Hei, koulun verkko saatiin jälleen toimimaan, kiva kiva!

Keskiviikkoaamuna olin aika surkeana. Kalloa kiristi, väsytti, kuumotti ja tuntui nestehukkaiselta. Olisin arvellut sitä auringonpistokseksi (alkuviikon porotti armottomasti) ellei kurkkunikin olisi ollut niin kipeä.
En jaksanut edes ajatella pakkashuuruista tietokoneluokkaa, joten jäin suosiolla kotiin potemaan. Eka kerta kun olen tällä kurssilla ollut koulusta poissa. Olin aika varma ettei sen päivän flässitunnilla tehtäisi mitään tähdellistä.

Sattumoisin keskiviikko oli myös se päivä, jolloin vuokraisäntäväkeni, Greenit, lähtivät pariksi viikoksi sukuloimaan tms. Ne pyys jo aikaisemmin mua pitämään vähän huolta niiden kasveista, posteista ja kissasta. Helppo homma, suostuin ilman muuta. Kastelen kukkia silloin tällöin ja jätän kissalle päivittäin ruokaa. En ollut koko oleskeluni aikana tiennyt että vuokranantajillani on kissa, mutta he sanoivatkin sen olevan niin ujo, että se enimmäkseen piilottelee yläkerrassa niiden sängyn alla.
Kävin keskiviikkona kerran uteliaisuuttani yläkerrassa, ja kissaa huhuillessa tauoton vieno maukuna kuului sängyn alta, mutta kissa itse ei tullut näkyville enkä viitsinyt ryhtyä patistelemaan. Pärpätin vain olevani sen ruokkijana pari viikkoa, joten sillä ei olisi mitään syytä pelätä.

Kissan nimi on Buchy. Luin sen vasta keskiviikkona vuokranantajien jättämästä lapusta, eikä minulla ole mitään aavistusta siitä kuinka se lausutaan. Lausutaanko se samoin kuin BucKy? Vai Booky? Tai Batshi?? Onkohan se niinkuin Bootsy Collins, mutta suhuässällä… Buutshi? Ihan sama millä nimellä kutsuin, kissa ei näyttäytynyt. Hassua vain, miten se aina vastasi naukaisulla jos sanoin sille jotain. Niin ujoksi elikoksi Buchy on puheliain kohtaamani kissa. Kun vain tietäisi mitä ne kissat aina oikein yrittävät sanoa. Mä esimerkiksi tiedän miten meidän Sylvi naukuu ruoan perään tai Osku ”haukkuu” lintuja ikkunan ulkopuolella, mutta mitä Buchy tarkoittaa sängyn alta vastaillessaan??

”Buchy?”
”Mauuu!”
”Miten sun nimi oikein lausutaan?”
”Mauu!”
”Mä oon sun väliaikainen kyökkipiika, hauska tavata.”
”Mauuu!”

Torstaina en vielä suinkaan ollut täydessä terässä, mutta sen verran paremmassa kuitenkin että menin taas kouluun. Kotiin palattuani kurkkasin yläkertaan uudestaan ihan vain tsekatakseni, että Buchy oli kunnossa, vaikka ruoka olikin kadonnut päivän aikana lautaselta. Naukaisut kuuluivat tällä kertaa vaatehuoneesta. Buchy kyyhötti siellä, henkareissa roikkuvien pitkien takkien ja mekkojen lomassa jonkin vaatekasan päällä, tuijotti minua silmien rävähtämättä ja naukui koko ajan.

”Mitä ihmettä? Onko sulla joku hätä kun sä nau’ut heti kun näät mut?”
”Mauuuu!”
Kyykistyin liikkumattomaksi ja pidin kättäni kärsivällisesti Buchyn nenän ulottuvilla, ja pian se tuli aakealle paekalle, naukuen koko ajan. Lopulta se uskalsi puskea kättänikin.
”Onko sulla vaan ikävä sun perhettä? Siksikö sä huudat?”
”Mauuu!”
Buchy on valkoisen-, mustan- ja punaruskeankirjava piiikkuruinen kissa. Greeneillä on esikouluikäinen poika Curtis, joka on tosi kova riehumaan. En oikeastaan ihmettele Buchyn haluttomuutta oleskella alakerrassa jos Curtis myllertää siellä.
”Kyllä ne takas tulee. Sun on paras vaan tottua muhun.”
Buchy kiehnäsi jalkojani vasten ja antoi silittää itseään, ja näytti olevan hyvinkin tyytyväinen. Mutta alakertaan mennessäni se ei seurannut, enkä olekaan sen koommin saanut kissaa houkuteltua pois sängyn alta.

Voi kunpa tää flunssanpoikanen lähtisi nopeasti. Pärjäilin muutoin hyvin perjantaina ja viikonloppunakin, mutta kurkkua kutittaa ja yskittää ihan vietävän ärsyttävästi.
Viikonloppuna vuokrasin Strangers With Candyn ja Idiocracyn DVDinä kivunlievittäjiksi.

Strangers With Candy oli tietysti sairaasti hauska, muttei mitenkään voi voittaa tv-sarjaa. On kuitenkin tosi ihanaa että tämä elokuva edustaa rinnakkaistodellisuutta, jossa Flatpoint High School sittenkin yhä elää — todennäköisesti yhä tuhoon tuomittuna, mutta ehkä kuitenkin vielä muutaman lisätarinan verran (peukut pystyyn). Kyseessä on kertomus keski-ikäisestä entisestä narkkarista (Amy Sedaris), joka päättää jatkaa elämäänsä tasan siitä mihin huumeidenkäytön aloittaessaan jäi: lukiosta.
Kaikki SWC-sarjassa oli mielipuolista ja unohtumatonta. Pisteenä I:n päälle jokainen jakso päättyi tanssimiseen!!! EI PAREMMASTA VÄLIÄ.
Uskoisin että tv-sarjaa tuntematon nauttii elokuvasta minua enemmän — mutta koko Strangers With Candy-olio nyt vaatii omanlaisensa huumorintajun, joten jotkut kai inhoaisivat kumpaakin riippumatta katsomisjärjestyksestä. Jos luet blogiani suosittelen niitä molempia ehdottomasti, ja otan tyytyväisyydestäsi täyden vastuun. Strangers With Candy on muuten listallani sarjoista, joista takuuvarmasti pidät jos rakastat South Parkia. Ihan vinkkinä vaan.

Mike Judgen Idiocracy tasapainoili hauskuuden ja masentavan tarkkanäköisyyden välimaastossa, ja henkilökohtaisesti se musta kallistui masentavan puolelle (tuskallisen uskottava). Silti ihmetyttää, ettei se ole enempää huomiota saanut. Ideahan on se, että Luke Wilsonin esittämä tavis (Wilson on aivan herkullisen turhautunut tässä) syväjäädytetään ja herää 2500-luvulla huomaamaan evoluution tehneen U-käännöksen. On vain ajan kysymys, milloin ihmiskunta on liian tyhmä enää elämään. Kaiken oleellisen kertonee USA:n katsotuimman tv-ohjelman nimi: ”Ow! My Balls!”
Judgen edellinen Office Space yhdisti epätoivon ja slacker-spasmo-nörtti -huumoriakselin ehkä kesymmässä ympäristössä, mutta täydellisen rakastettavasti. Siinä vasta viiden tähden elokuva. (Minulle.) Idiocracy taas saisi kolme tähteä, koska sitä on oikeasti vaikea katsoa oivaltavuudestaan huolimatta.

Mutta olin arvannut, että tarvitsisin pikku pick-me-upin Idiocracyn jälkeen, joten katsoin Strangers With Candyn Amy Sedarisin, Paul Dinellon ja Stephen Colbertin kommenttiraidan sekä Okanagan-siiderin kera.

* * *

Heh, sain kirjoitettua yhden kokonaisen blogeron mainitsematta Colinia kertaakaan—ääääÄÄSH VOIHAN BRATZ!!