Kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta en millään pysty nousemaan sängystä aikaisin. Noäääh, teatteriinhan saattaa hyvällä tuurilla päästä ostamalla lipun juuri näytöksen kynnykselläkin… Jätän mieluusti illan kulttuuritoiminnot kohtalon huomaan jos vain saan nukkua vielä tunnin pitempään.

Aamutoimet ottavat myös tietysti aikansa. Ihanaa olla kiireettä, juoda aamukahvi peittopesässä (huoneeni on niin pieni että melkein pystyn keittämään vettä nousematta sängystä) sekä esitteitä, toivottoman vanhaa matkaopasta ja juna-aikatauluja tutkimalla rakentaa matkasuunnitelmaa.

Ulkona on oikullinen ilma, en tiedä mitä ihmettä pukisin ylleni. Välillä siellä sataa ja välillä paistaa. No, eiköhän sateenvarjo ratkaise asian… Uudet farkut, tietysti; vihreä toppi ja ohut oranssi pitkähihainen — erittäin mukavat mutteivät näyttäisi liian nuhjuisilta teatterissakaan. Ja farkkutakki, koska kaupungilla myös tuulee kylmästi.

Harhailen vähän aikaa etsiessäni Moor Street Stationia, josta junat Stratford-upon-Avoniin lähtevät (New Streetin sijasta). Birminghamissa on se outo ominaisuus, sikäli kuin näin lyhyen vierailun aikana pystyn moista arvostelemaan, että tie asemille on osoitettu sangen näkyvin ja käytännöllisin kyltein, mutta sitten sisäänkäynnit niihin (…tai, todellakin, ostoskeskuksiin) ovat niin huomaamattomia, että kun on päässyt tietämättään ihan muutaman metrin päähän asemasta niin tuntee eksyneensä, koska ei millään huomaa missä sen portti on. Näin käy minullekin hetkiseksi Moor Streetin aseman kieppeillä. Kun kävelen hämmennyksissäni katua pitkin ja käännyn erään kulman taakse edessäni on aivan yhtäkkiä seinää vasten nojaava mies ILMAN JALKOJA.

Kyseessä on tusinaruinaaja, mutta kohtaamisen äkillisyys yhdistettynä yllättäen tyhjän tilan näkemiseen siinä missä istujan jalkojen pitäisi olla saa minut hävettävästi säpsähtämään. Selvittämättömässä mielentilassa pää jyskyttäen kiiruhdan ohi ja vasta parin sekunnin päästä säikähdykseni hälvenee sen verran, että kuulen omatuntoni soimauksen. Käytökseni täytyi vaikuttaa sanomattoman ennakkoluuloiselta ja kusipäiseltä — hyvä kun en vinkaissut pelosta, silmäpako sentään!!

Raiteita näkyy aidanraosta, tästä pääsee sisään Moor Streetille! Livahdan asemalle. Tunnen oloni epätodelliseksi, Liisa Ihmemaassa -tyyliin, kun pääsen etsimiini paikkoihin vain jostain rupuisista, varjomaisen huomaamattomista sisäänkäynneistä ja melkein aina sattumankauppaa. Paikka näyttää aivan pienoisrautatien asemalta sinisine, siroine rauta-aitoineen ja tiilisine lipunmyyntirakennuksineen. Ei ole paljoakaan jonoa. Edelläni lippua ostamassa on ilmeisesti amerikkalainen nuori nainen, joka kysyy harmaapäiseltä myyjämieheltä Stratford-upon-Avoniin menevistä junista, ja mies sanoo että pari aamujunaa on peruttu, joten seuraava lähteekin varttia vailla yksitoista. Hmm, onhan se aikamoinen odotus, mutta ainakin jää aikaa syödä jotain. Otan meno-paluun, ”day return” — se on siitä kätevä, että liput voi käyttää missä tahansa lähtöpaikan ja määränpään välillä kulkevassa junassa päivän aikana. Ei tarvitse etukäteen miettiä millä junalla tulen kylästä pois. Arvelenpa tulevani vaikka viimeisellä.

Lähden kuljeskelemaan aamiainen haaleana johtotähtenäni. Menen pienen matkan päähän Bullring-ostoskeskukseen, jossa en ole vielä käynytkään. Varsin kaunista, avaraa. Ulkoseinä on persoonallisen lelumainen mosaiikkityylisine metalliympyröineen jotka muistuttavat hieman pölykapseleita. Kerroksessa, johon ensiksi kulkeudun, on sopivasti kioski — sen hyllyillä ostajaa odottelevia sämpylöitä ja voileipiä katsellessa ei kylläkään kuola valu. Sitten huomaan smoothie-kojun nimeltään ”Love Juice”. (Hihihi mikä nimi!) Kiva, smoothieta täydellisempää aamiaista saa mielestäni etsiä. Otan mansikkasmoothien. Taas huomaamme ettei nimi ruokaa pahenna, sillä smoothiella on joku söpöstelevä nimi ”strawberry sunrise”, mutta se on namia. Ja terveellistä! Imuroin smoothien siltä istumalta.

Loppuajan ennen junan lähtöä vietän Bullringin Borders -kirjakaupassa. Harmittaa, etten ole käynyt täällä aikaisemmin, sillä nyt ei ole läheskään tarpeeksi aikaa vietettäväksi tässä ihanassa kirjakeitaassa. Tosin Bordersissa myydään tunnetusti myös levyjä ja dvd:itä, ja julisteita ynnä muuta oheiskrääsää, ja Starbucks-kahvia, mutta itse keskityn tällä kertaa kirjoihin. Ja sittenkin lorvin niin kauan romaanien parissa että ehdin vilkaista sarjakuvaosastoa vain sivusilmällä, ähhh! Borders jää listalle paikoista joihin täytyy yrittää ehtiä maanantaina (toivottoman tiukille menee). On lähdettävä takaisin asemalle.

Pelkään ensin mahdollisuutta nousta vahingossa väärään junaan, vaikka tiedänkin olevani oikealla laiturilla, mutta onneksi junanvaunuissa lukee valonauhalla Stratford-upon-Avon. Junaan nousevat ihmiset ovat aika selkeästi enimmäkseen turisteja, ja pikkuisen resuisissa mutta mukavissa vaunuosastoissa on reilusti tilaa kaikille. Aurinko paistaa ja ilma on lämmennyt. Napsin vähän eilen ostamiani Pringlesejä minipurkista enkä malta kääntää katsettani pois ikkunasta. Tuntuu kuin olisimme vasta parin minuutin matkan päässä keskustasta, kun ympärillä on jo ihanan vihreitä peltoja ja maalaistaloja. Matkalla maasto on aika litteää ja vesistöjen vähyys pistää suomalaiseen silmään, mutta maisemat ovat tosi herttaisia. Niityillä on eläimiä sen seitsemää sorttia, lehmiä, hevosia, lampaita, vuohia, ja yhdellä niityllä on niin iso parvi mustia variksia (tai korppeja, oikeastaan olen liian kaukana ruvetakseni arvuuttelemaan mitä lintuja ne ylipäänsä ovat) että näyttää kuin nekin olisivat olevinaan laiduntavia lehmiä.

Vajaan tunnin matkan jälkeen, muutamine välipysähdyksineen, olemme perillä. Juna-asema on melkein huvittavan pieni. Olen jo tutkinut matkan aikana juna-aikataulun perinpohjin, mutta kysyn vielä varmuuden vuoksi lipunmyyjältä moneltako lähtee viimeinen juna Birminghamiin. Vastaus on kaksikymmentä yli kahdeksan. Sitten ärsyynnyn väentungoksesta pienenpienessä asemarakennuksessa ja pusken ulkoilmaan. Aurinko paistaa täysillä, aah!! Siitä vain kylää kohti.

* * *

Kirjallinen (ja — myönnettäköön heti kättelyssä — muutaman vuoden vanhentunut) matkaoppaani toteaa että Stratford-upon-Avon ei ole muuta kuin jättimäiseksi matkamuistomyymäläksi alennettu munaton ja mauton näkemys ”Olde England”ista, kliseklimppi joka vetoaa ainoastaan mitään ymmärtämättömiin turisteihin, ja sen ovat sentään kirjoittaneet englantilaiset, joten kai he tietävät mistä puhuvat. Oppaassa (Let’s Go — Britain & Ireland 2002) on Stratford-upon-Avonista oma alalukukin nähtävyyksistä niille, jotka eivät halua törmätä vierailullaan mihinkään Shakespeareen liittyvään. Öö, tässä minun vinkkini: ellet halua nähdä mitään Shakespeareen liittyvää, pääsisit helpommalla jos jättäisit menemättä koko kylään. Pelkkä ehdotus.

Tai ehkä joku tulee Stratford-upon-Avoniin aivan vilpittömästä halusta nähdä perhosfarmi ja teddykarhumuseo, eikä siinä mitään vikaa ole. Mietin vain, että jos itse olisin menossa perhosfarmille ja saisin selville, että William Shakespearen synnyin- ja hautapaikat ovat samassa kylässä, puhumattakaan Englannin kenties arvostetuimman Shakespeare-näytelmäkomppanian kotiteatterista, en panisi pahakseni vilausta niistä matkan varrella, kliseklimppi tai ei.

Onhan kylänraittia kulkiessa jossakin määrin nähtävissä, että ”tyypillistä” englantilaista teekuppilakuvaa on pyritty vahvistamaan, mutta minua siinä ei kyllä häiritse oikein mikään. Kadut ovat hassun kapoisia, vähän kuin olisi jossain Legolandissa, useimmat talot ovat vanhan näköisiä (niiden oikeasta iästä en mene takuuseen) ja kauppoja on hurjasti. Ihmisiä ja autoja on enemmän kuin tänne luulisi edes mahtuvan!

Al Pacinon nautittavassa Looking For Richard -elokuvassa on yks kohtaus, jossa Pacino ja se kakkosohjaaja (? en muista tarkkaan) Kimball käy Shakespearen synnyinpaikalla ja on siellä niinku
”…No jo on pieni peti.”
”Tunnetko sä mitään? En mäkään.”
”Luulis että täällä sais sellaset hirveet vibat.”

Niin no, se nyt ei oikeastaan liity tähän mitenkään, mutta minua eivät innosta maksulliset Shakespeare-kierrokset tällä haavaa, tulin tienoolle enemmän tunnelman takia. Sheikkisnähtävyydet sijaitsevat hajallaan ympäri kylää. Itse halajan pysytellä pienehköllä alueella ja jos onni suo, nautiskella ilmielävästä näytelmästä — liekö Willen ja perheensä taloilla minulle enemmän tarjottavaa? Jos en saa lippua, käyn ilman muuta jossakin niistä, ja siinäkin tapauksessa että saan lipun, menen käymään Shakespearen haudalla, koska se on kaikista kätevimmän matkan päässä. Ja myös helppo löytää. Seuraa vain kylän läpi kulkevaa Avon-jokea.

Avon-joen äärellä, jonne juuri saavun, sijaitsee myös Royal Shakespeare Companyn puisto, RSC Gardens. Se vie piiiitkän pätkän joen rannasta. Siinä kohden, missä nyt olen (tulin suoraan asemalta johtavalta tieltä), on ihanaa tuuheaa nurmikkoa ja sorapolkuja eikä paljon puita, ja siellä täällä on penkkejä ja jäätelökojuja. Ihmisiä on vilisemällä, eikä ihme näin kauniilla ilmalla ja näin sievässä paikassa.
Harmillista vain, että joka puolelle on heitelty niin paljon roskia. Piknik-aterioitsijat eivät ollenkaan viitsi korjata jälkiään. Tyhmän näköistä. Kenen on syy?!?👿
Joessa ui iso liuta joutsenia ja hanhia. Ihania kaikki tyynni, siellä on joutsenenpoikasiakin, harmaita ja pörröisiä! En tiedä mitä lajia hanhet ovat, mutta nekin ovat harmaita… Oho, tuossa kyltissä lukee että ne ovat kanadanhanhia ja että niitä ei saa syöttää maalla, saa syöttää vain niiden uidessa vedessä. Mutta kyltistäkään ei ole mitään apua, kun hanhia tulee maihin ja rupeaa syömään ihmisten yltympäriinsä viskomia jätteitä. *Pffhrrhuuuh* Ärh.
Pitää lopettaa tämä pikkujutuista hermostuminen.

Katselen kun ihmiset heittelevät linnuille veteen ruokaa ja ostan yhdestä jäätelökojusta kokistölkin. Jatkan sen kanssa hidasta löntystelyäni, ja äkkiä edessäni on Royal Shakespeare Theatre, nätti pyöreä tiilirakennus aivan joen rannassa. Sen seinillä roikkuu pitkiä kankaita joissa lukee ”The COMPLETE WORKS”.
Jotenkin olen onnistunut olemaan huomaamatta koko teatteria ennen kuin olen käytännöllisesti katsoen sen rappusilla. Alan viimein arvella, että ehkä nämä toistuvat sattumasisäänkäynnit johtuvatkin puhtaasti omasta huikeasta hajamielisyydestäni eikä porttien huomaamattomuudesta — nähkääs, kun ei katso mihin menee, joka päivä on yllätyksiä täynnä!!!🙄

Teatterin pienehkössä aulassa on vähemmän ihmisiä kuin odotin, mikä rohkaisee mieltäni lippujen saamisen suhteen. Mutta mitä katsomaan? Mitä esitetään? Ulkojulisteissa mainittu ”The Complete Works” -festivaali saa lisävalaistusta aulan julisteista ja esitteistä: kyseessä on festivaali, jonka aikana yhdessä vuodessa eli huhtikuusta 2006 huhtikuuhun 2007 RST:ssa ja siihen kuuluvissa ”sivuteattereissa” (Swan ja Courtyard) esitetään, kuten arvata saattaa, KAIKKI Shakespearen teokset! Tähän kuuluvat myös kaikki runot ja sonetit. Moinen mullistaa mielen. Olisipa ihanaa pystyä näkemään ne! The Complete Works -esite tekee minuun vielä suuremman vaikutuksen kertomalla, että joistakin näytelmistä esitetään useampikin erilainen produktio. Apuun on siis rientänyt monia esiintyjäryhmiä ympäri maailmaa, ja eri teatterimuotojen rajattomalta vaikuttava tarjonta saa pään pyörälle. Perinteisten näytösten lisäksi on avant-gardea, balettia, musikaalia, parin viikon aikana tyhjästä rakennettavia esityksiä joiden harjoituksia yleisö voi seurata ja jotka huipentuvat yhden illan valmiiseen esitykseen, mm. ”Venus ja Adonis” -runo esitetään nukketeatterina ja New Yorkista saapuva Tiny Ninja Theater esittää kahtena iltana Hamletin muovininjoilla dramatisoituna… Yksi sana: SUPERIA.

[Muuten… Jos minulla olisi ollut matkalla mukana kaveri, olisin voinut antaa tälle merkinnälle otsikon ”The Complete Dorks”. Haha!]

Olo on vähän typertynyt, kun en ole tiennyt tällaisesta mittavasta festivaalista mitään etukäteen. Sen sentään tiesin, että RSC kiinnittää näytelmiinsä usein kuuluisia nimiä — nytkin repertuaarissa pyörii Myrsky, jonka Prospero on Patrick Stewart. Kuningas Learin, jonka esitykset alkavat maaliskuussa, nimiosassa on Ian McKellen.
Mutta täytyy yrittää ryhtyä keskittymään nyt siihenkin, mitä näytelmiä esitetään juuri tänä viikonloppuna. Elokuun kohdalla esitteessä on peräti kymmenen näytelmää. Innostun, kun yksi niistä on Paljon melua tyhjästä — Kenneth Branaghin elokuvana eräs suosikki-Shakespearetulkinnoistani ja siten läheinen, hävyttömän helppo seurata, ja sitä paitsi hauska. Mutta siitä ei olekaan näytöksiä tänä viikonloppuna. Nyyh, ja siinois vielä Beatricena sympaattinen, hurmaava, kyvykäs komedienne Tamsin Greig suuresta tv-rakkaudestani Green Wing :istä…😦 Että pitikin mennä sivu suun tilaisuus nähdä Greig ihkaelävänä.

HYVÄT uutiset ovat kuitenkin luettavissa teatterin aulan infonäytöltä, ylhäällä nurkassa: päivän näytöksiin Julius Caesarista sekä Love’s Labour’s Lostista (Turhaa lemmen touhua) on edelleen lippuja saatavilla! Eikä kassan jono edes näytä pitkältä. Liityn jo valmiiksi jonottajiin, ehdinhän hyvin tehdä lopullisen päätöksen odotellessani vuoroani. Ihmisiä virtaa jo sisään suurelle näyttämölle: puoli kahden näytös Julius Caesarista alkaa varttitunnin kuluttua. Katsottuani aikataulut läpi vielä kerran on selvää, että minun on parasta mennä iltapäivänäytökseen jotka alkavat aivan näillä hetkillä, sillä seuraavat näytökset alkavat seitsemän jälkeen, ja jos menisin teatteriin silloin, en ehtisi viimeiseen Birminghamin junaan. Olen nähnyt LLL:stä Branaghin leffaversion, joka oli, no, ihan okei, vaikka olisi Ken voinut paremmankin näytelmän valita filmattavaksi ja taatusti voinut saada muutamiin osiin paremmat näyttelijätkin. Julius Caesar kiinnostaa huomattavasti enemmän, vaikka en ole koskaan nähnyt kyseistä näytelmää enkä lukenut siitä riviäkään — jännittää siis hieman pysynkö juonen perässä. Lopputuloksen toki tiedän.
Ainakin 50% Julius Caesaria koskevasta tiedostani on peräisin Asterixeista ja siten omalla tavallaan epäluotettavaa… Erittäin hauskaa kuitenkin! Sitä paitsi kuulemani perusteella ei Shakespearenkaan näkemys ole historiallisesti se kaikkein vakavimmin otettava.

Joku teatterin työntekijä käväisee kysymässä jonossa olevilta ihmisiltä, ovatko he lipun varanneita vai lippua ostamassa. En oikein kuule syytä moiseen mutta kai kysymykseen joku syy on. Itse ilmoittaudun jälkimmäiseksi.

Silloin eräs ystävällisen näköinen vanha pariskunta, ei jonosta, lähestyy minua kohteliaasti. ”Anteeksi,” rouva tiedustelee (tietenkin englanniksi), ”oletko ostamassa lippua Julius Caesariin?”
Vastatessani myöntävästi, rouva kysyy haluaisinko ostaa heidän ylimääräisen lippunsa, sillä pariskunnalla on niitä kolmin kappalein mutta heidän kaverinsa ei päässytkään tulemaan. Ostan ihan mielelläni, sillä vaikka maksankin siitä saman verran kuin maksaisin tiskille niin ainakaan minun ei tarvitse enää jonottaa yhtään, ja sitä paitsi autan lähimmäisiäni jotka tuskin olisivat muuten saaneet käyttämättömästä lipusta rahoja takaisin. Rouva sanoo, että sitten minä kylläkin joudun istumaan heidän vieressään, ja vakuutan ettei se haittaa. Ihan kiva saada juttuseuraa, ja hehän voivat väliajalla avustaa jos en tajuakaan mitään.

Teatteriseurani esittäytyy: Margaret ja Ray Hanney. (En kylläkään ole varma nimen ”Hanney” kirjoitusasusta, mutta tuolta se kuulosti.)
”Mistäpäin olet kotoisin?” Kun sanon Suomesta, Margaret hihkaisee arvanneensa sen heti, ”enkö arvannutkin, Ray? Ei voi olla totta!” Olen puoliksi imarreltu ja puoliksi hämilläni siitä, että ulkomaalaisuuteni on näköjään paitsi päivänselvää niin myös kavennettavissa peräti Suomen kansalaisuuteen asti. Mietin itsekseni mistäköhän sen saattoi arvata, hassusta aksentistani, perunanenästä, vaaleudesta? Margaret selittää että heidän poikansa oli vuosia sitten vaihto-oppilaana Suomessa, pitää edelleen tiiviisti yhteyttä ystäviinsä siellä ja matkustaa sinne silloin tällöin. Poika on tosin nyt jo nelissäkymmenissä. Hän on arkkitehti ja — koska ihailee kovasti Alvar Aallon töitä — hakeutui nuorena opiskelijavaihtoon Jyväskylään.

Lienee arvattavissa että on minun vuoroni hihkaista ”Ei voi olla totta!” kun kerron olevani Jyväskylästä. Päivittelemme kaikki sattumaa ja siirrymme samalla saliin.
Enpä voi sanoa tuntevani perhettä, jonka luona Hanneyiden (miten tuo kirjoitetaan?!) poika asui Suomen vuotenaan, vaikka nimi ”Kautto” kuulostaakin jotenkin tutulta.
[Huom. Myöhemmin kotona kuulen heti äidiltäni ja veljeltäni, että perheen poika Ari Kautto on valmentanut jotain jyväskyläläistä jalkapallojoukkuetta. Minä kun en hirveästi seuraa urheilua…]
Hanneyt myös kertovat mistä kaupungista tulevat, mutta häpeäkseni en enää millään muista sitä. Tiedän vain ettei se ollut Birmingham eikä Stratford-upon-Avon.

Paikkamme ovat melko edessä mutteivät liiaksi, ja vaikka ne ovat sivussa, katsomo on rakennettu niin käytännöllisesti että koko näyttämö näkyy loistavasti. Yleisö on runsaslukuinen, mutta siellä täällä katsomossa näkyy tyhjiä paikkoja, eli olisin luultavasti saanut lipun muutenkin. Ei silti harmita, pikemminkin tuntuu onnekkaalta että vielä kymmenisen minuuttia ennen esitystä ihmisillä on mahdollisuus päästä näytökseen! Onkohan kyse vain onnenkantamoisesta, vai tapahtuuko tällaista useinkin? ”Let’s Go” ainakin ehti säikäyttää sillä aikaisin nousemisella. Luulen kyllä, että jos joskus tulen tänne uudestaan (ja se olisi kyllä ihanaa), teen varauksen hyvissä ajoin. Varaisin liput eri näytelmään vaikka joka päivälle jonka täällä viettäisin, parhaalle kaksi.

Minä saan istua paikalla, joka on lähimpänä katsomon keskustaa, ja Hanneyt antavat minulle käsiohjelmansa luettavaksi. Siinä riittää asiaa. Päätän ostaa oman esityksen jälkeen. Margaret ja Ray ovat mukavaa seuraa. He kertovat käyvänsä usein katsomassa Shakespearea ja ovat intona festivaalista, he ovat tavallaan RSC:n kanta-asiakkaita. Istun Margaretin vieressä, joten puhun enimmäkseen hänen kanssaan. Margaret oli äidinkielen opettaja ja on siksikin erittäin perehtynyt Shakespeareen. Sanon etten ole milloinkaan aiemmin nähnyt tai edes lukenut JC:tä, mutta että olen innoissani näytöksestä, ja Margaret lupaa etten tule pettymään: näytelmä on saanut ylistävät arvostelut ja sitä paitsi, (tämä kokemuksen syvällä rintaäänellä, mutta samalla tavallaan anteeksipyytävästi aivan kuin Margaret tietäisi lausuvansa täyden itsestäänselvyyden, kuten ”Nyt on elokuu”) Royal Shakespeare Company laukoo huteja äärimmäisen harvoin. Kysyn näkivätkö he nyt pyörivän Much Ado About Nothingin, se kun kuuluu niihin jokusiin Shakespeare-näytelmiin joihin olen tutustunut, joten olin kiinnostunut näkemään sen ja haluaisin tietää mitä he pitivät siitä. Oloni on vähän haikea, kun Margaret kehuu produktiota. Se oli kuulemma omaperäinen, terävä ja hersyvä versio joka sisälsi runsaasti latinalaista musiikkia ja tanssia. Voi että…

Emme kuitenkaan ehdi tällä erää jutella enempää, sillä yleisön puheensorina alkaa hiljentyä ja salin valot pimentyä. Kukaan ei minun muistini mukaan kehottanut katsojia sulkemaan kännyköitään (mutta omani on ainakin visusti virraton). Ehkäpä sekin on itsestäänselvyys… ja niinhän sen pitääkin.

Ja sitten PAU! Kuin salamaniskusta näyttämö räjähtää täyteen valoa ja roomalaisia. Kiivasta hoilausta, rummutusta ja tömistystä. Ääni on huumaava. Keuhkoissa alkaa tuntua oudolta, ihan kuin ne kasvaisivat, ja selkäpiitä värisyttää.

Täysipainoisen teatteriarvostelun kirjoittaminen olisi valitettavasti tässä vaiheessa vaikeaa. Sitä paitsi se olisi varmaan myös tylsää luettavaa, koska en löydä esityksestä mitään moittimisen aihetta! Se häivyttää ulkopuolisen maailman ja melkeinpä oman itsenikin kaukaisuuteen. Ilokseni kärryillä pysyminen ei tuota ongelmia. Jokaikistä näyttelijää on nautinto katsella ja kuunnella. En pysty näkemään mikrofoneja, mutta pakkohan niitä on olla — tuntuu kuin kykenisin kuulemaan esiintyjien joka henkäyksenkin.

Kolmikkomme pysyy näytöksen aikana hiirenhiljaa, mutta väliajalla meillä riittää juttua. Näkemämme on ollut poikkeuksellisen mukaansatempaavaa jopa minulle, jolla on muutenkin taipumusta melko voimakkaaseen eläytymiseen, ja Margaret huomauttaa yksityiskohdasta, jota olen hädin tuskin huomannutkaan: näytelmässä ei ole käytetty lainkaan rekvisiittaa näyttelijöiden pukujen lisäksi. Olen varsin vaikuttunut siitä, että näin intensiivinen ja uskottava tunnelma on onnistuttu luomaan ilman mitään muita välineitä kuin rooliasuja, äänitehosteita, nerokasta valaistusta ja tietysti näyttelijäsuorituksia. (Murhakohtauksessa tosin oli litroittain tekoverta, mutta se on ymmärrettävä poikkeus.) Toisaalta, kaikkein yksityiskohtaisimmat ja autenttisimmatkaan lavasteet eivät voisi vetää vertoja katsojien oman mielikuvituksen rakentamille.

Yllätyin että Caesar erkani elämästä jo juuri ennen väliaikaa. Murhan sijasta näytelmän eräänlainen lakipiste tulevat olemaan Brutuksen ja Antoniuksen puheet Caesarin muistojuhlassa. Lisäksi luulin Julius Caesarin olevan pitempi näytelmä, mutta Margaret sanookin siitä karsitun joitakin kohtia. Minulle on hämmästyttävää, että joku voi katsoa Shakespearen näytelmän ja saman tien sanoa mitä siitä puuttuu, mutta niin kai siinä käy kun on nähnyt/lukenut sen tarpeeksi monta kertaa (ja kun on tehnyt sitä työkseen, heh). Kaipa osaisin aika monien elokuvien osalta tehdä saman, jos nyt itseäni imartelen.

Seisomme ulkona rappusilla ja syömme jäätelöt, jotka herrasväki Hanney ystävällisesti tarjoaa. He rupattelevat hyväntuulisesti tuntevansa (herkullisen karmivasti katsomon puolelta ilmestyneen ja meikillä vanhennetun) ennustajaa esittäneen nuorukaisen vanhemmat. Rayn kommentti ”He’s as crazy tall as his father!” saa minut jostain selittämättömästä syystä kikattamaan.
Mutta on hymyni muutenkin herkässä. Olen auvoissani pysyttyäni esityksen perässä 99-prosenttisesti joten ei ihme että virnuilen väliajan kuin vähämielinen. Olen tullut bussilla, lentokoneella ja junalla Shakespearen kotikylään, seison joen rannassa olevan teatterin portailla syömässä ilmaista jäätelöä, seuraan parhaiten toteutettua näytelmää jonka olen vielä kuunaan nähnyt, hotellihuoneessani on kylpyamme, ruoho on vihreää, aurinko porottaa eikä yhtikäs mikään voisi kääntää tätä päivää pahoin päin.

Tiivis tunnelma jatkuu väliajan jälkeen. Caesarin haamuilu taistelun alla vie hapen. Vastoin arvailujani tässä tarinassa ei ole roistoa, tosin eipä Shakespearelta olisi yksioikoisen ylevää käsittelyä pitänyt odottaakaan. Brutuksen yhtäkkinen vastuun ja vainoharhaisuuden taakka nostaa hänet kenties tärkeimmäksi hahmoksi — mutta historian käänteistä viis, kaikki henkilöt ovat riivatun inhimillisiä (vai sanoisinko inhimillisen riivattuja?), ja heistä jokaisen näkökulmalla on painoa.

Näytelmän päätyttyä haluaisin oitis nähdä sen uudestaan.

* * *

Yleisö valuu salista aulaan hyväntuulisen oloisena. Sekä teatterin myymälän että käsiohjelmakojun kohdalle muodostuu ruuhkaa, joten menemme ensin ulos portaille vähäksi aikaa. Kiitän Margaretia ja Raytä jälleen kerran sydämellisesti sekä lipusta että seurasta.
Hanneyt tekevät lähtöä kotiin, kysyvät mitä teen loppupäivän ja kerron käyväni Shakespearen haudalla ja syömässä, ja siinä kaikki, koska minulla ei ole hirveästi aikaa. Ennen lähtöään Hanneyt sanovat, että minun kannattaa palata joskus Shakespeare-kierrokselle. Ehkäpä kohtaamme vielä.

Menen takaisin aulaan ja ostan itselleni käsiohjelman. Myös teatterin myymälän pahin tunku on hellittänyt. Vaikka myymälä on kooltaan pieni, sieltä löytyy röykkiöittäin kamaa, joitakin fiksuja ja joitakin tylsiä matkamuistoja, kaikki tietysti Shakespeare- tai RSC-teemaisia.
T-paidat ja muut vaatteet ovat hyvää laatua, mutta silti naurettavan kalliita ja niiden designitkin ovat aika mielikuvituksettomia. Pikkuesineet kuten kynät, muistilehtiöt ja lelut ovat siinä suhteessa paljon onnistuneempia myyntiartikkeleita. Tarjolla on myös elokuvia, mutta valikoima ei pökerrytä – kukapa täältä elokuvansa ostaisi, helpommalla saa netistä tms. Kuulujen näyttelijöiden lukemat CD-levyt sekä DVD:lle taltioidut RSC:n esitykset kiinnostavat (ne ovat sentään jotain sellaista, mitä ei saa ihan joka kaupasta), mutta yritän sittenkin etsiä jotain joka todella koukuttaisi. Onneksi myymälässä on myös mukavan eklektinen kirjavalikoima, vain yksi hylly, mutta mitä monipuolisimpia teoksia: näyttelijöiden elämäkertoja, Sheikkis-tutkimuksia, kuvakirjoja, näytelmiä, huumoria, historiikkeja jne. sulassa sovussa vierekkäin.

Silmäni osuvat lopulta pokkariin nimeltä Shakespeare is hard, but so is life. Nimi viehättää oitis, ja hetken selailun jälkeen päätän ostaa sen. Kirjailija on Fintan O’Toole. Teoksessa analysoidaan neljää Shakespearen näytelmää vetävällä tavalla, eikä se myöskään aiheuta matkatavaroissani suurta painonnousua. Ja sitä paitsi, kirjan ostamista joutuu harvoin katumaan!😀

Seuraavaksi mukaan tarttuu pötkö vanhanaikaisia Predicamints-minttukarkkeja, nekin kivan nimensä ansiosta. Rullassa lukee ”Please don’t feed the actors.” Se on sen verran nätti etten tiedä tohdinko avata sitä. Ostan lisäksi Julius Caesar –näytelmän postikorttisetin, olihan se niin komeaa katsottavaa. Olisin ostanut näytelmän (hyvännäköisen) virallisen julisteenkin, mutta uskomatonta kyllä, kassalta kuulen ettei niitä ole myytävänä. Julisteet olisivat ehdottomasti minun lisäykseni kaupan runsaisiin antimiin.

Tukeva vaikkakin pieni muovikassi, jonka saan ostoksilleni, on aika kiva matkamuisto sekin.

Nyt on aika lähteä apostolinkyydillä kirkkoon… Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon, johon Shakespeare muutamine sukulaisineen on haudattu. Siis ihan kirkon sisään. Eiköhän tämä päivä hipoisi täydellisyyttä muutenkin, mutta kun täällä kerran ollaan voi jonkin aidon Shakespeare-kohteen sentään käydä katsomassa.

Lähden kulkemaan joen rantaa kirkkoa kohti, puiston näkymät vaihtelevat vieressäni. Porukkaa ei ole täälläpäin läheskään yhtä paljon kuin teatterin tuntumassa, eivätkä roskatkaan pilaa yhtä näkyvästi maisemaa. Joen ylle kumartuvat puut, joiden oksat viistävät vettä, saavat olon hämmästyttävän kotoisaksi. Yhden niityn keskellä poikkean yleisö-wc:ssä. Tiedän että mahdolliset lukijat tuskin ovat kiinnostuneita vessareissuistani, ja mainitsenkin tämän vain koska se on yleiseksi mukavuuslaitokseksi niin suuri ja siisti, että hämmästyisin jos Suomesta löytyisi samanlainen puistovessa.

Holy Trinity –kirkon yksi ulkonurkka on kattoon asti rakennustelineiden ja pressujen peitossa, sitä kai korjaillaan parhaillaan. Kirkkoa ympäröi kaunis puisto ja itse kirkko on jo ulkopuolelta rosoisen tunnelmallinen — yksinkertaisesti ihan ikänsä näköinen.

Sisältä kirkkoa on nykyaikaistettu hiukan enemmän. Nätti muttei mitenkään erikoinen, vaikkakin ikkunoiden lasimaalaukset ovat suorastaan häikäiseviä. Ihmisiä on tällä hetkellä paikalla vain pari, mutta täysin vailla vieraita kirkko ei taida olla koskaan. Täälläkin on myymälä, jota vilkaisen pelkästään ohimennen ovensuusta. Sisäänpääsy kirkkoon on ilmainen, sen sijaan kuoreen (vai onko se ”kuoriin”?! Mikä häpeä, en ole edes varma siitä mitä kirkon ”kuori” tarkoittaa, mutta semmoisia sanoja nyt vaan on uskonnossa…) tai sanottakoon nyt vaikka hautasiipeen pääsy maksaa puolitoista puntaa.

Siinä ne ovat vierekkäin, William Shakespearen, Anne Hathawayn, heidän tyttärensä Susannan, vävynsä John Hallin ja tyttärentyttärensä ensimmäisen aviomiehen Thomas Nashin ahtaan oloiset leposijat… Seuraa ainakin riittää. Shakespeare kastettiinkin täällä, mistä ovat vitriinissä ”kirkonkirjat” näyttönä. Vanha kirjoitus on niin pientä etten koeta luottaa siihen, mutta niin esitteessä kyllä sanotaan.

Shakespearen rintakuva, joka tehtiin n. 1623 eikä ole siis turhaa turistirihkamaa sekään, katsoo vasemmalta (pohjoiselta) seinältä hautojen yli vastapäiseen seinään ihkaoikea komea sulkakynä kädessään. Sulkakynä myydään erikseen. …Vitsivitsi. Mutta jok.tap., kynä tosiaan on vaihdettavissa olevaa rekvisiittaa, ja vaihdetaankin vuosittain, Shakespearen oletettuna syntymäpäivänä.

Shakespearen haudalla olevaan laattaan kaiverrettu hautakirjoitus on hänen oma hengentuotteensa.
En voi kuvitellakaan että asialla olisi itselleni merkitystä sitten kun olen kuollut (ja sitä paitsi tuhkaaminen voisi olla minulle enemmän mieleen vaikken olekaan ajatellut näitä erityisen ahkerasti), ja jälkeeni jäävät läheisetkin voisivat minun puolestani muistella jollain ihan muulla tavalla kuin hautavisiiteillä, mutta olisihan se totisesti jotain kynäillä oma hautakirjoituksensa. Antaisin tuntemattomille jotain päiviteltävää. En varmaan kuitenkaan keksisi yhtä mehevää kuin Wille:

GOOD FRIEND FOR JESUS’ SAKE FORBEAR
TO DIG THE DUST ENCLOSED HERE!
BLEST BE THE MAN THAT SPARES THESE STONES,
AND CURST BE HE THAT MOVES MY BONES.

(Otin hieman vapauksia ja selvensin vanhanaikaista kirjoitusta omin päin, U-kirjainten paikalla oli V.t ynnä muuta sellaista…)

Lähtiessäni kävelen kirkon ympäri ja sitten suuntaan taas rantaan kävelläkseni takaisin keskustaan samaa reittiä kuin tulinkin. On vielä sen verran aikaa ennen junan lähtöä, että ehdin syödä jossain kiireettä, mutta muuhun sitä ei taida riittää.

Joen rannalla, melkein kirkon takana, eräs suuri puu muodostaa tiheine riippuvine oksineen polun ylle niin ylvään tunnelin, että pysähdyn ottamaan kuvan ennen kuin kuljen sen läpi. Paikka on hämärän satumainen. Puun alla olevalla penkillä istuu kaikessa rauhassa tupakoiva nuori mies, jota en huomannut lehtiverhon takaa kuvaa ottaessani. Hän nyökkää hymyillen tervehdykseksi ja sanoo ”Hope I didn’t ruin your photo.”
Soperran vastaukseksi ”No, no, not at all!” Onneksi sentään hymyilen samalla. Tietokone jäätyy mutta jalkani jatkavat itsestään matkaa polkua pitkin. Heti puun alta päästyäni mieleeni juolahtaa kymmeniä täysin kelvollisia lauseita, joilla olisin voinut jatkaa keskustelua, eikä vauhti edes hidastu. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Esimerkiksi homo sapiensin juhlitut aivot ovat noin puolta suuremmat kuin muinaisen homo erectuksen. Ja silti edelleen niin ilmiselvästi puutteelliset.

* * *

Taivas alkaa pilvistyä ja tuntuu siltä kuin kohta ripottelisi. Kylällä on ravintoloita moneen makuun. En halua mennä mihinkään aivan minikahvilaan, koska ne näyttävät niin täyteen ahdetuilta. Kuljen Bella Italia –nimisen keskikokoisen ravintolan ohi juuri kun ensimmäiset sadepisarat alkavat putoilla. Ravintola näyttää mahdottoman söpöltä, viihtyisältä ja lämpimältä ja saa minut jo melkein suostuteltua pelkällä ulkonäöllään. Kyseessä on ketjuravintola, sillä näin Bella Italian vilaukselta myös Birminghamissa, mutta mitäpä siitä. Koko tarjoiluhenkilökunta myös näyttää ja kuulostaa oikeasti italiaanoilta, tiedä sitten onko se ravintolaketjun taka-ajatus vai silkkaa sattumaa. Tutkailen ikkunaan teipattua ruokalistaa ja annos Polla alla Griglia (pariloitua kanaa, tietysti lisukkeineen) kuulostaa niin hyvältä, että pujahdan kana kiikarissani viivana sisään. Ravintola on vilkas muttei kuitenkaan tungoksen vallassa; istahdan omin nokkineni kahden hengen rauhalliseen nurkkapöytään, tarjoilija tuo oitis ruokalistan ja kysyy haluaisinko tilata juotavaa. Sanon ottavani kivennäisvettä.

Ruokalistaan käsiksi päästyäni mieli alkaakin tehdä kipeästi pizzaa. Minkäs teet — la donna è mobile, varsinkin kun saan lukea, että JOKAISESSA pizzassa on mozzarellaa! Kaikki pizzat ovat mozzarellapizzoja!! Nammmm. Päädyn melko perinteiseen valintaan, Campagnaan: paahdettuja herkkusieniä ja savukinkkua ja MOZZARELLAA.

Löysin muuten netistä Bella Italian menun PDF :nä, juuri tällaiselta se näytti. Jos kiinnostaa. (Voi kyllä ruveta nälättämään.) Ravintolan seinällä ovat kuitenkin lisäksi liitutaululle kirjoitettuna päivän erikoiset, joita ei ole ruokalistassa.

Pizza on virallisesti PARAS PIZZA, JONKA OLEN IKINÄ SYÖNYT. Saattaa se johtua siitäkin, etten ole ravinnut itseäni muulla kuin kulttuurilla melkein koko päivänä, mutta rohkenen epäillä. Pohja on ohut ja rapea, mozzarella on päällä isoina pyöreinä viipaleina, herkkusienet (jotka eivät ole peltipurkkia nähneetkään) ovat mehukkaita, ja savukinkku vie kielen mennessään. Voi elämä!
Olen silloin tällöin moraalin muistuttaessa olemassaolostaan harkinnut kasvissyöjäksi ryhtymistä mutta sitten aina tulee joku tällainen elämys eteen. Siinä on paljon miettimistä, mutta lykkään asian pitkäpiimäisempää käsittelyä toistaiseksi. Pidettäköön sitä riippuvuutena. (Ja onko pizzan nauttiminen nyt sitten yhtään sen reilumpaa herkkusieniparkojakaan kohtaan?)

Tarjoilija kysäisee kerran ohikulkiessaan, mitä pidän pizzastani.
”Oh… It is excellent”, henkäisen autuaana suupalojen välillä. Tarjoilijalla näyttäisi olevan naurussa pitelemistä, onneksi ei halveksivasti. En tosin tässä vaiheessa piittaisi siitäkään, sillä keskityn kiekon tuhoamiseen niin perusteellisesti.

Jälkkäri kuului alusta asti suunnitelmaan. Ruokalistalla olevat annokset kuulostivat kaikki niin hyviltä, että oman järkikultani takia lopetan kärsimykseni lyhyeen — ei kuitenkaan olisi mitään mahdollisuutta maistaa niitä kaikkia — ja valkkaan liitutaululta yhden ”päivän erikoisen”, joka on vieläpä tarjouksessa: Crepes caramel, eli lettuja omatekoisen karamellikastikkeen (siis joka on tehty sokeria sulattamalla) ja vaniljajäätelön kera.

Letut ovat aina herkkua, varsinkin nämä, sillä ne ovat pitsinohuita ja itsetehdyssä karamellikastikkeessa on kyllä ihan oma hurmaava makunsa. Miinusta tulee ainoastaan siitä, että annoksen kanssa ei anneta lusikkaa vaan jälkiruokahaarukka, jolla ei ole mitään toivoa saada ihanaa kuumien lettujen jälkeensä jättämää sulanutta jäätelöä ja kinuskimössöä kitaansa. Vasta jälkeenpäin tajuan, että lusikan olisi varmaan saanut pyytämällä — derr. Olisi ehkä sittenkin voinut kokeilla jotain hienompaa jälkkäriä, mutta jääköön ensi kertaan, ovat letutkin sentään loistava lopetus aterialle.

Unohdin aiemmin kirjoittaa, että täällä maksetaan ravintoloissa tarjoilijoille tippi. Ainakin Silvian mukaan; en ollut asiasta saletti, joten kysyin häneltä torstaina. Säällinen tipin määrä olisi kuulemma 10-15 prosenttia laskusta. Tippasin kuitenkin molemmilla kerroilla Red Peppersissä 20 prossaa ja niin teen täälläkin, sillä olen harvinaisen tyytyväinen osakseni saamaan kestitykseen ja kohteluun. Tai olen vain harvinaisen hyvällä tuulella.

Juhlatunnelmastani huolimatta matkalla junalle alkaa jo ramaista. Ilta on pimeä, kolea ja edelleen sataa ripottelee. Viimeinen juna Birminghamiin on kymmenisen minuuttia myöhässä, mutta tulee kuitenkin, ja on vielä väljemmin kansoitettu kuin tulomatkalla. Juna on myös uudempaa mallia unettavan mukavine istuimineen. Tiedän etten voi millään estää unen tuloa, joten laitan kännykkäni herätyskellon värinähälytyksellä soimaan vähän ennen saapumisaikaa Moor Streetille (puoli kymmeneltä). Sammahdan sataprosenttisesti. Onneksi herätys toimii.

Hotellilla on pakko päästä kylpyyn. Likoan, rypistyn ja tuumin että oli tämä sitten ihan paras päivä. Valkkaan hajamielisesti joitakin vaatteita huomista varten ja tarkistan juna-aikatauluja Staffordiin päin. Ei näytä siltä että tarvitsisi nousta kovin aikaisin, mutta aion silti mennä tavallista inhimillisempään aikaan uinailemaan, kaikki energia tulee tarpeeseen.

Toisaalta olen jännityksissäni huomisen vuoksi, toisaalta taas väsyksissä matkustelustani. Katson vähän aikaa töllöä rauhoittuakseni, Jimmy Carr (hauska) on jossain talkkarissa vieraana ja sen letkautukset naurattavat paljon. Se, että trendipellehaastattelijat eivät ole pysyä sarkastisen jumpulan perässä, naurattaa melkein yhtä paljon kuin Jimmy.

Ai niin, muistan mistä History Boys oikein oli tuttu: nimi on tarttunut muistin perukoille jostain leffalehdestä, englantilaistekoa oleva näytelmä on nimittäin hitti Broadwaylla ja siitä on tehty elokuva, jonka ensi-ilta on myöhemmin syksyllä.

Näen vihannoivia pajupuita vielä nukahtaessani. Jälleen kerran: ihan paras päivä.