[Aika poistaa Team Portugal -feedi, uutisia ei enää näy tippuvan. …Loppuivat sentään melko duurivoittoiseen otsikointiin. Palaillaan asiaan muiden kisojen merkeissä.]

Perjantaina näin Pluckin esityksen ”The Specialists” Jyväskylän Kesässä, ja vaikka Aalto-sali olikin kaukana ihanteellisesta näyttämöstä näin selvälle vetonaulalle… (Salissa oli: kuuma; puutteellinen ilmanvaihto; liian matala näyttämö/ei nousevaa katsomoa, joten koska olin ollut typerä ja tullut vasta kymmentä vaille esitysaikaa jolloin sali oli jo tupaten täynnä, jouduin tyytymään melko huonoon takarivin paikkaan ja näin ollen kannattelemaan itseäni käsieni varassa lähes koko konsertin ajan jotta näkisin koko lavan. Brittiläinen jousitrio nimittäin tosiaan hyödynsi näyttämön kokonaisuudessaan, lisäten siihen myös ensimmäiset penkkirivit. No, ainakin katsomossa istuminen kävi tällä kertaa treenistä — siiderin nauttiminen näytännön jälkeen ei siis aiheuttanut pienimpiäkään tunnontuskia. Ei sillä että se yleensäkään aiheuttaisi.)
…Mihin jäinkään? Niin, juu: kaiken tämän jälkeenkin kokemus oli niin sytyttävä, että fanitin kertalaakista. Esimerkiksi Pluckin itsensä uudelleenfilmaama ja livenä ”scorettama” versio Hitchcockin Psykosta (”The Hitchcock k-lassic P-sycho” ) asiaankuuluvine kirkuvine jousineen nauratti niin että tuskin haihtuu enää koskaan mielestäni. Setelit suorastaan lennähtivät itsestään lompakostani Pluckin DVD-myyntiständin kassaan. Siispä:

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Pluck:
Musical Arson! Live in Kuala Lumpur (DVD)
&
Pluck (CD)

Pluckin muodostavat viulisti Adrian Garratt, alttoviulisti Jon Regan ja sellisti Siân Kadifachi, joiden vetämiä rooleja voisi kai kuvailla klassiseen musiikkiin tykästyneiksi kauhukakaroiksi. Tahi yksinkertaisesti patologisiksi viihdyttäjiksi, jotka eivät pysty pitämään sisäisiä apinoitaan kurissa edes kaikkein sovinnaisimmissa esiintymistilanteissa eikä -vetimissä — meidän kaikkien onneksi. Olisi voinut kuvitella, että kun sinfoniaorkesteritkin jo soittavat Oasista ja sellistit tukkaheviä, klassisten muusikoiden kaikki mahdolliset turhaumienpurkamistavat olisi tullut koluttua läpi, mutta Pluck todistaa aivan päinvastaisesta.

Tosin Pluck ei soita turhaumista päästäkseen vaan ilmiselvästi esiintymisen ja naurattamisen ilosta. Silti mitään Pluckin tapaistakaan ei ole vielä maailmalta tavattu (tietääkseni? Kertokaa, jos tiedätte). Aloitetaanpa vaikka siitä, että heidän konventionaalinen soittotaitonsa on häikäisevä. Itse asiassa trion kyky soittaa moitteettomasti ja näytellä / tanssia / kiipeillä / näyttämötaistella / kuherrella samanaikaisesti lähentelee jo raivostuttavaa. Klassisen lisäksi liikutaan kevyen musiikin, jazzin, kantrin, tangon, popin ja ties minkä puolella. Välillä heidän soittamansa musiikki tarjoaa kontrastin ja välillä soundtrackin reikäpäiselle slapstick-sketsille, takaa-ajokohtaukselle tai tappelulle, välillä taas dialogin musiikilliselle tahtojen taistelulle. Kielimuurikaan ei ole esityksen seuraamisessa suuren suuri — dialogi kyllä tarjoaa osan huvista, mutta kolmen soittajan persoonallinen sanaton ilmaisu teki minuun erityisen suuren vaikutuksen. Tyypit osaavat näytellä. Kaiken lisäksi heidän kanssakäyntinsä yleisön kanssa on varsin saumatonta. Katsojat eivät jää vain katsojiksi, vaan Pluck vetää heidät mukaan hulluuteensa hinnalla millä hyvänsä ja pistää vielä pannahinen nauttimaan siitä. Jos kaihdat huomiota, ei ehkä kannata istua ensimmäisille riveille Pluckin showssa. Toisaalta, avoin ja sympaattinen kolmikko saisi varmaan ujoimmankin ihmisen komeljanttarinlahjat esiin.

Eikä Pluck käsittele jousisoittimiaan kuin papyrusta; nämä pannaan likoon siinä missä soittajatkin. Toisinaan rakastavan rankalta leikiltä, toisinaan harjaantuneelta tuhoamisvimmalta vaikuttava kohtelu ensin tyrmää ja sitten hurmaa katsojan. Sanat eivät tee kohtauksille oikeutta, mutta esimerkiksi viulun pommittaminen jälkiruoalla (The Specialists) tai sen soittaminen suullaan (molemmat showt), saati sitten koko instrumentin sytyttäminen tuleen (Musical Arson!), ovat niin yllättäviä vetoja klassisessa musiikissa, että kuka tahansa arvonsa tunteva kapellimestari todennäköisesti potkisi moiset edesvastuuttomat pellet pihalle orkesteristaan. All this and fart jokes too!😛 Kenellekään ei siis luulisi tulevan yllätyksenä, että miellyin Pluckin majesteettisen maaniseen, tavallaan peribrittiläiseen ja silti ah niin maailmojasyleilevään aktiin.

Musical Arson! on komedianäytös/konsertti jota Pluck esitti kiertueilla ennen The Specialists -luomusta (siis myös Jyväskylän Kesässä 2004, jolloin en vielä trioa nähnyt… Kuinka onnekasta, että MA! on taltioitu). DVD on kuvattu Malesiassa Kuala Lumpurissa kuten nimestäkin käy ilmi, ja täytyy sanoa että näytöksen tunnelma välittyy melkein yhtä hyvin kuin jos olisin sittenkin itse ollut paikalla. Useimpien sketsien jälkeen tajusin hypänneeni vaistomaisesti taputtamaan ja hihkumaan.😳
Esitys ei tunnu katkonaiselta, vaikkei jatkuvaa juonta olekaan — tosin voihan sellaisena pitää soittajien roolihahmoja, jotka pysyvät suhteellisen samanlaisina läpi esityksen. Intomielinen eksentrikko Garratt ottaa joukon omavaltaisesti johtoonsa ja paistattelee erinomaisuudessaan; hänen suuruudenhullut eleensä saavat haastetta Reganin vähäpuheisemman mutta aivan yhtä huomionkipeän köntyksen absurdeista tempuista; yleensä sen kuuluisan viimeisen sanan saa mietiskelevä Kadifachi joka laatii omat sääntönsä ja päivittelee ylimielisesti kaksikon kohellusta; usein komiikka muodostuu hahmojen konflikteista. Yhteinen sävel ei kuitenkaan ole koskaan hukassa.

Teatterikappale yhdistää kaikki Pluckin ominaisuudet rajoja rymisteleväksi kokonaisuudeksi. Mimiikka, soittotaito, laaja repertuaari, musiikkivalintojen sekä soittimien sisällyttäminen sketseihin tavallaan yhdeksi päähenkilöistä, yleisön osallistuminen… Esitys on alusta asti viihdyttävä, mutta loppua kohti sekopäisyys senkun kasvaa. Ei ole tarvetta paljastaa aivan kaikkea, mutta eräitäkin DVD:n huippukohtia ovat: kaikki kolme soittamassa yhdellä tuolilla istuen/seisten; kärtsänneen viulun hautajaiset; ”levy- ja kasettisoittimia kautta aikain” –sketsit (Garrattin ”It’s a very rare recording, arranged for just one violin and a cello” -heitossa on rahkeita lentäväksi lauseeksi, viimeistään sitten kunhan vain saan kaikki tuttuni katsomaan MA!:n. Muussa tapauksessa pidän sen itselläni yhden hengen sisäpiirin vitsinä!) joiden musiikkinäytteet soitetaan livenä, mm. levyn jumittuminen tai Walkmanin pattereiden loppuminen; naurettavan söötti ”Love at first sight” ( –vai olenko sittenkin vain kade?)…

CD Pluck jääkin sitten väistämättä hieman live-esitysten varjoon, mutta ei se toki turhakaan ostos ollut. Siltä löytyy klassisia sävellyksiä ja pari modernimpaa kappaletta joista useimmat ovat varsin tuttuja (Bachin ”Air”, Ravelin ”Bolero”, ”La Bamba”, jazz-standardi ”Fever”, ”Stand By Me” jonka alkup. esittäjä ei nyt mistään muistu mieleeni jne… ) mutta joiden kuunteleminen ilman visuaalisia ärsykkeitä tuo esille trion musikaalista taituruutta: tiivistunnelmaisen ”Boleron” kuuntelee läpi melkein henkeään pidätellen, ja onhan ihmisen aivan pakko rakastaa Vivaldin ”Talvea” joka ainakin sai jo ammoisina aikoina meikämukulan moshaamaan musiikkileikkikoulussa — vain kolme instrumenttia loihtii orkesterikipaleista yllättävän muhkeita ja sellaisella energialla, että reaktio vaihtelee ihailun ja naurun välillä aivan kuin Pluckin konsertissakin.

Toivon Pluckille mitä suurinta menestystä, jonka ei tällaisilla lahjoilla pitäisikään olla kiven alla, ja palaamista Suomeen ensi tilassa. DVDtä ja CDtä ei tietääkseni voi tilata muualta kuin Pluckin nettisivuilta: www.pluck.me.uk

Elisabeth Cleve:
Pidä isää kädestä!

(alkuteos ”En stor och en liten är borta” )

Elisabeth Cleve on lasten ja nuorten psykologi ruotsalaisessa Erica-säätiössä, joka tarjoaa tukea vaikeissa tilanteissa oleville perheille. Pidä isää kädestä! dokumentoi kaksi ja puolivuotiaan Victorin kriisiterapian.
Victorin äiti ja pikkuveli ovat juuri menehtyneet auto-onnettomuudessa. Niin Victor kuin hänen isänsäkin tuntevat mahdottomaksi sopeutua onnettomuuden jälkeiseen elämään.

Kuinka paljon lapsi ymmärtää siitä mitä juuri on tapahtunut? Cleven tarkoitus on osoittaa, että ammattimainen kriisiterapia on traumatisoivan tapauksen jälkeen pienellekin lapselle hyödyllistä, jopa välttämätöntä (missä hän maallikon ymmärrykseni mukaan onnistuukin).

Victorin rakastavat sukulaiset ovat itsekin surun murtamia ja pojan koko elinympäristö on muuttunut.
”Kaikki haluaisivat mieluimmin puhua sen kanssa, joka ei koskaan enää puhu. Niitä kohtaan tuntee äärettömän suurta kaipuuta, joille voi vain huutaa mutta jotka eivät koskaan enää vastaa.”

Mutta entiseen ei ole paluuta, on vain jaksettava jatkaa. Isä ja Victor tarvitsevat siinä toistensa apua.

Kirja on lapsen ja isän selviytymistarina — psykologin myötätuntoisesti mutta väistämättömän perusteellisesti kirjaama, vaikeinekin hetkineen, ja siksi sitäkin riipaisevampi. Cleve kirjoittaa helppotajuisesti, joten kirjan voivat lukea kaikki asiasta kiinnostuneet, eivät vain psykologit. En luultavasti kuulu kiikarissa olevaan kohderyhmään, mutta vasta pari otetta luettuani en pystynyt enää mitenkään lopettamaan. Järisyttävimmän jäljen tässä tosikertomuksessa jättää lapsen voimakas huolenpito muita perheenjäseniä kohtaan. Omasta puolestani väitän lisäksi, että kaikki mikä muistuttaa siitä millaista on olla lapsi, on hyvästä. Tätä kirjaa ei lue kuivin silmin kukaan. Ei niin kukaan.