Edelliseen blogimerkintään viitaten, pahin ihmiskyllästymiseni ehti mennä ohi. En tiedä miksi — toisaalta, toimeksiantoja tulee niin paljon, että pakkohan sen oli. Nytkin on niin monta odottamassa, että tämä viikko puhumattakaan tästä yöstä näyttää varattua. (Takauma myöhästyy… Sori, taas!)
Mutta enää ajattelen eläimellisten piirteiden antamista kuvitusteni henkilöille vain ohimennen ja hekotellen, en silmät pyörien ja suu vaahdoten.
Syytä siihen löytyy varmaankin myös eilisestä konseptikuvituksesta, joka oli siinä määrin poikkeava, että sai luvan kanssa piirtää olemassa olevia ihmisiä, nimittäin ATT:n työntekijöitä. Pakersin ja pakersin mutta silti näköisyydessä on aina jotain vikaa. Ovat he suurinpiirtein tunnistettavissa, mutta ku Kimmokin näyttää ihan kiinalaiselta. (Piirroksissani siis, ei todellisuudessa.) Parempi tehdä ihmisiä omasta päästä, niin kukaan ei voi tulla sanomaan etteivät ne näytä esikuviltaan lainkaan. Omat rajoituksensa pitää tajuta.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Richard Adams:
Ruohometsän tarinoita

(alkuteos ”Tales From Watership Down” )

Kun joku sanoo, että hänen lempikirjansa on Ruohometsän kansa, kuulija helposti ajattelee ettei kyseinen henkilö lue kovinkaan paljon. Ei siksi, että kirja olisi huono, vaan siksi, että valinta on kukaties epäomaperäisin mahdollinen. Maailmassa, jossa bestsellereiden luomisessa luotetaan nykyään hypeen enemmän kuin laatuun, saattaa osin syystäkin tuudittautua uskoon, että kirjat joita massat rakastavat osoittautuvat poikkeuksetta pettymyksiksi. 70-luvulla klassikkomaineensa paitsi jyrämäisellä myyntimenestyksellä myös kiistämättömillä kirjallisilla meriiteillä sinetöinyt Ruohometsän kansa ansaitsee kuitenkin kaikki siitä lausutut superlatiivit. Jos lempikirjoista haastelet, kuulun tässä tapauksessa aivan häpeilemättömästi laumaan: vaikka luen, jos en hillittömästi niin ainakin paljon keskivertoa enemmän, omassa elämässäni Ruohometsän kansaa parempaa kirjaa ei ole olemassa.

Mutta nythän on puhe Ruohometsän tarinoista. Alkuperäinen kirja ei jatko-osaa kaivannut, eikä tämä sellainen koeta ollakaan, vaan kokoelma lyhyempiä tarinoita sekä Ruohometsän kansasta tutuista Watershipin kaniineista että kaniinien myyttisestä sankarista El-ahrairahista. Ikävä kyllä rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei kukaan varsinaisesti menetä mitään jos jättää tämän pikku kokoelman lukematta, mutta jos olet fani, löydät siitä varmasti jotain mieluisaa, eikä kukaan tietenkään odottaisikaan tämän peittoavan alkuperäistä.

Ja tietysti, vaikka Ruohometsän kansa tekikin sen moninverroin paremmin, myös nämä tarinat ovat vahvasti luonnonsuojelun asialla ja herättelevät ihmisen omaatuntoa valtansa suhteen. Ihmisten touhujen pohdiskelu eläinten näkökulmasta ei tiivisty yksisuuntaiseksi saarnaukseksi tai turruttavaksi pakkosyötöksi, vaan saa ajattelemaan ja esittämään itselleen haastavia kysymyksiä. Lukija saa tilaa maistella jokaista tunnelmallista yksityiskohtaa ja katsoa asioita eri kanteilta, ja vääjäämättä löytää jonkin yhtymäkohdan omaan elämäänsä.

Tarinat ovat sinällään melko koskettavia, jotkut jopa mieleenpainuvia. On ihan kiva, että kirjassa valaistaan muutamia tapahtumia joihin vain viitataan nopeasti alkuperäisen kirjan lopussa, mutta ne ovat tämän kirjan heikompaa osastoa ja ovatkin vähemmistönä. Uusien Watership-tarinoiden, joihin ei viitattu alkuperäisessä kirjassa, parhaimmistoa ovat ”Kummitusjuttu” ja ”Maksaruoho”, kun taas El-ahrairah-saduista vaikuttavimmat lienevät ”Hajuaisti” ja ”Tarina kauheasta heinänkorjuusta”.
Maksaruohon tarinassa pelataan ikivanha ”erilaisuus on voimavara”-kortti virkistävällä, lempeän ironisella tavalla — ihmisten parissa kasvanut kaniini Maksaruoho ei ymmärrä pelätä petoeläimiä, ja pelastaa näiltä häntä ensin hyljeksineet villikaniinit.
”Kummitusjuttu” tuo tipan linssiin. Siinä yhdistyvät sekä simppelisti hyvä tarina että kirjan kaniineille ominainen kohtalonusko ja kirjaan aivan yhtä kiinteästi kuuluva ihmistoiminnan ihmettely tällä kertaa harvinaisen puistattavana…

Siellä, missä on tapahtunut kauheita, joskus outo voima viipyy kuin lätäkkö sateen jälkeen; ja toisinaan joku putoaa sellaiseen lätäkköön. Se mitä näit ei ollut todellista… Kuulit kaiun, et ääntä itseään.

Tämä sekä verenhimoisiksi äityviä kaniineja kovakouraisesti rankaiseva ”…heinänkorjuu” saivat aikaan kylmiä väreitä ja tekivät painostavuudessaan ja puhuttelevuudessaan kunniaa alkuperäiskirjalle, mutta hieman vähäisemmäksi niiden vaikutus jää nimenomaan sen vuoksi, etteivät ne ole osana sujuvaa ja virtaviivaista kokonaisjuonta.

Sen verran yhteistä teemaa kokoelman osasista kuitenkin välittyy, että oman tulkintani mukaan useimmat tarinoista käsittelevät luontokappaleiden paikkaa …no …luonnossa. Ennalta määrättyä paikkaa sikäli, että luonto on muuttumaton. Kun käy liian uhmakkaaksi, tai hylkää oman paikkansa, luonto ja sen vankkumattomat lait mätkäisevät pään alas pilvistä; toisaalta taas itseensä täytyy aina uskoa, sillä jokaisella on tarkoituksensa täytettävänä monimutkaisessa kokonaisuudessa, jossa kaikki on yhtä — yksilö, yhteisö, suuri, pieni, menneisyys, tulevaisuus…

Suomennos on kaunista luettavaa by Kersti Juva, joka suomensi myös Ruohometsän kansan.
Tajusin juuri etten ole koskaan lukenut Ruohometsän kansaa englanniksi, mikä johtuu osaltaan siitä että tutustuin kirjaan niin nuorena etten vielä osannut kyseistä kieltä, ja niinpä suomennos painui herkkään mieleeni lujasti sinä ”ainoana oikeana” versiona… Kerran näinkin päin.