Yleisölaulua nyt! Tee-le-vii-si-o, TELEVISIO! Tee-le-vii-si-o, TELEVISIO…

Trevor Heins antaa toivoa

Ällistyttävää kyllä miniteini Trevor Heins on ehtinyt esiintyä vakirooleissa kahdessa todella erinomaisessa sarjassa — Wonder Showzen ja Rescue Me (”Asema 62”). Tällä kersalla on joko erityisen hyvä maku tai todennäköisemmin aivan yliveto agentti.

Olet yliluonnollinen

Ryhdyin arvattavin mutta mainitsemattomin keinoin vahtaamaan jenkeissä äskettäin alkanutta sarjaa Pushing Daisies heti sen käynnistyttyä siksi, että (syyt tärkeysjärjestyksessä) 1: se on peräisin samoista aivoista kuin Wonderfalls, 2: siinä on yksi Wonderfallsin näyttelijöistä, 3: sarjan idea kuulosti epätavalliselta ja jännittävältä, 4: nimenomainen Wonderfalls-veteraani on Lee Pace alias Twilly Spree — taitava ja scorchio, 5: on olemassa mahdollisuus, ettei Pushing Daisiesiä nähdä Suomen kanavilla, enkä muutenkaan olisi malttanut odottaa. WF:n epäreilun edesmenon jälkeen minua kai kiinnostaa tavallista enemmän pysyykö PD pinnalla vai ei, aivan kuin se jotenkin toisi edeltäjälleen oikeutta.
Alkaa vaikuttaa yhä vahvemmin siltäkin, että täytyy katsastaa takapiru Bryan Fullerin ennen WF:ää kuollut hulppean jälki-ironisesti nimetty Dead Like Me -sarja vielä tähän päälle.

Onneksi PD:n ensijakso oli niin hyvä, ettei sarjaa kannattanut ainoastaan ryhtyä katsomaan, vaan sen katsomista kannattaa myös jatkaa. Ekaan jaksoon mahtui vieläpä todella mieleenpainuvia dialoginpätkiä (ja halausta on nyt suuri kiusaus kutsua ”emotional Heimlich”iksi), vaikka silloin tällöin koukeroisimmat repliikit, varsinkin kertojanäänen, nyppivät teatraalisuudessaan.
Toivon tosin, että sarjaan tulisi pitkäjännitteisempiä juonikuvioita kuin ”viikon murha” -tyyliset jaksot, mutta vasta pari jaksoahan on nähty, joten sarjalla on yhä kaikki ovet avoinna, vain taivas kattona ja seinätkin tehty marengista.

Ja kerrankin tämä ei ole spoileri *|, vaan ihan Pushing Daisiesin lähtökohta:

Piirakkamaakari Nedillä on lapsesta asti ollut selittämätön, salainen kyky/lahja/kirous — hänen kosketuksensa herättää kuolleet eloon. Seuraavan kerran heitä koskettaessaan hän tappaa heidät jälleen, lopullisesti, mutta jos hän ei tee sitä minuutin kuluessa, joku toinen kuolee hänen herättämänsä henkilön sijasta.

Etsivän kanssa Ned hyödyntää kykyään murhatutkimuksissa. Kosketus, uhri kertoo mikä tai kuka hänet tappoi, toinen kosketus ja juttu on paketissa… Kunnes selvitettäväksi osuu Nedin nuoruudenrakastetun, Chuckin, murha. Naisen herätettyään Ned ei kestä menettää tätä uudestaan, vaan jättää Chuckin henkiin. Piirakat olisivat murhia selvittelevällä orastavalla pariskunnalla hyvin uunissa ilman sitä seikkaa, että jos he ikinä enää koskettavat toisiaan, Chuck on paahtoleipää. **| (Ai niin, ja sitä, että Ned vähänniinku tappoi Chuckin isän eikä vielä ole kertonut.)

Onko normaalia, että tuo on meinaan minusta superrrrromanttista?

Jostain syystä PD:n visuaaliset ratkaisut ovat olleet suuren huomion ja haloon aiheena ameriikoissa. Verrattu Burton-leffoihin, vaikka sarja niitä ehdottomasti sokerisempi onkin; itse vertaisin sitä visuaalisessa (ja miksei parissa muussakin — kertoja, kevytneuro päähenkilö mission kera, romanttinen tensio jne.) mielessä ennen muuta Améliehin, mutta paljon nopeatempoisempana ja hieman vähemmän syvällisenä versiona.

”Colbert – Putin ’08”

Huh, millä vauhdilla amerikkalaisen ajankohtaiskomedian kultaisen kaksikon The Daily Shown ja The Colbert Reportin tiimoilla tässä kuussa tapahtuu. Kyllä nyt (no… aina) fanin kelpaa.
Colbertin kirja I Am America (And So Can You!) ***| ilmestyi parahiksi toimiakseen muiden ansioidensa lisäksi elävänä parodiana presidenttiehdokkaiden vaalimainonnasta kirjanjulkaisun siivellä; The Daily Showssa Colbert näyttävästi ilmoitti harkitsevansa presidenttiehdokkuutta mutta säästävänsä lopullisen päätöksensä ”tunnetumpaan tv-ohjelmaan”; ja heti perään Colbert Reportia isännöidessään vahvisti todellakin aikovansa asettua ehdolle Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. ”After nearly 15 minutes of soul-searching, I have heard the call.”
Tosin vain Etelä-Carolinan osavaltiossa. (Kääk, kysykää ennemmin joltain asiantuntijalta, minä en millään ymmärrä niiden kaikkia vaalikäytäntöjä.)
…Ja sekä republikaanien että demokraattien ehdokkaana.

”It’s clear that the voters are desperate for a white, male, middle-aged, Jesus-trumpeting alternative.”

—Stephen Colbert New York Times :in vierailijakolumnissa

Internet on yhtä kuhinaa. Mielipiteestä riippumatta tuskin kukaan voi kieltää, että Colbertin roolisuoritus on noussut ennennäkemättömiin sfääreihin.

Samaan aikaan The Daily Shown nettisivusto on laitettu ihanuusiks!! ja julkaistu betana kasvava videoarkisto, jossa on mahdollista katsoa shown koko tarjonta vuodesta 1999 lähtien (lohtua myös niille, jotka jäivät poisvedettyjä TDS-videoita YouTubessa kaipaamaan). Arkisto on juhlimisen arvoinen siitäkin huolimatta että videoidenetsintätoiminto on tätä kirjoittaessani edelleen puutteellinen — jos esimerkiksi haluaa katsella jonkun tietyn vieraan haastattelun, on fiksumpaa tehdä haku ”Guests”-osiossa (Sarah Vowell! Paul Rudd! WIHIIIII!!!) kuin videoissa. Mutta Daily Show -klippejä katsoo toki mielikseen vaikka silkalla satunnaisotannalla. Suosittelen aloittamaan ”classic moments”-tagista, jonka alta löytyy myös suosikkini, legendaarinen ”Prince Charles Scandal”-pätkä, internetin syövereissä paremmin Colbertin banaaniklippinä tunnettu. PARSA!

*| Älkää mua syyttäkö, kaikki tämä on perinpohjaisesti sarjan mainostuksessa etukäteen esitelty

**| Mikä, myönnettäköön, tuo mieleen erään Dark Angel -sarjan samantyylisen juonikuvion.

***| Jota en oo vielä voinu lukea kun olen kuitenkin yhä hirmu köyhä.
Mutta kirjat ovat myös siitä ihania, että ne kyllä odottavat.