Edelleen ilman suuntaa (Suunnatonta 2, geddit??)

Ai mutta mähän oon ehtiny olla kotona jo iäisyyden! Ääk, nyt on kyllä ihan liikaa muistiin kirjoitettavaa…
Tulee ihan hirveesti ihan päätöntä juttua. Annan varmaan puolimatkassa periksi.
Pitää kuitenkin se sanoa, että ehdin ennen Kanadasta lähtöäni nähdä sekä Shrek 3:n, joka (olen aivan liian myöhässä varoittaakseni elokuvayleisön enemmistöä, mutta te loput tulette kiittämään minua tästä) oli silkkaa ajanhukkaa, että Feeniksin killan, joka sekin jätti (ainakin minulle) toivomisen varaa. Viidettä Potteria rutkasti parempi oli sitä edeltävä ”GET SMART”IN TEASER-TRAILERI!!! Ette usko paljonko odotan tätä elokuvaa. Maxwell Smartiksi on (Don Adamsin jälkeen) vaikea keksiä sopivampaa näyttelijää kuin Steve Carell.
[EDIT: Enpäs odotakaan. Huomasin juuri että Get Smartin puikkoihin päästetty Segal on ohjannut kolme Adam Sandler -elokuvaa eli on ilmiselvä vajokki. No jaa, nautin silti trailerista — ja siihen se jääneekin. Voi Adam Sandler, miksi sun pitää pilata kaikki?!]

Samalla sivuraiteella jatkaakseni, Clive Owen toi Shoot ’Em Up :in mainoksissa siinä määrin mieleen jo kertaalleen mainitsemani Tommy ”Hitman” Monaghanin, että en voinut olla kuvittelematta miekkosta mahdollisen Hitman-elokuvan nimiosassa — vaikka tuo roolitus on nyt siis ikään kuin pakkosyötetty minulle pelkän pukeutumisen ja pienten ulkoisten yhtymäkohtien tuloksena, eli tekisi mieli omatoimisesti ”löytää” joku originellimpi ja arvaamattomampi mutta silti ah niin lapsellisen nerokkaan ”why-didn’t-I-think-of-it-before” SOPIVA näyttelijä Tommyksi. (Irkku ei tarvitsisi aivan välttämättä olla, onhan Tommy kasvanut Gothamissa, mutta ulkonäön olisi osuttava nappiin. Ja pitäisi olla karuakin karumpi. Pahahaaaljon Clive Owenia karumpi. Niin suuri vastuu onnistumisesta kun kuitenkin olisi juuri Tommyn esittäjän kannettavana.) Toisaalta, en millään …jaksaisi jos yhdestä maailmani valopilkusta tehtäisiin puolivillainen elokuva, eli on ehkä ihan parempi että kukaan ei lähdekään työstämään sellaista. Täydellisyyttä tuskin voi vaatia, mutta kyllä sen pitäisi joko olla mahtava tai jäädä tekemättä.

Lähtö lentokentälle ja etenkin kämppäni loppusiivous olivat hivenen pottumaiset, ja juuri ja juuri sain kaikki mystisesti laajentuneet matkatavarani yhteen vanhaan ja yhteen uuteen laukkuun tungettua. Mutta itse matka oli taas todella mukava. Vancouverista noustessamme ilta oli jo niin pitkällä että oli pilkkopimeää ja ylhäältä katsottuna kaupungissa virtaavat (osuvampaa sanaa en tiedä) autojonot näyttivät hämähäkinseittimäisissä uomissa aaltoilevalta hehkuvalta laavalta. Oli ihanaa olla taas Suomessa, vaikkei minulla tänne varsinaisesti kertaakaan ehtinyt ikävä tulla. Vasta silloin, kun lähdin Kanadasta matkaan ja tajusin, että näkisin kaikkia perheenjäseniä taas ihan pian, tuli hiukan niitä ikävä –täydellinen ajoitus siis!
Tulin Helsinkiin keskiyön maissa pe-la-yönä (elokuun viimeisenä viikonloppuna), ja oltuani kaksi tuntia Suomessa kaksi lärvihumalaista viisikymppistä miestä oli jo ehtinyt aloittaa yksipuolisen keskustelun kanssani lentokentän kahvilassa, kyllä oli hämmentävää. Minä kun luulin että tuntemattomien keskustelunaloitukset jäisivät kotimaassa vähiin. Mutta jos sitä ei huomioida, niin oli kuten sanottu ihanaa olla taas Suomessa.

Pyörin siellä lentokentällä ne kaksi tuntia sen vuoksi, että odotin bussia Jyväskylään. Tuntui että kaikkialla satoi kun katselin kotimaata bussin ikkunasta. Mitähän tässä nyt voi enää sanoo… Olin kotona. Äiti tuli hakemaan Jykylässä bussiasemalta ja kuskasi Casa Karikoskeen, missä odotti mm. mustikkapiirakka, mutta koska kello oli kuusi aamulla se meni itse nukkumaan pikaisen kuulumistenvaihdon jälkeen. Niin tein minäkin, ja nukuin iltapäivään, enkä ole vieläkään saanut päivärytmiäni ”normaaliksi” — ei oo ollut mitään painavaa syytä yrittää.

Painavaa… Ihme kyllä palasin Kanadasta hiukan kevyempänä kuin sinne menin, vaikka sorruin herkkuruokiin ihan joka päivä. Jos olisin tiennyt, olisin syönyt enemmän donitseja. Ehkä.

Vaikken tunnetusti ole pohjimmiltani hirmu masentunut heppu, olen ollut ihan säädyttömän onnellinen ja hyvällä tuulella paluuni jälkeen, kaikki on vain jotenkin niin mukavaa. Kaikki tuntuu erityisen todelliselta ja hallittavalta.
Ehkä se johtuu siitä, että koska olen viimein virallisesti kotona voin viimein virallisesti julistaa Kanadanmatkani kauttaaltaan hyväksi! Kaikki onnistui! Ekokatastrofit ja kaikki muu ahdistava maailmassa häilyy jossain ihan mielen kellarissa kun taas päällimmäisenä ovat uudet oppimani jutut ja tieto Vancouveriin palaamisesta jossain vaiheessa elämää — onpahan joku suunnitelma, vaikka onkin pitkän tähtäimen suunnitelma ilman tarkkaa aikataulua. Kaikki maistuukin paremmalta. Ja voi miten IHANAA päästä oman jättitelkkarin ääreen! Ja on kauheasti hyviä kirjoja luettaviksi!

Vahdin melkein koko viime viikon Casa Karikoskea ja sen kissa-asukkaita kun äiti ja Pate oli Kuusamossa vaeltamassa, onnenpekat. Ja oli ihanaa sekin. Oli nimittäin kivaa kun sain halia Sylviä sydämeni kyllyydestä oltuani ensin niin kauan poissa. Lisäksi omenapuumme olivat, tai oikeammin ovat edelleen, satoa väärällään, joten saatoin kokata joka päivä tilavassa modernien mukavuuksien täyttämässä keittiössä esimerkiksi omenamurua vaniljakastikkeen kera (yksinkertaisesti maailman parasta ruokaa, ainakin tällä hetkellä), omenapiirakkaa, omenalettuja tai köyhiä ritareita (tuliais)vaahterasiirapissa kuullotettujen omenoiden kera… Olen todella hidas kokki, mutta semmoinen ihan pystyvä kunhan keittiössä on astianpesukone. Ilman tiskikonetta kokkaaminen ei minun mielestäni ole sen loppusiivouksen arvoista. Ja vaikka minulla olisikin kotona sellainen, tilanpuute (ja elämäntapasiivottomuus) rajoittaa kokkauspuuhia. Ei kannata käsittää väärin, en haikaile öin päivin täydellisen keittiön perään sillä kokkaaminen tai sen puute ei vaikuta suuresti onnellisuuteeni, mutta on kivaa päästä välillä kokeilemaan.

Pitäisi tässä joskus kirjoitella oikein kirjoittamalla miten Kanadasta ostettu kirjalasti parantaa elämänlaatuani, mutta se käy melkein työstä… Pyrin kuitenkin kirjoittamaan ihan tavallisestakin tallaamisesta mahdollisimman pian, kun tämä on kuitenkin tällainen jäsentämätön paniikkiposti.

* * *

Esittelen vielä näin viimeisessä virallisesti reissuuni liittyvässä merkinnässä animaatiokurssilta muutamia Oz-tehtävän hahmoluonnoksia. Jotkin näistä kuvista ovat kyllä tällä hetkellä nähtävissä myös Työnäytteitä-sivulla, mutta kyseinen sivu on netissä väliaikaisesti.

Kiinnyin kovasti näihinkin hahmoihin, edes kirjan laimeus ei haitannut suunnitteluhauskanpitoa.

Dorothy lienee vähäsen Maija Karman ”Onneli ja Anneli” -kuvituksille sukua (ja sillä on tarkoitus olla tumma tukka, mutten ole jaksanut värittää sitä luonnoksiin):

dorothy2.jpg dorothy.jpg dorothy3.jpg

Variksenpelätti:

pelatti.jpg pelatti4.jpg pelatti3.jpg pelatti2.jpg

Peltimies:

tinman.jpg sadtinman.jpg

Pelokas leijona:

leijona2.jpg leijona.jpg

Joskus mitä mitättömimmät asiat huvittavat minua. Kuten luonnos leijonasta ja Totosta laulamassa yhdessä Totoa:

toto_africa.jpg


animluokka5.jpg animluokka2.jpg
”Vancouver 2007” kiittää, kumartaa kaikille jotka ovat sattuneet lukemaan ja asettuu arkistojen lepoon.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s