Kappas vain! Aamu-unisuuteni voikin olla synnynnäistä. Mind Gym — Hallitse aikaasi -hittikirjan mukaan Surreyn yliopiston tyypit löysivät aamuvirkkujen ihmisten ja yökyöpeleiden väliltä vissin geenieroavaisuuden.
Ilman tätäkin tietoa on silti selvää, että omaa biologista kelloaan on äärimmäisen vaikeaa opettaa toimimaan luontoaan vastaan. Jokaisella on yksilöllinen unentarve ja ”yön” (jolloin nukuttaa) ajankohta. Älä siis pakota itseäsi nukkumaan aikaisin jos aivot vielä surraa ylikierroksilla.

Harmi ettei kaikilla työssäkäyvillä ole valinnan ylellisyyttä, koska ihmisten henkilökohtainen vireystaso on aivan eri luokkaa eri vuorokaudenaikoina. (Ääriesimerkkeinä: iltaihmiset heräävät myöhään, käynnistyvät päivään hitaasti ja ovat parhaimmillaan iltapäivästä iltaan, kun taas aamuihmiset heräävät aikaisin, räjähtävät toimintaan heti herättyään mutta heidän keskittymiskykynsä lopahtaa iltapäivällä.)
Jotkin muutokset ovat sentään lähes kaikilla mahdollisia — mm. vähemmän vaativien ja rutiininomaisten tehtävien sijoittaminen vähemmän tuotantokykyiseen vuorokaudenaikaan. Kirja tarjoaa muitakin ihan käyttökelpoisilta vaikuttavia vinkkejä.
Se, miten vaikkapa työryhmän jäsenten päivärytmit saadaan synkronoitua on sitten juttu erikseen… (En vielä lukenut sitä lukua, ei ollut yksin työskentelevälle tarpeen.)

Tuli yksi tosi kiinnostava ja hauska piirtämishomma, melkein toivetoimeksianto, mutta sillä on äkäinen deadline. Piirrettävä on joka päivä. Varsinkin kun leffahomma, johon päivärytmimallin soveltaminen on valitettavasti täysin mahdotonta, pitää nyt niin kiireisenä. Elävänmallinkurssista luovun siis surren kokonaan.

Muuton suhteen olen eräänlaisessa limbossa. Melkein kaikki tavarani ovat uudessa kämpässä, mutta vapaaehtoisten ja oikeiden töiden takia en ole ehtinyt koota huonekalujakaan, saati sitten purkaa tilpehöörejäni laatikoista. On vaikeaa piirtää kun työpöydästä puuttuu toisesta päädystä jalat. Siksi työskentelen edelleen Casa Karikoskesta käsin. Kyllä täällä kotonakin piirtäminen jotenkuten sujuu, mutta jostain syystä nyt kun oma kämppä siintää koko ajan lähempänä, toiset asukit käyvät yhtäkkiä paljon enemmän hermoille. Ja kun vielä sänky, rakas telkkarini, musavehkeet, kaikki pesuvälineeni ja varsinkin vaatteeni ovat jo Pitkäkadulla, oleminen ottaa voimille. Herra Ananas on täällä myös, ei sitä nyt jaksa viedä pöytätilanteen takia. Mutta kunhan tämän viikonlopun kuvaukset ovat ohi, ruuvimeisseli raikaa.

Lyhyt se on Suomen talvi. Kaupunki on jo kuin tulvan vallassa. Onneksi pian pääsee Ylläkselle kevättä pakoon.

Ja nyt kiitollisuutta kirjoista!

Varoitus: Pikkuisen juonipaljastuksia …Vaikkei taaskaan mitään vaikeita arvata.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Patrick O’Brian:
The Surgeon’s Mate

[Seitsemäs kirja 1800-luvulle sijoittuvassa meriseikkailusarjassa, jonka päähenkilöt ovat kapteeni Jack Aubrey ja lääkäri Stephen Maturin.]

Lähes kaikki internetin huvikäyttäjät tietävät mitä on fanfiction, ja hiukankin enemmän siihen perehtyneille fanficin lieveilmiö nimeltä Mary Sue on tuttu.

Humoristisempia kirjoittajia lainatakseni: Diana Villiers on Aubrey-Maturin -kirjojen Mary Sue. En selvästi voi kuvitellakaan puhuvani koko lukevan yleisön puolesta, mutta minua ainakin ärsyttää Dianan täydellisyys. Kun hän astuu huoneeseen jokaisen läsnäolijan päät kääntyvät ja kurkut käheytyvät — seurausta hänen ainutlaatuisesta kauneudestaan ja pettämättömästä maustaan pukeutumisen suhteen; seuraavaksi hän hurmaa heidät ystävällisyydellään (paha ääni Reetan päässä: ”TEESKENTELYÄ!”), säkenöivällä älyllään (päRp: ”LEVEILYÄ!”) ja ylhäisillä tavoillaan (päRp: ”LUIKURIA! SUMUTUSTA! HUIPUTUSTA!”), puhumattakaan hänen liikehdintänsä suloudesta; ja ellei tämä vielä riitä, hänen rohkeutensa, itsevarmuutensa ja tilannetajunsa (päRp: ”Öykkäröintiä! Päällepäsmäröintiä!”) varmistavat että hän saa kaiken mitä haluaa. Itse tai välikäsien kautta. …Ja hänen ainoa näkyvä vajavaisuutensa on taipumus merisairauteen (PäRp: ”En keksi enää mitään. MUTTA MÄTÄ SE ON!”) — mikä sekin tarjoaa vain uuden syyn miehille tehdä ritarillisesti kaikkensa hänen hyvinvointinsa ja mukavuutensa eteen kuin hösöttävät pikkulapset nukkesairaalassa.

On vaikeaa uskoa, ettei O’Brian — joka oli niin hyvä kirjoittaja, rakensi niin oivallisia ja monimutkaisia hahmoja ja saa halutessaan johdatettua lukijaa niin lyhyessä lieassa — olisi itse asiassa tavoitellut yleisössä inhoreaktiota. Voisiko kirjailijalla olla syy ehkäistä sympatiaa tätä hahmoa kohtaan?! Saa nähdä kuinka myöhemmissä kirjoissa käy, mutta vielä tällaista syytä ei ole esiintynyt. Tämä pakottaa minut hyväksymään, että joko olen inhan puolueellinen tai sitten Diana on yksi niistä harvoista tapauksista joihin O’Brianin tyylitaju ei ulottunut. On kai meillä jokaisella heikkoutemme. Vaikka ulkoisesti sädekehää vaille täydelliseltä vaikuttava Diana ei kenties koskaan saa allekirjoittaneelta anteeksi Stephenin häikäilemätöntä vedättämistä alkuvuosina, minkäs asialle mahtaa? Toisilleen he ovat omalla tavallaan mitä tasaväkisin pari.

Toisaalta, Stephenin tunteet ja mielenliikkeet ovat tässä parisuhteessa yksin esillä — O’Brian kirjoittaa Stephenin ja Jackin kautta. Heidän tapauksessaan kertoja on kaikkitietävä, kun taas Dianan mieleen ei lukija pääse tunkeutumaan. Hän on siis paitsi pottumaisen täydellinen, myös eräällä tavalla luoksepääsemätön. Tähän asti asetelma ei olekaan ollut hullumpi, sillä se korosti Stephenin alun perin yksipuolista lempeä. Dianasta tuli kirjoissa enemmän Stephenin osa kuin oikea henkilö (jälleen kerran vain oma mielipiteeni). Itse asiassa Stephenin rakkaus Dianaa kohtaan täydentää Stephenin hahmon, riippumatta siitä ettei Diana vastaa tunteisiin: vasta kun Stephen The Fortune of War -kirjassa tajusi, ettei enää itse rakasta Dianaa, hän tunsi menettäneensä koko elämänsä tarkoituksen.

Näin, sainkin heti alta pois ainoan The Surgeon’s Mate :a koskevan valituksenaiheeni. Loppuratkaisu on avioliitto joka saa Stephenin symppaajat lähestulkoon repimään hiuksiaan. Muutoin O’Brian -elämys yhdistää yhä samat loistavat ominaisuudet joista blogissani jo aiemmin kirjoitin. Edellisestä kirjasta tuttuun tapaan oitis jatkava juoni on ahdettu tupaten täyteen tapahtumia, eikä sitä tällaisen kirjoittajan ollessa kyseessä voi pitää minään muuna kuin hyvänä asiana. Juonen tärkein osa lienee päähenkilöiden vankeus Ranskassa ja pakosuunnitelman toteutuminen, mutta mukana ovat tietysti tavaramerkeiksi muodostuneet meritaistelut ja -takaa-ajot, ovelat strategisoinnit, laivan todenmakuinen arki, henkevä henkilökuvaus ja koomisetkin kohtaukset: esimerkiksi (ihka aidosti) esiintymispelosta lamautuneen Stephenin Pariisissa pitämää luentoa seuraamaan saapuneet epäluuloiset paikalliset tiedusteluheebot päättelevät virheellisesti, pökkelön puhujankorokkeella nähtyään, ettei tämä todellakaan voi toimia Englannin tiedustelupalvelun hyväksi. Ja jos toimiikin, niin sen pahempi Englannille.

Yleensä O’Brianin kirjoista jää mieleen jokin tietty kohtaus, joka saattaa olla lyhyt ja näennäisesti mitätön juonen kannalta, mutta jossa usein erittäin vähäeleisestikin hän välittää herkkiä tunnelmia ja luo yhteyden hahmon ja lukijan välille. Ykköskirjassa juuri tällainen muistettavin kohtaus itselleni oli Stephenin yksin viettämä yö maissa, ulkoilmassa. Siinä tapahtuu vähän mutta kerrotaan paljon. (Pitäisiköhän jossain vaiheessa lukea nämä romaanit siten, että etsisin tämän näkymättömän ”avainkohtauksen” joka kirjasta?) The Surgeon’s Matessa saman kokemuksen saa aikaan Jackin paluu perheensä pariin pitkän ja vaarallisen Amerikanseikkailunsa jälkeen, kun koko kotikontu tuntuu alkuun uppo-oudolta. Tosin yhtä mieleenpainuvia kohtauksia on pitkin poikin kirjaa. Tällaiset kohdat samanaikaisesti sekä imaisevat kuin huomaamatta yhä syvemmälle tarinaan että herättävät minussa ihailua taidokkuudellaan ja tunteellaan. O’Brianin voisi hyvällä syyllä sanoa käyttävän painavia sanoja.

Enkä taaskaan malttaisi millään odottaa seuraavan kirjan kimppuun pääsemistä nähdäkseni, onnistuuko Diana luikertelemaan suosiooni hyvän käytöksen takia; lähtevätkö Stephenin hankkimat lukuisat viholliset hänen uuden perheenjäsenensä perään; saako Jack kotiasiansa ja rahaongelmansa kuntoon; ovatko Stephenin solmimat vakoiluyhteydet luotettavia; ylittääkö Jack taas itsensä huonojen vitsien kertomisessa; mitkä raivokkaat myrskyt, kiivaat yhteenotot ja henkeäsalpaavat takaa-ajot vaanivat merillä; politikoidaanko Jackille vihdoin ikuisuuksia lykkääntynyt ylennys ja mitä villieläimiä Stephen mahtaa majoittaa laivaan tällä kertaa…