Mikäs ihmeen perinne tästä on tulossa, että kun kesä tulee, minä sairastun? Oi oi. Liikaa ulkojuhlintaa varmaan. Onneksi näin kipeydessä on aikaa ja malttia kirjoittaa viimein blogiinkin. On suorastaan kuin ihanan turhat kirjoitukset olisivat patoutuneet sisälleni ja valuisivat nyt rään mukana ulos. Mmmm… Hehehe.

* * *

Olin jo huoletonna valmistautumassa tilaamaan ennakkoon liput Harry Potter ja feeniksin kilta -leffaan, kun yhtäkkiä muistin että olen ensi-illan tullessa Kanadassa.
Ja seitsemännen, viimeisen Potter-kirjankin joudun sitten tappelemaan itselleni sieltä! Ennakkovaraus Suomalaiseen oli jo tehty ja kaikki.

Tätä on teidän pilttien ehkä vaikea uskoa, mutta kun minä olin lukiossa, kaveripiirissäni tapahtui pienimuotoinen Harry Potter -vastareaktio. Paljastin hyväuskoisesti upouuden Potter-addiktioni, ja sain pariltakin taholta haukkuja, että on idioottimaista alkaa lukea tiettyjä kirjoja vain sen vuoksi, että ne ovat supersuosittuja. ”Onko ne?!” äimistelin. ”Joo joo, ne on myyny ihan sairaasti. Jenkkilapset kaivertaa kilvan päähänsä salaman muotoisia viiltoja ja hyppii luutien kyydissä katoilta.”

Periaatteessa olen samaa mieltä: massojen suosio on aika monesti osoittautunut huonoksi laadun takeeksi. Mutta toisaalta, jos pitää jostakin asiasta, sillä kuinka suosittu se on ei pitäisi olla mitään merkitystä. Mikä on lempielokuvani? Rushmore. Kuinka moni elävässä elämässä (ei internetissä) tapaamani ihminen on kuullut koko elokuvasta? Tähän mennessä näköjään vain ne, joille olen itse siitä kertonut. Eikä heistäkään kukaan ole katsonut sitä. Kyseinen tie on kaksisuuntainen, eli jos Potter-kirjat oikeasti kolahtavat, niiden luoma hysteria on vain alaviite. Kaikessa rehellisyydessä, minä en ainakaan ollut löytänyt Potter-kirjoja hypetyksen vuoksi, sillä minulla ei ollut siitä aavistustakaan. Ne ilmestyivät elämääni siten, että Kuvataidekoulussa tuli puheeksi yhden samassa ryhmässä olevan tytön kanssa Eva Ibbotsonin kirjat, ja hehkutimme keskenämme Voi noita noitia. Kaveri sanoi, että tuon perusteella saattaisit hyvinkin tykätä Harry Potter -kirjoista, tosi hyviä on, ootkos koskaan kuullut niistä? Sanoin että en, pitääpä katsastaa. Menin suorinta tietä kirjastoon…

…Ja suoritin haun: Kirjailijan nimi: Potter, Harry.

Kuten arvata saattaa, teoksia löytyi nolla. En ole juuri koskaan joutunut pyytämään kirjaston neuvonnasta apua, mutta useamman tuloksettoman haun jälkeen oli pakko turhautuneena mennä kysymään, että mistä ihmeestä teiltä löytyy tällasen kirjailijan kirjat ku Harry Potter? Neuvonnan täti katsoi minua hieman oudosti ja sanoi, että Harry Potter -kirjoja etsit? On ne siellä omalla paikallaan hyllyssä, mutta kirjailijan nimi on kylläkin J.K. Rowling, eli katsopas sieltä R:n kohdalta.

Tämä tarina on tosi.

Mutta kirja oli hyvä. Potter-maniasta kuulin, kuten sanottu, vasta paljon jälkeenpäin, ja hyvä niin, sillä muuten olisivat ennakkoluulot mahdollisesti pitkittäneet kyseiseen sarjaan tarttumista — minkäs teet, olin silloin nuori ja hölmö. Toisin kuin nyt, olen vain hölmö.

* * *

Seuraavassa jälleen jatkoa Helsingin reissulta. Keskittymiskykyni ei ole parhaimmillaan, joten katsaukset lienevät hieman ylimalkaisia.

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Mike Mignola:
Hellboy: The Right Hand of Doom

Minun on jo vuosia ollut tarkoitus tarkastaa kehuttu Hellboy –sarjakuva. En tiedä mikä minut sitten sai lopettamaan viivyttelyn ja ostamaan sitä juuri tällä kertaa… Varmaankin albumin hillittömän hyvä nimi. Mutta onneksi näin kävi, sillä hinta-laatusuhteeltaan The Right Hand of Doom osoittautui jo muutenkin erinomaisen ostosreissun parhaaksi saaliiksi.
Tässä ulkoisesti normaalin kokoisessa albumissa riittää ihmeteltävää pitkäksi aikaa, aina mestarillisesti kontrasteilla pelailevasta taiteesta mystiikkaa ja myyttejä paketoiviin lyhyehköihin juoniin, jotka ovat vaikuttavan tiukkoja ja nopeasti mukaansa sieppaavia. Mitään turhaa ei ole painolastina.

Albumin aloittava vain kaksisivuinen sarjis ”Pancakes” on suosikkini, yksinkertaisesti siitä hassusta syystä, että harvoin olen näin lyhyen lukukokemuksen perusteella ehdottoman varmasti tiennyt tulevani pitämään sarjakuvasta. Pitemmälle päästyäni tämä mielipide ainoastaan vahvistui: niin sarjan luoja kuin sen päähenkilökin ovat molemmat huumorimiehiä minun makuuni. Parasta tarjolla on silti Mignolan varmaotteinen piirustusjälki ja jo mainitsemani mahtava kontrastien käyttö, joka osoittaa että vähemmän on todellakin enemmän. Sama sääntö pätee albumin väripalettiin, joka on hillitty ja suurimmaksi osaksi tummissa sävyissä pysyttelevä, ja joka ajoittain osallistuu tilan luomiseen ja tarinan kerrontaan sanalla sanoen havahduttavalla tavalla. Voin helposti uskoa kuulumiset, että ammattitaiteilijat lukevat Hellboyta puoliksi kateuden, puoliksi inspiraation kourissa. Apinointia en toki rohkaise, mutta suosittelen tätä kaikille piirtäjille — sekä tietysti jännittävien, humorististen, tai yksinkertaisesti hyvien sarjakuvien ystäville.

Pakko saada lisää.

Hitoshi Iwaaki:
Parasyte 1

Sopivassa suhteessa hilpeää ja hyytävää kauhumangaa oudoista avaruusloisista, jotka ilmaantuvat eräänä yönä kenenkään huomaamatta kuin tyhjästä ja valtaavat ihmiskehon, sulautuen siten riistansa joukkoon. Pian Japania järkyttävät ”jauhelihamurhat” joiden uhreista jää jäljelle tuskin märkää läiskääkään. Ainut, joka tietää parasiiteista, on nuori Shin, jonka yksi olioista yritti ottaa haltuunsa, mutta onnistuikin valtaamaan vain Shinin oikean käden. Shinin ja käden, ”Migin”, välille syntyy välttämätön liitto: Migi ei enää kykene valtaamaan uutta ruumista ja Shin taas tarvitsee Migin apua taistellessaan parasiitteja vastaan ja yrittäessään selvittää mitä hemmettiä koko juttu tarkoittaa.

Ainakin tämän ensimmäisen kirjan perusteella sarjan osille päättelisi muodostuvan perusjuonikaavan ”Migi vaistoaa parasiitin valtaaman ihmisen lähistöllä; Shin ja Migi taistelevat sitä vastaan; välissä Shin ja Migi väittelevät ja Shin saa vähän kerrallaan tietoa parasiiteista.” Mutta niin kauan kuin tätä pohjakeitosta höystetään yhtä mielenkiintoisin sattumin kuin parasiitin valtaama Shinin opettaja (kylmäverinen Tamiya Ryoko, joka on myös liian fiksu tappaakseen satunnaisesti ja tapellakseen heti Shinin nähtyään), ja yhtä vinksahtanein tavoin vertailla parasiitteja eläimiin ja ihmisiin kuin vallattu koira sekä karannut leijona tässä kirjassa, sarjan jatko on kertakaikkisen houkutteleva. Oikein seisauttaa veret muutamassa kohdassa.

Kauhuunhan kuuluu melko usein keskenkasvuinen alatyylin huumori, myös länsimaissa, mutta Parasyteen se tuo ihan uuden, vilpittömän reikäpäisen ulottuvuuden. Voi siis olla, että toiset tykkää ja toiset ei, mutta minusta ajatuskin teinistä, jonka paras kaveri on yhtäkkiä omaa elämäänsä elävä oikea käsi, on verrattoman vauhko. (Miettikää… No niin, tajusitte jo.) Tästä asetelmasta ja sen vierestä kehitellään niin absurdeja tilanteita jo ekassa kirjassa, että sen voi hyvin odottaa muodostuvan sarjalle kullanarvoiseksi myöhemmissä osissa. Lisätään lauma muotoaan muuttavia avaruusolioita ja mikäpä tässä enää voisi mennä vikaan?

Vastaus on, valitettavasti, piirrokset. Ei taide tosin aivan amatöörimäisen huonoa ole, mutta ei läheskään sieltä parhaasta päästä. Anatomiset virheet pistävät ainakin allekirjoittanutta useasti silmään, enkä nyt tosiaankaan puhu parasiittien piirteiden venymisestä silpomisvälineiksi — itse asiassa se on kuvituksen parhaimpia puolia ja aivan mielettömän pelottavaa — saati sitten mangaan kuuluvasta kasvonpiirteiden liioittelusta eri tunnetilojen ilmaisussa, vaan ihan ihmisen perusmittasuhteista. Asiaa ei auta tussaamisen ajoittainen huolimattomuus. En sano tätä sillä että muka itse pystyisin parempaan, mutta kun tarina on kuitenkin näin kiinnostava, taiteen toivoisi olevan yhtä viimeisteltyä.

Juonen ansiosta tulen kuitenkin jatkamaan Parasyten lukemista erittäin mielelläni. Kyseessä on sitä paitsi pitkä sarja, joten kuka tietää, ehkä tyyli kehittyy.