Hävettää olla näin hajamielinen. Etsin tässä A3-kokoista piirustussalkkuani koska muistin, että siellä on pari isoa tyhjää piirustuslehtiötä joita saattaisin tänään tarvita. Yksiössä ei vienyt kauan huomata, ettei kyseinen esine ole enää hallussani. Kaikkein järkyintä on, etten kunnolla muista mitä siellä on sisällä. Siellä saattavat olla joko tyhjät lehtiöt, tai sitten tekemiäni ”kauhukuvituksia” ja niiden luonnoksia, jotka — vaikkei niillä enää ole varsinaisesti käyttöä — tahtoisin ehdottomasti säilyttää. Nyt minua potuttaa suunnattomasti. Ei vähiten sen vuoksi, että pähkäilen salkun kohtaloa sen sijaan, että kuroisin kiinni päiväkausia sairastamiseen hukkaamaani aikaa tekemällä työtä, siivoamalla ja pakkaamalla, nyt kun vihdoin pysyn tolpillani eikä muuta ruumiillista vaivaa ole kuin kipeä kurkku.

Rupesin tekemään puolivillaista päättelytyötä: viimeksi olin salkun kanssa tekemisissä viedessäni keskustaan asiakkaan toimistolle yhden A3-kokoisen piirustuksen. Milloin se tapahtui? Muistini on niin toivoton, että tämäkin piti tarkistaa kalenterista. 18. päivä. Enkä ole sen reissun jälkeen tarvinnut salkkua mihinkään, joten en ole ennen tätä onnistunut huomaamaan sen katoamista, vaikka yleensä se on koko ajan tiellä. Toimistolle menin pyörällä ja kirosin koko matkan salkun kuljettamisen vaikeutta, ei pysy tarakalla, pakko luisuttaa kädensijaan, kolhii polvea sietämättömästi polkiessa. Toimistolta lähdin salkun kanssa ja — kääk — laskin sen maahan ottaessani pyörän telineestä… Mutta seuraava muistikuvani on Arnoldsilta, jossa tungin salkun pöydän alle juodessani smoothieta. Memento saakeli… Minulla ei ole aavistustakaan, otinko salkun mukaan sieltä lähtiessäni. Tuntuu että tarjottimen kantaminen roskikselle oli vaikeaa, mikä saattaa johtua salkusta toisessa kädessä, mutta toisaalta sitten siitäkin että olin ihan pikkuisen krapulassa.

En tiedä kumpi ärsyttää enemmän, salkun ja sen sisällön (mikä ikinä se sitten onkaan) menettäminen vai se että sukua vaivaava dementia on iskenyt kyntensä minuun näin kriittisellä hetkellä, kun olen alle viikon päästä reissussa ilman kaitsijaa melkein maapallon toisella puolella.

* * *

Birminghamista ostamani farkut alkavat ohentua oikein silmissä. Sen siitä saa kun pitää samoja housuja vuoden päivät. (Minussa on sitä vikaa, että pidän yhtä farkkuparia kunnes ne alkavat hajota luonnollisesti ja imeytyä mikroskooppisina palasina ihooni ja muuttuvat osaksi olemustani.) Mutta kun ne ovat mukavammat kuin koskaan! Mitä tässä voi? Näin kyllä Novita-lehdessä idean, että farkuista vois askarrella yläosan hameelle, ja helma olisi sitten melkein kokonaan virkattu. Jep, neulemäkäräinen pureskelee edelleen. Tässä vaiheessa ei ole aikaa pistää kilistellen, mutta eihän näin mukavista farkuista voi luopuakaan. Ehkä ne pari kuukautta kestävät — ohje talteen syksyä ja syksyn kotoisia TV-iltoja varten. Mukavuudenhaluisuuteni ja kärsimättömyyteni shoppailun suhteen (ja hyvä on, tietysti myös neulomisen meditatiivinen vaikutus) tekevät minusta käsityönössön!

Farkut toivat mieleen: yritän kyllä parhaani mukaan vielä tämän vuoden puolella kirjoittaa viimeisetkin takaumat enkkureissustani. Ne ovat varmasti tulossa joskus — mutta ei niitä ihan pian kannata odottaa.

* * *

Jos olet nähnyt Jkl:än keskustassa ajelehtimassa mustan A3-kokoisen litteän salkun, tuota, ota yhteyttä.