…LAIVAT OLI PUUTA, HIIO-HOI!

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Patrick O’Brian:
The Fortune of War

Nähtyäni leffan Master and Commander: The Far Side of the World muutama vuosi sitten kiinnostuin heti O’Brianin 1800-luvulle sijoittuvista merisotaromaaneista. Sivumennen sanoen elokuva on täysi kymppi, ässä, terästä, ja sietää monituisia katsomiskertoja. Jälkeenpäin kirjoja luettuani voin vakuuttaa että elokuva herättää O’Brianin maailman henkiin hämmästyttävällä tavalla, mutta historialliset aspektit ovat kirjoissa rikkaampia, yksityiskohtaisempia eivätkä tippaakaan puisevia. Elokuvaversion ja kirjasarjan suhde on sellainen, että jos pidät toisesta pidät pakosti toisestakin.

Näitä ”Aubrey-Maturin” -kirjoja on valmistunut 20 (21. jäi keskeneräiseksi mutta julkaistiin sellaisenaan O’Brianin kuoleman jälkeen) ja osa niistä on myös suomennettu. En tiedä onko syy omassa hajamielisyydessäni vai siinä että olen pitänyt niin pitkiä taukoja kirjojen välillä, mutta yksittäisten Aubrey-Maturin -kirjojen juonia on hyvin vaikeaa muistaa jälkeenpäin. Tärkeimmät tapahtumat ovat mielessäni, mutta olisi melkein mahdotonta sanoa tarkalleen tapahtuivatko ne esim. kolmannessa vai neljännessä kirjassa. Tätä saattaisi suopeasti ajatellen pitää merkkinä siitäkin, että jatkuva juoni kulkee kirjojen läpi niin sujuvasti, ettei kirjojen väliselle erottelulle ole edes tarvetta… Eli antaa aaltojen viedä vain.

Olen siis ehtinyt vasta sarjan kuudenteen kirjaan. The Fortune of War käynnistyy vuonna 1812, jolloin Yhdysvaltojen ja Englannin välille syttyvä sota näyttäisi saavan englantilaiskapteeni Jack Aubreyn ennen suorastaan kuuluisan onnen kääntymään. Laivan lääkäri Stephen Maturinin hämärähommat Englannin tiedustelupalvelun leivissä jatkuvat, samoin sydänsurut. Parille riittää koettelemuksia maalla, merellä ja hullujenhuoneella.

Jackin ja Stephenin luja ystävyyssuhde on ilman pienintäkään epäilystä kirjojen kivijalka. Sitä paitsi he ovat toistensa vastakohtina erinomainen parivaljakko lukijan mielenkiinnon kannalta, 1800-luvun dynaaminen duo: rehti ja rohkea toiminnan mies jolle laivasto on koko elämä ja hänen älykköystävänsä omine monimutkaisine intohimoineen. Stephenin introspektiiviset tuokiot keskellä vilkasta merielämää ovat surumielisen koskettavia ja puhuttelevia. Läpeensä sympaattisen pääparin lisäksi näissä kirjoissa vetoavat usein pilkahteleva tyylitajuinen huumori, ihmisiin eikä sotamanööverien kronologisointiin keskittyvä kerronta ja harvinaisen eläväisen ajankuvan rakentaminen. O’Brianin kirjat ovat kaukana hienostelevista historiallisista pölypusseista.

Olipa kyseessä sitten kirja tai elokuva, kiintymykseni voittavat teokset jotka luovat oman maailmansa johon hetkeksi sulkeutua — ja vaikka O’Brian ei olekaan 1800-luvun Englannin laivastoa sentään luonut, siihen on totisesti helppoa hukuttaa itsensä.

Keane:
Under The Iron Sea

I think a lot of people who like the band are weirdos, twisted deviants, but very unhip.

— Irvine Welsh

Welshin (joka ohjasi Keanen uudesta ”Atlantic” -kappaleesta videon tai oikeammin lyhytelokuvan) väitteen näyttävät todistavan ainakin oudot julkkisfanit Bret Easton Ellis, Rufus Wainwright ja Elton John (…hei Elton John nyt ainakin on kaikkea muuta kuin hip). Ja onhan se niin, että Keane tappelee näennäistä ”cooliutta” vastaan kynsin hampain ja viittaa rock-kliseille kintaalla, mikä on loistojuttu. Tunteet ovat jatkuvasti pinnassa naurunalaiseksi joutumisen uhallakin. Tällaista bändiä ja tällaista itseluottamusta (trion lähimenneisyyden passiivis-aggressiivisista erimielisyyksistä huolimatta) ei löydy mistään.

Musiikillisesti kaikki on suurempaa ja täydempää kuin Keanen ensilevyllä. UTIS seilaa sumuisemmilla vesillä. Se on MASSIIVISTA jääräpäisen tarttuvaa poppia jossa on hieman synkkää särmää. Ei kyseessä kuitenkaan ole niin suuri muutos kuin bändin lausunnoista olisi voinut päätellä. Bändin soundi on edelleen aivan vinkuvan puhtoinen — tunnelmoivista efektikerroksista huolimatta kovin studiosteriili.

Toinen asia, joka minua murehduttaa Keanen kohdalla, on sanoituksien epätasainen laatu. En väitä että lyriikoiden pitäisi olla aina hyviä jotta bändi olisi hyvä; esimerkiksi Musen, jonka musiikista nautin paljonkin, sanoitukset ovat minusta ainakin puolet ajasta höpönpöpöä. Mutta Keanen sanoituksissa vallitseva yksinkertaisuus on joskus aivan liikaa (”…don’t care what she said, only in your head, time will help you out, still you don’t see how…” no nih…), varsinkin kun bändin pääpiru, pianisti Tim Rice-Oxley on sen päälle vielä mielestäni turhankin kärkäs selittämään julkisuudessa uuden levyn jokaisen laulun perimmäistä viestiä. Se ärsyttää eniten jos korvia korventava sanoitus pudottaa musiikillisesti loistavat kappaleet (räikeimpänä esimerkkinä sydäntäriipaisevalla melodialla varustettu ”A Bad Dream” ) keskinkertaiselle tasolle.

Joskus taas keskinkertainen sanoitus ei haittaa pätkääkään koska biisi kokonaisuutena on vain niin täydellinen (esim. riivaava pop-timantti ”Crystal Ball”). Paikoitellen Keanen sanoituksista sitten löytyykin oivalluksia joita varsinkaan laulettuna ei hevin unohda — täysosuman tarjoilee mieltäylentävä (ja samanaikaisesti haikea) ”The Frog Prince”, joka lisäksi tuo näppärästi esille albumin satuteemaa ja on tällä hetkellä suosikkini. Myös unenomainen ”Atlantic” edustaa Keanen uusia onnistumisia, ja biisien enemmistö yltää lähes yhtä hypnoottiseksi. Joka kappaleessa on sellainen koukku joka jää mieleen päiväkausiksi. Atmosfääri on etusijalla ja levy on harkittu kokonaisuus.

”Limited Edition” UTIS kannatti ostaa videomateriaalia pursuavan bonus-DVD:n takia — rotunörtti Rice-Oxley on aina todellinen ilo silmälle.😉 Ja onpa se muuten nätisti pakattu!

Aku Ankan taskukirjat

Vanhoja tai uusia, taskarit ja kesä ovat yhtä erottamattomat kuin hukkumiskuolemat ja Juhannus!

* * *

Ja nyt sitten Portugalia kannustamaan.