Takauma I — Rallipakolainen

On viimein virallisesti torstai (00:15) ja olen päässyt Helsingin bussiini. Veli antoi kyydin asemalle. Tavoilleni uskollisena ryhdyin pakkaamaan matkalleni vasta kolme tuntia ennen lähtöä, mutta taisin joka tapauksessa muistaa kaiken tarpeellisen… Vai?

Pirkule. Kaikki osoitteet unohtuivat sängylle. Nyt en sitten voi lähettää kortteja mihinkään muualle kuin kotiin (ainut osoite jonka muistan ulkoa) ja Jennille (jonka osoite on lompakossani koska hän on muuttanut vastikään). Harmi, olisi saanut elvistellä kun kerrankin pääsee käymään jossain kauempana. Anteeksi kortteja odottaneille. Eivät ne kuitenkaan olisi tulleet ennen minua kotiin.

Satelee, on säkkipimeää, bussissa on ihanaa nukahtaa mp3-soittimen tuudittamana. Kuuntelen luonnollisesti Beckiä, jolta löytyy kappale tilanteeseen kuin tilanteeseen, sekä Beta Bandin Heroes to Zeros -albumia, joka tuntuu myös aina yhtä osuvalta olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä. Mikä vielä ihanampaa, Jyväskylän MM-ralli ehtii päättyä ennen kotiinpaluutani. Yleensä en edes muista koko rallia ennen kuin on jo aivan liian myöhäistä kehittää tyydyttävä pakosuunnitelma, mutta tällä kertaa sattuma piti puoliani.

Heräilen silloin tällöin. Saan nukuttua yhteensä ehkä kaksi tuntia, matka kestää vajaat neljä. Bussi saapuu Hki-Vantaan ulkomaanterminaalin eteen ja olen liian unessa jännittääkseni. Saan noukittua boarding passini lähtöselvityksestä ja matkalaukkuni luovutettua muitta mutkitta. Saan ilokseni valita ikkuna- ja käytäväpaikan väliltä. No höh! Ikkunapaikka tietysti! Olen niin aikaisessa, että jonoja ei ole lainkaan. Ei edes turvatarkastuksessa, joka on täysin tavanomainen. Täällä ei huomaa että minkäänlaisista terroriyrityksistä olisi kuultukaan. En luonnollisesti välitä tuon taivaallista. Menen odotushalliin jännittämään kunnolla, niitä tavallisia juttuja.

Lentokentällä ei ole mikään kiinnostava liike auki, vain tax free -kauppa ja kallis kahvio. R-kioski herää eloon hieman ennen koneeni lähtöä ja menen innoissani lukemaan lehtiä (matkalukemista minun ei tarvitse ostaa).
Helsinkiläisten puhetapa ärsyttää minua suunnattomasti. Takanani seisoo vielä tavallistakin ärsyttävämpi nuori pariskunta, joka huvittelee kaivamalla väenvängällä esiin kaksimielisyyksiä Cigar Aficionado -lehdestä. No, on sentään hyvä että seurustelevilla osapuolilla on jaetut naurunaiheet. Onneksi he eivät ole tulossa samalle lennolle. Onneksi pääsen pian pois helsinkiläisten vaikutuspiiristä. Onneksi mp3-soittimen kuulokkeet tarjoavat suojan kirskuvan teräviltä ässiltä ja tiäksältä. Siirryn asemiin penkeille lähellä lähtöporttiani ja katson vanhan rakkaan lasiseinän läpi lumoavaa lentokenttää, jonka pinnan sade muuttaa kiiltävänmustaksi. Asfaltti on silloin kaunista. Valot heijastuvat siitä vielä vähän aikaa, sitten aurinko alkaa nousta ja mustan korvaa harmaa. Saamme nousta koneeseen.

Matkassa on hieman suomalaisia, paljon hollantilaisia ja siellä täällä yksittäisiä matkustajia muista maista. Ylläri. Vyötän itseni heti paikalleni päästyäni, ihan kuin se nopeuttaisi lähtöä. Ihanaa lentää. Nousu on aina kiva.
Sitten sieppaa vatsanpohjasta aivan muista syistä. Olemme pilvien yläpuolella, missä ei sada, vaan nouseva aurinko värjää korkeat pilvet Grand Canyonin seinämien näköisiksi. Olisi väsyttänyt kauheasti, mutta maisemat ovat niin upeat etten malta nukkua. Välillä pilvet näyttävät kylpyveden pinnalla kelluvilta vaahtokokkareilta, ja välillä lentokone heittää varjon alla olevaan pilvipeitteeseen.

Aamiainen on tervetullut, koska en syönyt lähtöpaniikissa juuri mitään. Ihmeen rasvainen croissantin ja sämpylän risteytys, pieni jogurtti, appelsiinimehua ja ananasmurskaa. Huh, jotain vitamiinipitoista sentään. Silti väsyttää entistä enemmän. Olen yhä unen ja toden rajamailla laskeutuessamme Amsterdamiin.

Täällä on ainakin kahden tunnin pysähdys ennen jatkolentoni lähtöä. Otan tarkasti selvää mille portille minun on määrä mennä. Sattumoisin se on aivan lentokentän toisessa päässä. Ja tämä lentokenttä on Valtava. No, taaperran ”keskustan” kirjakauppaan lukemaan. Ei tässä vielä kiire ole.

Ooh, Louis Theroux on kirjoittanut kirjan! Painan mieleen. Mies on hauska. Muuten ei kirjavalikoimassa juuri ole hurraamista: matkoille joidenkin mielestä sopivia nopeasti nautittavia lukaisuja, tosin mielenkiintoni herättää opas small talkin saloihin. ”Tämän luettuasi saat sanat suustasi kenen seurassa tahansa! Solmi uusia ystävyyssuhteita! Kuolemattomia keskustelunavauksia!” ym. Hetken mietin pitäisikö minun ostaa se meet-upia silmällä pitäen. Mutta ei siitäkään ostokseksi asti ole. Yksi paheistani on Cosmon horoskooppien lukeminen — tällä kertaa sanotaan, että minun kannattaa matkustaa 25. päivän tienoilla. Voi että liippasi läheltä.

”Keskustassa” on myös valtava akvaario, jossa on paljon pieniä värikkäitä koristekaloja ja yksi aivan jättimäinen hopearaitainen möllikkä, joka uiskentelee hitaasti tuon tuostakin akvaarion pohjasta pulputtavan kuplavanan läpi. Se tuntuu olevan varsinainen nautiskelija. Sitten huomaan, että akvaario on sushi- ja viinibaarin vieressä. Hyvä luoja sentään. Onneksi kalat eivät osaa lukea.

Amsterdamin kentällä ei muuten ole näteistä pojista pulaa. Ehdin melkein saada niskani nurin niin passintarkastuksessa kuin matkalla portillenikin, kun koko ajan jonkun hoikka runko ja tummat hiukset ja silmät on häiritsemässä liikennettä. …Ajatella jos minullakin olisi ulkonäkö joka pysäyttää ohikulkijan niille sijoilleen. Miten hyödyllistä se olisi. Ei tarkemmin ajateltuna hirveän romanttista, mutta epäilemättä hyödyllistä.

Lennolla Amsterdamista Birminghamiin tarjoillaan kivikova sämpylä, jonka välissä on Old Amsterdam -nimistä juustoa. Itse juusto ei ole hullumman makuista, kauhean kovaa vain. Eikä muuta. Teetä ja kahvia saisi, kuten aina, mutta ei mua huvita. Mietin mitä iltapäivä tuo tullessaan. Olen sopinut jo aikaisemmin yhden Keane-boardilta tuntemani sveitsiläisen Silvian kanssa, että koska me saavumme kumpikin melko aikaisin Birminghamiin, voisimme katsella paikkoja ja käydä yhdessä syömässä jotain ennen meet-upia, mutta Silvia saapuu vasta yhdeltä iltapäivällä, ja oma koneeni taas koskettaa maata vähän yli kymmenen.

Täällä sitä nyt ollaan… Amsterdamin kentän jälkeen Birmingham International vaikuttaa ihan pikkuisen kotikutoiselta. Saan matkalaukkuni ja lähden katselemaan ympärilleni lentokentällä — yhdestä ständistä löytyy esitteitä kaupungin nähtävyyksistä. Olen lukenut useista jo hyvissä ajoin ennen lähtöä, mutta esitteet osoittautuvat hyödyllisiksi seikkaperäisine neuvoineen tien löytämiseksi, ja karttaa on siinä monenlaista. Loistavaa. Mitenkähän täältä pääsee kaupunkiin? *hikistä aikataulujen tutkimista* Kentältä menee ilmaiseksi joku ihme kapselijuna Birmingham Internationalin rautatieasemalle. Iik, kohta on pakko puhua englantia, kun on ostettava junalippu.

Kapselijuna on kiva. Vähän kuin monorail, joka kulkee korkealla säännöllisesti parin minuutin välein juna-aseman ja lentokentän väliä. Ei kuljettajaa, eikä juuri tällä hetkellä yhtään matkustajaakaan. Ja asemalta saan ostettua lipun Birminghamin keskustaan ilman ongelmia. Junamatka on niin mukava, että melkein nukahdan. Jalkani ovat väsyneet. Raahustan New Streetin asemalta ulos keskelle mieletöntä ihmisvilinää. Kulman takana on New Street, ja mikä helpotus: hotelli Britannia näkyy heti kyseiselle kadulle päästyäni.

En vain voi vielä kirjoittautua sisään hotelliin, koska se onnistuu vasta puoli kolmen aikoihin. Joudun odottelemaan pari tuntia. Jätän matkalaukkuni säilöön ja lähden varovasti kävelemään pitkin New Streetiä. Näen turisti-infokopperon, mutten vielä mene sinne. Löydän aukion nimeltä Victoria Square, jolla on huomiotaherättävä suihkulähde ja ihania patsaita ja jossa haisee hirveältä, toivottavasti vain hetkellisesti. Sitten alkaa sataa kaatamalla, ja kipitän jonkun museon ovitunnelin suojaan. Alkuasukkaat aukaisevat sulavasti sateenvarjonsa askeltensa hidastumatta hetkeksikään. Liikkeellä on kovasti pukumiehiä ja -naisia, mutta teinien lököttävät asut sentään näyttävät kotoisilta.

Sade jatkuu yli tunnin. En jaksa odotella koko aikaa porttikongeissa, joten kuljen lyhyitä syöksähdyksiä, vaikka sateenvarjoni onkin matkalaukussani eikä minulla ole erityisen lämmintä vaatetusta. Katselen näyteikkunoita ja ihmettelen elokuvateatteri Odeonin (joka on samalla kadulla kuin hotellini) aikaisia näytöksiä. Päivän viimeiset näytökset alkavat kuudelta. Kuka ehtii käydä elokuvissa keskellä arkipäivää? Millaisissa töissä britit oikein käyvät? Pyrähtävätkö ne lounaalla kauhuleffaan? 

Joku olisi myös saanut etukäteen mainita siitä miten moni heppu yrittää tulla pummaamaan rahaa. Parissa kadunkulmassa kaupitellaan Big Issueta (kodittomien lehteä), mutta muutaman kerran ollaan reitilläni kämmen ylöspäin ihan muuten vaan. Minä tulin maahan tuhlaamaan puntani järjettömyyksiin, alkoholiin ja karkkiin enkä kustantamaan näille ihmispoloille teekupposta (just varmaan), eli otan mallia paikallisista jotka huikkaavat ruinaajille ”sorry mate” ja jatkavat matkaansa ihan yhtä epäröimättä kuin sateenkin sattuessa.

Vihdoinkin pääsen kirjautumaan sisään. Vaikuttaa siltä kuin hotellin työntekijät olisivat kaikki ulkomaalaisia, mikä yllättää mutta eihän sillä mitään väliä ole. Huoneeni on piiiieni mutta aivan tarpeeksi mukava; pöydällä odottelee vedenkeitin, teekuppi, teepusseja sekä pikakahvia, sokeria ja pikkuriikkisiä maitopurkkeja, kylppärissä on kylpyamme (mmmm) ja vuode on pehmeä ja houkuttelevan leveä — epäreilua!!! Ei ole aikaa liota eikä nukkua.

Soitan Silvialle, joka on äskettäin saapunut. Päätämme että näemme neljältä hotellini edessä (Silvian hotelli on myöskin aseman lähellä, vain sen toisella puolella), menemme ravintolaan ja sieltä meet-upiin, jonka on määrä alkaa kahdeksalta The Square Peg -pubissa. Silvia kysyy voitaisiinko mennä Estilo-nimiseen ravintolaan, jossa hän kävi syömässä parikin kertaa edellisellä Birminghaminreissullaan, nimenomaan siksi että rakastui paikan jälkiruokiin. Silvia ihan herkistyy muistellessaan Estilon crema catalania (vähän kuin creme bruleeta). Sopii erinomaisesti minun puolestani.

Ehdin juoda teekupillisen ja pestä pahimmat matkaryönät pinnaltani. Tällä kertaa muistan varmasti ottaa sateenvarjon mukaan, vaikka sade onkin juuri lakannut. Sitten kapsehdin kadulle nälkä jo mahaa kipristellen. Silvia löytyy vaaleansini- ja mustaruudullisen villapaitansa ansiosta. Juttelemme sujuvasti matkastamme ja muusta sellaisesta, samalla kun kävelemme kohti Mailbox-ostoskeskusta, jossa luvattu jälkiruokien keidas odottaa. Estilo on kuitenkin valitettavasti suljettu remontin vuoksi, ja oven ilmoituksessa kehoitetaan kääntymään heidän kirjaimellisesti kulman takana sijaitsevan sisarravintolansa Red Peppersin puoleen, mikä kelpaa meille, kun emme jaksa lähteä etsimään ruokapaikkaa yhtään kauempaa. Ravintola on mielestäni kaunis, ei liian trendikäs eikä sliipattu, vaan jopa taiteellinen poltetun punaruskeine sävyineen, joita piristää sipaus turkoosia; avaraa sisustusta täydentävät maalaukset viinipulloista ja -laseista ovat tyyliltään pelkistettyjä mutta kekseliäitä eivätkä liian räikeitä. Ruokalistalla on eri maiden makuja laidasta laitaan, kai tässä liikutaan vähän niinkuin kotoisen Rosson kartoittamalla reviirillä. Tilaan kanaburriton ja Silvia tonnikalapihvin. Emme ehdi kärsiä nälkää kauan, palvelu on nopeaa, vaikka eihän asiakkaitakaan ole paljoa. Burrito on mahtava. Meksikolaiset pöperöt ovat muutenkin suuria suosikkejani — tosin ainahan arvostelukyky heittelehtii näin nälkäisenä. Ensimmäinen oikea ateria koko päivänä.
Jälkiruoaksi tilaamani brownie on niin tahmaisen taivaallinen, että vannon palaavani ravintolaan ensi tilassa.

Silvia on erittäin mukava mutta toden sanoakseni niin puhelias että ihan hengästyttää. Se mistä hän puhuu kaikista eniten on Keanen vähän aikaa sitten peruuttamat keikat Japanissa. Bändi perui ne alle puoli tuntia ennen lauteille nousua, mikä nostatti syystäkin aika älämölön, ja syyksi ilmoitettiin ”family emergency”. Ja aivan äskettäin Keanen loput festivaaliesiintymiset (V:n jälkeiset siis — V-festivaaliesiintymisen peruminen olisi tapahtunut aivan liian lyhyellä varoitusajalla) on peruttu ja syksyistä amerikankiertuetta siirretty, tällä kertaa laulaja Tom Chaplinin ”uupumuksen ja äänen rasituksen vuoksi”. Mutta, kummastelee Silvia, jos Tomin ääni kerran on niin rasittunut, miksi bändi soittaa vielä V:ssä? Hänen päättelynsä mukaan uupumuksen ja rasituksen sijasta aiemmin mainittu perhetapaus koskee jollakin lailla Tomia. Sukulaisen kuolema? Tuhoisa onnettomuus? Parantumaton sairaus? Raskaus? (Ei Tomin tietenkään. Tai jos olisi, niin siinäpä vasta lööppientäytettä!) Minulla taas ei ole erityistä mielipidettä suuntaan tai toiseen, niin kauan kuin Keane vain ei niksaa esiintymistään sunnuntaina — eikä sekään oikeastaan maailmaa kaataisi, kunhan Beckin setti yhä pitää!! Täytyy myöntää, että spekulointi on kuitenkin kieroutuneella tavalla viihdyttävää, varsinkin kun Silvia on pesunkestävänä fanina ehtinyt lukea asiasta niin paljon enemmän kuin minä ja pystyy täyttämään aukot ajankohtaissivistyksessäni niin vahvistettujen kuin vahvistamattomienkin tietojen suhteen.

Mutta juttelemme muustakin, eli enimmäkseen matkoista, ruoasta, Sveitsistä, Suomesta, Michael Jacksonin huvittavuudesta ja tulevasta meet-upista. Meet-up on kutistunut huomattavasti sitten viime lukemani: muiden muassa Andrew (boardin aktiivisimpia ja äänekkäimpiä jäseniä vaikkei ylläpitäjä olekaan, ja junaili meet-upia alusta lähtien) tyttöystävineen on jäänyt sille tielleen auto-ongelmien takia ja jättää miitin väliin, samoin kuin moderaattori Chris, joka ei pääse koko festareille. Pah. Muut puolentusinaa miittiin aikonutta ovat edelleen tulossa, esim. Sveitsissä asuva englantilaissyntyinen Charlotte, jonka aiomme noukkia mukaamme matkalla Square Pegiin.

Kun lopetamme ruuan ahtamisen, on kuitenkin edelleen liian aikaista lähteä Pegiin, sillä muut tulevat sinne aikaisintaan kahdeksalta. Lähdemme siis kävelemään pitkin kanaalien rantoja. Vähän väliä sataa, mutta aina sade lakkaa juuri kun on saanut sateenvarjon aukaistua. Kohta ei jaksa vaivautua koko sateenvarjon kanssa. Teen päätöksen käydä ostamassa sadetakin festaria varten, jos siellä on vähänkään samanlainen sää. Silvia sanoo Shifnaliin luvatun sunnuntaiksi aurinkoista. Siitä huolimatta hän neuvoo vuolaasti mistä löydän useampiakin urheilu- ja ulkoiluvarusteliikkeitä kumppareita ja sadetakkeja varten. Valitettavasti en paina mieleeni hänen ohjeitaan, sillä olen liiaksi kanaalien kauneuden haltioissa. Kanaalit kulkevat suuren kaupunginosan ympäri; ehdimme nähdä vain pienen osan verkostosta. Kaikkialla on pitkiä, matalia veneitä jotka näyttävät vanhanaikaisilta junanvaunuilta (erään ravintolan edustalla on jopa gondoli, tosin pressulla peitetty) ja osa niistä on muutettu kahviloiksi. Kanaaleja seuraamalla tai veneajelulle lähtemällä kiertäisi helposti nähtävyyksiä, mutta ovat ne itsessäänkin varsin mieleenpainuvat. Kuljemme National Sealife Centren (iso meriakvaario) ohi, ja paikka näyttää hauskalta. Sielläkin huvittaisi käydä. Lisäksi sen pihalla on rauskua esittävä valtava kukkapatsas. Reitillämme on muutenkin monimutkaisia ja värikkäitä kukkaistutuksia yllin kyllin — lukemattomien kivisten siltojen kaiteet, kivisten rakennusten parvekkeet, liikennesaarekkeet ja betonipossut ovat kukkien peitossa.

Tulemme kukkia pursuavalle aukiolle, jonka reunustoilla ovat sekä konserttisali että Birmingham Repertory Theatre. Teatteria peittävät ”History Boys”-nimisen näytelmän julisteet, jotka heti herättävät mielenkiintoni. Näytelmän nimi kuulostaa jotenkin etäisesti tutulta, ja julisteiden jyrkkä graafisuus kiehtoo. Niitä hallitseva vahvakontrastinen mustavalkovalokuva on jo aiheeltaankin visuaalisesti erottuva: rivi koulupoikia valkoisissa paidoissa ja mustissa solmioissa. Haluan mennä katsomaan näytelmän, mikäli siihen millään saa lippuja. Aikaahan minulla siihenkin taitaisi olla.

Siinä suunnitellessani alamme lampsia kohti Charlotten hotellia. Silvia sanoo hieman kadehtivansa sitä, että saan viettää Birminghamissa pari päivää ennen festivaaleille menoani — he ovat Charlotten kanssa menossa leirintäalueelle jo perjantaina, niin kuin useimmat muutkin boardiet — sillä täällä kyllä riittää tekemistä. Molemmissa kaupungeissa käytyään hänen mielestään Birminghamissa on kaikkea mitä Lontoossakin, mutta helpommin navigoitavissa, pienemmällä alueella eikä yhtä hälinäntäyteisenä. Itse olen käynyt Lontoossa vain lyhyesti vuosia sitten, mutta tuntuu täällä tosiaan olevan aika lailla rauhallisempaa ja kadut ovat huojentavan leveitä.

Pakostakin haukotuttaa jo hieman, olen ollut hereillä reilusti yli 24 tuntia. Yhtäkkiä joku huutaa ”Boo” aivan vieressämme, niin että Silvia kiljahtaa ja itse hyppään jalkakäytävän toiseen reunaan. Sitten purskahdamme kaikki nauruun — Charlottehan siinä. 

Charlotte on keskivertopuhelias ja aivan hirmuisen mukava hänkin. Kailotamme kuulumisiamme hänen hotellinsa vieressä. On jotenkin hullua tavata ihmisiä, joiden kanssa on kommunikoinut vain netissä. Välillä melkein tekisi mieli sanoa ”LOL” ja/tai näyttää kieltä ( 😛 ). Jatkamme matkaa yltyvässä sateessa, äänekkäästi, mutta emme silti erotu kaupungin iltaisesta sekametelistä — korkeintaan Charlotten monivärisen pilkullisen sadetakin ansiosta.

The Square Pegiä ei olekaan kovin vaikeaa löytää, se on suoraa tietä muutama korttelinväli koilliseen epävirallisesta tukikohdastamme New Streetin rautatieasemasta. Pubi on ihan OK, joskin häiritsevän iso. Muita boardilaisia ei ole vielä saapunut. Charlotte soittaa heistä aiemmin tuntemalleen Martinille, joka olutnörttinä ehdottaa että koska meet-up on pienentynyt niin paljon, voisimme siirtää sen johonkin muuhun pubiin — mieluiten The Anchoriin, joka on kuulemma ylivertainen oluiden suhteen. Me kolme olemme kuitenkin niin kypsyneitä kävelemiseen, että päätämme odotella Martinia Pegissä ja juoda sitten tuopilliset, oluen laadusta viis, ennen kuin vaihdamme paikkaa.

Charlotte vaatii saada tarjota ensimmäisen kierroksen — vaikka tarjoamiskäyttäytyminen aina hämmentää minut nopeasti ja tuottaa minulle huonoa omatuntoa, oma juomiskokemukseni kun on suhteessa vähäistä ja sanalla sanoen puutteellisesti organisoitua. Ja entä kun joku tarjoaa kierroksen ja haluaisit oikeastaan pelkän Red Bullin, joka muuten on useimmissa paikoissa kalliimpi kuin tuopillinen? Silloin en tiedä mitä sanoa. Ja entä jos joku ei kysy mitä haluat, vaan tuo pelkät pitkät kaikille, eikä olisi kohteliasta jättää tuotua kaljaa juomatta, vaikka ei pidä kaljan mausta lainkaan? En jaksa juoda olutta ennen kuin vasta usean makuaistia turruttavan drinkin jälkeen, koska se maistuu niin äklöltä. Vaikka tietysti minä olen ainoa ihminen maailmassa, joka näistä stressaa. Charlotte tuo itselleen oluen, Silvialle limun ja minun lammasmaisesti pyytämäni kuivan siiderin. Tuoppi on KOOKAS. Onneksi siideri on hyvää. Vau, vastinetta rahalle (siis Charlotten rahalle). Tämän ja Red Peppersin jälkeen alan elätellä jo epäilyttävän ruusuista kuvaa Englannin hintatasosta — en väitä että Red Peppers oli huomattavan halpa mutta hinta-laatusuhde oli ylellinen. Kun ajattelee sitä brownieta… Öö, mihin jäinkään?

Martin löytää meidät juuri maljoja kilisteltyämme ja liittyy seuraan, valmiiksi omalla tuopillaan varustettuna. Oluen monikymmenvuotiseksi suurkuluttajaksi yllättävän langanlaiha Martin puhuu keskivertoa vähemmän mutta on ystävällinen ja hauska (mikä puolestaan ei yllätä, vaan vastaa hänen foorumipersoonaansa). Aika kuluu rattoisasti vertaillessamme matkakokemuksia ja (muut kolme, joilla sellaisia on) Keane-keikkakokemuksia. Kun pubi alkaa tulla liian täyteen ja tuopit tyhjentyä, punomme kokoon jatkosuunnitelmamme. The Anchor on aivan toisella suunnalla kaupunkia kuin meidän ynnä muiden meet-upiin osallistuvien majapaikat, joten Martin saa tyytyä sijainniltaan keskeisempään Figure of Eight -pubiin ja jättämään kaljakulinaarisen toivioretkensä toiseen kertaan.

Figure of Eight on täynnä A-Levels -tuloksiaan (olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja?) juhlivia nuoria, kaikki kännissä kuin käet. Löydämme silti kuin ihmeen kaupalla olosuhteet huomioon ottaen rauhallisen nurkkapöydän jonka ympärille kasaamme tuoleja tulossa olevia boardilaisia varten. Pubin takaseinustaa peittää kattoon asti yltävä kirjahylly, joka on täynnä vanhoja opuksia mitä moninaisimmista aiheista. Vähän kuin Jykylässä Hemmingissä (Hemingway’s). Ne ovat pelkkää rekvisiittaa koska kukaan ei ikinä lue niitä. Minä kyllä lukisin, mutta se olisi epäkohteliasta seurassa. Sitä paitsi keskustelu käy koko ajan viihdyttävämmäksi, varsinkin kun jenkit Margaret ja Jill sekä irlantilainen Helen saapuvat, ja meet-up on koossa. 😀

Voi että aika lentää. Margaret on tappohauska, aivan kuten boardillakin, Helen on oma ihana ketjupolttava ja sekopäinen itsensä, Jill hurmaavan ystävällinen ja Martin tarjoaa kierroksen. Naurattaa kun Margaret kertoo miten Helen oli häntä lentokentällä vastassa käsissään kyltti jossa luki Hey nutter ! 😆 Lisäksi Margaret on tuonut söpöjä Vote for Keane -rintamerkkejä (amerikkalainen kampanja, jossa voi äänestää Keanelle esiintymispaikan, muistaakseni), joita länttäämme yltympäriinsä. Saamme luultavasti niiden ansiosta turpiimme illan loistavaksi päätteeksi, vitsailee Helen. Englannissa ei ole täysjärkistä toitottaa olevansa Keane-fani, jos haluaa pysyä valtaamallaan porrasaskelmalla cool-hierarkiassa — tiesimme kylläkin kaikki tämän jo aiemmin, mutta asia ei ole sellainen, jolla olisi meille merkitystä. Unohdan väsymykseni kokonaan, vaikka alkuillasta olin huolissani siitä pysyisinkö univelkojeni painamana ollenkaan pystyssä. Onneksi jäin, enkä lähtenyt keskiyöllä hotelliini. Pysymme nurkkapöydässämme tappiin asti (valomerkkiä ei tule, vain kelloa kilistellään puoli kolmen aikaan, vai oliko se puoli kahden? En nyt muista) juoden, jutellen, nauraen ja napostellen.

Olemme viimeiset lähtijät, mutta lopulta on pakko siirtyä hyiseen ulkoilmaan. Charlotte, Silvia ja minä ehdimme pubin edustalle ennen muita, ja muuan kalpea hongankolistaja kauppaa meille Big Issueta. Charlotte heltyy ja kaivaa pyydetyt punnat ja pennit esiin kolikkopussistaan, joka natisee liitoksissaan (ihmisen lompakon tila, eli kolikko-seteli-tasapainon pettäminen, baari-illan päättyessä on vakio kaikkialla läntisessä maailmassa).

Sitten näemme, että lehden sisäsivut ovat märät ja repaleiset — lehti on ongittu roskiksesta. Charlotte karjaisee hiipparin perään ”WANKER!” mutta hän on jo haihtunut rahoineen. Martin, joka juuri saavuttaa meidät muun seurueen kanssa, sanoo että ”kaikki” tietävät jättää Big Issuet ostamatta yöaikaan, koska silloin ei ole yhtään oikeaa myyjää liikkeellä, vaan nämä tekevät työtään päivisin. Parahiksi paikalle sattuu riukumainen nuori nainen, joka kyynelsilmin anelee meitä ostamaan Big Issuen (jopa rähjäisemmän kuin edellinen, jos mahdollista). Kiukusta kihisevä Charlotte kieltäytyy niin voimallisesti ettei vastaus varmasti jää epäselväksi, ja Martinin on aivan toppuuteltava häntä tytön livahtaessa etsimään vastaanottavaisempia ostajaehdokkaita.

Välikohtaus kuitenkin unohtuu pian, kun hyvät yöttelemme toisemme ja lupaamme tavata festareilla — toiset jo perjantaina lähtiessään pystyttämään leirejään ja minä sunnuntaina. Martin, Helen, Margaret ja Jill lähtevät toisaalle ja Charlotte, Silvia ja minä toisaalle, kukin omiin hotelleihimme.

Ilta on ollut mahtava. Koko päivä on ollut mahtava. On silti sanoinkuvaamattoman mahtavaa päästä vaakatasoon pehmeään sänkyyn, pehmeässä yöpaidassa. Ripustan Do not disturb -lapun oveni ulkopuolelle; aion nukkua kellon ympäri enkä halua siivoojien yrittävän sisään. Olen liian väsynyt keittääkseni edes teetä. Suunnittelen seuraavan päivän ohjelmaa sitten herättyäni.

Enpä ole koskaan tainnut nukahtaa näin nopeasti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s