Ovi pimeään / Ota peli vakavasti

Äitienpäivä oli minulle todella hyvä. Kesäsuunnitelmani saivat loisteliaan sinetin.

Ensin kuitenkin puran saalista Helsingin reissultani. Vaikka luinkin melkein koko sarjissatsin samana viikonloppuna, niistä ei ehdi ihan samaan tahtiin kirjoittamaan, joten tässä on juttua vain kahdesta, ja loput tulee perässä.

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Garth Ennis & John McCrea:
Hitman: Who Dares Wins

[Älkää hämmentykö: kyseessä oleva sarjakuva alkoi ilmestyä jo kauan ennen samannimistä tietokonepelisarjaa, eivätkä sarjis ja pelit liity toisiinsa yhtikäs mitenkään. Lisätiedoksi, aina kun blogissani puhun ”Hitmanista”, tarkoitan tätä sarjakuvaa.]

Lähtökohta lyhyesti: kovan onnen kovanaama Tommy Monaghan asuu Gotham Cityssä. Eräänä päivänä avaruusolio yritti tappaa Tommyn ja syödä tämän sisukset. Arkipäivää Gothamissa. Mutta Tommy saikin kamppailun seurauksena pari valikoitua superkykyä, ja sen sijaan että olisi rientänyt naamiaisasussa pelastamaan maailmaa muiden friikkien (kuten Gothamin oman pojan, BATMANin) tavoin, Tommy jatkoi entisessä ammatissaan — palkkamurhaajana.
Tommy Monaghan on HITMAN.

Satunnaisista DC-universumin starojen vierailuista ja Tommyn kyvyistä huolimatta Hitman ei suinkaan ole supersankarisarjakuva. Vaikka sankarimaailman kliseet tuntevalle onkin luvassa hulvatonta piikkiä ja yli-inhimillistä tapahtuu tuon tuosta, lähemmät vertailukohdat löytynevät mm. Tarantinosta, Hong Kong-toimintaelokuvista ja kovaksikeitetyistä dekkareista, joissa luoteja ei säästellä ja oikeuden rajat ovat Noonanin räkälän nurkkapöytääkin hämärämmät.

Hitman on aivan ehdottomasti yksi ”näistä en luovu” -sarjakuvistani.

Kyllähän monetkin sarjikset saavat sekä nauramaan että itkemään, mutta harvat tekevät sen Hitmania coolimmin, ja myös parempaa siteerattavaa saa etsiä vaivalla. Ajatella nyt, että keskellä (olkoonkin vain paperille painettua) luotisadetta lukija nauraa ja itkee samaan aikaan, eikä tosiaankaan siitä syystä että sarjis olisi niin uskomattoman huono. Tarinan rakennuspalikat huomioon ottaen joillekin voi lisäksi olla pienoinen yllätys, että Hitman niin herkistää sydäntä, saa niin ihmisystävälliselle tuulelle — tulee melkein sellainen olo että pitäis soittaa sukulaisille ja vanhoille tutuille. Vaikka toisaalta ei edes tarvitse katsoa paljonkaan pintaa syvemmälle kun jo huomaa, että elämän tärkeimpien ihmisten välinen luottamus luo Hitmanissa taianomaista ja lämmittävää valoaan kuin kynttilät kuusessa. Monta kertaa on silmäkulma kostunut Tommyn muistellessa parasta kaveriaan Patia, tai jäljittelemättömän Natt The Hatin seuratessa kyselemättä Tommya vaaroihin.

Mutta tässä viidennessä Hitman -kokooma-albumissa reissu on toden teolla jäädä kaksikon viimeiseksi, ja valoakin on vaikeampi tavoittaa, kun Tommyn ja Nattin pahin koskaan tekemä virhe palaa heidän kannoilleen kostoa vannoen. (Turha luulla että spoilaan.) Ja ongelmat tunnetusti viihtyvät laumoissa — ”menneisyyden varjojen” lisäksi peesissä roikkuu Gothamin mafiapomo Men’s Room Louie gorilloineen.

Tuttuja naurattaa-niin-että-sattuu -kohtauksia on jonkin verran vähemmän, sillä hengissä säilymisen ponnistelu pistää sekä Tommyn omatunnon että itsetunnon koville. Vaikka elämä ei yleensäkään ole Hitmanille leveästi hymyillyt, melkein välttämätön haavoittumattomuuden tunne on tällä kertaa mennyttä, ja Tommyn loppumietteet ovat sydäntäsärkevät (uskallan todeta ihan faktana, vaikka itse elän fiktiivisten hahmojen mukana yleensä turhankin voimakkaasti). Surku, sillä Who Dares Wins on viimeinen tähän mennessä julkaistu Hitman -alppari (vaikka sarjakuvalehdestä ilmestyi kymmeniä numeroita sen jälkeenkin), ja tämän tarinan lukeminen viimeisenä saa mielen maahan. Minä ainakin vaihdan ensi kerralla Hitmania lukiessani vaivihkaa viimeisten albumien paikkaa.

Huhuja on liikkunut sarjakuvan jäljellä olevan osankin julkaisemisesta albumeina, ja lähetän sen puolesta rukouksen kenelle hyvänsä joka jaksaa kuunnella. Ja jos niitä ei tulekaan, minun on pakko metsästää Hitmania lehtiformaatissa, sillä en yksinkertaisesti kestä ajatella tarinan jäävän osaltani tähän. Onni tietysti, että Hitmanin seikkailut eivät loppuneet näihin kuviin, näihin tunnelmiin — mutta lohtu on laimea, jos itse ei saa koskaan loppua lukeakseen.

Tästä huolimatta nerokas luomus.

Dave McKinnon & Terry Wiley:
Sleaze Castle: The Director’s Cut – Part Zero

Eriskummallinen sarjakuva, vielä kummallisempi selitettynä, mutta kun sitä lukee, hahmot tuntuvat yhdessä hujauksessa yllättävän läheisiltä.

Tapahtumat (”juonesta” ei oikein voi puhua, mutta en olekaan lukenut sarjan muita alppareita ja nimen ”Part Zero” luulisi jo vihjaavankin, ettei kyseessä taida olla tyypillinen osa) ovat samanaikaisesti arkisia ja yliluonnollisia.
Ulottuvuuksienvälinen turisti Panda jää jumiin Maapallolle Englantiin kuudeksi kuukaudeksi, ennen kuin portti hänen omaan ulottuvuuteensa jälleen aukeaa. Onneksi Pandan ”tulevaisuuden minä” neuvoo kuinka selvisi ajastaan tavisten keskuudessa: Pandan tulee asettua opiskelija-asuntolaan, värjätä albiinopiirteensä piiloon, teeskennellä Thaimaalaista vaihto-opiskelijaa ja ystävystyä popkulttuurin vakavan sekakäyttäjän Jocastan kanssa, joka siten päätyy tukemaan Pandaa suuremmassa kulttuurishokissa kuin arvaakaan.

Albumi tasapainoilee, oudosti mutta huvittavasti, kaverusten opiskelijaelämän ja siinä piipahtelevien yhä koomisempien sivuhenkilöiden (aina kampuksen tuskailevista taiteilijoista ylihuolehtivaisiin perheenjäseniin) sekä Pandan oman ulottuvuuden höpöjen olioiden ja huipputekniikan välillä. Piirustustyyli on lähes naivistisen pikkutarkkaa, puoleensavetävää ja ilmeikästä — hahmojen ”kehonkieli” on hienosti hallussa.

Pandan ja Jon ystävyys jää hymyilyttämään ja sarjakuvan jatko kiinnostamaan, paitsi sympaattisten henkilöiden, myös Pandan ulottuvuuden herättämien kysymysten ansiosta. Mielestäni osoittaa melkoisia lahjoja (kun kyseessä kuitenkin on niin rankassa kierrätyksessä oleva tarinatyökalu), että lukija saadaan haluamaan oikeasti tietää lisää tästä nimenomaisesta rinnakkaistodellisuudesta. Oliko silkkaa sattumaa, että Jon vikittelemä harvinaisen vaalea Chris lainasi Pandan monsterikaveri Dwengin ”Food good!” -huudahduksen? Entä vastaako Pandan paikka kenties meidän käsitettämme unista ja sen tapahtumat ovat yhteydessä alitajuntaamme?

Scifiksi en silti albumia luokittelisi — siis jos luokittelu olisi tarpeen — vaan hirmu hauskaksi henkilökeskeiseksi ”tosielämän seikkailusarjakuvaksi”. Hankin tätä varmasti lisää. Mainittakoon myös, että SC: The Director’s Cut Part Zero sijoittuu vuoteen 1986, eli brittikasarihenki on vahvasti läsnä. Tämä saattaa olla toisille varoitus, toisille kehu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s