Työt ovat viime aikoina vieneet ylettömässä määrin ulkoilmaan, ja huomaamattani sillä on ollut suuri vaikutus. Eilenkin vietin koko päivän pihalla, ja tänä aamuna, kun ei edes ollut töitä, piti ampaista järven jäälle kävelemään heti nähtyäni kuinka aurinkoista ulkona oli. Tämä mielihalu oli hyvin yllättävä, koska tavallisesti maatuisin noinkin rankan ulkotyöpäivän jälkeen järjestään sisällä telkkarin/kirjojen/tietokoneen ääressä.
Työ on ehkä vaikuttanut jotenkin elimistööni, jo näin lyhyessä ajassa. Ei tässä nimenomaisessa riippuvuudenalussa tietenkään mitään pahaa ole.
Kun se vielä korjaisi aamu-unisuutenikin. Mutta siitä ei varmaan ole suurta toivoa, kun myöhään illalla tapahtuu kaikki parhaat asiat, tulee parhaat inspiraatiot, näkyy parhaat telkkariohjelmat ja on kaikkein rauhallisinta, niin että illan virkku/aamun torkku -syndroomani jäänee elinikäiseksi.

Harmi kyllä en edelleenkään saata kirjoittaa eilisen työn luonteesta paljoakaan (tutut tietää), mutta haluan vain mainita nauttineeni joka hetkestä. Uskomatonta että silloinkin (harvoin) kun potuttaa ihan pirusti voi olla niin ihanaa! Eilenkin oli, vaikka seitsemältä aamulla alkanut päivä venyi suunnitellusta kello kolmesta kello kuuteen (aikaiset herätykset ovat olleet kenties ainoa vastenmielinen asia toimenkuvassani). Amatöörimäisyyteni tulee kyllä omasta mielestäni kiusallisesti esiin joka käänteessä. Mutta yritän koko ajan parhaani.
Niin, me myös syömme harvinaisen hyvin siellä. En yllättyisi vaikka tämän rupeaman jälkeen olisi pakko aloittaa dieetti. Pääh, vitsi tietysti. Mutta paljon tulee kyllä oikeasti mussutettua.

Eilen töissä oli erityisen hauskaa, kun sai riehua pellolla jossa oli polven yli hienonhienoa pehmeää lunta, aivan kuin sokeria. Heittäydyin siihen jatkuvasti tahallani, lasku oli niin lempeä. Peitin myös itseni lumella niin kuin jotkut ihmiset kesäisin tekevät hiekalla, ja itse asiassa lumeen hautautuminen on moninverroin mukavampaa kuin hiekkaan, sillä saa pitää ulkovaatteita päällä niin ettei lunta joudu vaatteiden alle. Jos joutuisikin, ja se olisi epämiellyttävän märkää, niin se olisi silti siedettävämpää kuin hiekka housuissa.

Vaikka kauneimmillaan lumikenttä on yleensä koskemattomana, ilman jalanjälkeäkään, niin joskus rypeminen on vastustamatonta.

Tänäänkin jäällä kävellessäni ihmisten, koirien ja jänisten polut risteilivät lumessa niin tiheään, ettei juuri yhtään tyhjää kohtaa jäänyt, ja se näytti ärsyttävältä. Mutta kun katsoo kauemmas ja pystyy vaihteeksi pällistelemään rantamaisemaa keskeltä järveä — ei veneestä, vaan kävellen — ja pystyy kulkemaan siltojen ali, niin eihän se oikeastaan mikään ihme ole että siellä halutaan kirmailla joka paikassa.

* * *

Olen tässä suunnitellut käyväni Tampereella ”Symbolismin lähteillä” -näyttelyssä. Ehdin lukea siitä Kesarista jo melko kauan sitten, ja kiinnostukseni kumpusi mm. siitä, että se mielestäni sivusi hiukkasen niitä tämänhetkisiä kuvitustöitä. Mutta toinen syy Tampereelle menoon on, että Jyväskylään muuttoni jälkeen minulla on ollut niin kovin harvoin mitään syytä/tilaisuutta kauemmas matkustamiseen (siis elokuisen Englanninmatkan lisäksi), ja minulla on yksinkertaisesti ikävä sitä. Haluan junaan tai pikavuorobussiin. Matkustaminen vain matkustamisen vuoksi olisi kuitenkin elämäntilanteessani niin tuhlaavaista, että olin suorastaan iloinen kun huomasin symbolisminäyttelyn kiinnostavan minua siinä määrin että se olisi juna- tai bussilipun hinnan arvoinen. Menen käymään siellä huomenna.
En varmaan tee Tampereella muuta kuin käyn symbolisminäyttelyssä ja kaupunginkirjastossa olevassa Muumimuseossa… Ainoasta Muumimuseokäynnistäni on jo niin kauan, etten enää edes kunnolla muista sitä — vain parhaat palat kuten muumitalon pienoismallin, joka pääsi oikeuksiinsa sykähdyttävässä Outo vieras muumitalossa -kuvakirjassa. Siinä on jo itsessään tarpeeksi syytä Muumimuseossa käymiseen vähintään kerran suomalaisen elämän aikana.
Jos Tampereella olisi edelleen Kukunor, ostaisin matkallani tietenkin myös sarjakuvia. Tai kuolaisin kymmenien sarjakuvien päälle ja sitten ostaisin vain kaksi kun rahatilanne on vähän tiukka.

Tampereen Kukunoria on ikävä. Se oli mukava paikka, ja Helsingin Kukunor on niin ahdistavan pieni, just ja just on tilaa kääntyä. Tiedän kyllä että sarjakuvat on ehdottomasti helpointa ostaa netistä, mutta mieluummin ostaisin ne omin käsin.

Itse asiassa pitäneekin seuraavan kerran matkakuumeen iskiessä suunnata Helsinkiin, niin voin käydä Good Fellowsissa. (Se on kylläkin Kukunorin lisäksi ainut tuntemani helsinkiläinen sarjiskauppa, eli en ollenkaan tiedä onko se sieltä hyvästä vai huonommasta päästä, mutta ainakin se miellyttää minua kovasti, ja etenkin enemmän kuin Kukunor. Joten en ole nähnyt syytä etsiä muita sarjakuvakauppoja. Ehkä sitten jos muuttaisin Helsinkiin… Mutta se ei ole erityisen todennäköistä.) Ja jossain näyttelyssäkin kenties. Heurekassa. Tai keikalla. Tai elokuvissa. Kuulostanee hölmöltä käyttää toisessa kaupungissa aikansa elokuvissa käyntiin, mutta Helsingin elokuvatarjonta on niin paljon parempi kuin Jyväskylän, ja kuten jo kerrottu, näen elokuvat mieluiten valkokankaalta. Vanhanaikaisuutta vanhanaikaisuuden perään.

Odotan jo nyt retkeä Good Fellowsiin ostamaan täydennystä ”Hitman”- ja ”Strangers in Paradise” -kasaani. Ja sitten voin lukea niitä tuoreeltaan junamatkalla kotiin… Nettikauppa ei moista tarjoa.

Olisi kivaa perustaa sarjakuvakauppa Jyväskylään mutta eihän minulla hermoja sellaiseen riittäisi. Sitä paitsi en tätä nykyä lue sarjakuvia niin monipuolisesti että tietäisin mikä on hip ja pop. Pitäisin velvollisuutenani työn puolesta tutustua hirmu läjään sarjakuvia joista en edes pitäisi, jotta elitistiasiakkaat eivät pääsisi pätemään, ja pian koko hommasta menisi maku. Että antaa olla.