Voiiiiihhh. Voioioiiiiii. Viimeinen animointitunti. Se pyhitettiin kurssitehtävien loppuunsaattamiselle. Mulla dialogi oli ainut keskeneräinen työ.
Tätä tehtävää ei tosin voi virallisesti kutsua dialogiksi, vaan parhaimmillaankin repliikiksi, sillä puhujia on vain yksi ja käytettävän replan kestoksi suositeltiin 3-5 sekuntia. Mutta 3-5 sekunninkin animoimiseen tarvittiin lähemmäs sata piirrosta. Suurin työ oli kuitenkin jo tehty — hahmon liikkeet oli mulla hallussa (”Body language is even more important than lipsynch. Animate what the characters are thinking. Not what they’re saying.”), ja tän päivän aikana piirsinkin sitten vain suun ja kasvojen liikkeet.
”Tuo oli vahva jo kättelyssä, nyt se on erinomainen”, ui kiitollisiin korviini tehtävän lopputuomio. En edes kehtaa jatkaa kirjoittamista, koska en halua ottaa sitä riskiä että omakehun, saati hormonien, lemahdukset tyrmäisivät blogin harvat seuraajat kotinäyttöjen ääreen. Ja mulle aikaansaamani nauru vastasi joka tapauksessa tuhatta sanaa. (…Tässä vaiheessa huonovointisuudesta kärsiville lukijoille jaetaan ykäpussit, olkaa hyvät.)

Oli myös hulvatonta saada katsoa muiden kurssilaisten dialoginpätkät ja valmis animjami! Iltapäivä kului katkeransuloisesti, muistellen kurssin alkua kuin se olisi ollut vuosia sitten — mehän on kuukaudessa ehditty tehdä aivan mahdoton määrä animaatioita, kun täältä päästä katsoo. Ja mä ainakin olisin ihan valmis jatkamaan vielä toisen samanlaisen rupeaman.
…Olin huolissani, että seuraava kuukausi vietettäisiin yksinomaan tietokoneiden parissa, mutta kaverit valistivat, että meillä on Flash-animoinnin (2 kertaa viikossa) lisäksi hahmo-, layout- ja storyboard-suunnittelua (3 kertaa vko), joka tehtäisiin hyvin todennäköisesti enimmäkseen piirtämällä. Animation Adam pitää fläsätunnit, mutta kukaan ei tuntunut tietävän, kuka designia opettaisi — nettilukujärjestyksessäkin luki opettajan kohdalla ainoastaan ”ilmoitetaan myöhemmin”. Hm.

Digianimaatiokoulutuksen kaksi peruutuspaikkaa menivät Nickille ja Tylerille, hyvähyvä! Hakeneista Nick on motivoitunein ja Tylerin kama on selkeästi omaperäisintä, eli pystyn kyllä näkemään digiheppujen valintaperusteet. Ei sillä että ne mun henkilökohtasta mielipidettä tarvis, mainitsin vaan.

Nick oli lähtenyt aikaisin koulusta (minua ei melkein olisi huvittanut jättää luokkahuonetta lainkaan. Jännitti kovasti että voiko elokuusta tulla yhtä hyvä kuin heinäkuusta), mutta kutsunut silti porukat sen luo illaksi. Nick asuu suhteellisen lähellä collegea, Deep Coven kaupunginosassa. Melkein ainoina luokkaan roikkumaan jääneet minä, Yis ja Tyler (HUOM. Ei se tuttu Tyler, vaan luokkamme toinen Tyler, jonka sukunimeä en nyt muista mutta se alkaa P:llä, joten sanon sitä Tyler P:ksi) päätettiin ajaa Deep Coveen Tyler P:n autolla ja soittaa siellä Nickille osoitetta kysyäksemme.

Deep Cove on ihana. Me käytiin ostamassa 6-päk, ja Yis soitti Nickille, joka ei vastannut. Mentiin Deep Coven uimarantaan istumaan — paikka oli ihan kuin joku eurooppalainen vuoristojärvi. Aurinko paistoi; uimaranta oli pienessä salmessa ja vastarannalla kohosivat vuoret; niin kaunista, etten kestä. Aion joku kerta mennä bussilla sinne koulun jälkeen uimaan.
Juotiin ja pölötettiin siinä kolmestaan muutama tunti. Yis soitti Nickille vielä kaksi kertaa sinä aikana, mutta vastausta ei kuulunut. Ei siis tullut meidän mentyä sinne, mutta samapa tuo — ilta oli mahtava!

Sovimme Yis’n kanssa, että voitais seuraavana päivänä käydä vilkaisemassa Lynn Canyonin puisto ja sen riippusilta — jota ei pidä sekoittaa Capilano Suspension Bridgeen. Lynn Canyonin riippusilta on lyhyempi, mutta pääsy on täysin ilmainen. Capilanoon taas on ainakin 25 dollarin pääsymaksu, enkä tiedä viitsisikö sitä summaa loppujen lopuksi maksaa siitä, että pääsee kävelemään pitkin riipusiltaa, joka on 140 metriä pitkä 50 metrin sijasta. Tosin CapBridgen taksaan sisältyy muutakin, esimerkiksi puiden välille rakennettu riippusiltaverkosto. Sen vuoksi saattaisin jossain vaiheessa käydä Capilanonkin riippusillan katsastamassa. It’s Endor come to life! on kävijöiden yleinen kommentti. (Joo, mää muutan usein mieltäni edestakas yhden kappaleen aikana. Ihme jos ette jo ole tottuneet siihen.)

Tykkäisin kyllä käydä välillä katsomassa jonkin turistinähtävyyden täysin yksinäni. Yis on vähän sellainen tehoelämystelijä. Taidemuseonkin (siis koko museon, ei vain ”Monet to Dalí” -näyttelyä) se kiersi yhdessä tunnissa ja sitten halusi nähdä auringonlaskun English Bayssa samana iltana, kun taas kaikki muut oli silloin ihan töttöröö kaikesta siitä kävelemisestä ja kello oli kahdeksan (rehellisyyden nimissä on sanottava, että Tyler lähti yli-inhimillisesti innosta poukkoillen sille oppaaksi, mutta Tyler nyt on sekasin). Sitten on vielä sekin eriskummallinen ilmiö, että minua tympäisee heikosti tehdä koko ajan kaikkea nimenomaan Yis’n kanssa. Vaikka Yis’sä ei ole yhtikäs mitään vikaa, minua ei huvita leimautua toisiimme koko kurssin ajaksi. Mutta ei minua huvita leimautua kehenkään muuhunkaan: haluaisin olla reilun rupeaman omassa seurassani, mikä on osoittautunut vaikeammaksi kuin kuvittelinkaan. Mutta hei, kyllä sitä aina kahdesta kuukaudesta selviää.

Ehkä se on aivan kohtuutonta odottaa saavansa olla yksin täällä. Vancouver on paikka jossa aivan kuka tahansa voi aloittaa keskustelun kanssasi aivan milloin tahansa. Eikä silloin oikein voi änkätä yksitavuisia sanoja, tai juosta karkuun. Tai no voisi, mutta niin ei vaan tehdä. Ei mikään otollinen kaupunki päiväunelmoijille. Tämä vieraiden kanssa jutustelu ei kuitenkaan ole häirinnyt minua siinä määrin kuin voisi luulla — sehän on nimenomaan jutustelua, eikä minun todellakaan tarvitse ruveta sielunsopukoitani tuulettamaan tuntemattomille, riittää kun on kohtelias. Semmoinen on ihan mukavaa. Siis sehän mikä mua tuppaa häiritseen on se jos ei välillä saa yhtä kokonaista viikonloppua olla TEKEMÄTTÄ YHTÄ AINUTTA KOMPROMISSIA.
Eipp, minusta ei ole vieläkään aikuiseksi.