Ensin muistin, että 2006 oli Koiran vuosi kiinalaisessa horoskoopissa, ja nimikkoeläimen vuoden olisi tarkoitus olla onnekas kyseisen merkin vuonna syntyneille — siis myös minulle. (Vuh!) Rupesin miettimään vuoteni huippuja ja alhoja, mutta sitten tajusinkin, että kiinalainen uusivuosihan ei ole vielä lähelläkään (ken esimerkiksi on syntynyt tammikuussa 1982, saattaa hyvinkin olla Kukko eikä Koira, kun taas itse rääkäisin ensinuottini turvallisesti keskellä kesää, varsinainen dog day afternoon!, siispä minun ei tarvitse vaivata päätäni moisella), eli Koiran vuosi jatkuu yhä.

Pitipä horoskooppeja sitten huuhaana tai ei… En niinkään usko horoskooppien pohjalta tehtäviin ennustuksiin kuin niiden määrittelyihin luonteestani. Ja kiinalainen horoskooppi on tuntunut omalla kohdallani yhtä osuvalta kuin länsimainen, ellei osuvammaltakin.

Koira on rehdein eläinradan merkeistä, haitaksi asti. Koiralle on olemassa oikea ja väärä, välimaastossa ei ole mitään.
Tähän merkkiin liitetään ennen kaikkea luotettavuus, empaattisuus, velvollisuuden- ja vastuuntunto, tinkimätön tasa-arvoisuus/tasapuolisuus, ajatustyö, periksiantamattomuus; uskollisuus mutta samalla riippumattomuus. Osaankohan selittää tämän tarpeeksi hyvin: Koiraa esimerkiksi loukkaa sydänjuuria myöten se, jos joku ilmaisee pientäkään epäluottamusta häntä kohtaan, sillä rehellisyys on hänelle elinehto, samanaikaisesti sekä itsestäänselvyys että hänen kallein ylpeytensä — mistäpä epäilijä sen tietäisi, hiljaisen Koiran ensi kertaa tavattuaan? Ja silti hänen on itse mahdotonta luottaa kehenkään ennen kuin vasta pitkän tuttavuuden jälkeen. Koska ihmisten aikakäsitykset tuppaavat eroamaan toisistaan radikaalisti, selvennettäköön: Koiralle ei kaksitoista vuotta ole vielä aika eikä mikään alkaa päästellä ilmoille syvimpiä tuntojaan. Mutta kun Koiran luottamuksen kerran voittaa, se kestääkin sitten lopun ikää.
No, jos jotakuta Koiran luonne enemmänkin kiinnostaa, voi lukea itse, lähteitä riittää.

Koiran vuoden väitetään olevan otollista aikaa vääryyksien korjaamiselle, oikeuden toteutumiselle, vähempiosaisten auttamiselle, heikkojen puolustamiselle… Sitä on varsin vaikea havaita viimeaikaisista tapahtumista. Jos esimerkiksi Saddam Husseinin teloitus oli olevinaan oikeuden voitto, Koiran metsästyshimo on varmaan karannut käsistä.
Toisaalta kiinalaisessa kulttuurissa koirat edustavat ominaisuuksia, joita länsimaissa ei ensimmäisenä arvaisi. Sotaisuus on yksi niistä. Kiinassa kun Koirat nähdään historiallisesti myös sodissa käytettyinä pysäyttämättöminä taistelukoirina eikä minään leppoisina takapihan Musteina ja Murreina, joten siinä mielessä kuluneen, anteeksi, kuluvan vuoden konfliktit eivät kenties olekaan niin yllättäviä. Tunteeton Koira ei missään tapauksessa ole — se ei vain kuuna päivänä aseta tunteita oikeudenmukaisuuden edelle.

Henkilökohtaisesti katsottuna vuoteeni on osunut pari menestystäkin, mutta myös melkein yhtä monta epäonnistumista, joten ennustukset jäänevät edelleen omaan arvoonsa. Silti, vaikka en muutenkaan ole erityisen masennukseen taipuvainen ihminen, tänä vuonna olen ollut keskimäärin paljon onnellisempi kuin yleensä. Ja ties mitä tapahtuu kiinalaiseen uuteenvuoteen (helmikuun 18.) mennessä. Vuorossa on Sian vuosi. Pitää järkipuheista huolimatta kipaista lukemassa millaisia tapahtumia Sian luonteenpiirteet lupaavat…

* * *

Jaa niin, niistä uusista tempuista puheenollen:
Olen kuunnellut äänikirjoja viimeksi naperona. Silloin ne olivatkin yleensä katselu-kuuntelu-kirjoja tyyliin ”Kun kuulet tämän äänen… *Plililililing!* …on aika kääntää sivua.” Monet niiden repliikeistä elävät puheessani vieläkin, eikä kukaan muu oikein tajua niitä. Paitsi pikkuveli silloin tällöin. Silloin ne ovat ratkiriemukkaita.
”Minä voin mennä vaikka sadan synkän ja kauhean kuilun pohjalle, mutta enpä haluaisi nähdä, mitä on sinun vatsasi pohjalla!”
”Ole hiljaa ja anna suolakurkkua jäätelöni päälle!”
”Sopii minulle, Ä-I-U-I-Ä!”

Ns. aikuisiälläni en ole tajunnut äänikirjojen viehätystä, kirjaa täytyy saada lukea omaan tahtiin, ja jos haluaa hautoa jotakin tiettyä lausetta pidempään, ei tarvitse pysäyttää/kelata mitään nauhaa tai levyä, jne. Ja mitä jos kertojan ääni ei kuulosta yhtään siltä kuin itse kuvittelee hahmon äänen kuulostavan?

M u t t a . Siitä lähtien kun sain Zen Vision M:äni (Zenilleni pitäisi ehdottomasti antaa jokin nimi, tietokoneellakin se näkyy tähän mennessä ainoastaan nimellä ”My Zen”. Tämä vaatii harkintaa.), haluan käyttää sitä näin alkuinnostuksessa ihan k a i k k e e n . Jopa lukemiseen!😯 TÄH?!?

Niinpä kirjauduin audible.comiin josta saa kaksi ilmaista äänikirjaa pelkällä rekisteröitymisellä (rekisteröityminen pitää perua kokeiluajan jälkeen, ennen kuin siitä ruvetaan laskuttamaan). Uskonpa että parempiakin äänikirjasaitteja löytyy, tämä kun väitti sydämettömästi, ettei voi ”maantieteellisen sijaintini” (taas: TÄH?!?) vuoksi antaa minun ladata mm. AINUTTAKAAN ROALD DAHLIN KIRJAA. Tämä jos mikä on ihmisoikeusrikos. Viis kansainvälisistä copyright-sotkuista, Dahl kuuluu kaikille niinku helevetti tähdet ja kuu! Yritin käyttäjätiedoissani vaihtaa kotimaani vaikka miksi, ihan vain kuullakseni Derek Jacobin lukevan Dahlin Going Solo n, mutta mikään ei auttanut.😦

Audiblessa on silti pari hyvääkin puolta… Se osoitti edes rippusen arvostelukykyä tyrkyttämällä minulle ensimmäisenä suosituksenaan Sarah Vowellin Assassination Vacation ia.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Sarah Vowell:
Assassination Vacation
(ÄÄNIKIRJA)

Useita kertoja, nähtyäni Vowellin talkshowssa jos toisessakin, olen muistuttanut itselleni että pitäisi kyllä lukea jotain häneltä — Vowell on pisteliäs, hauska, kiintoisa henkilö. Sanoisin tuntevani sielunsukulaisuutta häntä kohtaan ellei se olisi niin kolossaalista itseni imartelua. Outoa kyllä, pidän myös tosissani hänen lapsenomaisen äänensä kuuntelemisesta, ja hän lukee tämän kirjan suurimmaksi osaksi itse. Kirjaan törmääminen Audiblessa oli siis tervetullut yllätys.

Vowell kirjoittaa Assassination Vacationissa matkailustaan USA:n presidenttien murhiin liittyvillä paikoilla. Joskus hyvinkin etäisesti liittyvillä. Mitä tulee muihin kuin Lincolniin ja Kennedyyn, tiedän näistä hänen mielenkiintonsa kohteista tuskin mitään, mutta tässäpähän opin. Vaikkakin uskon kyseisen informaation olevan minulle enimmäkseen hyödytöntä, mutta osaa se olla viihdyttävää! Sitä paitsi se mikä kirjan tekee niin kiinnostavaksi ei olekaan salamurhatrivia, vaikka sekin osoittautuu todella koskettavaksi, aavemaisen ajankohtaiseksi, melkeinpä filosofiseksi, vaan Vowell itse henkilönä sekä hänen kiintymyksensä kirjan aiheeseen. Kenelle tahansa pikkupakkomielteisiin taipuvaiselle nörtille (ystävät, toverit!) monet Vowellin kuvailemista reaktioista sekä tilanteista joihin hän ajautuu kilauttavat kelloa.

Kuulijasta tuntuu kuin olisi tiiviissä ajatuksenvaihdossa Vowellin kanssa. Hänen aito innostumisensa jonkin uuden presidentillisen murhafaktan löytämisestä on hilpeän tarttuvaa, varsinkin koska hän toimii itse lukijana. Ässinä hihassa Vowellilla on erinäisten historian henkilöiden ääninä Jon Stewart (presidentti James Garfieldina juuri niin huvittava kuin saattaa odottaakin), Conan O’Brien (Robert Todd Lincoln– ÄÄÄÄÄ MITÄ VÄLIÄ KENENÄ, SE ON CONAN!!!) ja Stephen King (Abraham Lincoln), ynnä muita.

Harvakseltaan soitettu originaali välimusiikki ansaitsee myös suopean maininnan. Tunnelmaan täydellisesti sopivaa, ei vie huomiota kerronnalta, silti niin kaunista että sitä kuuntelisi aivan omillaankin. Kuuntelin kirjan alkua toistuvasti melkeinpä pelkän vienosti vinksahtaneen alkusoiton takia.

Kirja on ääneennaurattava, liikuttava, nautinnollisessa määrin karmiva ja ehdottomasti joko kuuntelemisen tai lukemisen arvoinen.