😀😀😀
Valmistuneen on helppo hymyillä, vaikka olisi tullut kuinka kurjia arvosanoja. Eivät ne tosin kurjia olleet, hah! …paitsi Lopunnäytetyöstä, mitä osasin odottaakin. Joko voi sanoa että olen elämässäni ollut vain muutamasta asiasta VÄHEMMÄN kiinnostunut kuin opinnäytetyöni aiheesta? Olin kuitenkin vaihtanut aihetta jo kertaalleen joten pelkäsin etten ikinä valmistu opinto-oikeuteni aikana jos aloitan vielä kerran tyhjän päältä.

Mutta jottei pääasia unohtuisi: valmistuin ryminällä keskiviikkona 31.5., joten yhden huolenaiheen voin deletoida muistista. Ja muutin perheeni ullakolle. Se on itse asiassa paljon mukavampaa kuin miltä kuulostaa.

…Samoin on oman äitinsä yrityksessä työskentely. Ensimmäinen työpäivä Uuraisten Apteekissa oli eilen. Töissä on juuri odotusteni mukaista mitä aktiviteetteihin ja stressaavuuteen tulee: koulukauhujen jälkeen tämä on kuin olisi palannut lastentarhaan. Päiväunet valitettavasti puuttuvat.

Varsinainen syy tämän päiväkirjamerkinnän tekemiseen (kun ei valmistumisestakaan näköjään keksi mitään muuta sanottavaa — että olenkin laiska kirjoittaja) on hurmioni siitä, että kun stressi on viimein taaksejäänyttä elämää, ehtii lukea lukemasta päästyäänkin!
No mutta, pidemmittä puheitta elämänlaatua parantamaan.

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Anne Brontë:
The Tenant of Wildfell Hall

En suinkaan ole mikään englantilaisten klassikoiden erikoistuntija, mutta täytyy sanoa, että itse pidän Tenant of Wildfell Hall:ista oikeastaan enemmän kuin Charlotte Brontën Jane Eyre:sta (joka on kylläkin ainoa toinen lukemani Brontë-romaani …vielä tähän mennessä). Vaikka kirjan ”tarina tarinan sisällä” (Helenin päiväkirja) onkin massiivinen ja saattaa hämmentää lukijaa jälleen ”nykyaikaan” palatessa, kahden voimakkaan kertojan näkökulmat toimivat äärimmäisen kiehtovasti yhdessä. Tarinan (omana aikanaan shokeeraava) feminismi tuskin tänä päivänä enää kuohahduttaa, mutta Oikeenlainen Kemiahan ei tunnetusti koskaan vanhene. Varsinainen page-turner, hurmaava historiallinen romanssi joka säilyttää jännityksensä viime metreille saakka. Lisää Brontë-siskoksia kehiin!

Ja ajatelkaa miten mahtavaa: Suomalaisessa Kirjakaupassa myydään näitä Wordsworth Classics -pokkareita ALLE 2 € KPL! Aarteempaa lukuelämystä ei takuulla mistään halvemmalla saa. Samasta mä sen Jane Eyrenkin aikanaan ostin. Se harmittaa kyllä silmittömästi, että kaikki uudet kirjat on sitten järjestään niin kalliita että ostohaluinen saa varautua vararikkoon.😥 Näin yhdenkin Lucky Luke -juhlakirjan Kipassa ja oikein vesi herahti kielelle, mutta se maksoi 40 €!!! PRKL, kirjat senkun kallistuu ja kalja senkun halpistuu, ja sitten joku vielä jaksaa ihmetellä että nuoriso oireilee😡
Onneksi kirjastot eivät sentään vielä ole ryöstömetsästyksestä huolimatta kuolleet sukupuuttoon.

Carl Hiaasen:
Sick Puppy

Vaikka uskottelenkin itselleni että Native Tongue on lempparini Hiaasenin kirjoista, totuus on, että paras niistä on aina se jota on juuri lukemassa. Kirjailijoita, jotka pystyvät moiseen, on paljon vähemmän kuin äkkiseltään luulisi. Olen lukenut Sick Puppynkin useasti (vasta nyt ostin) — Hiaasenille ominaiseen tapaan se on rikos/jännitystarina, jossa Floridan luontoa raiskaava rahanahne poliittinen roskaväki saa kintereilleen uuden ajan epäkorrektin ekosoturin, Twilly Spreen.
Hiaasenin kirjoitustuntuma, hillittömät hahmot ja vahva näkemys oikeudenmukaisuudesta iskevät suoraan sydämeeni. Hänen kirjansa ovat mielipuolisia, lennokkaita, tragikoomisia ja jännittäviä, sekä oudolla tavalla tyydyttäviä (oman mielipiteeni mukaan osatekijä tähän on, että lukijan kohteeton kostonhimo saa täyttymyksen protagonistien monimutkaisten, uskaliaiden ja oikeudentunnossaan äärimmäisten juonien kautta) — ne herättävät näkemään sekä ihmisen typeryyden että ylevyyden.
Parasta, kuten aina, on kuitenkin kyltymättömästi rakastamani mustankarstainen huumori:

The instructor of the anger-management course presented himself as a trained psychotherapist. Dr. Boston was his name. On the first day he asked everyone in class to compose a short essay titled ”What Makes Me Really, Really Mad.” While the students wrote, Dr. Boston went through the stack of manila file folders that had been sent to him by the court. After reading the file of Twilly Spree, Dr. Boston set it aside on a corner of the desk. ”Mr. Spree,” he said in a level tone. ”We’re going to take turns sharing our stories. Would you mind going first?”

Twilly stood up and said: ”I’m not done with my assignment.”

”You may finish it later.”

”It’s a question of focus, sir. I’m in the middle of a sentence.”

Dr. Boston paused. Inadvertently he flicked his eyes to Twilly’s folder. ”All right, let’s compromise. You go ahead and finish the sentence, and then you can address the class.”

Twilly sat down and ended the passage with the words ankle-deep in the blood of fools! After a moment’s thought, he changed it to ankle-deep in the evanescing blood of fools!

He stuck the pencil behind one ear and rose.

Dr. Boston said: ”Done? Good. Now please share your story with the rest of us.”

”That’ll take some time, the whole story will.”

”Mr. Spree, just tell us why you’re here.”

”I blew up my uncle’s bank.”

Twilly’s classmates straightened and turned in their seats.

”A branch,” Twilly added, ”not the main office.”

Dr. Boston said, ”Why do you think you did it?”

”Well, I’d found out some things.”

”About your uncle.”

”About a loan he’d made. A very large loan to some very rotten people.”

”Did you try discussing it with your uncle?” asked Dr. Boston.

”About the loan? Several times. He wasn’t particularly interested.”

”And that made you angry?”

”No, discouraged.” Twilly squinted his eyes and locked his hands around the back of his neck. ”Disappointed, frustrated, insulted, ashamed–”

”But isn’t it fair to say you were angry, too? Wouldn’t a person need to be pretty angry to blow up a bank building?”

”No. A person would need to be resolved. That I was.”

Dr. Boston felt the amused gaze of the other students, who were awaiting his reaction. He said, ”I believe what I’m hearing is some denial. What do the rest of you think?”

Twilly cut in: ”I’m not denying anything. I purchased the dynamite. I cut the fuses. I take full responsibility.”

Another student asked: ”Did anybody get kilt?”

”Of course not,” Twilly snapped. ”I did it on a Sunday, when the bank was closed. That’s my point — if I was really pissed, I would’ve done it on a Monday morning, and I would’ve made damn sure my uncle was inside at the time.”

© Carl Hiaasen
(I quote for love)

Jos kuvittelin Sick Puppya elokuvana pääni sisällä, tapasin sijoittaa John Cusackin Twillyn rooliin, mutta ikäkysymyksen huomioon ottaen olen tullut siihen tulokseen, että Lee Pace olisi ekoseko-Twillyksi nappivalinta. Kuulen sen nytkin suoltavan ylläolevaa dialogia.

(”What Makes Me Really, Really Mad:” ) Mutta eihän kukaan Hiaasenia filmaa. En tajua miksi!? Olisivatko Hulluwoodissa kehitelleet jonkin harhaluulon ”Stripteasen kirouksesta”? Mies itsekin on sanonut, että koska kuivan sarkastinen kertojanääni on tähdellinen hänen kirjoilleen, tunnelman siirtäminen valkokankaalle olisi liki mahdotonta.
Silti, täytyy aina jaksaa toivoa…