli aseteltuina esim. juoksuasentoon tai loikkaamaan. Aivan kuin niillä edelleen olisi sisuskalut ja iho, turkki, suomut tai sulat. Luurankoratsastaja laukkaavan luurankohevosen selässä on vasta alkua: saalistavat kissaeläimet, notkeat kädelliset, lentäväiset sekä hyvin säilyneitä hampaitaan esittelevät krokotiilit saavat ällistyttävässä uskottavuudessaan leuan loksahtamaan. Kuvien luurankoja, kuten tätäkin entistä simpanssinpoikasta, on vaikeaa olla pitämättä elävinä.

(Anteeksi heijastus alavasemmalla, kokonaan minun syytäni.)
EiA lietsoo piirustusintoa. Täytteidemme rakenteellisen samankaltaisuuden pänttääminen auttanee eläinten hahmottamisessa.
Kirja oli kalliinpuoleinen kuten kuvakirjat yleensä, mutta silti, vaikka kaikki kirjaostokseni ovat tietenkin minulle elintärkeitä, tästä voin kerrankin sanoa että lähes välttämätön muillekin. Jos eläimet kiinnostavat hiukankaan. Piirtämisen tai luurankojen kiinnostaessa sitäkin parempi.

“Meillä ei ole aikaa harrasteille, hyvä herra!”

“We do not have time for your damned hobbies, sir!” Kappas kummaa kun blogerointi alkaa jälleen Master and Commander…in merkeissä (muistuttaisin vain että Maikkari uusii kyseisen elokuvan tämän viikon lauantaina, siinä siis yksi tilaisuus tarkistaa puhunko puuta heinää leffan laadusta)…
Piirustusprojektin päätyttyä siunaantui heti perään pari uutta samanmoista, ryppäinä kun tuppaavat tulemaan. Sitten voi taas olla viikkoja hiljaisempaa. Kuuluu työnkuvaan. Niinpä omat raapustelut jäävät tällä haavaa taas elävänmallinkursseille.

Aivoteolliselta, jolle olen kuvituksiani tehnyt, on todennäköisesti tulossa yhä enemmän ja erilaisempia piirustus- ja kenties jopa hahmosuunnitteluhommia. Tulevat tehtävät kuulostavat aika mielenkiintoisilta, ja saattaisin tulla ideointiprosessiin mukaan aikaisemmassa vaiheessa kuin vasta kuvituksessa. Tästä lähdetään testaillen. Nuo hommat olisivat melkoinen onnenpotku, kun ei tarvitsisi hakea jotain “oikeaa” työpaikkaa (ei sillä etteikö Aivoteollinen olisi oikea työpaikka, mutta ajauduin siihen jotenkin siten ettei se tuntunut miltään työnhakuprosessilta vaan onnekkaalta sattumalta). Teen kyllä todellakin mieluummin ATT:n satunnaisia toimeksiantoja kuin väännän jotain käyntikortteja aloittelijana mainostoimistossa. Varsinkin tässä tilanteessa, kun on tuota animaatiosäätöä.

Argh. Sain vasta eilen kuulla, että Pixar: 20 Years of Animation (20 vuotta animaatioita) -näyttely saapuu Helsinkiin, Taidemuseo Tennispalatsiin! Ja sen avajaiset olivat tänään!
Avajaistilaisuudessa oli haastelemassa yksi Pixarin visuaalisista suunnittelijoista, Harley Jessup, ja esitettiin The Pixar Story -dokumentti, joka ei ole teatterilevitykseen tulossa, vaan näkyilee vain alan festivaaleilla. Voihhhhh! Vaikka olisin porhaltanut äkkiseltään avajaisiin en usko että millään olisin mahtunut dokumenttinäytökseen tai sitä edeltävään puhetilaisuuteen, koska siihen on saanut lunastaa lippuja jo 21.1. lähtien ja kyllähän Suomessa kiinnostuneita riittää. Ensimmäistä kertaa elämässäni pikkuisen harmittaa etten asu Helsingissä.

Olisihan minun Pixar-fanina (jopas oli iso yllätys) pitänyt tietää näyttelyn tulosta Suomeen aikaisemmin, ja syy on tietenkin täysin omani. Mutta puolustuksekseni täytyy sanoa, että kun kuulin näyttelystä keskellä kesää, kävin lukemassa sen tiedot Pixarin omalta nettisivulta jossa menneiden näyttelypaikkojen lisäksi listattiin vain kaksi seuraavana vuorossa olevaa näyttelyn kiertue-etappia — ei kaikkia tulevia. Luulin että siinä lueteltiin kaikki kiertuekaupungit, eikä Suomea surukseni tosiaankaan listassa näkynyt, vaan viimeisenä (tai se siis oli senhetkinen luuloni) mainittiin Melbourne, Australia.

Mutta vaikka dokumenttia ajattelenkin kaiholla, niin eiköhän se jonakin päivänä myyntiin saada. Ja jos käy epäinhimillisen hyvä tuuri, näen Harley Jessupin tai jonkun muun Pixarin monista isoista tekijöistä joskus toiste.
Onhan onni, että näyttely sentään tuli Helsinkiin (ainoana etappina Pohjoismaissa) ja viipyy niin pitkään, että siellä ehtii käydä ihan useampaan kertaan (kuten luultavasti käynkin). Käykää kaikki! Ja pankaa merkille oheistoiminta kuten Pixarin pitkien elokuvien suomeksi puhuttujen versioiden näytökset Tennispalatsin Finnkinossa lauantaisin.

Naisia, miehiä, lapsia, rottia

Tänään menin vihdoin katsomaan Ratatouille :sta sen suomenkielisen version. On kyllä yhä nälkä nähdä enkkuversio toistamiseen ja mahd.pian, mutta se ei edes pyöri vielä Jykylässä. Suomiversio jäi pikkuisen laimeammaksi, mutta lievitti silti tosi hyvin ikävää. Mikä huomattavinta, minulla oli ensimmäistä kertaa mukana oikea lapsikaveri!! Taneli 5 v. uskallettiin antaa hoiviini elokuvareissulle ja kaverin teatterikäyttäytyminen oli esimerkillistä.

Ilman muuta olisin kehdannut mennä katsomaan suomiversion yksinänikin. Ja ilman muuta olisin ostanut Ratatouille -popcornaterian keräilymukilla yksinänikin. Vaikka tuo kuulostaa liialta vakuuttelulta, kuka tahansa ystäväni voi antaa siitä luonnetodistajanlausunnon. Oli kuitenkin virkistävää tehdä kerrankin siten kuin yleensä oletetaan tehtävän eli mennä “lastenleffaan” oikeasti lapsen kanssa. Kyseinen nimitys ei muuten kuvasta omaa mielipidettäni, sillä eihän kyseessä ole elokuva josta pelkät lapset kykenisivät nauttimaan. Sitä paitsi varsinaisia ensisijaisesti lapsille suunnattuja elokuvia, saati sitten kohderyhmään katsomatta kaikkia ANIMAATIOITA, automaattisesti alempiarvoisina elokuvina pitävät ihmiset ovat vain raukat sattuneet katsomaan täysin vääriä leffoja. Mutta tästä aiheesta nariseminen lieneekin parasta siirtää johonkin toiseen blogimerkintään ellei jopa omaksi mutinaksi.

Jännitti sen puolesta alkaako minua jälleen itkettää ja joudun selittelemään kaverille että miksi silmäni vuotaa, sillä en ollut varma pysyykö se filmissä perässä sen verran että oivaltaa loppukohtauksiin kulminoituneen ylenpalttisen liikuttavuuden, mutta onnekseni — no, vaikkei lapsikaveri minun kenties haluaisi asiaa toitottelevan, hän tajuaa tunteellisuuden päälle.

Tämähän on aikamoista toistoa mutta en voi muuta kuin ihmetellä, kuinka korkealle Pixar oikein kykenee rimaansa nostamaan?! Vaikka Pixar-leffojen taide palvelee tarinaa eikä päinvastoin, eli tarinat olisivat varsin nautittavia vaatimattomammallakin taiteella toteutettuina, niiden ylivertainen visuaalinen kekseliäisyys kohottaa ne vielä suuremmiksi mestariteoksiksi. Se, miten animaatioteknologiaa käytetään vastaa paljon enemmästä kuin se kuinka edistynyttä käytetty teknologia on.

Käsikirjoitukseen panostaminen taas takaa, että elokuvat tulevat säilyttämään klassikkoasemansa vielä animaatiotekniikan kehitysharppausten jälkeenkin. Yhdenkin kerran Monsters, Inc.in katsonut saa taatusti palan kurkkuunsa ajatellessaan Boon ja Sullyn pakahduttavaa ystävyyttä, ei Sullyn supertarkasti animoitua turkkia (tai mistmää tiedän, kaikillahan on omat mieltymyksensä), mutta sillä on tunnelman luomisessa valtava vaikutus.

Yritän vain — äh, ilmaista, että tapa jolla jonkin leffan hahmot on suunniteltu — ei fotorealistisesti vaan USKOTTAVASTI — ja laitettu liikenteeseen, olivatpa ne sitten ihmisiä tai leluja tai pingispallosilmäisiä jyrsijöitä, vaikuttaa siihen kuinka hyvin katsoja saa niihin yhteyden. Kun Remyn pieni rotan sydän lyö tiuhaan väristen turkin alla sen päättäessä palatako Linguinin luo… Jään sanattomaksi. Sekä suomeksi että englanniksi.

* * *

Leuassani itää jääräpäisesti yksi selkeästi tavallista karkeampi ja kasvuintoisempi karva. Kitken sen uskollisesti ja se kasvaa aina samanlaisena takaisin. Mussa on näköjään testosteronia tasan sen yhden partakarvan verran. Mua se ei tietenkään haittaa. On sitä oudompiakin ihmisillä, ja on jotenkin mielenkiintoista kun joka kerta sen pikkuisen harjaksen kiskaistuaan sitä miettii, että “jaa tämän tuntuinen ja värinen parta minulla siis kasvaisi, jos olisi osunut Y-kromosomi kohdalle. Olisinpa aika olkiviikinki.”

Ostin Egon!

[Varoitus: turhin merkintä koskaan]

…Siis pikkuisen pehmo-Egon! Ratatouille-elokuvasta tutun. Metropolis-ostoskeskuksen Disney Storesta.
Metropolisin Disney Storessa ei ollut valitettavasti muuta tarjolla kuin leluja ja vaatteita (ei mitään kirjoja, levyjä tms.), mutta oli niillä kyllä niin ihania Nightmare Before Christmas -keramiikkamukeja ja -figuureja, että jos olisin voinut varmasti uskoa niiden kestävän lentomatkan Suomeen, ne olisivat olleet ykkösvalintani. Pehmolelujen puoleen käännyin siis ensin vähän vastahakoisesti, mutta Egon omistaminen taskukokoisena pikkunukkena oli vastustamaton houkutus. Ihmishahmot olivat minusta Ratatouillessa varsinaista päähenkilöä kiinnostavampia kaikin puolin, niin luonteiltaan, ulkonäöltään, roolituksiltaan kuin tarinallisestikin, ja Anton Ego oli niistä heittämällä suosikkini. Ikioma Ego! Se näyttää kyllä varsin erilaiselta kuin elokuva-Ego mutta ei paljon haittaa kun se kerran näin ihana pehmis on. Otan tämän samperi käsimatkatavaroihin mukaan! Voin näytellä sen avulla arvion lentokoneruoasta.

Ja on vain huvittavaa kanniskella Egoa matkassa. “Minua ei liian isosta egosta voi syyttää! …se kun mahtuu taskuuni.” Hehheh! — joo joo, lopetan lopetan.

Hmm. Pehmo-Ego näyttää jotenkin Pete Townshendilta.

Viikonlopun olin hieman maissa animaatiokurssin loputtua, ja sitä paitsi väsynyt viimeisen viikon piirustusurakan jälkeen. Olin sisällä ja enimmäkseen nukuin. Sunnuntaina soitto kotoa tosin piristi.
Sunnuntaina Greenitkin tulivat takaisin. …Siinä kaikki.
Kävin Metrotownissa sijaitsevassa Metropolisissa eilen, ja löysin Egon lisäksi pari mahtavaa vaatekappaletta, sekä kaksi DVD-pläjäystä: Wonderfalls (kaikki jaksot) ja Wonder Showzen (kakkoskausi). Ensimmäinen on eräs ehdottomista tv-sarjasuosikeistani, niin monesta syystä etten edes näin keskellä yötä jaksa listata, mutta tärkein syy on aivan superi päähenkilö, jota osittain ihailen, osittain säälin ja suurimmaksi osaksi kadehdin. Wonderfallsin ennenaikainen kuolema surettaa minua enemmän kuin kenties minkään muun sarjan. Wonder Showzen taas on MTV:n eräänlainen parodia Sesame Streetistä ja jenkkilastenohjelmista yleensä — tutustuin siihen tämän reissuni aikana Tylerin ansiosta, ja se on oksettavan hauska, ja tartuttanut minuun jo useamman nerokkaan repliikin joiden nerokkuutta ei valitettavasti ymmärrä juuri kukaan muu. But you can ask Tyler what’s the difference between special and wonderful!

En itse asiassa tiedä soittaako kotona oleva DVD-soittimeni muita kuin kakkosalueen levyjä (sain sen lahjaksi eikä mulla oo mitään hajua sen specseistä! Kyllä, sain DVD-soittimeni lahjaksi! TIEDÄN!! ), mutta toisaalta kyseisiä sarjoja ei ole saatavana kakkosalueen levyinä, joten eikös se ole parempi omistaa ne vieraassa muodossa kuin ei lainkaan. Ja pystynhän mä kattoon niitä tietokoneella. Pitää kyllä testata ne DVD-soittimellakin… En vaan oo ehtiny koskaan kokeilla käyvätkö muiden alueiden levyt siihen. Jos ei käy, pitää kysyä jotakuta sähköpeukaloa laittamaan se ruotuun. Koko aluekoodisysteemi on järjetöntä p**kaa.

Tässä nyt ei oo taas päätä eikä häntää… Mulla on enää kaksi täyttä päivää Vancouverissa enkä oo käyny missään erikoisessa paikassa. Reissu tuntuu loppuvan kesken. En ehdi edes nähdä kaikkia elokuvia jotka vielä pitäisi. En ole ottanut päivääkään rannalla aurinkoa. Ja matkatavarat sen kuin lisääntyy enkä oo vielä uutta matkalaukkuakaan ehtiny ostaa ja apuva apuva.

Mutta tiedän käyväni täällä aivan ehdottomasti vielä joskus, päädyinpä sitten Capilano Collegen opiskelijaksi tai en.

Neil: “Surprise!”

Mike: “Neil, it’s very rare that you interest me but today you have. Why do you keep coming down here with a cake and saying surprise?”
Neil: “It’s my birthday.”
Mike: “Now, you knew that anyway and we don’t care, so where’s the surprise?”

–The Young Ones, “Summer Holiday”

Aamulla cowboy-tehtävän palautus. Palautettiin siis sekä valmiit hahmot että kaikki luonnokset joita tehtävän kuluessa oli syntynyt. “Todelliset toimeksiannot on juttu erikseen, mutta mä en välitä vaikka teillä ois kuinka iso kasa luonnoksia, mä haluun nähä ne kaikki”, sanoi Colin. Sitten se ohjeisti meille seuraavan tehtävän jotta kaikilla ois hommaa sillä aikaa kun se penkoi meidän cowboy-piirrosten läpi nurkkapöytänsä (Kim oli ollut poissa vain eilisen) ääressä.

Piirtelimme hirviöitä (tyyli täysin vapaa), ja iltapäivä oli tarkoitus pyhittää yhden örkin loppuun hiomiseen sekä ex tempore -rakentavaan kritiikkiin Colinilta. Aamupäivän ajan se kylläkin kritikoi cowboy-tehtäviä. Se tuli kohteliaasti kysymään kaikilta vuorollaan oliko piirtämisemme sellaisessa vaiheessa että ehtisimme jutella sen kanssa — khihihi mitä geek appealia! (<- Tuo — kuten pitäisi olla sanomattakin selvää — on kehu.)

Minulla on kyllä yhä hiukan ikävä Darrenin äkkiväärää vitsailua, näillä tunneilla kun huumoripuolen hoitaminen näyttäisi lankeavan opiskelijoiden hennoille harteille. Colin keskittyi punastelemaan ja vääntelehtimään vaivautuneena, vaikkakin viehättävästi, Dougin (Colin = punainen vaate, Doug = härkä) joka on Colinia reilusti vanhempi vaatiessa käyttää tästä nimitystä sir.
Ai mutta oho, vuoroni koitti.
[Varoitus. Niin, siis onko mu aivan aina pakko mainita täällä jos joku sanoo mun töistä jotain mukavaa? No samperi, tää on mun blogi, ja vieläpä matkablogi alias NSC (notoriously shite content). Aloita oma jos ei kelpaa.]

“Sulla ei siis ole yhtään animaatiotaustaa? Aika uskomatonta. Nää on nimittäin todella hyviä, luonnokset kans. Sen mä vaan näihin lisäisin, että kädet, ja kasvonpiirteistä silmät ja suun, vois piirtää selkeämmin — selkeämmillä viivoilla siis. Vaikka nää onkin rough character designeja, noiden muoto merkitsee kuitenkin aika paljon. Ihan erityisen hyvä että oot tehny näin paljon luonnoksia.”
Oloni on ollut tän reissun aikana kummallisen tuottelias, varsinkin koulussa ollessani. Kun istahdan piirtämään, niin jotain tulee heti paperille. Se voi tietysti olla jotain aivan surkeaa, mutta tuntuu hyvältä voida vaan tuherrella estoitta. Luokkahuoneemme on sitä paitsi erittäin viihtyisä, opiskelijoiden kanssakäyntiä edistävä ympäristö piirtämiselle.

“Aloitatko sä animaatio-ohjelmassa tänä syksynä?”
Sanoin että en, koska en ollut asiasta varma keväällä, mutta haen melko varmasti ensi vuonna.

Alan uskoa, että täytyy mun vähintään kokeilla. Näiden kurssien, kaiken täällä näkemäni ja oppilaiden puheiden perusteella Capilano tuntuu hyvältä paikalta, tulen joka päivä kouluun innoissani ja tekeminen on joka päivä niin kiehtovaa, että ehkä tämä ei sittenkään ole pelkkää alkuihastusta. Vasta keväällä kuitenkin nähdään, miten paksuun byrokratiamuuriin sitä joutuu päätänsä lyömään, ja onko mulla tarpeeksi sisua lähteä, ja mikä mun rahatilanne on, ja JA JAJAJAJA. Mutta hakeminen (hyväksyminen, lähdöstä puhumattakaan, on sitten ihan eri päänsärky) alkaa tuntua selviöltä.
Turun animaatiokoulutuksesta täytyy kyllä hakee lisätietoa, mutta tän kokemuksen perusteella on aika vaikea uskoa, että se sopisi mulle Capilanoa paremmin. British Columbian kouluista olisin ihan ensisijaisesti hakemassa Capilanoon paitsi koulutuksen laadun, myös sen suht. lyhyen keston vuoksi. Muut hyvät Vancouverin alueella sijaitsevat koulut ovat myös aika lailla kalliimpia.

Hirviötehtävä oli jälleen uusi yllätys. “Hirviöitä, äääh, enhän mä osaa mitään hirviöitä piirtää.” Mutta sitten alkoi kynä luistella ja luonnoksia syntyi sivukaupalla, ja päälle päätteeksi aloin tuntea kiintymystä olioihini aivan kuten cowboy-tehtävän kestäessäkin. Ja oi että kun piirtäminen voikin olla mukavaa!

Lisäksi lueskelin niitä Pixar-taidekirjoja joita en eilen ehtinyt. Varsinkin Finding Nemo -kuvitukset saivat hymyn suupieliin ja pään pilviin, enkä voinut olla ajattelematta miten taivaallinen voisi konseptitaiteilijan ammatti olla.
Käväisin kotimatkalla toiveikkaasti vilkaisemassa Big Pete’s -sarjakuvakauppaa, mutta olin lähtenyt koulusta myöhään, ja kauppa olikin ehtinyt sulkeutua puoli kuudelta.

Oli syntymäpäiväni, joten paistoin kotona pannukakkuja. (Sain toki päivän aikana myös hyvän synttärin toivotuksia niiltä harvoilta koulukavereilta, joille olen tullut täällä ollessani merkkipäivästäni maininneeksi.) Ei mitenkään erikoista, mutta tämä koko reissu onkin jo paras synttärilahja, jota olisin ikinä voinut pyytää.