Päähäni on pälkähtänyt hämmentävä määrä suunnitelmia tulevaisuuteni varalle. Useat niistä ovat keskenään ristiriidassa. Kaikki ovat sietämättömän nerokkaita. En haluaisi sulkea mitään niistä pois.
Voiko olla, että valmistumisen jälkeinen elämä ei olekaan yhtään helpompaa…?
–EÄÄH! Kahjojen puheita!

Odotan Birminghaminmatkaani hurjasti. Olen ihmeekseni saanut kuulla, että britit viittaavat Birminghamiin nimellä ”Brum”. Hmm? Outoa. Minä viittaan siihen paljon mieluummin lyhenteellä B-ham, koska se kuulostaa aivan rap-vokalistin stagenimeltä. Parasta pitää suuni kiinni siitä asiasta Englannissa.
Silloin kauan sitten ennen kesää ajattelin lentäväni sinne vasta lauantaina 19.8, mutta eihän siitä silloin jäisi paljon käteen. Jos sinne kerran mennään niin ollaan sitten edes muutama päivä ja otetaan loman kannalta, vaikka joutuisi hieman enemmän maksamaankin. Löytyväthän lähiympäristöstä Shakespearen synnyinsija (ja kätevästi myös viimeinen leposija) Stratford-Upon-Avon sekä Cadbury World, suklaafanin Mekka (Englannista puhuttaessa siis. Suuri Eurooppalainen Suklaakiertue olisikin muuten loistoidea. Pistänpä muistiin eläkevuosia silmällä pitäen). Alton Towersin suurhuvipuistossa vastikään tapahtunut junaonnettomuuskaan ei tutisuta — jos mitään, niin eikös onnettomuuden jälkeen turvallisuussysteemeistä luulisi huolehdittavan vain entistä paremmin! Viivana vuoristoratoihin! Nyt jo melkein ärsyttää, että eihän minulla taida olla edes aikaa käydä kaikissa näissä houkuttelevissa kohteissa. Matkustan nimittäin torstaina 17.8, jolloin onkin illalla Keane-boardilaisten meet up B-hamissa. Perjantain ja lauantain olen kunnon turisti, sunnuntai on festaripäivä, ja maanantaina lähden kotiin.

Alton Towers kuulostaa kylläkin sellaiselta paikalta jossa huvin maksimoimiseksi pitäisi olla seuraa, ja minähän olen vain minä. Kovaa ja korkealla vatkaavat härvelit ovat tosin intohimoni, joten jospa jälleen kerran voittaisin sosiaaliset konventiot ja pönöttäisin koko päivän laitejonoissa ilman tutun tuttua. No äh, se jää nähtäväksi.

Majapaikakseni olen varannut huoneen Britannia -hotellista, ei sen eriskummallisemmista syistä kuin että se oli kohtuuhintainen mutta tasokas ja sijaitsee aivan keskustassa, käytännöllisesti katsottuna rautatieasemaa vastapäätä, mikä on monessa suhteessa aikamoinen etu tällaiselle hajamieliselle hiipparille. Ensinnäkin: pääsen lentokentältä junalla lähes hotellin ovelle. B: maanantaiaamun lähtö helpottuu, ei tarvitse edes taksia tilata. Akvaario: pääsen junalla lähelle festaripaikkaa (Staffordiin, josta ”shuttlebus”illa Weston Parkiin) ja muidenkin nähtävyyksien äärelle. Ja neljä: keskustassa pysyn varmasti hengissä, kauppoja ja ravinteleita kun pitäisi olla joka mutkassa.

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Kirjatorilta tuppaa aina tarttumaan jotain mukaan. Eikä se niillä hinnoilla hirveästi haittaa. Kannattaako näin halvoista hankinnoista edes kirjoittaa? No, parantavathan ne kuitenkin elämänlaatuani.

Alivaltiosihteeri (Simo Frangén, Pasi Heikura & Jyrki Liikka):
Matka virallisuuden keskipisteeseen

Kun nyt tässä ollaan matkustustunnelmissa, niin sanonpa vaikka, että jos joku miettii mitä lähettää ulkomailla asuvalle suomalaiselle joululahjaksi tai sen tapaiseksi, valitse Alivaltiosihteeri-kirja (joita on ilmestynytkin niin monta, että myös syntymä- ja nimipäiviksi riittää). Moista kielen vääntelyä ei voi olla ihailematta, vaikkei olisi kuunnellut kuin pari ”Alkkari”-ohjelmaa elämässään. Alivaltiosihteeri on jo iät ajat säilyttänyt paikkansa Suomen huumorin kirkkaimmassa kärjessä (ainakin omasta mielestäni) hohteen haihtumatta.

Tämä Alivaltiosihteerin ”kahdeksas pääteos” kokoaa, kuten muutkin pääteokset, radiosketsejä kirjalliseen muotoon, tällä kertaa vuodelta 2002. Osan niistä olen sattunut kuulemaan, osa on jäänyt väliin. Varsinkin YO-kirjoitusten surreaalikoe tiputti minut niin täysillä sen ensi kertaa kuullessani, että en edes kyennyt kehumaan sitä tutuilleni, koska puhkesin aina nauruun kesken kaiken. Muita kuulemiani helmiä olivat elokuvamainokset Dirty Harry Potter (”…ja liekehtivä kiväärinpiippu” ) ja Ciderman (”Enemmän tyhjiä pulloja kuin Ryhmä-X:llä!” ) jne jne.
Ennenkuulemattomista upeista tuttavuuksista mainittakoon Manserockstars (Popstars-formaatista kehitetty sisarsarja, jota katsoisin taatusti mieluummin kuin alkuperäistä), Aikuisten iltapäiväkerhot (”Herrajumala, aikuisia yksin kotona”), SPR 125 vuotta (”Tämä on hemoglobaalia hommaa” ) ja sokerina pohjalla Adventtikalenterihälytys. (”Mikä hälytys täältä on voinut tulla?” -”2412 eli luvaton joulukalenteriluukun avaaminen.” -”Eeeei minulla mitään joulukalenteria ole!” )

Pätkät toimivat luettuina lähes yhtä täydellisesti kuin radiossa. Ehkä se johtuu siitä, että Frangénin, Heikuran ja Liikan äänet ovat painuneet niin hyvin mieleen; ehkä siitä, että kirjoitusasusta välittyy niin onnistuneesti trion sataprosenttisen virallinen ääninäytteleminen (tai näyttelemisen puute… ) joka juuri tuokin sketsien kuuntelemiseen oman ainutlaatuisen lisänsä. Tai ehkä Alivaltiosihteerin ilmaisu on niin kietoutunut yksinomaan sanoihin, ettei ole mitään väliä kuuleeko ne vai lukee.

Oli vastaus mikä tahansa, Alivaltiosihteeri naurattaa ääneen. Ota virallisin asentosi ja lue yksin tai vuoropuhele sketsit kaverin kanssa ja katso kumman pokka pitää kauemmin. ”Toivottavasti ihmislajin typeryys ei kokonaan vie meiltä kielen monimuotoisuutta, jotta lapsillammekin olisi jotain mitä puhua.”

Goscinny & Morris:
Lucky Luke — Apassikanjoni

Mitäpä sellaista LL-sarjakuvista voisi kirjoittaa jota ei jo ole kirjoitettu? Legendaarinen (joskin fiktiivinen) Lucky Luke, cowboy joka ampuu varjoaan nopeammin, seikkailee klassisen koomisessa villissä lännessä seuranaan superfiksu hevosensa Jolly Jumper ja… No kaikki tietävät kuitenkin. Lucky Luken ja tietysti Jollyn rentous ja neuvokkuus, sekä tarinoiden ja taiteen oivaltavuus, ”luova itsensä toistaminen” ja itseironia tekivät hänestä Asterixin ja muiden eurosankareiden ohella unohtumattoman kumppanini jo varhain, enkä varmasti ole ainoa. Myös sivuhahmot ovat selvästä stereotyypittämisestä huolimatta persoonallisia, sympaattisia, ja ennen kaikkea hauskoja. Jokainen albumi on paitsi täynnä muistoja myös ilahduttava osoitus tällaisen ”kiltinkin” huumorin kestävyydestä.

Apassikanjoni ei aivan ole sarjan paras, mutta taattua laatua. Lucky Luke etsii syytä siihen, miksi chimichuri-apassit eivät ota rauhoittuakseen Fort Canyonin ratsuväen alueella. Fort Canyonin sotilaat ovat — hupaisaa kylläkin — jostain ihmeen syystä viimeistä miestä myöten irlantilaisia. (Paitsi yksi, joka on puoliksi skotti. Eikä kukaan ikinä jätä muistuttamatta siitä.) Apilaisen saaren viskiinmenevät kasvatit, silloin kun eivät nujakoi keskenään, saavat balladeillaan hevosetkin kyynelehtimään. Luken yrittäessä hieroa rauhaa apassien ja ratsuväen välille selviää, että varuskunnan komentaja eversti O’Nollan on se, jolla on iso lintu kynittävänä äkäisen apassipäällikkö Patronimon kanssa. Meksikon puolellakin piipahdetaan.

Lännen historiaa on Lucky Luke -albumeissa ilman muuta muokattu hieman viihteellisempään muotoon. Apassien hurjuus kyllä tehdään tiettäväksi, mutta tietenkään kukaan ei loukkaannu vakavasti, ei edes ota osumaa luodista. Itse ainakin hyväksyn tämän viihteen nimissä, koska tottahan lukija ymmärtää missä määrin sarjakuva irtautuu faktoista — ja sitä paitsi väkivallattomammista ratkaisuista saa revittyä niin paljon enemmän vitsejä. Esimerkiksi lapsena tästä alpparista jäi parhaiten takaraivoon juuri apassien mielikuvituksellinen yritys päästää vihollinen päiviltä muurahaisten ja hunajan avulla. Itse asiassa se hymyilyttää edelleen eniten, varsinkin kun Lucky Luke toisen yrityksen kohdalla taivastelee kuulleensa, että apasseilla olisi tarkoitus olla paljon suurempi valikoima kidutuskeinoja.

Yleensä LL:iin kuuluu luonteenomaisesti aitojen lännenlegendojen tuominen mukaan seikkailuun (ihan keskipisteiksi asti) ja toisinaan vieläpä meidän päiviemme julkkisten käyttäminen sivuhenkilöiden malleina. Apassikanjonista en ole kuitenkaan ”bongannut” ketään, enkä tiedä sitäkään, olivatko esim. päälliköt Patronimo ja Bisteco koskaan oikeasti olemassa. Joka tapauksessa albumi päättyy niin monikansalliseen vyyhteen, että tuskin sillä voisi olla sentinkään jalansijaa todellisuudessa. Vaikka mistäs sitä ikinä tietää, olihan villi länsi sulatusuunien sulatusuuni…