Pahvi herää

Huh huh, pisin bloggaustauko koskaan. Mutta yritän tehdä paluun pian. Sukulaiset tietää kaikki vaiheeni muutenkin, mutta muille lukijoille kuin sukulaisille summaan tässä nopsaan, että olen edelleen Vancouverissa. Olen ollut töissä parissa Flash-studiossa animoimassa, ja vapaa-aikani taas vievät sarjakuvat.
Aika pian on toivoakseni tulossa tarkempaa postailua. Ihme jos tosin kukaan on jaksanut tarkistella uinailevaa blogia tähän saakka 🙂 mutta itellenihän tätä enimmäkseen kirjoittelenkin. Ei ku ens kertaan!

Ai etteikö yks pääsky kesää tee

Tervepä taas. Jatkan sillai lennosta, sitten edellisen merkintäni on nimittäin ehtinyt tapahtua niin hurjasti tärkeitä asioita ettei ole aikaa edes jäsennellä eikä miettiä uutisoinnin kronologista järjestystä…

Tottahan minun täytyy Vancouverin parempia puolia hehkuttaa. Miksi minä muuten täällä olisin? Vaikka onnellisimmaksi minut täällä tekevät yksityiskohdat (kaverit, lempiravintolat jne.) yksi vastapaino edellisen merkinnän valitukselle on melko iso tekijä. En tiedä johtuuko tämä oikeasti tämänhetkisestä ympäristöstäni, vai onko kyseessä muutos joka olisi tapahtunut minulle ajan mittaan automaattisesti, mutta täällä tuntuu täysin normaalilta hehkuttaa itseäni ja saavutuksiani (vai sanoisinko ”leijua”?). Ei sokeasti — joku raja se Pohjois-Amerikkalaistenkin itsetunnolla täytyy olla.
Mutta jos täällä työpaikkaa metsästävä henkilö sanoo ystävälleen vaikkapa ”en oikein tiiä kannattaako mun tota paikkaa hakeakaan, varmaan yli puolet hakijoista on paljon kokeneempia ja taidokkaampia kuin minä”, niin ystävä katsoo sitä pitkään ja vakavissaan ja ehdottaa sitten ammattiavun hakemista. Enkä tarkoita ammatinvalinta-apua, vaan TERAPEUTTIA. Muutama vuosi sitten olin tuossa hypoteesissa ensinmainittu henkilö, nykyisin olen lähempänä viimeksimainittua.

Kuten sanoin, Vancouver ei välttämättä ole tästä muutoksesta yksinään vastuussa — olihan jo minun tänne tulonikin selvästi jonkin alkavan itseluottamusvaiheen ansiota. Mutta mainittu mielentila on puolueettomien havaintojeni mukaan täällä enemmän sääntö kuin poikkeus. Onneksi ei ärsyttävällä tavalla: enimmäkseen vain siten, että jos joku vähättelee itseään, paikallinen heti äkkää sen. Suomessa se on ikään kuin hyväksyttävämpää, mutta täkäläinen katsoo vinoon: miksi ihmeessä, jos ylipäätään päätät vääristää totuutta, vääristät sitä itsellesi vahingollisella tavalla? Sano suoraan vain, jos jotakin osaat. Mitä haittaa siitä voisi olla? Pelkäätkö että jollekulle tulee paha mieli siitä, että osaat enemmän kuin he tai olet tehnyt enemmän? Silloin se on kyllä ihan sen kadehtijan mielenterveysongelma. Jos kadehtija säästyisi sinun hehkutukseltasi, jonkun muun saavutukset saisivat hänet kuitenkin maihin.

Jotenkin silloin muutama vuosi sitten esim. graafikontöitä etsiessä ei tuntunut maksavan edes vaivaa listata kykyjäni, ajattelin usein vain automaattisesti että miksi yrittäisinkään, kun joku toinen on kuitenkin parempi? Toisaalta animaatio ja muut tällä hetkellä metsästämäni urapolut motivoivat minua rutkasti enemmän kuin mainostoimisto- ja nettisuunnittelupaikat.

* * *

Mutta mutta! Mitäs on tuo puhe pääskyistä otsikossa? Alkuun täytyy selittää, että koska en ehtinyt moneen kuukauteen blogata, tätä blogia seuraavat sukulaiset säästyivät pitkältä, turruttavalta ja ensisilmäyksellä turhalta työnmetsästykseltä. Koko tämän vuoden alkukuukaudet ihmettelin, miksei minua animaatiotöihin huolittu ja murehdin pitkäaikaisen oleskelulupahakemuksen läpipääsemättömältä näyttävää paperisotaa. Kanssani samanaikaisesti valmistuneet luokkakaverit olivat jo korvia myöten työelämässä, kun taas minua studiot eivät jaksaneet palkata koska en ole Kanadan kansalainen ja animaatiostudiot joutuisivat siis maksamaan enemmän veroja (tai jotain sellaista) palkatessaan minut, kuin jos palkkaavat kanadalaisen. Tiedän vähintään yhden studion josta olisin saanut töitä heti valmistuttuani JOS minulla olisi ollut kansalaisuus. Ratkaisun luulisi olevan helppo: hae kansalaisuutta. Mutta kansalaisuutta tai vastaavaa hakevalla täytyy olla rutkasti koulutustaan vastaavaa työkokemusta Kanadasta, eikä työkokemusta saa kun paikalliset eivät budjetin takia halua palkata määräaikaisen oleskeluluvan omaavia… Enempää en jaksa selittää. Byrokratia rassaa. Siirryn tarinan kiinnostavampaan vaiheeseen.

[Kuuntelen muuten juuri kirjoittaessani Thor -soundtrackia. On Kenneth Branaghilta saatu odottaakin uutta elokuvaa, ja vaikka pinnallisin puolin Thor poikkeaa Branaghin ”omasta” tuotannosta, tykkäsin siitä kovasti. Näin lauantaina, ja aion käydä katsomassa toistamiseen. Jätän leffan puntaroinnin seuraavaan blogeroon.]

Muutama viikko sitten sain kuitenkin taas jostain uutta puhtia ja ajattelin, että jos oleskelulupa kestää tällä hetkellä ”enää” vuoden päivät, niin kyllähän yhteen vuoteen saattaa mahtua vaikka mitä! Ei sitä ikinä tiedä. Täytyy olla valmistautunut tilaisuuksien vastaantullessa, vaikka juuri tällä hetkellä ne tilaisuudet näyttäisivätkin niukoilta — pitää portfoliota päivitettynä, pitää silmällä mitä hellyttävän vähäisille ”kontaktihenkilöilleni” alalla kuuluu, pitää ”leuka pystyssä”! Niinpä, vaikka pelkäsinkin masentuvani kuunnellessani kuinka kivaa entisillä luokkakavereillani työpaikoissaan on, vierailin tämänvuotisessa Capilanon animaatio-opiskelijoiden ”Gradshowssa”. Se oli toissaviikonloppuna. Valmistuva luokka oli siis tietysti se, joka oli vuoden meitä alempana. Vastoin pahimpia odotuksiani minulla oli Gradshowssa huippuhauskaa, ja se pikemminkin inspiroi minua yrittämään enemmän kuin masensi minua. Käytännössä heti Gradshown jälkeen aloin meilailemaan niin monille ”tärpeille” kuin muistin.

Eräs tuntemani kokenut freelance-animaattori (en kehuskele, sillä en todellakaan tunne useita) sattuu tällä hetkellä virallisten freelance-töidensä salliessa animoimaan omaa lyhytfilmiään. Ajoitukseni oli hurjan onnekas. Asiakkaidensa animaatiotyöt painoivat päälle, mutta kyseinen leidi halusi samanaikaisesti pitää lyhäriprojektinsa pyörät pyörimässä, joten hän etsiskeli juuri avustajaa. MAKSETTUA avustajaa! Tyyppi (joo kutsun naisia sekä tyypeiksi että hepuiksi, get used to it) muisti minusta niin hyvää (tai niin vähän? Hahaha 😛 ) että palkkasi minut siltä istumalta. Joten olen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen!
Voin työskennellä niinä päivinä kuin minulle sopii, joten en lopeta Opustöitäni ihan vielä. (Vaikka se onkin suunnitelmissani, jos saan vielä muita animaatiotöitä — haku on päällä. Sitä paitsi… Pitää mun saada käytyä Opuksen laskuun hammaslääkärissä ennen kuin haihdun, hehe!) Animaattorilla ei ole varaa maksaa loistokasta palkkaa assistentille, mutta sentään saman luokan palkkaa kuin tämänhetkisessä työssäni ansaitsen, joten onpahan ainakin alku. Työkokemuksen kartuttaminen on minulle sitä paitsi tällä hetkellä tärkeintä. Olin innoissani saadessani kertoa vanhemmilleni, jotka tietysti ovat jaksaneet tukea vähemmän onnekkaiden aikojen läpi. Yleisesti ottaen näiden parin viime viikon aikana on tuntunut onnekkaammalta ja jotenkin vain saanut enemmän luottamusta siihen, että kyllä se minunkin urani tästä pikkuhiljaa urkenee. Sain myös kavereiden kautta kuulla minulle ennen tuntemattomista indie-pelistudioista, joilta saattaisi olla paljon helpompaa saada kuvittajan/Flash-animaattorin keikkoja kuin Vancouverin ”pelijättiläisiltä”.

Mutta tämänhetkisten taidepyrkimysteni kiintotähti saattaa hyvinkin olla Cloudscape, jonka kautta olen aloitellut muiden jäsenien kanssa muutamaakin sarjakuvaprojektia. Projektit ovat valtavan inspiroivia minulle, jokainen niistä aika erilainen. Kivaa on. Jos noista maksettaisiin, lopettaisin Opustyöt ja antaisin kynän heilua täyspäiväisesti, mutta rahaa kyseisistä sarjiksista näkisi lyhyimmillään puolen vuoden päästä, joten ei vielä mitään toivoa ammattiartistin elämästä… Harmi. Toivottavasti viime aikojen onnenpotkuni ovat polku pitempiaikaisiin alan töihin, niin että saisin keskittyä joka päivä piirtämiseen, äksyille asiakkaille pokkuroinnin sijasta.

Tänään tosin oli töissä harvinaisen loistava päivä — sain autettua asiakkaita, ketään kärttyä ei osunut ostoksille ja tunsin täyttymystä voidessani jakaa tietoa rakastamistani tuotteista. Lisäksi, olin tänään kehystäjä ja kehystämössä oli kolme-neljä asiakasta samanaikaisesti, jokainen kehystämässä eri taideteosta, ja minä sain junailtua jokaiselle tarpeeksi työskentelytilaa, kierrätettyä työkaluja harvinaisen tehokkaasti jokaisen työpisteen välillä ja autettua jokaista asiakasta ilman pitkiä odotuksia. Oli hyvä päivä. Sitten jauhoin vielä illalla puhelimessa tyhjää hyvän kaverin kanssa. Tänään ei ole sattunut pienintäkään tyhmää asiaa, joten tunnen olevani aikamoinen onnen suosikki. Tänään taisi itse asiassa olla, kaikki olosuhteet huomioon ottaen, vuoden paras päivä tähän mennessä. Taiiii… Toiseksi paras. Parhaan päivän joudun ikävä kyllä jättämään salaisuudeksi.

Oli vielä jotain kerrottavaa, mutta unohdin täysin, mitä se oli. Mulle on lyhyessä ajassa ehtinyt tapahtua niin paljon etten itsekään pysy perässä. Outoa ettei ensin ole minkäänlaista äksöniä kuukausitolkulla ja sitten sata asiaa tapahtuu yhtäkkisenä ryppäänä! No, kuten sanoin, yritän blogata säännöllisemmin, vaikka kiire onkin kova.
Iso halaus kaikille sukulaisille jotka tätä lukevat, teidän tuellanne olen päässyt animaattorinurani alkuun.

Kokoan omat huonekaluni, asennan omat käyttöjärjestelmäni ja matkustan jos siltä tuntuu

Tämmönen minipäivitys vaan tähän hätään…

Kävin tässä vähän aikaa sitten viikonloppureissulla Stumptown -sarjismessuilla (16.-17. huhtikuuta) Portlandissa, Oregonissa eli jenkkilän puolella. Tämä ensikosketukseni ”con”-käyttäytymiseen (josta aikaisemmin olen nauttinut vain telkkarin, artikkelien tai leffojen välityksellä) oli erittäin nautittava, ja kyseiset messut olivat rennon tuttavalliset ja tee-se-itse -henkiset, mikä sopi minunlaiselleni aloittelijalle mainiosti. Ei turhia paineita, jännitystä eikä liian kylmää kaupallisuutta. Matkustin osana Cloudscape-”lähetystöä”: mulla ei ollut omia sarjakuvia myytävänä mutta autoin miehittämään Cloudscapen messukojua.
Sen aikana ja sen jälkeen yllättävän monet kaverit kysyivät miten USA mielestäni erosi Kanadasta. Vietin leijonanosan vierailustani messuilla enkä siis uskoakseni päässyt kokemaan ”todellista Portlandia”, ja muutenkin kummastelin miksi tutut ihmiset utelivat moista vaikka tiesivät varsin hyvin etten ole kanadalainen (ja etten kaiken lisäksi ole ikinä oleskellut muualla Kanadassa kuin Vancouverissa) eivätkä mielipiteeni siis voi olla täysipainoisen informoituja.

Hädin tuskinhan olen alkanut ymmärtää edes Suomen ja Vancouverin välisiä eroja. Kuten jo sanoin, en voi kirjoittaa ”Suomen ja Kanadan välisiä”.
Liikaahan noita on yhteen blogimerkintään ahdettaviksi, niin että tämä on vain ensimmäisenä mieleen tuleva seikka. Molemmissa paikoissa on puolensa, mutta tulipa mieleen mitä tahansa niin Suomi tulee kai aina olemaan rakkaampi, ei sille mitään voi.

Esimerkiksi Vancouverissa rasismia ilmenee huomattavasti vähemmän kuin Suomessa. Ei siitä toki täälläkään kokonaan eroon pääse. Mutta monikulttuurisuudessa Vancouver kyllä vetää pisimmän korren, vaikka vertailtaisiin useampaakin kaupunkia.

Suomessa se sijaan on sukupuolten välinen tasa-arvo, sekä (sanotaan selkokielellä 😉 ) rispekti naisia kohtaan varsin eri luokkaa. Tämä on yksi niistä asioista jotka ovat selvinneet vasta näiden parin vuoden mittaan — ei yhtenä oivalluksena, vaan vaikeammin verbalisoitavien omakohtaisten kokemusten keräännyttyä, eikä sitä ehkä yhdellä vierailulla vielä hoksaisi.

Tavat, joilla eri sukupuolet keskustelevat keskenään poikkeavat siitä kuin jos suomalainen mies puhuisi suomalaiselle naiselle, tai suomalaisnainen -miehelle; monien miesten odotukset naisia kohtaan ovat erilaisia kuin ne Suomessa ovat. On vaikeaa selittää yksityiskohtaisesti, mutta Suomessa ei yhtä usein tulisi vastaan sellaista miestä joka näkisi tarvetta ”yksinkertaistaa” sanojaan naiselle niin kuin vähä-älyiselle — suomalaismiesten enemmistö luottaa (ja syystäkin) siihen etteivät naiset tarvitse useampia selityskertoja eivätkä muistutuksia kuin miehet. Tai sellaista että naisten kysymykset kuitattaisiin jollain pilipalivastauksella ”no se on vaan yks semmonen juttu” toisin kuin miesten, jotka saisivat samaan kysymykseen asiallisen, normaalin vastauksen. Joskus loukkaa, miten yllättyneitä monet paikalliset ovat jos satun tekemään jotain omin avuin.
Sen kääntöpuoli on tietysti se, että Vancouverissa miehet tarjoavat usein naisille apua ihan pyytämättä. Minulle se EI ole erityisen mieluista, sillä koko elämäni ajan olen ollut jääräpäisen itsenäinen ”jos tarvitsen apua, pyydän sitä, muussa tapauksessa älkää kantako huolta minusta kiitos” -ihminen, mutta voin ymmärtää miten jotkut vierailijat saattaisivat ottaa sen herrasmiesmäisyytenä.

Tiivistettynä, täällä Vancouverissa Suomea useampien miesten odotukset naisten ulkonäköä kohtaan ovat korkeammat, älyä ja sisukkuutta kohtaan alhaisemmat — ja miesten kiinnostus naisia kohtaan on yksinkertaisesti vähäisempää kuin Suomessa. Kiinnostuksella en tarkoita sukupuolista kiinnostusta, vaan sitä, ajattelevatko miehet naisia sellaisissa tilanteissa, joissa seksi ei ole selvästi esillä. Toisin sanoen, muistavatko he että naisetkin ovat osa tätä yhteisöä, eivätkä vain miehet.

[Luin esim. pari kuukautta sitten sanomalehdestä eräästä ryhmästä, joka yrittää lobata saadakseen British Columbiaan ilmaisen päivähoidon. Jotenkin tyhmästi olin unohtanut ennen artikkelin näkemistä, ettei täällä ole kattavaa ilmaista päivähoitoa. Olitpa sitten nainen tai mies, jos olet suomalainen ja vaikka et ikinä edes haluaisi lapsia, muistele hetki omaa tarha-aikaasi (hyvin todennäköisesti sellaisen koit), kuvittele sitten mikä äitisi työtilanne olisi ollut jos päivähoito ei olisi ollut vaihtoehto, ja sen tehtyäsi saat luvan olla kiitollinen ilmaisesta päivähoidosta oman äitisi puolesta. Se antoi sinun vanhemmillesi enemmän mahdollisuuksia tehdä sinun tulevaisuudestasi paremman. Voimme kysyä, olisiko lapsuutemme ollut parempi jos olisimme viettäneet joka päivän vanhempiemme (tai vanhempamme) parissa kuin jos olisimme olleet tarhassa. Mutta tarkkaan harkittuamme, kaiken huomioon ottaen — tarha se maailmaa pyörittää.]

Toisaalta, en koskaan saa tietää olisiko näissä vertailuissa ihan toinen sävy jos ihonvärini olisi jokin muu kuin se tällä hetkellä on.

Halojaa! Ollaanko siellä vielä elossa?

ANTEEEEEEEEEEKKKSI kun en ole ehtinyt blogata! Oikeesti olisin halunnut, mutta sama vanha laulu täytyy toistaa taas. Silloin kun tapahtuu jotain bloggaamisen arvoista, ei ehdi kirjoittaa.

Niin että tämä on tällainen väliposti ja anteeksipyyntö ennen kuin palaan vähän säännöllisempään bloggausrytmiin. Turha mun on lupailla että ehtisin kertoa kaikesta mitä bloggaustauolla tapahtui, mutta yksi tapaus on pakko nopeasti mainita: Voyage of the Dawn Treader. Oon kirjottanu aikoinaan niin paljon aiemmista Narnia-leffoista että olisi epäreilua jos en edes mainitsisi viimeisintä.
Valitettavasti joulun tienoilla ilmestynyt kolmas Narnia-leffa oli HIRVEÄ PETTYMYS. Eikä edes näyttänyt nätiltä kompensoidakseen kuravesikäsikirjoitusta.

…Juu noin lyhyeksi tosiaan jätän siitä kirjoittamisen, ainakin tähän hätään 😦 Siitä on vaan niin kauan aikaa ettei enää jaksa pölöttää leffan huonoudesta kokonaisen blogimerkinnän verran. Anteeks.

En oo vieläkään oman alan töissä, mutta haku on päällä ja mieliala on korkealla, yritystä löytyy!

Kun on kaikenlaista muutakin luovaa kierroksessa kuin pelkästään työnhaku, on helpompi pysyä positiivisena. Cloudscapen kanssa oon osallistunut vaikka minkälaisiin varainker(j)uuaktiviteetteihin jotta saatais ”21 Journeys” -sarjisantologian (siis sen jossa mun sekä käsikirjoittajakaverini sarjis on mukana) painatukseen tarvittavat rahat kokoon, ja siinä onnistuimme loistavasti. Vain hassu kuukausi tai pari, niin kirja on käsissämme! 😀
Huono puoli tässä on se, että piirsin kyseisen sarjakuvanovellin neljä kuukautta sitten. Tässäkin ajassa on ehtinyt sen verran ”KEHITTYÄ TAITEILIJANA” (blyääärgh) etten enää voi olla täysin ylpeä stooristamme, koska tässä vaiheessa pystyisin piirtämään sen paljon paremmin… Vaikka olinkin niin tyytyväinen tuotokseen silloin kun sen kolme-neljä kuukautta sitten sain valmiiksi. HUOH.

Sit oon kokeillu työn puolesta kaikenlaisia huipputarvikkeita, pari viikkoa sitten oli Golden-akryylimaalien koulutustilaisuus josta saatiin kahjot määrät promomatskua mukaan, ja toiseks saatiin tällä viikolla kokeilla noin satamiljoonaa erilaista akvarellipaperia ihan ilmaiseksi.
…Ei kyllä tule myöhemmin yhtä halvaksi, koska (sokkotyyliin suoritetuissa) kokeissa mun suosikit kaikki oli sieltä kalliimmasta päästä… Saa laadusta näköjään maksaa. EI SITTEN TEIÄN TAVALLISTE PULLIAISTEN TARVII IHMETELLÄ MIKS TAITEILIJOILLA ON POKKAA PYYTÄÄ SATASIA JOSTAIN PIENESTÄ MAALAUKSESTA — siks kun materiaalit maksaa sairaasti).

Mutta hienosti mulla täällä menee, vaikka oonkin koko ajan hurjassa menossa. Älkääkä peljätkö että oisin unohtanu tän blogin. Ei sinne päinkään: koko viimoset kuukaudet on ohimoissa pistelly että ”äääh vieläkään en oo blogannut” — nyt saa loppua pistely.

Benny voi hyvin. Tykkään Bennystä ja se tykkää musta. Me halitaan joka ilta ja se juttelee mulle koko ajan, kunhan vaan tajuaisin mitä se yrittää sanoa, mut on se vaan niin ihana.

Kirjoittelen pian lisää! Rakkaita terveisiä kotiväelle, ja kiitti kaikille jotka on jaksanu tän tauon aikana roikkua mukana.

BUHUHUUUUUU

MAAILMAN PASKIN PÄIVÄ TÖISSÄ :[

No niin, ei ole aikaa kirjoittaa tarkemmin koska Cloudscape-yhteisjulkaisun deadline painaa päälle. Piti vaan päästä ulvomaan johonkin.

”Nyt p**kele loppuu vollotus”

Aina pitää alottaa bloggaaminen pahoitteluilla että oon pitäny niin pitkän tauon. Mut ei voi mitään, ollutta ja mennyttä, joten puu soikki ja asiaan! Eihän tätä edes lue kukaan!
Ja etukäteen VAROITUS että tämä postaus on sekä teineilevä että sietämättömän tärkeilevä.

* * *

”Right — everyone stop fucking crying, this is supposed to be a rock’n’roll band for chrissakes.”

Yksi kivoista jutuista nykyisessä asuinpaikassani on toki se, että pääsee näkemään suurimman osan jenkkielokuvista heti samanaikaisesti USA:n ensi-illan kanssa. *| Mutta tällä on kääntöpuolensa: aika monesti eurooppalaiset elokuvat (jopa brittiläiset) ennättävät tänne paljon myöhemmin kuin Suomeen. Kun viimein pääsin pari viikkoa sitten katsomaan innolla odottamani Nowhere Boy :n, ja ongin netistä päivämäärää Suomenensi-illalle (voidakseni suositella sitä tutuile), Finnkinon saitti ilmoitti leffan tulleen ja menneen joskus tämän vuoden huhtikuussa. Joten toivottavasti näitte sen silloin, senkin hannuhanhet. 😦 Suomen DVD-julkaisua odotellessa saatte nauttia takautuvista kommenteistani.

John Lennonin nuoruusvuosia käsittelevä Nowhere Boy kertoo enemmän Lennonin suhteesta Julia-äitiinsä sekä Mimi-tätiinsä kuin The Beatlesin perustamisesta, mutta tämä suhde on tasan yhtä kiinnostava, ja nappikohde brittien niin suvereenisti hallitsemalle todenmakuiselle, tajuttoman koskettavalle, hiljaisesti hauskalle elokuvalle. Kaikki mun tutut heti tajuaa mistä puhun jos sanon ”tiettehän, tyypillinen brittielokuva”.

Nowhere Boy ei pettänyt. Odotin leffaa niin kieli pitkällä siksi, että a] kuten suurin osa ihmisistä, olen Beatles-fani, ja b] minua kiehtoo erityisesti aikainen Beatles-historia. Jotenkin se jaksaa kiinnostaa aina vain vaikka siitä lukisi kuinka monta eri kirjaa. 🙂 (…Mikä on tämän elokuvan eduksi, sillä juonen yllätyksellisyyteen se ei voi turvautua, kaikki kun tietävät jo tapahtumien kulun.) Beatlesit ovat kokonainen oma maailmansa. Suorastaan myytti. Tämän maailman vangitsevimpiin puoliin lukeutuu se, että niin monet bändin elämää missä tahansa vaiheessa sivuavat henkilöt (sukulaiset, liikekumppanit, musiikilliset kilpakumppanit jne.) ansaitsevat saada oman elämäntarinansa kerrotuksi. Se on vähän kuin antiikin Kreikan tarusto, jossa jokaisen jännittävän sivuraidetarinan taustalla vaikuttaa kuitenkin koko ajan Olymposin pantheonin konteksti: suurempi päätarina jonka inhimilliset, pikkumaiset, ailahtelevaiset, ylpeät ja himokkaat persoonat sekä näiden valtasuhteet jokainen (tai siis ainakin jokainen antiikin Kreikan aikaisessa yleisössä 😛 ) automaattisesti tuntee. (Anteeksi tärkeily.)

Varsinaisia Beatles-elokuvia lukuunottamatta, bändistä on hädin tuskin tehty ns. fiktiiviseen tyyliin tuotettuja elokuvia. (Dokumentit ovat asia erikseen.) Itse asiassa ainoat, jotka tiedän, ovat Backbeat ja Two of Us. Backbeatistä käy tietysti selväksi yksi syy siihen, miksi viihteellisten elokuvien tekoa Beatlesistä kartetaan heidän valtavasta suosiostaan huolimatta: Beatles on eräs median herkeämättömimmin seuraamista bändeistä koskaan, eikä juuri kukaan näyttelijä pystyisi vastaamaan heistä yleisölle muodostunutta voimakasta ja tuttua kollektiivista mielikuvaa, sen enempää ulkonäön, äänen kuin tapojen kannalta. Esimerkiksi Ian Hartin roolisuoritus John Lennonina on Backbeatissä kieltämättä myötähäpeää herättävä, vaikka hän yrittää niin hampaat irvessä aksentin ja kuuluisan teinitemperamentin kanssa — eipä käy näyttelijäparkaa kateeksi.

Samanaikaisesti Backbeatin keskiössä on kuitenkin oivallus, jonka pitäisi olla rohkaiseva monille mahdollisesti tuleville Beatles-”sivuraide-elokuville”. Sen PÄÄHENKILÖ on Stuart Sutcliffe, jonka ulkonäkö ja maneerit eivät ole yhtä julkisuudessa marinoituneet kuin neljän virallisen Beatlesin.
Tämä vapauttaa katsojat alitajunnan vänkäämisestä että ”tää näyttelijä jotenkin vaan ei täsmää — tiiän että yrittää parhaansa mutta jokin haraa vastaan…” ja saa seuraamaan Stephen Dorffin näppärää roolisuoritusta Stuna paljon puolueettomammin.

Sama ilmiö koskee Mimiä ja Juliaa, jotka yhdessä Johnin kanssa ovat Nowhere Boyn tärkeimmät henkilöt. Myös Nowhere Boyn käsikirjoituksen tunnetut tapahtumat Lennonin poikavuosilta ovat niin itsevarmasti ja koruttomasti dramatisoituja, ettei juuri mikään tempaise katsojaa pois elokuvan maailmasta eikä saa vertailemaan liiaksi todellisuuteen. Elokuva onnistui odottamattoman hienosti oman paikkansa, aikakautensa ja legendan perustusten rakentamisessa, ja on rehellisesti sanottuna pitkävaikutteisin elokuvateatterikokemukseni muutamaan vuoteen. Se oli niin intiimi että olisin voinut koskettaa henkilöitä kädelläni, ja lisäksi siinä oli koko ajan jotenkin sähköinen vire, joka sai minut keskittymään haltioituneena jokaiseen kohtaukseen. Astuttuani leffateatterista ulkoilmaan jouduin nojaamaan pylvääseen oven ulkopuolella minuutteja, ennen kuin totuin taas vanhaan ympäristööni, ja Nowhere Boy pyöri mieleni etualalla koko vuorokauden.

Pirpana-Beatlesejä esittävät nuoret näyttelijät vääjäämättömästi jättävät ulkonäkö- ja ääniyhteneväisyyksien suhteen toivomisen varaa, mutta näyttelijöinä he ovat erinomaisia — ja se se painaa vaakakupissa, kun elokuvan tarina kertoo äidin löytämisestä enemmän kuin tulevaisuuden rocklegendakaveriesi löytämisestä. Jotkin etukäteen lukemistani arvioista väittivät etteivät muut näyttelijät yltäneet Kristin Scott Thomasin (Mimi) tasolle, mutta omasta mielestäni koko näyttelijäkaarti suoriutui loistavasti ja riisutun tunteikkaasti. Tunnustan että ensi kertaa elokuvasta kuullessani Aaron Johnsonin valinta Lennoniksi hämmensi minua, sillä luulin häntä amerikkalaiseksi hänen päästyään supersankaripläjäys Kick-Ass :in nimihenkilöksi! Aikamoiset aksentit hallussa jullikalla.

Johnson oli itse asiassa tämän leffan yllätys, sillä vaikka häntä ei voi aivan täysin kuvitella John Lennonina, hän on koskettavan roolisuorituksensa sekä säästeliään ja hienovaraisen käsikirjoituksen ansiosta erittäin uskottava orvoksi (…periaatteessa) jääneenä, haavoittuvaisuuttaan vimmaisesti piilottelevana teininä.

Vaikka katsojan tietoisuus tulevaisuudesta tuokin kokemukseen oman lisämausteensa, löisin vetoa että vaikka et tietäisi Beatlesistä mitään (niin, juuri sinä — missä tapauksessa olen otettu saadessani ensimmäisenä toivottaa sinut tervetulleeksi takaisin elävien kirjoihin syväjäädytyksestä!!!) tai et olisi bändistä erityisen kiinnostunut, pitäisit varmasti tätä elokuvaa hyvin samaistuttavana ja liikuttavana.

Ja ainakin minua Nowhere Boy kyllä itketti eniten sitten Toy Story 3 :n… Tämän blogimerkinnän avaava siteeraus onkin kovasti kyynelkanavia koettelevasta kohtauksesta, jossa eräät leffankaan henkilöistä eivät voineet pidätellä itkua. Johnsonin komento kuului ”Nyt p**kele loppu vollotus, tämä on olevinaan ROCKBÄNDI”, mikä oli yksi Nowhere Boyta parhaiten kuvaavista kohtauksista: naurua kyynelten läpi (jos tämän kerran sallitte kliseen) 😉

Suosittelen kiihkeästi!

* * *

Mitähän jos joku päättäisi tehdä samanlaisen leffan Paul McCartneysta? Menisi varmaan pitch-kokous jotensakin näin:
”Tämä elokuva kertoo erään maailman tunnetuimman muusikon teinivuosista: poika menettää äitinsä, juuri ensisuosioonsa kipuavasta uudesta rockmusiikista tulee hänelle elämän kiintopiste ja koko höskä sijoittuu Liverpooliin!”
”Mitämitämitä… Että kopioitte sitten sanasta sanaan Nowhere Boy :n synopsiksen ja vielä kehtaatte kutsua itseänne käsikirjoittajiksi! Tuohan saattaisi meidät käräjille!”

…No, näin yksinkertaistettuna. Mutta todellisuudessa kumppanusten lapsuudessa ja persoonallisuuksissa on tietysti tarpeeksi eroja tekemään moisesta toisinnosta kiinnostavan. Etenkin yhtä hyvin kirjoitettuna ja tuotettuna kuin Nowhere Boy.
Tai EIPÄS, vielä parempaa: elokuva Johnin ja Paulin bromancesta. **| Ei koko stoorista (jottei elokuvasta tulisi liian täyteen ahdettu) vaan mieluummin yhteen ajanjaksoon keskittyvä (esim. jonkun tietyn albumin levytys, tai ehkä parin päivän hotellikökötys hullujen kiertuepäivien aikana niin että leffa koostuisi vain jokusen laulun kirjoittamisesta yhdessä ja monista pettävän pinnallisista keskusteluista, koko ajan sellaisessa eristyneessä hotelliympäristössä. Vähän kuin Lost in Translation mutta klaustrofobisempana).

En muista missä kuulin tämän lauseen, mutta se on mitä osuvin: ”Paul McCartney found his soulmate at an extremely young age.” Tuntuu, että kummallakin oli riippuvaisesta ja muiden ymmärrystä hylkivästä yhteistaipaleestaan huolimatta vielä paljon aikuistumista hoidettavana kun Lennon murhattiin, ja tarina jonka olisi ollut tarkoitus kulkea ystävystymisestä, koettelemuksien ja julkisuussirkuksen kautta raakaan eroon mutta viimein suhteen elvyttämiseen (ei siis bändin uudelleenkokoamiseen, vaan suhteen elvyttämiseen ennalleen, koska kaikista kähinöistä huolimatta, voiko näiden kummankaan miehen elämäntarinassa olla tärkeämpää henkilöä kuin he olivat toinen toisilleen?) keskeytyi ennen aikojaan. Mutta kai se sitten olisi ollut liian loogista. Jokainen tositarinahan on loppujen lopuksi tragedia.

It’s a true story, and like all true stories, it is a tragedy…

__

*| Nyt tietysti kaikki torrenttien käyttäjät päästävät röhönaurut, mutta hekään eivät voi kieltää, että salakuvatut ensi-iltatorrentit ovat surkeaa laatua. Ja mikä vielä tärkeämpää, jos kotona ei ole KUNNON varustusta katsoa elokuvia (oikeankokoinen töllö, äänet yms. — ja minullahan ei täällä ole), jo valmiiksi onnettoman ”theater cam”-tiedoston katsomisessa ei ole mitään mieltä.

**| Kyllä, tiedän Two of Us -TV-elokuvasta, mutta vaikka en ole vielä sitä nähnyt, on vaikeaa kuvitella että se yltäisi samalle laatutasolle kuin Nowhere Boy, joten se ei luultavasti vastaa toiveeseeni. Katson sen mahd. pian ja jos olen väärässä, tunnustan sen heti. Ja vaikka olisinkin, maailmaan pitäisi mahtua useampi kuin yksi elokuva tästä ihmissuhteesta!

Hymytehtailua

Parasta palata SPARK -tarinoimiseen ennenku normaalielämä vie mennessään ja unohdan juhlatunnelman.
Sori kun kerron niin typistetysti edelliseen postaukseen verrattuna, mutta elelyni on hirvittävän kiireistä. Ei olisi pitänyt kirjottaa niin yksityiskohtaisesti Baenan esityksestä, nyt jokainen sitä seuraava kirjoitus herättää niukkuudellaan syyllisyydentunteeni…

* * *

SPARKin avajaisiltana, keskiviikkona 8. päivä, esitettiin kaksi Disney-aiheista dokkaria, kuten ehdinkin aiemmin lyhyesti mainita.

Eka oli Ted Thomasin (Frank Thomasin pojan) ohjaama Walt & El Grupo, joka keskittyy Disneyn ja pienehkön artistiryhmän eräänlaiseen ”hyväntahdonmatkaan” Etelä-Amerikkaan 40-luvun alussa. Thomas jr. itse kertoili ensin elokuvasta — ja vastaili yleisön kysymyksiin, joita on valitettavasti taas vaikeaa muistaa. Yksi taisi olla, mitä muistoja Thomas jr:llä oli itse Disneystä (en jaksa kirjoittaa ylös — Thomas jr. oli Waltin aikana niin nuori ettei tämän kanssa mitään syvällisiä keskusteluja käynyt) ja kysyttiin myös Walt & El Grupon DVD-julkaisusta, joka on tulossa piakkoin, ja mukana on ekstramateriaaliakin. Vaikeaa kylläkin keksiä mitä ekstroja sillä voisi olla, kun koko filmi itsessään on periaatteessa ekstramatskua Saludos Amigos- sekä The Three Caballeros -elokuville! 😛

Omasta mielestäni leffa oli varsin kiinnostava. Ei ehkä useamman katsomiskerran arvoinen, mutta aihe oli niin vähän tunnettu (…ainakin itselleni), että miellyttävät yllätykset olivat tiheässä. Matkalta on hyvin vähän filmattua materiaalia, ymmärrettävästi, joten suurin osa elokuvasta keskittyi stilleihin, niin valokuviin kuin matkalla syntyneisiin luonnoksiin. Kenties parasta antia oli leffassa leppoisina stilleinä brasilialaisten rytmien säestämänä esitelty konseptitaide, jota ei tuolta ajalta Disney-studion historiassa hirmu usein pääse näkemään: luonnoksia, hahmodesigneja, vesivärimaalauksia, pieniä sarjakuvia, karikatyyreja matkalaisista itsestään sekä heidän kohtaamistaan paikallisista.

Ja niin se vain on, että tuon ajan animaatioita katsellessa on melkein mahdotonta olla hymyilemättä.
Vaikka reissussa oli mukana liuta legendaarisia Disney-artisteja kuten Mary & Lee Blair, Norm Ferguson ja tietysti Thomas vanhempi, mieleeni painui jostain syystä erityisesti Herb Ryman. Ryman oli layout-artisti josta en hienoiseksi häpeäkseni muista ollenkaan kuulleeni aikaisemmin mutta joka vaikutti elokuvassa mm. piirrostensa puolesta hyvinkin inspiroivalta tuttavuudelta (ja vanhoista valokuvista päätellen näytti aivan Jimmy Carrilta). Matkaseuran jokainen jäsen, todistelivat paikalliset haastatteluissa, olivat ”ammattilaisia hymyn nostattamisessa”, Ryman yhtenä etunenässä. Ei vain piirtämällä (vaikka jokaisesta konseptiluonnoksesta paistoikin tavalliselle taideopiskelijalle melkein lannistava omistautuminen ja oman itsensä hukkaaminen kynän heilutteluun) vaan koko luonnostaan. Elokuvan näkemys, tai ainakin yksi niistä, jos nyt saan näin henkilökohtaisesti kiteyttää, oli että paras luonne animaatioammattilaiselle on nauttia niin paljon työstään, että haluaa saada ihmiset osallistumaan innostukseensa.

Löpinäni dokumentista jätti varmaan toivomisen varaa, joten suosittelen tätä Leonard Maltinin ytimekästä artikkelia jos haluatte saada paremman käsityksen elokuvasta. Voitte tietty käydä myös dokkarin virallisella nettisivulla.

Leffan jälkeen oli pienen tauon paikka. Menin aulaan vastaan paria entistä luokkakaveriani, jotka olivat hankkineet liput vasta illan toiseen elokuvaan ja joille yritin siis kertoa mahdollisimman paljon El Grupo -dokkarista vartin kestävän tauon aikana. Tarjolla olisi ollut ilmaista juotavaa, mitä en älynnyt kuin vasta seuraavana päivänä, koska kukaan ei ollut sanonut eikä sitä oltu missään ilmoitettu. Vähänkö harmitti. Mökötys ei kuitenkaan kestänyt kauan, koska illan seuraava dokkari oli edellistäkin odotetumpi Waking Sleeping Beauty.

Edellisen leffan verkkaisesta ja trooppisesta tunnelmasta sukellettiin hyisiin, myrskyäviin aaltoihin. Tämä dokkari myös piti yllä kiivaampaa tahtia ja mahdutti lyhyeltä tuntuvaan kestoonsa paljon enemmän kuin El Grupo — mutta se sopi kyllä aiheeseen. Käsitelty ajanjakso oli hämmentävä ja houreisen kiivastahtinen muutenkin. Waking Sleeping Beautya ei SPARKin tavoista poiketen esitellyt kukaan elokuvanteossa mukana olleista, vaan vancouverilainen filmihistorioitsija, ja hänkin lyhyesti.
Disney-studio nousi kahdeksankymmentäluvun kaaoksesta rankkojen, jopa äkkipikaisten päätösten, vallanvaihdosten, näytön paikkaa janoavan uuden taiteilijasukupolven sekä piirretyn musikaalin muotin kiteyttämisen myötä Pienen Merenneidon viitoittamaan menestysputkeen. Kulissien takana työskenteleville yksilöille, niin taiteilijoille kuin johtoportaallekin, hinta oli kuitenkin kova. Silti elokuva oli erittäin hauska ja koskettava ja kutsuisin sitä jopa pakkonähtäväksi. Dokumentti on todella kuvattu sisältäpäin, itkuineen ja hammastenkiristelyineen, ja vaikuttaa puolueettomalta. Useammankin katsomiskerran se varmasti kestää — moni juttu saattoi ensimmäisellä katsomiskerralla suhahtaa ohi korvien joko naurunremakan tai melkein hengästyttävän juonenjuoksun takia. Tuleva DVD hinguttaa.

* * *

Ja vaikka ehdin tuossa näpytellä vasta SPARKin ekasta päivästä, taas on niin myöhä että jätän muun festariannin suosiolla seuraavaan kirjoituskertaan.

Muuten, vielä edeltävään blogerooni palaten: SPARKin lauantai muistutti toden teolla miten paljon pidän Toy Story -sarjasta. Todennäköisyyttä uhmaten jokainen kyseisen trilogian osa on ollut edellistä parempi. Luulenpa että jos Pixar herranjestas uutisoisi tekevänsä Toy Story 4:n en edes närkästyisi (vaikka kolmosen loppu sopikin älyttömän siivosti trilogian päätökseksi) — onhan näin monen mahtavan elokuvan jälkeen jo aika lailla perusteita uskoa että Pixar onnistuisi jälleen parantamaan entisestä. Jos vielä on joku joka ei ole Toy Story 3 :a nähnyt, niin suosittelen sitä kiihkeästi.
No, tietysti päähenkilöiden suhteet tajuaa paremmin jos on nähnyt aikaisemmat elokuvat, ja suuri kaatopaikkahuipennus (OMGBYÄÄÄHH!!!) vaikuttaa vielä vavisuttavammin niihin jotka ovat katsoneet kaksi aikaisempaa elokuvaa ja ovat ”sisäistäneet” kuinka läheiset siteet näillä leluilla toisiinsa on, mitä kaikkea ne on yhdessä kokenu ja kuinka lujaks niiden ystävyys on siitä muodostunut… Mutta silti on vaikeaa kuvitella yhtikäs ketään joka ei TS3:sta tykkäis!

Siinä oli yks kohtaus (muiden muassa) jolle ulvoin ihan vimmatusti — jossa Andy jättää äiskälleen hyvästejä kun on lähdössä collegeen — koska SE ETTÄ MÄ OON MISSÄ TÄLLÄ HETKELLÄ OON ja oon onnellisempi kuin vielä koskaan ei olisi mitenkään mahdollista ilman äitiä ja iskää, enkä millään sanoilla pysty selittämään miten kiitollinen mä niille oon että ne autto mua lähtemään!

Sitä vois ajatella ettei tää nyt niin ihmeellistä oo, olla jossain taidetarvikekaupassa töissä ja katella välissä elokuvia, pläh, edes silloinkaan jos sais katsella ja kuunnella paria erinomaista animaattoria ihan kasvokkain, joten miten mä välitän kuulijalle/lukijalle sen miten satumaiselta se musta tuntuu?!

Toivon että onnistuisin metsästämään tällä puolella merta jonkun animaatiotyön (jesss, työluvan pidennys tuli juuri tänään postissa) jotta saisin laittaa täällä täytäntöön sen minkä oon oppinut täällä, sen mitä rakastan tehdä. Mutta jo ilman sitäkin kaikki Capilanossa oppimani on kuin lahja tähdiltä — vaikka en ikinä onnistuisi saamaan mitään animaatiotyötä, saati lähtemään Opuksesta, tai ainoa maa jonka maahanmuuttoviranomaiset minut pitkän päälle huolisivat olisi Suomi. On tyrmäävää kuinka kauas tästä tunteesta jäävät aataminaikaiset graafisen viestinnän opintoni. Olin toki innoissani päästyäni sitä opiskelemaan.
Mutta kertaakaan niiden vuosien aikana ei tuntunut tällaista varmuutta siitä (ja iloa siitä), että ne olisivat jollakin tavalla perustana mun loppuelämälle. Toisin on Capilanossa viettämäni kahden vuoden laita.

Nyt eron huomaa päivänselvästi, vaikka jos mulle olisi siitä kerrottu pari vuotta sitten, en olisi edes osannut ruveta kuvittelemaan sitä. Vähän niinkuin olisi mahdotonta kuvitella millainen lahja lukijoille Patrick O’Brianin kirjat ovat, jos ei ikinä itse ole niitä lukenut.