Kunhan tässä huvikseni näpyttelen.

5 HYVÄÄ kohtaa EI-niin-hyvistä elokuvista

Tämä ei siis ole Top 5-lista, vaan viisi kohtausta jotka sattuivat tänään tulemaan mieleen. Ja kyseessä on tietysti vain oma kulahtanut mielipiteeni.

Huom. Sisältää juonipaljastuksia… Luulisin? Ei sillä että kyseisiä juonenkäänteitä olisi kenenkään vaikeaa arvata.

1. The Sum of All Fears (Peloista Pahin)
Ben Affleckin nynnerösti tulkitsema Jack Ryan ryömii Räjähdyksen maahan iskemästä helikopterista. Kaikki on harmaata ja hiljaista lukuunottamatta heikkoa huminaa, kuin korvat olisivat lukkiutuneet.

Olisin mieluusti nimennyt jonkin jämäkän Liev Schreiberin kohtauksen, Schreiber kun on parasta koko elokuvassa (ja myöntäkää pois, me kaikki toivomme että Peloista pahin olisi kertonut hänestä), mutta tässä välitettiin värisyttävästi Räjähdyksen aiheuttama aistikatkos. Eikä Affleckinkaan tarvinnut rasittaa itseään näyttelemisellä kun post-production tiimi hoiti kohtauksen kotiin.
Siitä on kauan kun luin alkuperäiskirjan, mutta siinäkin kuvaus Räjähdyksen jälkeen kuulonsa ja osittain näkökykynsä menettäneen hepun (muistaakseni poliisi tai turvamies?) paniikinsekaisista mielenliikkeistä teki aikamoisen vaikutuksen.

2. The Broken Hearts Club: A Romantic Comedy (Ystävyyden kirot)
Ensinnäkin, halusin kuollakseni tykätä Broken Hearts Clubista, mutta kliseitä alkoi tulla liian kovalla tahdilla. Se mikä kuitenkin jätti ihan omin voimin elokuvasta suloisen jälkimaun oli Howien (Matt McGrath) ja Marshallin (Justin Theroux) palaaminen yhteen.

Vieläkin se saa meikäläisen herkistelemään. Jos se olisi osa parempaa elokuvaa, kyseessä olisi minulle klassikkokohtaus. Kaksikon soutu ja huopaus on muutenkin todenmakuisin ja sieppaavin juonne tässä haaleassa tarinakokoelmassa. Ihailin molempia näyttelijöitä. Kyseisessä kohtauksessa pysytään hahmoille uskollisina, eli (lopultakin!) enemmän tai vähemmän järkiinsä tullut Howie ei saa suollettavakseen elämää suurempaa rakkaudentunnustusta; hänen koruton ja käsiin leviävä itseilmaisunsa kuulostaa vain niin todelta. Juuri kun tarvitsisi epätoivoisesti täsmälleen oikeita sanoja, silloinhan niitä on kaikista vaikeinta löytää.

3. Charlie’s Angels (Kyllä, Charlien h****tin enkelit!)
Joka ainoa kerta kun Sam Rockwell BUSTS A MOVE. Valehtelematta, olen katsonut CA:n puolentusinaa kertaa hänen pitelemättömän tanssitaitonsa takia. Äijä.

4. Blade: Trinity
Parker Posey (JEE! …Täytyyhän laatunäyttelijöidenkin jollain elää) vampyyrijengeineen kiduttamassa Ryan Reynoldsia (joka sentään näyttää piruilevan koko sontaleffan kustannuksella). Kieroutuneen, absurdin ja shokeeraavan humoristinen valopilkku. Nämä kaksi ovat sotkun ainoat kiintoisat päähenkilöt (ja näin sanoo joku joka sentään pitää Blade ykkösestä!!😯 ) ja sitä paitsi Poseyn roolihahmo on virkistävän poikkeava luomus verrattuna monien elokuvien vampyyribimboihin jotka korkeintaan toivovat olevansa yhtä raivoisia ja roiseja. Muuten tämä leffa koetteleekin sitten sietokykyäni niin, että tuskin haluaisin vain yhden kohtauksen takia vilkaista sitä uudestaan.

5. Bruce Almighty (Bruce – taivaanlahja)
Uutisankkuri Steve Carell sekoaa lähetyksessä. Ensimmäinen elokuva jossa näin Carellin, ja heti olin koukussa. Ihan oikeasti oikeasti, pidän Jim Carreysta kuin karkista, mutta on myönnettävä tosiasiat: Steve Carell on monin verroin hauskempi. Eikä se johdu vain siitä, että Bruce Almighty oli niin vastenmielinen; Carell ei ole vielä kertaakaan pettänyt.

Muuten, jenkkiversio ”The Office”sta (Konttori), mukana Carell osana ilmiömäistä näyttelijäkaartia, alkaa Neloselta hyvin pian. Brittikonttorin fanit saattavat haluta teilata amerikkalaisen toisinnon suoralta kädeltä — myös minä olin aikoinani valmistautunut vihaamaan sitä, mutta toisesta jaksosta lähtien sarja on tehnyt vertailut turhiksi, seissyt tukevasti omilla jaloillaan ja naurattaa ihan silmittömästi. Omaksi parhaaksenne, antakaa ihmeessä sille mahdollisuus.