Voi noita Golden Capin ”A Astronautti — THE Astronautti” -mainoksia. Ne saa mut vaan säälimään sitä myöhästynyttä astronauttia. Ei rupee yhtään tekemään mieli GC:n ”THE Siideriä”, jolla suositut ja menestyvät sitten juhlivat. Vastenmielistä leveilyä! Luulisi mainostajienkin tietävän että suomalaiset todennäköisimmin samaistuu luusereihin ja kovanonnenpekkoihin (vrt. Aku Ankan suosio). Ei kai kampanjalla ihan tätä reaktiota haettu?
…Vai olenko taas se epänormaali?
Mutta kyllä Valion Aino –jäätelön mainokset on vielä pahempia. Yäk millasta sössötystä. Kuiskailijat ärsyttää mua. Jos sullon asiaa ni etkö viittis käyttää normaalia ääntä? Olet sentään televisiossa — ei ole enää mahdollista pitää sanomaasi vain meidän kahden välisenä. Kiitos, en takuulla osta.

Minäkö kärttyinen? Totta meisselissä: kesäkuu on kulman takana ja mä sain NUHAN! Kyllä potuttaa. En saa myöskään nukuttua, koska olen niin helevetin kuuma (kirjaimellisesti :P). Nysvään kotona ja kuuntelen samaa levyä jotain kolmekymmentä kertaa putkeen ennen kuin vaihdan toiseen, jota taas kuuntelen kolkyt kertaa… se on mukavan hypnoottista. Piristykseksi vois olla paikallaan näpytellä muistiin tarinani 6|4 -projektiin ajautumisesta eli tulevan loistavan😛 storyboard-artistin urani alkuaskelista:

Oli synkkä ja myrskyinen yö. No ei. Toukokuun loppua 2005 se oli. Olin pitkällä käynnillä Jyväskylässä ja kävin kirjastossa palauttamassa Keith Moonin elämäkerran joka mulla oli ollu kuukausia lainassa, ei siksi että oisin kuluttanu niin paljon aikaa sen lukemiseen vaan siks että se oli hyvä. Silloin näin kirjaston aulan ilmoitustaululla julisteen jossa etsittiin storyboard-piirtäjiä ”Keski-Suomessa kuvattavaan jännitys/toimintaelokuvaan 6|4”.
Olin lentää selälleni. Etsijänä oli CopperSky -tuotantoyhtiö. CS on aika uusi yhtiö, muistin hämärästi että niitten ekan leffan (”Aika Tappaa” ) teosta oli joskus juttua Keskisuomalaisessa.

Storyboard-piirtäminen on vaikuttanut mielestäni unelmatyöltä siitä lähtien kun ensimmäisen kerran opin kyseisen termin (Disneyn Kaunotar ja hirviö) ja näin sen perusteellisesti käytännössä (The Nightmare Before Christmas –DVD:n ekstrat). On muutamakin juttu, joita elämässäni haaveilen voivani tehdä, mutta elokuvan tekemiseen osallistuminen melkeinpä millä tavoin tahansa on yksi tärkeimmistä. (…Kiinnostukseni ovat siis selvästi vaihdelleet sitten tarhaiän, jolloin suunnittelin kaikessa vakavuudessa ryhtyväni Suomen presidentiksi.) Ja tämä nimenomainen tilanne — alkuvaiheessa oleva tuotantolafka joka ei ollut turhan pelottava tai tärkeilevä (haloo, hakee piirtäjiä julisteella kaupunginkirjastossa😉 ) ja jolla oli silti elokuvantekokokemusta ja siten opetettavaa — näytti olevan kuin minua varten tehty. Koska, lyhyesti sanottuna, rakastan elokuvia ja rakastan piirtämistä.

Ongelma: julisteessa käskettiin lähettämään kirjallinen hakemus ja 1-5 työnäytettä toukokuun loppuun mennessä. Hakemusten perusteella sitten kutsuttaisiin piirtäjät haastatteluun Jyväskylässä kesäkuun alussa. Ongelma se oli sen vuoksi, että mulla ei ollut juurikaan työnäytteitä Jykylässä. Puhumattakaan siitä, etten oo eläissäni tehnyt oikeaa storyboardia, eli en suhtautunut chänsseihini turhan optimistisesti. Mutta pakkohan sitä nyt tuollaiseen tilaisuuteen oli tarttua! Mieti miten usein sitä elämässään törmää julisteeseen jossa etsitään storyboard-piirtäjiä? Yhden kerran. Vaikka olikin toukokuun toiseksi viimeinen päivä menossa. Itse asiassa jo se, että näin julisteen vain paria päivää ennen kuin hakuaika päättyi, tuntui joltain (ehm… ) kohtalon johdatukselta🙄 …Että oli toimittava ja pian.

Lähdin käymään seuraavana päivänä pikakäynnillä Kuopiossa ja kaivelin työnäytteitä. Niiden taso ei mielestäni päätä huimannut, joten en uskaltanut toivoa liikoja, ja sama päti työhakemukseen jonka kirjoitin samana iltana Jyväskylässä. En ollut edes aikaisemmin kirjoittanut varsinaista hakemusta mihinkään työpaikkaan, mutta olin siihen loppujen lopuksi erittäin tyytyväinen. Tein parhaani mukaan selväksi miten paljon tilaisuus merkitsi mulle, mutta en liian epätoivoisin sanakääntein.😉 Hakemus ei kenties ollut moitteettoman muodollinen mutta ainakin keskittyi olennaiseen.
Koska seuraava päivä oli toukokuun viimeinen, olin niin tärinöissä siitä ehtiikö hakemus ajoissa, että päätin soittaa ilmoituksessa mainitulle tuotannon järjestelijälle kysyäkseni ehtisikö hakemus jos postittaisin sen sinä päivänä vai pitäisikö mun varmuuden vuoksi tuoda se itse. Helpotuksekseni kuulin, että hyvin ehtii, ja hakemuksia ruvetaan käsittelemäänkin vasta seuraavalla viikolla, sekä ”palataan asiaan!” mihin en osannut muuta änkyttää kuin ”toivottavasti!” Heh. Hah. Heh. Seurasi kiireinen näytetöiden jurytys, äitin ja Paten avustaessa innolla. Oli ihanaa miten ne rohkaisi ja tuki, vaikka eivät lainkaan tienneet, mikä storyboard on😆

Piirustukseni, vaikka olivatkin persoonallisia, tuntuivat vähän pelleilyltä. Pelkäsin että CS saisi läjittäin parempia hakemuksia, mutta silti toivoin niin paljon etten uskaltanut edes toivoa. Jos tajuatte. Postissa törmäilyn jälkeen (osa työnäytteistä oli isokoisia — kirjekuoria ei ollut, ja lopulta piirustukset piti lähettää käärittynä ruskeaan pakettipaperiin) hakemus viimein seilasi satamasta (kuvaannollisesti ilmaistuna).

Kaksi viikkoa myöhemmin olin taas Kuopiossa, koululla (kesätyöskentelyluvalla) taistelemassa opinnäytetyön kanssa (kyllä, minulla on todellakin kestänyt sen tekemisessä vuosi, voisimmeko nyt puhua jostakin muusta?! ) kun sain tekstarin jostain mystisestä numerosta. Aavistelin heti parasta/pahinta, ja aivan oikein, tekstari latoi että olin tervetullut työhaastatteluun 21.6 (noin viikon päästä) 13:00 ravintola Sohwiin! Eeeeexcellent!
Huutomerkki kuvaa parhaiten senhetkisiä tuntemuksiani. Pomppasin tuolistani käsi suun edessä estääkseni huutoa ja ölinää tulemasta ulos. Sitten juoksin kahdesti talon ympäri. Sitten juhlin.

Aloin kyllä hiukan huolestua siitä työmäärästä, jota näköjään olin itselleni haalimassa koulunkäynnin lisäksi. Uskoin voivani selvitä siitä, mutta olin jo etukäteen masentunut kiireestä. Samanaikaisesti kyseinen työ olisi kuitenkin sentään jotain mitä odottaa. Ilman sitä minulla olisi ollut vähänlaisesti suunnitelmia koulun päättymisen jälkeen. Vaikka arvelinkin sen jäävän väliaikaiseksi työksi (tietysti toivoin että pääsisin mukaan CopperSkyn muihinkin projekteihin, mutta kyseessä oli sentään näillä näkymin vain yksi leffa) se motivoi silti yllättävän paljon koulutyötä. Parempi väliaikainen suunnitelma kuin ei suunnitelmaa ollenkaan, eikö? Eikä sitä ikinä voinut tietää poikisiko storyboard-piirtäminen mahdollisuuksia muihin samankaltaisiin töihin. Yleensä aina kun ajattelin tätä, teroitin saman tien itselleni kuusi kertaa että oli epävarmaa pääsisinkö siihen työhön ollenkaan. Olin kohtalaisen varma että halusin sitä enemmän kuin kukaan muu, mikä oli tärkeää muistaa. Mutta ei se tarkoittanut että saisin sen; se olisi vielä tärkeämpää muistaa.

Näin ne rekrytointitilaisuutta edeltävät päivät kului skitsoillessa. Muistelin CopperSkylle lähettämiäni työnäytteitä ja ajattelin, että jos ne on mut niiden perusteella valinnu haastatteluun, niin eipä niitä hakemuksia ole voinut kovin montaa olla. Toisaalta, jos moiset näytteet saivat ne ottamaan mut haastatteluun, niin mitä tahansa tekisin haastattelussa voisi ainoastaan antaa paremman kuvan taidoistani!😛

Matkustin Jyväskylään hyvissä ajoin. Työhaastattelupäivä koitti. Jännitti. Näytin hyvältä vaikka itse sanonkin. Meillä ei ollut yhtään pyörää jota olisin voinut käyttää — Lauri oli ottanu äitin pyörän töihin ja Patekin oli jossain — enkä saa mitään siunaaman selvää Ristonmaan bussien aikatauluista, joten hermoilin myöhästymisestä (yleensä myöhästyn kaikesta) niin paljon että lähdin kävelemään kaupungille jo puoli yhdeltä ja olinkin Sohwilla muutamaa minuuttia ennen sovittua haastatteluaikaa. Rafla oli lähes tyhjä lukuunottamatta seuruetta siinä yhessä pikku kabinetissa melkein sisäänkäynnin vieressä. Arvasin ne heti CS:n porukaksi, ja näin oli asia. Otin vastaan limun niiden laskuun.

Ihme kyllä mua ei sitten siinä tilanteessa jännittänytkään yhtään. Tai tietysti pikkuriikkisen, mutta huomattavasti vähemmän kuin olin odottanut. Kai se johtui siitä ympäristöstä. Ja kaiken lisäksi se väki oli tosi rentoo. Niiden kanssa tuntui tulevan yllättävän hyvin juttuun.
Väkeä oli kyllä vähän enemmän kuin olisin arvannut, 5 miestä ja 1 nainen. Ne oli kaikki CopperSkylta — en ollut ollut varma ottaisko ne haastatteluun monta piirtäjää kerrallaan, mutta onneksi ne oli sitten nähtävästi sopinut jokaiselle piirtäjälle oman haastatteluajan. Olin yllättynyt myös siitä miten nuoria ne oli. Kaikki esittäydyttiin, mutta eihän ne nimet siinä tilanteessa oikeastaan jäänyt mieleen.
[Nykyisin kuitenkin osaan luetella suvereenisti kaikki läsnäolijat: Timo (ohjaaja), Ari (järjestelijä, jolle olin puhunut puhelimessa), co-käsikirjoittaja Matti, tuottajat Kimmo ja JP, ja Lotta-Kaisa (tiedottaja).] En myöskään muista yksityiskohtaisesti miten keskustelu meni, mutta kuten sanoin, ne oli rentoja ja huumorintajuisia tyyppejä — kertoili siitä miten se elokuva oli alkanu hahmottua ja miten niiden tiimi oli muotoutunu ja muuta sellaista ja kerto mulle tarkemmin mitä storyboard-piirtämiseen oikein sisältyisi. Niitten jutuille sai kyllä nauraa aika paljon ja tuntu että niiden kanssa pysty itekin vitsailemaan ja olemaan oma itsensä. Mä suurinpiirtein rakastuin siihen porukkaan. Ne oli LÄÄPÄLLÄÄN mun piirustuksista, mikä oli rehellisesti sanottuna sokki. Mut oli se silti upeaa.:mrgreen:

Ne sano myös ihan kuten olin arvellutkin, että tässä etsittiin siinäkin mielessä porukkaa että voisi olla mukana muissakin mahdollisissa tulevissa CS-projekteissa. Mikä oli mukavaa. Ne kyllä kysy multa aika vähän kysymyksiä — sen vaan että oonko nopee luonnostelemaan, omasta mielestäni; mitä mieltä oon ryhmässä työskentelystä; uskoisinko että mun on helppo piirtää jonkun toisen kuvauksen pohjalta. Niin ja tietysti vielä se olisinko kesän Jykylässä.

Haastattelutilaisuus kesti n. kolme varttia. Sain työnäytteeni takaisin. Ari kysy multa vielä viimeseks että mistä oikein olin kuullut tästä vakanssista ja vastasin totuudenmukaisesti, lörpöttäen myös työnäytteiden kokoonhaalimisesta kiireessä. Reaktio ”onneksi näit sen julisteen!” suorastaan hykerrytti mua. Ne sano että soittais jo saman päivän aikana mikä on lopputulos. Ja sitten olikin lopputassun paikka.

Kun koikkelehdin Sohwilta kohti kaupungin keskustaa nauroin ääneen. Mun mielestä haastattelu oli mennyt aivan nappiin. Ja just se siinä olikin parasta, kun oli sellanen fiilis että vaikka en saisikaan sitä työtä, niin ei ainakaan yhtään tarvitsis surra sitä että ”voi kun mä oisin sanonu SITÄ enkä sitä ja voi kun oisin tehny ton ja ton toisin…” Olin vaan ollu oma itteni.

Samassa, uskomatonta kyllä, törmäsin entiseen lukion kuvisopeeni Heidiin [superhyvä tyyppi johon oon pitäny enemmän tai vähemmän säännöllisesti yhteyttä] kirjaston Kymppi-kaupan risteyksessä. Kerroin sille työhaastattelustani ja koska se halus nähdä työnäytteitäkin me selattiin niitä siinä kadulla. ”Sä pääset siihen hommaan ihan takuuvarmasti”, oli Heidin ennuste. Siinä vaiheessa olin itsekin taipuvainen uskomaan samoin.

No mutta, haastattelu oli ohi eikä muuta voinut tehdä kuin odottaa. Ois kyllä melkein huvittanut mennä vakoilemaan Sohwin kulmille, että millaista porukkaa siellä mahtoi käydä haastattelussa mun jälkeen — mutta ei nyt kuitenkaan.:mrgreen: Olin iltapäivän kaupungilla ja onnittelin itseäni haastattelun suorittamisesta ostamalla CD:itä sekä sokeria.

Iltaan asti tuntuu muistot olevan hämäriä, mutta puoli seitsemän aikaan mulle soitettiin…
Se paikka oli mun.
Olisin mukana tiimissä, johon kuuluis muutama muu piirtäjä mun lisäks, sekä tiimin vetäjä, Jarkko (se just soittikin mulle), ja ensimmäinen get-together olisi seuraavalla viikolla. Tarkka aika ilmoitettaisiin myöhemmin.
Mulla oli Thom Filicia -momentti (”Oh My Gaaaawd” ) vaikka puhelun kestäessä olin pysynyt viilipyttynä. (Jopa niin viileänä, että minua voisi erehtyä pitämään jälkeenjääneenä. Mutta mitä väliä sillä enää oli?! Mähän olin saanut sen työn jo! :P) Soittelin ihmisille satunnaisesti, ja heille oli haasteellista tulkita hihkumisestani mitä oli tapahtunut. Ties vaikka joku saattaisi vieläkin luulla, että tyrkytin niille puhelinseksiä. Joten saanen korjata tässä sen virheellisen käsityksen.

Noni, ehtipä sitä tekstiä jo tullakin.
Tätä kirjoittaessa 6|4 -projekti on ollut jonkinmoisilla lomilla, ja tämänhetkisten suunnitelmien mukaan samanaikaisesti/ennen sitä tehdään muidenkin elokuvien pohjatyötä — mutta viime kesänä sen parissa piirrettiin ankarasti, ja työmoraali pysyy korkealla, vaikka projektin aikataulu onkin muuttunut. Paikan hakeminen ja CopperSky:n messiin pääseminen on yksi parhaita asioita, mitä kohdalleni on ikinä osunut. Suurkiitos sille mikä tämän sitten ikinä aiheuttikaan.

Nyt kun on tämä bloginkuvatuskin, pyrin postaamaan 6|4:ään liittyvistä toimistani (sen verran kuin saan, en nimittäin tiedä onko jotain elokuvaprojektiin liittyvää jota en saisi ehkä julkaista — täytyy tarkistaa CS:n tyypeiltä — mutta luulenpa, että omien piirtämishommieni kronikoiminen tuskin tulee ketään haittaamaan).