Tänään menin vihdoin katsomaan Ratatouille :sta sen suomenkielisen version. On kyllä yhä nälkä nähdä enkkuversio toistamiseen ja mahd.pian, mutta se ei edes pyöri vielä Jykylässä. Suomiversio jäi pikkuisen laimeammaksi, mutta lievitti silti tosi hyvin ikävää. Mikä huomattavinta, minulla oli ensimmäistä kertaa mukana oikea lapsikaveri!! Taneli 5 v. uskallettiin antaa hoiviini elokuvareissulle ja kaverin teatterikäyttäytyminen oli esimerkillistä.

Ilman muuta olisin kehdannut mennä katsomaan suomiversion yksinänikin. Ja ilman muuta olisin ostanut Ratatouille -popcornaterian keräilymukilla yksinänikin. Vaikka tuo kuulostaa liialta vakuuttelulta, kuka tahansa ystäväni voi antaa siitä luonnetodistajanlausunnon. Oli kuitenkin virkistävää tehdä kerrankin siten kuin yleensä oletetaan tehtävän eli mennä ”lastenleffaan” oikeasti lapsen kanssa. Kyseinen nimitys ei muuten kuvasta omaa mielipidettäni, sillä eihän kyseessä ole elokuva josta pelkät lapset kykenisivät nauttimaan. Sitä paitsi varsinaisia ensisijaisesti lapsille suunnattuja elokuvia, saati sitten kohderyhmään katsomatta kaikkia ANIMAATIOITA, automaattisesti alempiarvoisina elokuvina pitävät ihmiset ovat vain raukat sattuneet katsomaan täysin vääriä leffoja. Mutta tästä aiheesta nariseminen lieneekin parasta siirtää johonkin toiseen blogimerkintään ellei jopa omaksi mutinaksi.

Jännitti sen puolesta alkaako minua jälleen itkettää ja joudun selittelemään kaverille että miksi silmäni vuotaa, sillä en ollut varma pysyykö se filmissä perässä sen verran että oivaltaa loppukohtauksiin kulminoituneen ylenpalttisen liikuttavuuden, mutta onnekseni — no, vaikkei lapsikaveri minun kenties haluaisi asiaa toitottelevan, hän tajuaa tunteellisuuden päälle.

Tämähän on aikamoista toistoa mutta en voi muuta kuin ihmetellä, kuinka korkealle Pixar oikein kykenee rimaansa nostamaan?! Vaikka Pixar-leffojen taide palvelee tarinaa eikä päinvastoin, eli tarinat olisivat varsin nautittavia vaatimattomammallakin taiteella toteutettuina, niiden ylivertainen visuaalinen kekseliäisyys kohottaa ne vielä suuremmiksi mestariteoksiksi. Se, miten animaatioteknologiaa käytetään vastaa paljon enemmästä kuin se kuinka edistynyttä käytetty teknologia on.

Käsikirjoitukseen panostaminen taas takaa, että elokuvat tulevat säilyttämään klassikkoasemansa vielä animaatiotekniikan kehitysharppausten jälkeenkin. Yhdenkin kerran Monsters, Inc.in katsonut saa taatusti palan kurkkuunsa ajatellessaan Boon ja Sullyn pakahduttavaa ystävyyttä, ei Sullyn supertarkasti animoitua turkkia (tai mistmää tiedän, kaikillahan on omat mieltymyksensä), mutta sillä on tunnelman luomisessa valtava vaikutus.

Yritän vain — äh, ilmaista, että tapa jolla jonkin leffan hahmot on suunniteltu — ei fotorealistisesti vaan USKOTTAVASTI — ja laitettu liikenteeseen, olivatpa ne sitten ihmisiä tai leluja tai pingispallosilmäisiä jyrsijöitä, vaikuttaa siihen kuinka hyvin katsoja saa niihin yhteyden. Kun Remyn pieni rotan sydän lyö tiuhaan väristen turkin alla sen päättäessä palatako Linguinin luo… Jään sanattomaksi. Sekä suomeksi että englanniksi.

* * *

Leuassani itää jääräpäisesti yksi selkeästi tavallista karkeampi ja kasvuintoisempi karva. Kitken sen uskollisesti ja se kasvaa aina samanlaisena takaisin. Mussa on näköjään testosteronia tasan sen yhden partakarvan verran. Mua se ei tietenkään haittaa. On sitä oudompiakin ihmisillä, ja on jotenkin mielenkiintoista kun joka kerta sen pikkuisen harjaksen kiskaistuaan sitä miettii, että ”jaa tämän tuntuinen ja värinen parta minulla siis kasvaisi, jos olisi osunut Y-kromosomi kohdalle. Olisinpa aika olkiviikinki.”