Herään puolenpäivän jälkeen. Aivastuttaa jonkin verran. Tuli varmaan saatua liikaa sadetta eilen. Ulkonakin sataa taas.

Keitän teetä, juon sen lämpimässä sänkypesässä (peitto hartioilla), katson toisella silmällä Malcolm in the Middle -uusintaa telkkarista ja syynään karttaa. Vilkaisen Birmingham Repertory Theaterin esitettä jonka otin hotellin aulasta ja harmikseni huomaan että History Boysin näytökset alkavat vasta ensi kuussa, voi plääh. Olin myös suunnitellut Cadbury Worldissa käymistä, mutta ajankohta tuntuu siihen tänään hiukan myöhäiseltä eikä matkustaminenkaan kaupungin ulkopuolelle juuri nyt huvita (ihme kyllä!); sitä paitsi johdonmukaisen aikataulun suunnitteleminen ottaa koville nestehukkaisena ja nenä tukossa. Jospa lähtisin siis kiertelemään kauppoja? Täällähän on joka lähtöön trendiliikkeitä ja huippumuotipuljuja (jotka tosin eivät ole yhtään oma juttuni, Donna Karanit, Luis Vuittonit, Armanit ja muut — tilaisuus on minussa hukkaan heitetty). Niin ja sadetakki olis kiva. Ja ensin pitää saada jonkinlaista aamiaista, hotellin aamiaisaika kun meni sivu suun. Enkä totisesti olisi muutenkaan syönyt hotellilla, koska aamiaisesta laskutetaan hirviömäinen 10.50 £ PER HENKILÖ.

No joka tapauksessa, valmistaudun erinomaisen hitaasti jättämään huoneeni, tungen sateenvarjon käsilaukkuun, ja lähden hajamielisesti tutkiskelemaan lähimpiä kauppoja (silti pitäen jotenkuten mielessä, missä olen kartalla, mikä ei ole enää hirmuisen vaikeaa eilisten kävelyjeni jälkeen). Astelen todella huomaamattomaan ja harmaaseen porraskäytävään, joka on yksi Palisades-ostoskeskuksen sisäänkäynneistä.

HUH! Palisades on kolossaalinen! Ja niin …pinkki kaikkialta. Sisäänkäynnithän eivät kuvastaneet ostoskeskuksen todellista olemusta millään tavalla! Eipä ole taaskaan kirjaa kansiin katsominen. Ja niistä puheen ollen, ajelehdin tietysti kuin magneetin vetämänä ensimmäiseen näkemääni kirjakauppaan, joka on The Works, halpakirjoja myyvä ketjuyritys. Valikoima ei siis ole huima, mutta katselen silti ympärilleni ja ostan lopulta söpön kirjasen nimeltä ”Best Ever Cookies”. Kenties siksi, että satuin näkemään tullessani Millie’s Cookies -ketjukahvilan (tai oikeammin kai myyntikojun: keksiuunin mentävä alkovi seinässä ja sen edessä tiski, heh) jonka ihana tuoksu, se vähä minkä pystyin nykytilassani haistamaan, valtasi aivoni. Keksit ovat näyttävästi tiskillä nimilappuineen, mutta tietysti lasin takana. Niitä sellaisia karamellimaisen sitkeitä ihania lautasen kokoisia keksejä, kyllähän te tiedätte. Ne isot valkosuklaapalat… Namm.

Menen Millie’sille ja pyydän omena-valkosuklaacookien sekä puolen litran kokispullon. Ei tee mieli kahvia, kun join teetä äsken. Kojua hoitava rusoposkinen ja söpöön essuun puettu nuorukainen hoksaa, että yhtään omena-valkosuklaaherkkua ei vielä ole vaikka keksitiskillä lukee niin, ja tarjoaa minulle hyvitykseksi tästä harhaanjohtavasta mainonnasta kaupan päälle karpalo-kaurakeksin ”paremman puutteessa” (en oikeasti välitä) valitsemani mansikkavaahtokarkki-valkosuklaan kyytipojaksi. Sehän on tosi hienoa! Ah, aamiainen (tai myöhäinen lounas. Miten vaan). Päivän paras/tärkein ateria. Siten minusta tulee Millie’s-hörhö koko reissun ajaksi.

Kiertelen muita kauppoja ostarilla. Täällä on Foot Locker, josta velipoika varmaankin innostuisi, mutta kun en itse viitsi ryhtyä valitsemaan sille vaatteita jotka ei sitten loppujen lopuksi kuitenkaan sopisi, ja ne on vähän kalliita tuliaisiksi. Tilatkoon netistä niinkuin tähänkin asti. Katselen vaatekauppojen ikkunoita, mutta mikään ei herätä mielenkiintoani.

Hetkinen, ulkoilukauppa. Ainakin sen ikkunassa on vaelluskenkiä ja sen sellaista. Kaupan nimi on Oswald Bailey (ja ketjuliike sekin). Kun menen sisään, heti oven edessä on kuin tilauksesta naisten sadetakkeja tarjouksessa. Onko tänään minun päiväni vai mitä? Ensin ilmainen cookie ja ja sitten Regatta-merkkinen sadetakki (joka pakkautuu pienenpieneen, siis ihan hämmästyttävän pieneen pussiin!) 19 puntaa! Vajaa 30 euroa. Hm… Onkohan se oikeastaan paljon vai vähän sadetakista — en ole tosiaankaan yhtään seurannut sadetakkien hintoja Suomessa. No, joka tapauksessa takki on hieno ja täysin sopiva. Ja kaiken lisäksi tiedän että minulla on nyt sen verran säästöjä tilillä, ettei tällä matkalla paljon tarvitse pysähtyä puntaroimaan mitä ostaa ja mistä. Kyseessä on ihana tunne, jota en ole päässyt kokemaan usein. Monestihan olen varaton. Mutta jos tiedän, että minulla on rahaa, en yleensä rupea etsimään halvinta mahdollista vaihtoehtoa. Pitemmän päälle tämä toimintatapa ei tietenkään ole kaikista fiksuin vaan johtaa jälleen varattomuuteen.

Ei raha niinsanotusti polttele taskussani; olisin vain kaikkein mieluiten miettimättä sitä lainkaan.

Alennusmyyntien vetovoimaa ei silti pidä aliarvioida. Toisessa päässä ostoskeskusta piipahdan aleale-kylttien houkuttamana MK:hon. Löydän sen tarjousrekistä tummat farkut, jotka aivan sujahtavat jalkaan ja tuntuvat ihanilta. Mukavimmat farkut koskaan, haluan pitää näitä KOKO AJAN. Stretchit, eli vähän huijausta. Mutta ei siellä muunlaisia farkkuja tainnut ollakaan. Mahdollisesti kyseessä ovat myös puodin ainoat farkut, jotka eivät ole (yäk) valmiiksi kulutetut. Ja tämä yksinäinen pari on juuri minun kokoani! Tämä menee jo henkimaailman hommiksi. Tietysti niiden lahkeet ovat hieman liian pitkät, mutta asianlaita on sama jokaisen ikinä kokeilemani peffasta tarpeeksi tilavan farkkuparin kohdalla, joten olen oppinut hyväksymään sen. (Kukaan naisten housuvalmistaja ei yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan että kenelläkään olisi näin lyhyet koivet. Ymmärrettäväähän se on.) Käärin vain lahkeet ja sillä selvä.
Lisäksi ihastun yhteen keltaiseen t-paitaan, jonka hinnasta on myös kolmannes pois. Sekin pitää saada mukaan.
Jonottaessani monen muun lailla kassalle myyjätyttö marmattaa kantavalla äänellä työtoverilleen tahtovansa juoda pään täyteen. Siitä vaan, hassu nainen. Ottaisitko rahani ensin?

Siirryn ostoskeskuksesta katuja kiertelemään, ja jälleen sataa. Kuikuilen ahneesti kenkäkauppoja, sillä mikäpä kuvan enää täydentäisi paremmin kuin uudet chicit kengät. Jalkojani alkaa kuitenkin pikkuhiljaa kivistää käveltyäni pitkään, vilkkaassa liikenteessä täytyy koko ajan olla terävänä niin että melkein alkaa rasittaa, ja sitä paitsi kaupat ovat kaikki sulkeutumassa — ohoh! Kellohan on jo viisi. Taisi kengät jäädä toiseen kertaan. Silloin näen kadun päässä sattumoisin Forbidden Planet -skifikuriositeetti- ja sarjakuvakaupan. Ähh! Sekin on tietysti sulkeutumassa… Ehtisinköhän sinne jonain toisena päivänä? Siinäpä kauppa josta raahaisin ihan ilokseni vähän erikoisempaakin krääsää kotiin. Miksi kaiken pitää mennä kiinni näin aikaisin?

Poikkean kioskille, mistä ostan pari korttia kotiväelle lähetettäväksi, postimerkit ja vähän evästä hotellille, ja lähden sitten kämpille nauttimaan saaliistani. Vetäisen heti uudet farkut jalkaan. Aika onnistunut retki.

Telkkarista tulee Simpsons-uusintoja! Lekottelen teeveen ja kahvikupposen äärellä pari hyvin miellyttävää tuntia. Tuumailen pitäisikö lähteä katsomaan kanaaleja siltä suunnalta, missä en vielä käynyt eilen, mutta pian huomaan illan muuttuneen säkkipimeäksi. Ai juu, ei ollakaan enää Pohjoisnavan naapurissa. Sitä paitsi näin pitkän kävelypäivän päätteeksi sopisi ehkä parhaiten illallinen ravintolassa ja pitkä kylpy. Otan silti toiveikkaasti mukaan kamerani ulos lähtiessäni. Ehkä kanaalit on valaistu. Digikamerani on mallia muropaketti, se tuli kännykkäliittymän kylkiäisenä. Pöhkö vehje, mutta tyhjää parempi.

Menen ilman muuta takaisin Red Peppersiin. Kuljen aavemaisen (hyvällä tavalla) Mailboxin läpi ja laitan ennen sitä kortit postiin matkan varrella.
Ravintola on melkein täynnä porukkaa, hilpeää perjantainviettäjää. Minulle löytyy silti pöytä. Tarjoilija joka näyttää minulle pöytäni on italialainen, ruokalistan tuo japanilainen… Otan lasin valkoviiniä, jonka nimeä en enää muista, miettiessäni mitä tilaisin. Vieressäni yksi tarjoilijoista siirtää kahdeksanistuttavan pöydän osat erilleen muodostaakseen kaksi pienemmän seurueen pöytää ja sytyttää niihin (muista tämän kerroksen pöydistä poiketen) kynttilät.

Lasken sen varaan, ettei katkarapupastan valmistaminen varmaan kestäisi kovin kauaa, sillä olen nääntymäisilläni, mutta toisin käy — liekö väentungoksen syytä. Alan olla vatsa solmussa kun pasta viimein saapuu, ja hotkin sen niin että mietin makua vasta puolessavälissä annosta. Maistuvaa. Jälkiruoaksi tietysti brownie! ”Mmm! …Moist.” Muikeassa mielentilassa lähden ruokailuni jälkeen kotimatkalle ajatellen kaihoten kylpyä. Teen pienen kiepin Mailboxin takaisella kanaalilla — sen viereinen rakennus on yöksi niin ihanan värikkäästi valaistu, että yritän ottaa kuvan toisensa jälkeen, mutta kun otan kuvia yöasetuksilla, en saa kameraa pidettyä kunnolla paikallaan ja valot sotkeutuvat kuvassa hulluiksi hohtaviksi siimoiksi. Ja tavallisilla asetuksilla taas kuva on aivan harmaa. Päh. Pakko antaa periksi. Vielä enemmän asia kismittää kun kävelen hotellille Victoria Squaren kautta, ja sen suihkulähde ja ympäristö on valaistu upeasti. Viheriää, ihan alien-meininkiä! Eikä ristin sielua maisemissa — outoa, mutta lisää avaruusaarrekätkö-tunnelmaa. Pysähdyn tuijottamaan hyväksi toviksi.

On todella myöhä kun tulen hotelliin. Voikohan keskellä yötä ruveta laskemaan kylpyvettä? Nyt on kuitenkin ihan pakko päästä likoamaan. Kylpy on vähän liiankin rentouttava, melkein nukahdan ammeeseen. Haluan herätä huomisaamuna varhain, sillä aion mennä junalla Stratford-upon-Avoniin ja siellä olisi tietysti superia saada nähdä ihan mikä tahansa esitys Royal Shakespeare Companylta, ja yksi opaskirja väitti että näytöksiin ei samana päivänä saa lippuja muuten kuin aikaisin aamulla jonottamalla. Tai sitten iskemällä apajiin juuri ennen esitystä. En tiedä edes mitä näytelmiä siellä tällä hetkellä menee, mutta minulle kelpaisi mikä vain, tietysti mieluiten Shakespeare. Mutta vaikka en onnistuisikaan saamaan lippua, pääseminen Stratford-upon-Avoniin kokonaiseksi päiväksi saa minut nukahtamaan autuaissa ajatuksissa.