…eli kirjoitan ihan mitä sattuu.
Tämmöistä kaikkea minulle on tapahtunut.

* * *

Ehti olla Konsan pääsykokeet jo kauan sitten, oliko se huhtikuun yhdestoista… Jännitti kyllä ihan hemmetisti. Melko hyvin ne silti mielestäni menivät, mutta sillä ei oikeastaan ole merkitystä, koska tajusin viimeisenä ihmisenä maailmassa että haen Konsalle täysin vääristä syistä. Olisi kieltämättä reilumpaa niiden taholta päästää sisään joku joka ottaisi oikeasti opiskellakseen kolme vuotta eikä vain skouppailisi itselleen mielikuvitusbändin jäseniä. Mutta ylpeys, itsekunnioitus tms. pakotti minut silti yrittämään pääsykokeissa parhaani — rehellisyyden rajoissa tietysti. Sitä paitsi alkaa olla niin paljon muutakin mielenkiintoista meneillään, että pitää tosissaan miettiä olisiko opiskeleminen, tai sanotaanpa, olisiko nimenomaan musiikin opiskeleminen se asia, johon seuraavaksi haluaisin keskittyä.

* * *

Olen ollut ulkona talosta suhteellisen paljon ja jutellut ihmisten kanssa ja muutenkin omaksunut hämmentävässä määrin normaalikkojen piirteitä. Pysyvästikö? Kuka tietää.
Mutta silti on hyvä asua yksin Harjun katveessa. Pari ekaa yötä tuntui kuin olisin ollut hotellissa, mikä johtui osaltaan myös siitä että telkkarini oli niin koomisen kokoinen pikkuisessa huoneessa. Olen kuitenkin tykännyt tästä alusta asti — tykkäänhän hotelleistakin. Nyt haisee jo erittäin kodikkaalta. (Olen pesänrakentajatyyppiä, en pesänsiivoajatyyppiä.)

* * *

Äiti opiskeli Kuopiossa (se on mulla geeneissä😛 ) ja siellä ollessaan sai minut, niin että olen aina ilmoittanut syntymäpaikakseni Kuopion. Mutta kun menin hankkimaan viime viikolla uutta passia poliisilaitokselta, virkailija kysyi tietoni nähtyään, että olenkohan ihan sataprosenttisen varma syntymäpaikastani. Miten sitä nyt ikinä voisi sataprosenttisen varma olla? Eiväthän vanhemmat jumankauta valehtelisi, mutta toisaalta, omaan muistiin niistä ajoista ei voi luottaa yhtään enempää kuin Uudenvuodenaatosta. Virkailija sanoi, että väestörekisterin mukaan syntymäpaikkani on Jyväskylä. Järjestelin sitten uudelleen historiaani ja parissa sekunnissa tulin siihen tulokseen, että eihän tälläkään ole tässä elämässä mitään väliä, ellei sitten käy ilmi että olen tosiasiassa adoptoitu, mutta juuri silloin virkailija sanoikin, että äitini on täytynyt olla Jyväskylässä kirjoilla, sillä lapsen syntymäpaikaksi merkitään aina äidin virallinen kotipaikka syntyipä sitten missä tahansa. Upouudessa passissani tulee lukemaan myös upouusi syntymäpaikkani. Passikuva on kyllä yhtä typerä kuin aikaisemminkin.

* * *

Kävin lauantaina Helsingissä, kun minulla oli siellä sellainen viritys — ei valitettavasti romanttinen viritys vaan yksi koulutukseen liittyvä viritys, mutta olen niin uskomattoman vastahakoinen puhumaan keskeneräisistä suunnitelmista edes tutuille ihmisille että en voima nähköön rupea kirjoittamaan koko juttua tähän. Puoliksi se johtuu myös taikauskosta. (Olettehan kuulleet ilmaisun ”jinx”?) All part of my unique charm!

Käytin tietysti tilaisuuden hyväkseni ja poikkesin Good Fellowsissa. Rakas, rakas Good Fellows! Olin valmistautunut matkaan huolella ja tehnyt pitkän, pitkän lahjalistan itselleni, siltä varalta ettei aivan kaikkia haluamiani sarjiksia olisi paikalla — voisin siitä vain siirtyä seuraavaan kohtaan listalla. Aioin käydä listaa läpi niin pitkään kuin rahani riittäisivät.
Ainut vajaus joka hiukan kaiveli oli yksi kovakantisista Strangers In Paradise -kirjoista. Olin varma että niillä olisi se ja se oli ykkösenä listallani, mutta se on kuulemma tulossa myöhemmin, vaikka jenkeissä se on jo muistaakseni julkaistu. (Pehmeäkantisina paikalla olisi ollut samaa sisältöä kuin etsimässäni kirjassa, siis jos olisin ostanut useamman pienen albumin, mutta satun vain haluamaan sen kirjana. Minulle sarjakuvan nautittavimpia muotoja ovat kirjat tai kokoelmat tai pitkät sarjakuva”romaanit” ennemmin kuin lehdet. Kai se on perua Asterixin, Tintin ja Lucky Luken seurassa vietetystä nuoruudestani. Ne tarinat kun tuntuivat aina jotenkin paljon pitemmiltä kuin sarjakuvalehdet, eivätkä pelkästään hieman suuremman sivumäärän vuoksi… Sarjakuvalehden lukee niin nopeasti.)

Siinä menivät vihoviimeisetkin rahani. Onneksi tällä viikolla tulee lisää (ja onneksi olin ostanut paluulipun Jyväskylään etukäteen). Paremmin en olisi voinut varojani kuluttaa: tällä läjällä sarjakuvia elän vaikka kokonaisen viikon.

Kaupan mies kommentoi lähtiessäni ostosteni monipuolisuutta. Ehkä ammattilaisen sanaan voi luottaa ja kutsua sarjakuvamakuani sittenkin monipuoliseksi. Mutta melko auttamattomasti ajastaan jäljessä se kyllä on. Minulle on nimittäin sattunut käymään niin, että kun innostukseni sarjakuviin alkoi, olin tyhjätaskuinen teini. Vaikka en tosiaankaan elänyt sarjistyhjiössä, päädyin silti harva se päivä merkitsemään kaukokatseisesti muistiin sarjakuvia, joita haluaisin ostaa sitten joskus kun minulla olisi tarpeeksi rahaa (sarjiksien lukeminen kaupassa on vähän eri juttu kuin lehtien lukeminen tavarataloissa, eikä kirjastossakaan ihan kaikkia himoitsemiani kohteita ollut). Olen pitänyt kiinni unelmistani. Viime aikoina kun olen ollut tällä tavoin toinen jalka hau– työelämässä, olen täyttänyt vanhoja haaveitani, ja niin mahtavaa kuin se onkin, olen sen seurauksena jokseenkin laiminlyönyt ajan hermolla pysymisen. Mutta yksi askel kerrallaan, sanon minä.

Ai mutta joka tapauksessa, jälleen yhtenä esimerkkinä yllättävästä sosiaalisesta suuntautumisestani, kerroin myyjälle/kaupan omistajalle(?) että lähden moisten kantamusten kanssa, koska pääsen tämmöisiin sarjiskauppoihin harvoin ja otan tilaisuuden vakavasti, ja sitten olimme molemmat yhtä aikaa sitä mieltä, että omin käsin ostaminen lyö laudalta nettikaupan. Ja hetken ajan maapallolla oli kaikki harmoniassa. Ja sitten olin itse ihan tajuttomassa harmoniassa uusien omistamieni kirjojen kanssa. Hymyilin niille muovikassin, äärimmillään ponnistelevan muovikassin, läpi. Jokainen niistä hymyili takaisin: ”En malta odottaa että päästään kotiin!” ”Lue minut ensin!” ”Lue minut tässä kadulla! Ei kukaan välitä!”

Odotettavissa ”Elämänlaatua parantamassa” -kirjoituksia.

En silti ehtinyt juuri sillä hetkellä uppoutumaan saaliiseeni, koska menin katsomaan Spider-Man 3:n. Tuhlausta, kun se tulee Jyväskyläänkin, mutta teki mieli palvoa isoa valkokangasta.
(Eikö muuten potuta pikkusen ne ”jokainen ansaitsee tulla palvotuksi” Magnum-mainokset?! Melkein joka ikinen televisiomainos potuttaa minua nykyisin. Ne ovat kaikki niin epätoivoisia. Miten pahasti Upcider oikein haluaa minun juovan sitä? Tismalleen sama kuin joku tollo roikkuisi baarissa toisen hihasta ja ruinaisi ruinaamasta päästyään. Upcider sanoo ”kulutettiin näin paljon rahaa mainokseen, sinun asiakkuuteesi! Kato nyt miten ihmiset lentää ja omenat on virheettömiä. Pistettiin tähän mainokseen ainakin miljoona! Se on epätoivon miljoona!” Oikeastaan ainut telkkarimainos josta tällä hetkellä yhtään pidän on Felixin suolakurkkumainos jossa se yksi mies vie viimeisen kurkkupurkin sen korston nenän edestä kaupassa. Hyvä että tuollaisia sopivasti kökköjäkin mainoksia on jäljellä. Itse en ikävä kyllä syö suolakurkkuja.)
Öh, tämä merkintä on jo muutenkin niin rönsyilevä, että vaikken olisikaan luovuttanut pois elokuva-arvosteluoikeuksiani, en silti kirjoittaisi pitkää selostusta leffasta. Mutta, sekalaista:

[HUOM: SPOILEREITA.]

  • Tykkäsin aika tavalla. Ei tunnelmaltaan eikä tarinaltaan yltänyt ekojen Hämisleffojen tasolle, mutta nepä ovatkin minulle melkoisia mestariteoksia (vaikka Menninkäinen näyttäisi kuinka hassulta), joten ei siinä hirveästi häpeämistä ole. Ostan kyllä tämänkin jossain vaiheessa. Saa tehdä lisää minun puolestani.
  • Näyttelijäkaarti lisäsi leffanautintoa ihan suhteettomasti. Tobey Maguire on tietysti nappivalinta Hämikseksi (vaikka tämän lukiessanne muistakaa että en oikeasti ole Hämis-sarjakuvien seuraaja, enkä siis asiantuntija), mutta myös tämän takia olin odottanut leffaa innolla: samassa merrassa Maguire, Thomas Haden Church, Topher Grace, James Franco, James Cromwell ja J.K. Simmons, OHHO HEI KATO BRUCE CAMPBELL KÄVÄISI TAAS ÄSKEN KANKAALLA!
  • Hämis pahana, ainakin elokuva-Hämis, on sen verran naurettava ajatus ettei siitä voi syntyä muuta kuin komediaa, ja niin sitä oli paljolti lähestyttykin. Oikeastaan pidin siitä kevennyksenä.
  • Koska koiranleuat puhuvat Topher Gracesta ”köyhän miehen Tobey Maguirena”, Gracen roolihahmon ja Hämiksen yhtäläisyydet ovat kieron istuvia. Tosin se ei ole ainut syy, eikä moinen vertailu tee oikeutta kummallekaan, mutta on se kieltämättä pikkuisen huvittavaa.
  • Grace mahtavana pikku kusiaisena (kuten myös toisenlaisella tasolla Venomina) oli jotain, mihin olisi keskityttävä enemmän. Paljon enemmän kuin Hämiksen jossakin määrin epäuskottavaan kolmio– eikun neliödraamaan (olin unohtaa Harryn — tai hetkinen: jos Eddie Brock lasketaan, eikös se ole viisiödraama?), josta sukeutuivat leffan turhimmilta tuntuvat kohtaukset. Bryce Dallas Howard on mitäänsanomaton kun taas Kirsten Dunst jostain syystä ärsyttää minua aivan missä roolissa ja missä elokuvassa tahansa. (Vaikka jopa minun on myönnettävä, että kyllä Dunst oli aivan mahtava Dickissä! ”War’s not healthy for children and other living things” ”Yeah!”)
  • Vaikka Sandman hiekkapatsaana olikin hyvin höpsö näky, eikä sen kokoa lopulta yksinkertaisesti jaksanut uskoa, niin Thomas Haden Church ei petä. Ukko on aivan magneettinen. [Tähän X-Men -viittaus.] Näin pieneksi jäävä rooli (kiitos taas kerran, romanttinen haahuilu) oli tuhlausta. No, onpa jälleen yksi syy jatko-osille. Ja katsoa Sideways uudestaan! Okei okei… vaikka elohiiressä olisi jo tarpeeksi syytä katsoa Sideways uudestaan.
  • Ha, ha, Harry pyrähti Peterin apuun juuri kuten maailmanjärjestys vaatikin! Pete+Harry=4eva!
  • –> Uppistakeikkaa…

Onneksi Ryan Phillippe ei muuten sitten olekaan seuraavassa Batman-leffassa. YÄKK. BRYÖH. Pettymys vihlaisi kun luin että Liev Schreiber oli ollut kiinnostunut Harvey Dentin roolista, mutta ei Aaron Eckhartkaan yhtään huono valinta ole. Ehkä tämä on sittenkin vain omaksi hyväkseni — yksikin Schreiberin ja Christian Balen välinen dialogi voisi nyrjäyttää korvani tai jotain sen suuntaista. Juu, en ole tainnut kertoakaan, että Liev Schreiberilla on todennäköisesti Paras Puheääni. Bale on kiihkeästi kannoilla.

* * *

Voi että tätä. Kun elämässä tapahtuu jotain kirjoittamisen arvoista, ei yleensä millään ehdi kirjoittaa. Ja sitten kun ei tapahdu, käy näköjään näin.