(Huh, sain tuotua kotiin läppärini perheen huomasta. Nyt pärjäilen vähän aikaa vaikka Ansku poteekin.)

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Mauri Kunnas:
The best & the wörst of Nyrok City

Nyrok City on kunnioitettavasta kilpailusta huolimatta edelleen hauskin koskaan lukemani suomalainen sarjakuva.
The best & the wörst of Nyrok City sisältää aiemmin julkaistun NC-albumiparin sekä läjän ennennäkemättömiä sikailuja. Kokoelman omistamista ei enää mitenkään käy lykkäämän.

Jotkut saattavat luulla, ettei nuoriso kykene arvostamaan Nyrok Cityä, mutta näin ei ole; siitä eivät vain läheskään yhtä paljon voi nauttia sellaiset ihmisparat, jotka eivät tiedä edes Beatlesin jäsenten nimiä (Pete Parasta ja Stuta unohtamatta), puhumattakaan jostain Pierivistä Kivistä. Elokuvien katsominen on tietysti myös aina elämässä hyödyksi. Toisin sanoen, ihan iästä riippumatta, populaarikulttuurin yleissivistys vasta nostaa NC:n verrattomaksi viihdekokemukseksi. Mitä syvempi sivistys, sitä suurempi lukunautinto. Ja sitä kovemmin Nyrok City naurattaa.

Tarkoitukseni ei ole leuhkia joten kiiruhdan kertomaan, että muutama heitto menee auttamatta yli hilseettömien hiusteni — kuka mahtoikaan olla Jussi Himanka? Viittausta ei nykyajan nuorelle aikuiselle tee yhtään merkittävämmäksi se, että kuulee äitimuorilta kyseessä olleen joku radion Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja. ??Mikö ihmöön radio? Guess you had to be there…

Mutta moiset pienet arvoitukset ovat niin armottoman vitsimyrskyn seassa, ettei nauru ikinä ehdi keskeytyä. (Henkilökohtaisesti, vaikka esim. Juice Leskisen tai Hectorin tai Alatalon Mikon musiikkiurien alkuajat ovatkin minulle täysin hämärät, ovat suomalaisella moisten kansallis-öh-sankareiden tuotokset ja olemukset sen verran takaraivossa, että heihin kohdistuvat vitsit toimivat poikkeuksetta.)
Mauri Kunnaksen öh-dottomasti kansallissankarillinen käsiala konstailemattomissa, vauhdikkaissa piirroksissa luo Nyrokin perustukset. Kunnaksen karikatyyrit ovat huippuja, kuten hänen lastenkirjojensakin lukijat jo tietävät. Lisäksi Nyrok Cityn rujoudessaan runollisissa lausahduksissa suomen kielen ihana taipuisuus sekä luontainen häpeämätön outous ovat harvinaisen arvossaan.

Jo näiden ominaisuuksien perusteella sarjista uskaltaa kyllä suositella kaikille suomen hallitseville, popguruja tai ei.

René Goscinny & Jean-Jacques Sempé:
Nikke vauhdissa

(Pikku Niken uudet seikkailut 3)

Suokaa anteeksi toisto, mutta en nyt ole keksinyt parempaa aloituslausetta kuin jo viime kerralla aiheesta kirjoittaessani:
”Jos et ole vielä tutustunut Nikke-kirjoihin, anna kun halaan sinua säälistä, sillä lapsuutesi on varmaan ollut kylmä ja lohduton. Mutta lapsuuttaan ei ole koskaan liian myöhäistä elää uudestaan!” Kolmas (ja viimeinen) todella vaikuttavan kokoinen kirja Suomessa ennenjulkaisemattomista edesottamuksista viihdyttää kaikenikäisiä. Ennestään Nikkeen tutustuneet voivat luottaa siihen, että näitä ”uusia seikkailuja” lukee yhtä mielellään kuin vanhojakin, ja nämä sopivat loistavasti myös uusien lukijoiden tutustuttamiseen, sillä kaikki Nikke-kirjat ovat samanlaisia: valtavan hauskoja, täynnä näppäriä ja napakoita, elämäniloisia ja vilkkaasti tarkkailevia tarinoita. Heikkoa lenkkiä ei tässä sarjassa ole.

Goscinny kirjoittaa (…kirjoitti? Noääh, kaikkien seikkailunjanoisten sankari elää joka tapauksessa ikuisesti) kuten pikku Nikke saattaisi oikeasti jutustella. Kovin moni aikuinen ei aloita esittelyä ystävästään sanomalla ”Ruffen isä on poliisi!” tai ”Albert on opettajan lellikki, eikä sen kanssa voi tapella, koska sillä on silmälasit” tai ”minun paras kaverini Simon on tosi paksu ja syö koko ajan”. Niken kavereiden kuvaukset eivät ole niinkään stereotyypittämistä tai pelkistämistä kuin sitä, että hänen pitää päästä kertomaan ihan kaikista se tärkein/kiinnostavin asia. Ja nehän ovat sitä paitsi aivan totta.
Onkohan alkuteoksissakin käytössä hahmojen lempinimet, vai ovatko ne suomentajan keksintöä? Ainakin ne luovat osaltaan todentuntuista kontrastia lasten ja aikuisten maailman välille. Kaverusten toisistaan käyttämiin kutsumanimiin verrattuna (Jori, Kloku jne.) aikuisten käyttämät nimitykset (Geoffroy, Clotaire…) ovat kummia ja huvittavia, ja useimmiten niiden kuuleminen tietää vaikeuksia.
Kerta toisensa jälkeen Goscinny uppoutuu nautittavan helpon oloisesti lapsen ajatuksenjuoksuun, poikkeaa kutkuttavasti kaaoksen puolella ja tyylikkäästi luotsaa vitsit leikkisään loppunäpäytykseen.

Sempén kuvitukset ovat minusta taidetta ”Isolla Iillä”. Pistäsin seinälle jos olisi tilaa.

En tiedä onko parhaat säästetty viimeisiksi, vai onko kyseessä joku tauon aiheuttama illuusio, mutta ”…uusista seikkailuista” tämä kolmas lienee hauskin. Näitä lukiessa on vaarana vain se, että myös kaikki vanhat kirjat pitää saada heti uudelleen luettaviksi yhdellä kertaa, varsinkin jos edellisestä lukukerrasta on ehtinyt kulua tovi, eikä muita asioitaan saakaan sitten hoidettua koko päivänä.

* * *

Aah, on ihanaa, kun on niin paljon hyviä kirjoja joista valita.