Huom. Aivan ensimmäisenä korjaus takaumiin: kaljaa EI siis voi täällä ostaa leffateatterista, eikä sitä tietääkseni sais niissä juodakaan, vaan salakuljetimme ne elokuvaan. Eli harrastimme näköjään sittenkin jotain rikollista, vaikkemme kuokkineetkaan katsomossa. Korjasin tuon kiireessä unohtamani faktan lauantain takaumaan.

* * *

Torstaina Saritan tunnilla animaatio-osaston vastuuopettaja Adam (Animation Adam!) tuli kertomaan että ens viikolla ollaan luokalla lähössä piirustusretkelle Stanley Parkiin eläintarhaan. Oho, aika metodia!

Niiiiiin ja digianimaation koulutusohjelman piällysmiäs, olisiko ollut joku Eric, tuli myös ilmoittamaan (Sarita parka, aina just sen tunnit keskeytetään!) että syksyllä alkavasta digikoulutuksesta on jättäytynyt pari hyväksyttyä opiskelijaa pois, ja sanoi että jos meidän ryhmässä on siitä kiinnostuneita ihmisiä niin voi tulla haastatteluun portfolion kanssa ensi tiistaina. Se sanoi että ne etsii porukkaa joka on tosi hyvää piirtämään ja oikeesti oikeesti motivoitunutta. En aio hakea, vaikka moni ryhmästä aikookin tarttua tuohon tilaisuuteen; oon aina ollu enemmän kallellaan perinteisen animaation suuntaan, eli mulla ei ollut halua hakea digianimaatio-ohjelmaan. Jos se olisi tullut sanomaan samaa perinteisestä animaatiokoulutuksesta niin varmasti oisin tässä mielentilassa hakenut.

Sen päivän mallipiirustus meni kuitenkin mun osalta omasta mielestäni erinomaisesti. Tavallisten 1-5 min poseerausten lisäksi piirrettiin vähän aikaa ihan vaan ilmeitä ja kasvojen liikkeitä, nopeesti, ja musta tuntui että sain niistä aika hyvin sekä näköisiä että ilmeikkäitä. Lisäksi saatiin piirtää yhtä asentoa kymmenen minsaa, mikä vaikutti varsinaiselta luksukselta koska se oli tämän kurssin ensimmäinen kerta! Ei lyhyissäkään poseerauksissa mitään vikaa ole. Päinvastoin, kymmenestä minuutista saa paljon enemmän irti kun on ensin totutellut piirtämään nopeammin. Muutenkin oli hirmu ihanat tunnit, kaikki hölömöili ja piti hauskaa ja heitti läppää — ei vähiten meidän torstaimalli Steve (tiistaisin meillä taas on naismalli nimeltä Amy), jonka kanadalaisaksentti oli melkein shokeeraavaa kuultavaa tyypin ensin poseerattua viime torstaina lähestulkoon tuppisuuna.
(Aksenteista vielä, melkein kaikkien muiden kanadalaisten puhe onkin sitten kuulostanut minusta ihan vaan amerikkalaiselta.)
Meidän animaatioryhmän yhteinen aika tuntuu koko ajan rennommalta ja rennomalta.

Mun pitäisikin joskus ajan salliessa kertoa vähän tarkemmin ryhmästä.

Illalla työstin vähän aikaa animjami-osuuttani — kuvasin siitä harjoitusoton ja huomasin, että mun täytyy piirtää vielä muutamia välifreimejä (in-betweenejä) saadakseni sen liikkumaan haluamallani tavalla. Harjoituskuvatusta [sic] oli määrä seuraavana päivänä näyttää opettajalle. Minussa vain on vikana se etten oikein haluaisi esitellä keskeneräistä työtä, mutta uskoisin että animaattorin tehtävissä moinen luonteenoikku tulisi olemaan ainoastaan valtava haitta. (Ja täytyy sanoa että ei se ny suoranaisesti elämää helpota missään muussakaan tehtävässä. Mutta tämmöisistä asioista on hiukan vaikeaa opettaa itseään pois.)

Perjantaina saatiin jälleen uusi animointitehtävä. Tehtävät on ollu toinen toistaan siistimpiä, pidän jokaisesta pikkuisen enemmän kuin edellisestä (ja huomioikaa, että olimme kaikki melkein ekstaattisia jo saatuamme animoitua pelkän pomppiva pallon)! Ja nyt oltiin tultu jo hahmoanimointiin asti.
”Tää voi kuulostaa hullulta”, Darren aloitti, ”mutta Disneyllä kehitettiin aikoinaan animaattoreille ’tehonäyttelemiskurssi’, jossa piti animoida hahmo, jolla ei ole päätä eikä raajoja–”
”Pac-Man?” vierustoverini Doug väläytti. Mutta Pac-Manhan on pää.
”Ei kuule mitään niin hienostunutta ja monimutkaista.”
Darren piirsi paperille/screenille — tyynyn?
”Jauhosäkki. Eikä sille lisätä silmiä tai mitään muita kasvonpiirteitä. Jauhosäkki on ensinnäkin helpompi ja nopeampi animoida koska sillä ei ole raajoja, ja toiseksi on hyvää harjoitusta yrittää saada pelkkä möykky ilmaisemaan eri mielentiloja, saati sitten liikkumaan itsenäisesti. Siinä on seuraavan pätkän stara.”
Kaikkien lähtökohta oli periaatteessa sama: jauhosäkki half-pipessa. Kaksi hyppyä/kaksi trikkiä, ja lopussa jauhosäkki tempasee rynät. Mutta jokainen sai kehitellä sekä trikit että rojahtamisen itse. Ja päivästä tuli ihan maagisen hauska.

Sopivassa välissä näytin keskeneräistä animjamiani Darrenille, joka sanoi että muuten se on okei mutta tärkeimmät äänet täytyy lisätä tässä vaiheessa jotta voin ottaa ne huomioon viimeistellessäni animaation ajoitusta. Tarvitsin koiran nuuskimisäänen ja wookien ulvahduksen — Darren etsi mulle äänitiedostoja ja kysy millaisen suurinpiirtein haluaisin, ja varmemmaksi vakuudeksi matkin wookieta, suhteellisen osuvasti. Jos ei muuta, niin ainakin onnistuin ihmisten naurattamisessa.
Lisä-äänistä, kuten liikkumista mahdollisesti tehostavista efekteistä, voi varmaan huolehtia myöhemminkin.

Olin niin innoissani jauhosäkistä että piirsin sitä nopeammin kuin mitään edellisistä tehtävistä, mikä olikin onnekasta, sillä iltapäivällä olin melkein valmis ja saatoin suunnata jakamattoman huomioni ”opetusvideoon”, kun suurin osa ryhmästämme oli vielä naama kiinni paperissa. Me muut eli minä, Tyler, yks Richard, Tim ja Shar rynnättiin innoissamme sohvalle ja tuoleille luokan video/dvd-nurkkaan (se on sijoitettu niin että aika hyvin voi puolella silmällä katsoa taustalla pyörivää videota pöytänsä ääressä työskennellessäänkin) kun Darren heilutti neniemme edessä vanhahkoa Warner Brothers -dokkaria nimeltä Bugs Bunny Superstar.
(Yleensä joku animaatio, tai dokumentti animaatiosta, pyörii luokassa melkein joka iltapäivä. MITEN UPEETA VOI KOULUNKÄYNTI OLLA, KUN SAA KATSOA PIIRRETTYJÄ PÄIVÄT PITKÄT?)
Dokumentissa kerrottiin osaksi Warner -animaatiostudion toiminnasta sen alkuaikoina, kun Väiski Vemmelsääri, Tipi ja Sylvesteri, Repe Sorsa ja liuta muita klassikkohahmoja ruumiillistui ensi kertaa musteeksi ja maaliksi. Valtaosa videosta koostui kuitenkin vanhoista piirretyistä. Oon nähny aikamoiset määrät vanhoja WB-pätkiä, mutta näistä en ollut nähnyt juuri yhtään — oikeestaan vain yhden, ”Hair Raising Hare” :n.
VOI PYHÄ PAMAUS. Me naurettiin niin että toiset ei varmaan saaneet keskityttyä piirtämiseen mitenkään.
Tipin ”I feel a draaaft on my fragile little body!” on loistava repla silloin kun animointiluokan ilmastointi on liian tymäkkä.
Repen korsi kekoon oli ”That, my little cherub, is entirely a matter of opinion!”
Mutta se, kun Henri Haukan jahtaama Kukko Koppava (Foghorn Leghorn) sai koiralta vesimelonin päähänsä ja sitten räjäytti pankin manaamalla ”Every day it’s the same thing…” hajotti meidät vedet silmissä vapiseviksi, vatsalihakset kipeytyneinä avuttomasti henkeä haukkoviksi jauhosäkeiksi.
(”[…] like a sack of flour” on toinen ilmaus joka ujuttautuu nykyisin puheeseemme yhä useammin.)
Nauroin niitä piirrettyjä vielä pitkään kotona enkä vieläkään pysty sanomaan ”I feel a draaaft—” loppuun purskahtamatta nauruun.

Tylerin, Yis’n ja mun oli puoliks tarkoitus lähteä keksimään jotain tekemistä keskustaan illalla, mutta me oltiinkin kaikki aika väsyneitä, joten me vaan käytiin syömässä nami-intialaista (Flavour of India -ravintola 3rd streetillä, noin kadunväli itään Lonsdale avenuelta. Suosittelen, erinomainen hinta-laatusuhde), ja sitten juotiin yhdet eräällä Lonsdale Quayn terasseista (Cheshire Cheese). Siellä oli ”erikoisuutena” hanassa Strongbowta, ja sen muistuttaessa kodista päätin ottaa sellaisen, vaikka paljon mieluisampi yllätys olisi ollut Crowmoor. Mutta siideri oli pelkkää litkua. Se maistui laimennetulta simalta. Ja Cheshire Cheese on olevinaan brittihenkinen pubi… Onnistuimme kuitenkin suorastaan riemuisasti kuluttamaan muutaman tunnin.
Yis ja minä sovimme tsekkaavamme jonkun turistirysän seuraavana päivänä.

Eli lauantaina (eilen) me pistäydyttiinkin sitten Stanley Parkissa. Paljon upeita vanhoja puita, hienoja rantoja ja kaikenlaista puuhasteltavaa, rullaluistelua, uintia ym., ja ainakin puoli tusinaa hääseuruetta. Oli se ihana paikka ja kannatti kyllä käydä (ja menen kai jossain vaiheessa uimaan sinne), mutta en mä tuon kummempaa sanottavaa siitä oikein keksi. Kun ei vielä vierailtu siellä akvaariossa eikä muissakaan. Oli joka tapauksessa tosi hauskaa katsella koiria ihmistensä kanssa — sekä simpukoita availevia variksia!
Kotimatkalla käytiin syömässä korealaista. En ihan kehdannut tunnustaa Yis’lle etten ollut aikaisemmin maistanut korealaista ruokaa, mutta olin innokas kokeilemaan, ja voi että se oli herkkua. Aion yrittää ehtiä samaan ravintolaan uudestaan. En millään muista annokseni nimeä — chimbok mimbob?? — mutta siinä oli tonnikalaa, salaattisilppua, porkkanaa, ituja ja ihania sieniä makeassa chilikastikkeessa, riisin ja kalaliemen kera. Ja napsimme Yis’n kanssa riisin kyytipoikana kulhollisen kimchiä, joka muistutti olemukseltaan ja maultaan etäisesti hapankaalia, mutta oli tulisempaa.

Paikallisten (tässä tapauksessa Tylerin ja Grantin) mukaan Vancouverissa saa aivan huippuhyvää aasialaista ruokaa. Mikä ei oikeastaan ihmetytä, koska joka toinen vastaantulija on aasialainen.