Ja taas korjaus. Perjantainen ravintola oli FLAVOUR of India, ei Flower of India! Mulla oli kai kirjoittaessa vieläkin jauhot päässä (flower… flour… whatevs.)

No, ei me kaikki sitten viitsittykään lähteä melomaan, vaikka Yis ja Nick kyllä kävivät kahdestaan. En muistanut kysyä hukkuiko niistä kumpikaan.

Haluan tässä välissä kertoa, että odotan jokaista kouluaamua melkein huolestuttavan innoissani.

* * *

Maanantaina animoitiin kävelyä! Wooooh! Ja minkä onnistumisen tunteen se toikaan. Aluksi mietin että onkohan tästä tulossa yhtään mitään, sillä siihen sisältyi tähänastisiin töihin verrattuna melkoinen määrä matematiikkaa, mutta toimi se kuin toimikin.
Olo oli kuin America’s Next Top Modelissa: mun kävely on timantti.
Eikä se ollut ainoa menestys, sillä jauhosäkkini sai ansaitun osansa hehkutuksesta ja tutuksi käyneen ”Save that puppy!” usutuksen Darrenilta.
Illalla jäin vähäksi aikaa viimeistelemään animjamini, sen ajoitusta piti vielä vähän säätää, mut sain sen lopulta valmiiks. Me saadaan olla luokassa halutessamme yhteentoista asti illalla. Niin pitkäksi aikaa ei kyllä kenenkään ole ollut tarvetta jäädä — vaikka meillä onkin ollut puhetta leffaillan pitämisestä animaatioluokassa ryhmän kesken. Mutta eiköhän se jää suunnitelmaksi. Meillä kun on niin työntäyteiset päivät muutenkin.

* * *

Meillä oli tiistain mallipiirustustunnilla joku uusi naismalli, joka ravasi Saritan luennon aikana valkokankaan edessä ja heilu asennoissaan monesti aika häiritsevästi. Ei se alastomana poseeraaminen helppoa ole, ymmärrän, mutta olisiko liikaa pyydetty että hoitaisi venyttelemisensä vaikka huoneen toisessa päässä sillä aikaa kun ihmiset yrittää katsella välillä muidenkin piirtämiä kuvia?

Tällä kertaa tunnit keskeytti vuorostaan paloharjoitus. Korviaraastava sireeni ajoi meidät ulos, ja päälle päätteeksi satoi.

Ennen ruokailua meidän piti täyttää nimettöminä collegen arviointilomakkeet elävänmallinkurssin laadusta. Annoin melkein joka kysymyksessä rehellisesti arvosanaksi neljä neljästä; ainakin tässä vaiheessa ”uraani” tällä kurssilla on ollu enemmän vaikutusta mun mallipiirustukseen kuin millään aikaisemmalla. Opettaja on myös mukava, ja tunnit on yksinkertaisesti hyvin suunniteltu ja pidetty. Mä pystyn näiden harjoitusten seurauksena esimerkiks luonnostelemaan ihmisen tarkemmin paljon nopeammin. (Tosin nää tunnit oikeastaan keskittyy suureksi osaksi mallipiirustukseen animaation näkökulmasta, jossa nopeus on suhteellisen tärkeää; en väitä, etteikö muulloin yhtä teosta saisi väkertää ihan niin pitkään kuin mieli tekee.) Meillä on ollu muutamia sellaisiakin piirustusharjoituksia joita ei oo tullu mun eteen koskaan aikasemmin.
Tai ehkä mä oon ite vain koko ajan entistä motivoituneempi. Mielipiteeni Capilanon animaatio-ohjelman opetuksesta on kyllä muodostunut tän kesäkurssin perusteella erittäin hyväksi (kaikki opet, jotka opettaa meitä tän kahden kuukauden aikana, opettaa myös pitkässä ohjelmassa) eivätkä ihmisten kehut paikasta vaikuta lainkaan tuulesta temmatuilta. Varsinkin niiden Kanadan mittapuulla halvat lukukausimaksut huomioon ottaen.

Iltapäivällä me saatiin tehtäväksi muovailla pääkallo ”Super Sculpey” -vahasta. Voi eiiii. Olen aivan surkea muovailemaan. Onneksi kalloa saa tehdä vielä ensi viikolla. Ja vielä enemmän onneksi, vaikka en ollut aineesta ikinä kuullutkaan, sculpy on huomattavasti miellyttävämpää muovailla kuin esimerkiksi savi: se ei ole märkää, sitä ei tarvitse koko ajan kosteuttaa, eikä sitä jää kynsien alle (hurraa)! Eikä se edes haise paljon millekään. Kun muovailut on muovailtu, teos pistetään uuniin ja se kovettuu ihan kunnon patsaaksi. (Joo joo, viisastelijat, uunin pitää olla kuumana.)
Mutta annas kun eteen läntätään super sculpya ja sanotaan että muotoile tuosta pääkallo. Mistä edes aloittaa? Ennen kuin ehdin panikoida, Sarita onneksi aloitti yhteisen ohjeistuksen ”rungon” tekemiseen: ensin pallomainen harva kehikko rautalangasta (lanka asetettiin kätevästi strategisten kallon ulkonemien, esim. kulmaluun, poskipäiden ja leuan paikkaa osoittamaan); sitten alumiinifoliota palleron ympärille, paitsi pohjalle; seuraavaksi kunnolla foliota pohjasta täytteeksi ja tueksi palleron sisäpuolelle, ja sitten painellaan foliokuorta sisäänpäin silmäkuoppiin, ohimoihin, leukaperiin ja muihin tärkeisiin kuoppakohtiin. Jo alkoi muistuttaa (Terminaattorin) kalloa. Tämän rungon päälle sitten tullaan levittelemään sculpya ja tekemään kallonpintaa parhaamme mukaan.

Emme tosin sinä päivänä päässeet puusta pitkään, koska alumiinifolio loppui kesken. Ja vaikka hopeanhohtoinen robottikallo tällä hetkellä näyttäisi kuinka hauskalta, niin tää on kyllä ensimmäinen tehtävä jonka tiedän menevän tuhatta ja sataa metsään. Muovailu on sellanen juttu mitä en vaan jaksais ees yrittää. Mutta pelkästään tätä kirjottaessani alkaa jo omatunto kolkuttaa ja sisäinen hikipinko nalkuttaa. ”Tänne asti oot matkustanu ja sun vanhemmat on maksanu ittensä kipeiksi, etkä jaksa ees yhtä kalloo tehdä! Hyi olkoon!”
Pitäis mulla olla oikeus tehdä ees pari koulutehtävää ihan hutasemalla! Miten kaikesta voisi olla kiinnostunut? Vaan arvaapa kuunteleeko oma kallo.

Tiistai otti voimille. Tosin tuntien jälkeen animaatioluokassa minun, Tylerin ja Yis’n säätäessä paria tehtävää joulupukinalkua muistuttava Animation Adam tuli käväisemään, ja meillä ehti olla pitkä ja valaiseva juttutuokio Capilanon animaatiokoulutusohjelmista. Adam on itse valmistunut myös Capilanon ohjelmasta (digikoulutuksesta). Muttei se tietenkään siirtyny suoraan koulun penkiltä opettamaan.

Tyler ja Yis on molemmat hakemassa niihin digiohjelman peruutuspaikkoihin, joten ne tietty kyseli siitä millanen digiohjelman sisältö on ja millasiin hommiin sen ohjelman käyneet on päätyneet. Tyler unelmoi erikoisefektien tekemisestä työkseen; Yis ilmeisesti ajattelee että 3D tai 2D, ihan sama, animointi on animointia ja se haluaa opiskella sitä ja työskennellä toivottavasti elokuvissa — Yis oli suunnitellut hakevansa ens keväänä perinteiseen animaatio-ohjelmaan, mutta kun nää paikat tuli hakuun, se aikoo koettaa onneaan.

3D:n puolella on kyllä monin verroin enemmän työpaikkoja — peliteollisuus suurempi bisnes kuin perinteiset animaatioelokuvat ja -sarjat yhteensä — mutta vaikka mä tykkään katsoa sekä digi- että tavallista animaatiota ja Pixar sais multa kauniisti kysyessään vaikka mahdollisen esikoiseni (niin hyvää ne on mulle elokuvien muodossa tarjonnu) mua ei silti yhtään kiinnosta 3D-animaatio ammattina. Mä työskentelisin kyllä hyvässä 3D-leffassa riemusta hyristen esim. storyboardaajana tai character designerina, ei animaattorina. Utelin Adamilta olisiko sellaiset työt, vaikkapa kertaluonteisestikin, mahdollisia perinteisen animaatiokoulutuksen valitsevalle, ja se vastasi että ehdottomasti. Myös se selveni kovasti, mitä animaatio-ohjelmaan hakijoilta odotetaan.

Jos jo tässä vaiheessa arvioidaan matkani tarkoituksen toteutumista: mitä taitoihin tulee, niin tähänastisten kokemusten perusteella minulla uskoakseni riittäisi niitä animaation pitkäjänteisempään opiskeluun (eikä tässä vielä edes oteta huomioon työllistymistä, raha-asioita, mahdollisen maastamuuton byrokratiaa ym.) — mutta kaikki ei vieläkään ole ihan vesiselvää motivaation suhteen. Juuri tällä hetkellä rakastan elämääni ja olisin valmis hakemaan vaikka oitis Capilanon pitempään koulutusohjelmaan, tai muuhun animaatiokoulutukseen, ja muuttamaan Kanadaan, Englantiin, Turkuun tai ties minne, mutta kun en voi mitenkään varmistua siitä johtuuko tämä mielihalu vain tämän uuden kokemuksen ja uuden ympäristön hurmoksesta. Siihen liittyy niin monta isoa juttua joita ei osaa tietoisesti käsitellä juuri nyt, joten on parasta että harkitsen asiaa pää kylmänä sitten kun tämä kesäkurssi on ohi. Ja ennen sitä nautin niin pitkään kuin voin.

No, me huomattiin kellon lähestyvän kuutta eli oltiin istuttu juttelemassa Adamin kanssa jo kaksi tuntia. Tyler, joka oli yrittäny houkutella meitä Tomahawkiin illalliselle koko iltapäivän, alkoi pistellä keskustelussa hiljaisempiin kohtiin vaikkapa: ”Okei. Sehän hienoo. No niin, me oltiinkin juuri—”
Ja Yis kysyis taas nopeasti Adamilta silmät suurina jotain sellaista kuin ”–kiinnostuneita siitä, onko digikoulutuksessa paljonkin hyötyä siitä, jos on ensin käyny perinteisen animaatiokoulutuksen?”
Tätä jatkui vähän aikaa, Yis ja Adam uppoutuivat omiin juttuihinsa minun ja Tylerin menettäessä intomme jopa netissä kahjoiluun. Lopulta Adam huomasi kellonajan ja moikkas ja häippäs.

Meiltä kesti tosi kauan päästä koululta Tomahawkiin. Niiden ruoka oli kyllä ihan okei, mutta Tyler vaikutti pettyneeltä. Niiden hampparit oli kuulemma paljon pienempiä kuin se muisti. Se sanoi että aika oli varmaan kullannut muistot.
”Kyllä te tyypit ootte sittenkin parasta mitä Pohjois-Vancouverissa on”, Tyler sanoi mulle ja Yis’lle. Mä ainakin olin hämilläni mutta mielissäni (niin kai Yiskin, vaan mistäs minä tiedän) ja olin ihan että ”sua raukkaa, jos ei mitään parempaa oo.”

Mutta silti: tiistai tosiaan otti voimille. Koko aamu alko sateen takia jotenkin väärällä jalalla.

* * *

Eilen meidän piti täyttää myös Darrenin kurssista arviointilomake. Tähänkin kurssiin olen mittaamattoman tyytyväinen. Huomasin kylläkin olevani taas aivan vihoviimeisten lomakkeenkirjoittajien joukossa. Nick pomppi kuin pistoksissa ympäriinsä odottaessaan kaikkien täyttävän lomakkeensa jotta voisi viedä ne animaatio-osaston toimistoon lomakkeet jakaneelle Judille. ”Reetta kirjottaa romaania”, se huikkasi olkani yli raapustaessani kirjallista kommenttiosuutta.
Joo — sen nimi on English Is Not My Native Language So Go Back To Drawing Your Floursack And Stop Breathing Down My Neck These Evaluations Are Supposed To Be Anonymous (Englanti ei oo mun äidinkieli joten mee piirtään vaikka jauhosäkkiä ja jätä mut rauhaan nää lomakkeet on olevinaan nimettömiä), *Nick*. Entä jos oisin päättäny lisätä Darrenin opetuksen olevan silmälepoa? Ei hätää, en lisänny mitään sinne päinkään.

Lisäksi päivään toi vaihtelua ”Faculty evaluation” — käyttäisinkö vaikka ilmaisua opettajakunnan vertaisarviointi? Lounaamme aikana Darren kävi arvioimassa Saritan pitämää mallipiirustustuntia tunnin ajan, ja puol kolmelta Saritan oli määrä tulla tekemään sama meidän tunnille. Darren mainitsi siitä meille vasta tosi myöhään ja lähti lounastunnilleen kuin kuolemanpartion eteen.
Jännitys on outo ja epälooginen asia. Saritan tullessa luokkaan kuuntelemaan luentoa/piirustusesimerkkiä (aiheena tällä kertaa efektien animointi) vertaisarviointimielessä, Darren odottamattomasti änkytti alkuun melkein koko ajan ja naureskeli tosi hermostuneesti. Luokka vastaili sen kysymyksiin paljon paljon aktiivisemmin kuin tavallisesti, vaikka meillä on yleensäkin aika rentoa keskustelua — kaikki yritti näköjään helpottaa Darrenin pääsyä takaisin sen omaan päähän.
Mutta tietysti tilanne oli muutaman hetken kuluttua taas normaali.

Luennon loputtua ja Saritan lähdettyä Darren silti kirjaimellisesti huokasi helpotuksesta. Lopputunti vitsailtiin piirtämisen ja leffojen lomassa kuten tavallista. Uudeksi tehtäväksi (ja tän tiedän vievän multa tosi paljon aikaa) tuli kävelykierron animointi, mutta tällä kertaa omalla tavallamme, vaikka hyppelyn kera, tai hiipimällä, tai juoksemalla, tai jollain erikoisen mallisella hahmolla jne.
Mun ja Dougin jonottaessa rei’ittämään paperia Darren ihmetteli, miten meidän ryhmältä ei oo vielä kulunu ensimmäinen paperiloota loppuun. ”Nuorten kärsimättömyydellä ei sitten ole rajaa. En oo saanu teihin iskostettua uskoa in-betweenien tärkeyteen.”
”Ois luullu teidän vanhoina hyvinä aikoina animoidessanne käyttäneen paperia pikemminkin säästeliäästi — kun tehän jouduitte valmistamaan sen puutavarasta alkaen itse ja kaikki”, Doug sanoi.

(Tajuan että olen vaarassa kuulostaa siltä kuin etsisin ihmisistä aina ensimmäisenä pelkkiä vikoja, mutta jos jotain huonoa on Dougista sanottava niin se, että se valitettavasti kärsii class clownin syndroomasta. Eli tuntuu siltä kuin se ajattelis, että aivan kaiken mitä se sanoo pitäis olla hauskaa. Joskus se osuu, useimmiten uppoaa, mutta yritystä löytyy joka hetki. Sellanen se syndrooma vain on. Tuo tosin OLI kohtalaisen huvittavaa. Sitä paitsi jos lapsellisuudesta puhutaan, minä olen heittämällä kymmenen kertaa Dougia pahempi vaikka pystynkin pysyttelemään useammin hiljaa. Aika okei se muuten on.)

”Ei, kun vanhoina hyvinä aikoina ne maalas kuvat seinälle ja juoksi sitten niiden ohi tosi nopeasti”, en malttanut olla tuikkaamatta väliin (no, olin juonut ison kahvin).
Yllätyksekseni Doug ja Darren repesivät totaalisesti, ja sekunnin päästä itsellenikin valkeni, että tuohan ei oikeastaan ollut hullumpi huuli. Vaikka se varmaan toimii sataprosenttisesti vain animaatioon tutustuneille.
Luolamaalaukset animaation syntytarina?😉

Koko eilisen satoi. Itse koulu oli kivaa, mutta olin hyvin haluton matkaamaan koululle ja sen päätyttyä taas haluton matkaamaan kotiin. Nenäkin palelee hitosti. Aurinko takas!