Mmmm. Uskallan nyt kertoa onnellisena, että maanantaina postista hakemani palkinto on 32-tuumainen laajakuva-LCD-telkkari. Ja maanantai kun sattuu vielä olemaan yksi viikon parhaista TV-illoista! Veljen ja minun leuat loksahtivat stereona, kun asetuimme katsomaan Rescue Me:tä (”Asema 62”) — oli melkein kuin olisimme olleet itse paikan päällä.

Mitään muuta erityisen merkittävää juttua ei tällä kertaa ole… En viitsi hirveästi kirjoittaa leffaprojektistakaan, kun on vaitiolosopimukset ja kaikki.
Mutta huoli pois, vähemmän jännittäviä kirjoittamisen aiheita riittää aina.

Koska olen viettänyt ja erittäin todennäköisesti myös tulen viettämään hyvin suuren osan ajastani kirjastossa, mielessäni on väistämättä usein käynyt ajatus sellaisessa työskentelemisestä. Siksi blogi Kirjastossa töissä löysi minussa innokkaan lukijan viime viikolla. Se on kuin backstage-passi lainaustiskin taakse ja varastojen syövereihin. Vaikka blogi karsiikin raskaalla kädellä kirjastotyön taianomaisuutta (hyvää iltaa, minä olen semmoinen ihminen joka käyttää sanaa ”taianomainen” sanan ”kirjastotyö” yhteydessä) saa se myös nauramaan kippurassa, yleensä asiakkaiden toilailuille, siten vahvistaen käsitystäni, että kirjastonhoitaminen voisi loppujen lopuksi olla minulle hyvinkin tyydyttävää työtä ellei — niin, olisi niitä asiakkaita… Vaikka täsmälleen saman lausunnon voisi oikeastaan antaa aika monesta ammatista! (”Miten täällä kerkee tehä töitä ku asiakkaita lappaa koko ajan!” sanoi entinen leipuri.)

* * *

Nauratti, kun on kuullut sanottavan, että lemmikkieläimet pidentävät ihmisen ikää, ja sitten meidän Sylvi raapaisi mua kämmeneen niin että elämänviivaan tuli naarmu. Eli elämänviivaa se ainakin pidensi kirjaimellisesti.

* * *

Jotkut tajuamistani asioista ovat niin rönsyilevän ja pitkän ajatusketjun tuloksia, että jos kirjoitan ne alusta asti ylös, pelkään ettei kukaan saa niistä selvää. Niitä on vaikea ymmärtää ellei pääse ajatusketjun kelkkaan alusta asti. Ja vaikka luulisin saapuneeni johonkin muka syvälliseen johtopäätökseen, niin eiväthän ne silti kiinnostaisi yhtään ketään. Siksi blogissani kerrotaan koko ajan niin arkipäiväisistä asioista, ja viihteestä, jota en suinkaan pidä turhana. (Miksi ihmeessä minä tätä blogia taas oikein pidänkään? Joskus unohdan itsekin. No jaa…) Mutta yksi tällainen hoopoilu tekisi mieleni kirjoittaa muistiin.

Huom. Se on myös melko todenmukainen esimerkki siitä, miltä blogimerkintäni näyttävät ennen rankkaa typistämistä ja editointia:

* * *

The opportunity to watch and work with the performers on the set and see the rushes every day gave me a unique insight into the characterisation, construction and requirements of the film: it seemed the most natural thing in the world to be on site, though in fact the composer is usually brought in after a film is completed.

[…] throughout the score I held a musical mirror up to the dialogue and action; my approach was in many ways operatic. There are in addition long music cues, which meant that I was able to write neatly rounded pieces that could ultimately stand on their own.”

— Patrick Doyle
Henry V :n elokuvamusiikista

Kuuntelen piirtäessäni, ja muutenkin työskennellessäni, mahdollisuuksien mukaan musiikkia. Kaikeksi hankaluudeksi sen pitäisi ihanteellisesti olla itse valitsemaani musiikkia, minkä takia minua aina ärsyttää jos elävänmallinkurssilla sattuu olemaan radio päällä. (Hädin tuskin pystyn maalaamaan kun joku katrihelena soi taustalla. Olen liian ujo sanomaan että sammuttakaa se, eikä kukaan muu huoneessa näytä olevan moksiskaan, joten kärvistelen vain happaman näköisenä.)

Kun piirrän näitä nykyisiä storyboardeja, minulla ei ole juuri muita kriteereitä musiikin laadulle kuin että sen täytyy olla esihyväksyttyä (omasta toimestani, toisin sanoen sen täytyy olla omassa omistuksessani eikä vaikkapa radiota) ja sen täytyy sopia senhetkisen työn tunnelmaan. Jälkimmäinen kriteeri on tällä hetkellä nautinnollisen laaja: kaikki vähänkin alakuloinen, uhkaava, painostava, salaperäinen, mahtipontisen dramaattinen tai surullinen kelpaa, Interpolista Verdiin. Otin kuunteluun myös useita soundtrackeja, eritoten Henry V :n (Kenneth Branaghin leffaversio) siksi etten ollut kuunnellut sitä vuosiin. Minua ihan hiukkasen huolestuttikin, voisiko se olla niin upea kuin muistin. No, pistin sen soittimeen ja työhalut lähtivät, sillä kun se alkoi, en voinut muuta kuin käydä makaamaan sängylle, pistää silmät kiinni ja kuunnella koko cd:n yhtä kyytiä. Musiikki sai minut itkemään. Reaktio johtui osaksi assosiaatioista elokuvan kohtauksiin, osaksi musiikin vaikutusvoimasta, silkasta hengestä ja elävyydestä, osaksi kunnioituksesta säveltäjä Patrick Doylen (jolle tämä mestariteos oli uransa ensimmäinen elokuvascore!😯 VOIJUMANKELKKA) nerokkuutta kohtaan. Tämä musiikki näytteli yhtä elokuvan pääosista. Tiedän kyllä että olen huono musiikkikriitikko ja että moinen kuulostaa epäkypsältä, epäomaperäiseltä ja epäluotettavalta hehkutukselta, mutta vain sellaisten mielestä, jotka eivät ole kyseistä soundtrackia kuunnelleet. Mieluiten läpikuunnelleet, ja keskittyneet siihen, miten musiikki heidän mielikuvitukseensa vaikuttaa. Soundtrack oli ihme kyllä parempi kuin muistoni siitä. Itse asiassa aloin miettiä, olisiko se peräti parempi kuin koko elokuva, sillä leffan näkemisestä oli minulla ehtinyt kulua vielä vähän kauemmin kuin levyn kuuntelemisesta. Olisi tosi kiinnostavaa kuulla, mitä mieltä joku sellainen, joka ei lainkaan ole nähnyt kyseistä elokuvaa, olisi tästä soundtrackista! Itse kuulemistani soundtrackeista se on ainakin suosikkini. (Tästä tuli hinku tehdä top5-lista suosikkileffasäveltäjistäni, mutta yritän kovasti olla luisumatta sivuraiteelle.) Oletko tuttuni, joka ei vielä ole nähnyt Branaghin Henry V :tä? Ilmoita, saat lainaan sen soundtrackin. Tekisit minulle palveluksen. Eritoten keskittymällä sen kuuntelemiseen täysillä tunnin ajan ja kertomalla, saako musiikki kenties teidänkin kyynelkanavanne tulvimaan.

No sitten oli tietysti pakko katsoa heti itse elokuva, ja onneksi se oli yhtä mahtava kuin soundtrack. Turhahan niitä tosin on keskenään verrata, kun molemmat ovat niin suuri osa toisiaan. Mutta leffa ei toimisi läheskään yhtä hyvin ilman musiikkiaan, kun taas musiikki toimii kuin sukset alamäessä ihan omillaankin.

Elokuvakin sai minut itkemään (pieneksi osaksi tosin sen takia, että minulla on se vain rupuisella VHS-kasetilla, joka tuskin on koskaan edes nähnyt parhaita päiviään). Miten välittäisin tunteeni tätä luomusta (joka oli Branaghin ohjaajanuran ENSIMMÄINEN ELOKUVA VOI PRRWRlADJHDF!! Ihan HULLUA) kohtaan sanoja kirjoittamalla? En minä mikään Shakespeare ole. Kohtauksia, joissa musiikin, runouden, näyttelijäsuoritusten ja visuaalisuuden summa nousee korkeamman matematiikan puolelle, on tajuton määrä. Ja mikä alku! Vähäeleisten alkutekstien taustalla soiva musiikki paitsi saa heti koukkuun, myös luo koko tarinan tunnelman, juuri oikea valinta tämän nimenomaisen elokuvan aloitukseksi. Tämän alun nähtyään/kuultuaan kokemusta ei pysty jättämään kesken.
No niin no niin, hyviä kohtia riittää riittämistään, enhän minä aikonut näin pitkään kirjoittaa. Tässä on vaan niin paljon kehuttavaa.

Siinä kyyneleitä kuivatessani pähkäilin sitten jälleen kerran, että olenko minä joku tyhjän itkijä, kun niin monet elokuvat saavat minut vetistelemään? Eivätkä vain elokuvat, vaan kirjat, musiikki ja näytelmät… Taulut eivät sentään ihan vielä. (Koputan puuta. Miten noloa olisi ruveta nyyhkimään keskellä jotain galleriaa?!) Paitsi itse maalaamani, jälleen kerran vääristä syistä.

Toisaalta, kunnon itku on joskus hyvästä. Miksi sitä muuten katsoisi tieten tahtoen uudestaan sellaisia leffoja tai lukisi uudestaan sellaisia kirjoja joiden tietää itkettävän? …Monta kertaa? Mitä muita vaihtoehtoja on? Ei aina pysty yksinkertaisesti ajattelemaan itseään kyyneliin. Taidetta tarvitsee muun muassa siihen. Saa kyynelehtiä luvan kanssa. Parempi itkeä omasta tahdostaan kuin pakosta. …Ei hitto, onko niin että tämä itkuherkkyys on vain kontrollin hapuilua? Itkemällä fiktion vuoksi patoan todellisuuden vuoksi tulollaan olevat itkut??

En edes voi syyttää itkuherkkyydestäni kuukautisia, sillä itken aivan kuun ympäri. Erityisesti ihmettelen, miksi yllättyisin siitä, että joku miesihminen kertoisi itkeneensä esimerkiksi Narnia-kirjoja lukiessaan? Sillä minä todella olisin yllättynyt. Vaikka ei sen pitäisi yllättää minua, koska tiedän kokemuksesta niiden olevan itkettäviä. Minun pitäisi opetella avomielisyyttä.

Siis kyllähän minä olen iloinen, että pystyn itkemään, ja että tarinat herättävät minussa niin voimakkaita tunteita, mutta en voinut olla ajattelematta, että jos joku ulkopuolinen todistaisi minun katsovan keskiviikkona Henry V :tä (jonka tämä ulkopuolinen sentään lukisi korkeakulttuuriin kuuluvaksi jo pelkillä Shakespeare-pojoilla) itkien, katsovan torstaina Housea (”No, ei kenties korkeakulttuuria mutta nykyisen laatuviihteen parhaimmistoa” — kyseessä oli se jakso jossa odottava äiti kuoli leikkaukseen ja vauva selvisi) jaksoa itkien, ja perjantaina lukevan Being Alexander :ia (joka on kiltisti sanottuna kevytkirjallisuutta) itkien, tämä ulkopuolinen saattaisi hyvinkin todeta että koska itken noin herkästi, tunteeni ei voi olla aitoa. Sen täytyy olla teeskenneltyä. Hän pitäisi minua samanlaisena kuin poikaa joka huusi sutta, tai kanaa joka toitotti taivaan putoavan. (Kana tosin ei teeskennellyt, mutta toitottipa kuitenkin täysin turhaan. Kumpi onkaan pahempaa, tyhmyys vai tahallinen vilpillisyys? Sen tiedän että tyhmyys aiheuttaa enemmän vahinkoa.) Ajatellaanko, että ihminen, joka itkee usein, itkee turhaan? Ovatko sellaisen ihmisen kyyneleet arvokkaammat, joka ei vuodata niitä yhtä usein? Korvaako laatu määrän? Joskus toivon, että voisin sanoa vaikka jotain sellaista kuin ”Tämä kirja sai minut itkemään, mikä on äärimmäisen harvinainen tapahtuma”. Se olisi törkeä vale. Mutta olen haluton sanomaan ”Tämä kirja sai minut itkemään, kuten niin moni surullinen kirja” — se ei saisi kirjaa kuulostamaan läheskään yhtä hyvältä. Edellinen lausunto kuulostaa kehulta, jälkimmäinen toteamukselta. Tämä on kuin tunnesyrjintää. Paljon itkevää ei pidetä tunteellisena, vaan aivan päinvastoin?
Harvoin itkevät ovat kykeneväisiä aivan yhtä suuriin valheisiin ja teeskentelyyn kuin paljon itkevät. Ei tunteiden piilottelu niitä yhtään sen todemmiksi tee.

Mihin tämä johti? Yksi ajatus nousi päättömyyksistä päällimmäiseksi:
Eniten olen kiitollinen siitä, että kasvaessani kukaan ei käyttäytynyt minua kohtaan siten kuin itkeminen ei olisi suotavaa. Kukaan ei hyssytellyt, suuttunut, pettynyt tai katsonut vinoon.

Toisaalta… Esimerkiksi veljeni, jonka (jos yhtään vanhempiani tunnen) itkemistä ei vieroksuttu ollenkaan sen enempää kuin minun, itkee huomattavasti harvemmin. TOISAALTA toisaalta, hän ei lue. Lainkaan. Ellei ole pakko. Hän on luonteeltaan lähes vastakohtani (mutta kuitenkin hyvä mies. Vai olisiko tämä ”hyvä” juuri se vastakohta? Heh). Johtuuko itkuherkkyys luonteesta, sukupuolesta tai koulutuksesta, jos ei kasvatuksesta?
Itkisinkö näin paljon, jos se olisi ollut pannassa lapsuudessani vai itkisinkö ehkä enemmän — lapsena itkemättä jääneitä asioita? Vai saiko moinen suvaitsevaisuus minut herkemmäksi itkemään kuin normaalin ihmisen pitäisi olla? Olenko minä se normaali, vai muut normaaleja ja minä seinähullu?

Tuohon kysymykseen päättyvät melkein kaikki muutkin ajatusketjuni, joten tämäkin posti on hyvä lopettaa sillä.