Hyvää itsenäisyyspäivää!
Varoituksena vain, tämä merkintä ei sisällä kerrassaan mitään erityistä, mutta halusin silti kirjoittaa kaikenlaisesta epä-erityisestä.

* * *

Haiku!

Kaksi kynttilää
lainatuissa jaloissa
itsenäistäkö?

Aika surkee… tässä parempi:

Nokkela neuro
laittaa kaakaon maitoon
eikä toisinpäin!

* * *

Kävin Helsingissä iskän kanssa ja sain ostettua monta ihanaa sarjista ja kirjaa.

En halua edes ajatella, miten pystyisin sopeutumaan Kanadaan — jos nyt ylipäätään sinne kouluun pääsen — ottamatta jokaista kirjaani mukaan… ”Omistamasi tavarat omistavat lopulta sinut” ei ole koskaan koskenut yhtä paljon.

Minä kun unelmoin jonain päivänä asuvani kodissa, jossa olisi kokonainen kirjahuone. (Pienenä halusin muuttaa kirjastoon asumaan.) Siellä olisi kirjahyllyt täynnä lattiasta kattoon, takka, mukava nojatuoli ja pieni pöytä teemukille ja karkki- tai keksikulholle. Mutta tuskin voisin ikinä hankkia sellaista, koska olisi vaarana etten enää koskaan haluaisi lähteä kotoani. Tarkoitan koskaan (en edes kirjakauppaan, sillä voisin tilata kirjat ja ties vaikka ruoatkin kotiovelleni netistä). Vai olisiko se sittenkään niin hirveä asia? –Ei kamalaa, en voi uskoa että harkitsen linnoittautuvani kotiini niin kuin muka en jo nyt olisi ihan mahdoton erakko.

Ja miten ihmeessä voisin erota telkkaristani?! Toiset ihmiset sen kuin vain hankkivat television, mutta oman telkkarini saaminen oli erilainen, meidät yhdisti KOHTALO. Voi saakeli, onkohan se Kanadaan hakeminen oikeasti hyvä idea? Miten muka postittaisin jättitelkkarin turvallisesti sinne? Mitä jos päädyn sinne töihin enkä näe omaa telkkariani enää koskaan? Ja kyyhötän siellä tietäen, että rakastamani kirjat homehtuvat aivan toisella mantereella kuin millä itse olen? Thorbjørn Egnerin Kolme iloista rosvoa ei ole uusintapainoksissa päässyt lähellekään minun omistamani kovia kestäneen kappaleen karaktääriä, jne., jne.

Tarvitsen apua…

* * *

Toisaalta, oleskeluni Kanadassa oli yksi jännittävimmistä ja hauskimmista asioista, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Olisiko minulla siellä liian hauskaa muistaakseni tavaroitani? Pitäisikö… Vai pilaisiko sinne paluu onnelliset muistoni?
Voi tätä epätietoisuutta… Mutta ihan selvähän se on, että ainakin haen keväällä opiskelupaikkaa. Kai tällainen arvuuttelu kuuluu asiaan, kun maastamuutto on kyseessä.

* * *

Olen joulukuussa apteekilla apulaisena ja vastuullani on näyteikkunan somistaminen jouluiseksi. Tein aika suuruudenhullun somistussuunnitelman, johon sisältyy lentäviä, pilkkiviä ja hiihtäviä lumiukkoja sekä styrox-iglu. Pieniä paineita on.

Haluaisin kotiinkin lisää jouluisia koristeita, mutten ole vielä löytänyt sopivaa minimuovikuusta — minimuovikuusi sopii miniyksiöön, vaikka johonkin pöydännurkalle tai miksei vaikka reilusti puolentoista metrin korkeuteen cd-tornin päälle. Lisäksi ajattelin laittaa Skullpyn kunniapaikalle tonttulakki päässä. Ja tehdä omia joulukuusenkoristeita käyttämättömistä magneeteista. Sormeni oikein syyhyävät. Niin ja milloinkahan sopisi koristella blogikin jouluiseksi?

Kotona ois pakko siivota ennen kuin mitään koristeita pääsee laittamaan… Ääääh.

* * *

?

Kaikki netistä lukemani mielipiteet Kyan Douglasista (= Queer Eye (for The Straight Guy)n ulkonäköspesialisti) tuntuvat nykyään olevan negatiivisia, ja minulle on kehittynyt jonkinlainen pakkomielle saada tietää miksi. Douglasin kihlauksen purkautuminen toki oli julkista tietoa, mutta sitten kaikki yhtäkkiä vihjailevat miehen olevan alkoholisti, eikä kukaan tarjoudu kertomaan a] mistä oikein on tietonsa saanut tai b] miksi se tekee Douglasista jonkun paskiaisen. Yleensä julkkisten edesottamukset ja niiden todenperäisyys ja mikä oli kenenkin vika eivät kiinnosta minua kovinkaan paljon, mutta TÄMÄ juttu… Siis jostain ihmeen syystä aivan kaikki pitäisi saada tietää, mikä on minun tapauksessani todella epätavallista. Sairaalloista uteliaisuuttani kasvattaa tietenkin se, ettei tuon enempää informaatiota ole saatavilla. Ei minua yleensä haittaa, jos minulle ei kerrota jotain, sillä jokaisella on omat asiansa, mutta koska olen aina pitänyt Douglasia niin sympaattisena, minua kiinnostaa suhteettomasti tietää, miksi niin monet kirjoittelijat käyttäytyvät kuin hän olisi henkilökohtaisesti pissinyt heidän postilaatikkoonsa? Onko Douglasin julkikuva ns. ”normaalin (eli jokaista julkisuuden henkilöä koskevan) vääristyneisyyden” sijaan sataprosenttista teatteria? Jos saisin tietää onko vihamielisyys perusteltua, voisin taas palata arkiseen epäkiinnostuneeseen elämänrytmiini. Tällä hetkellä olen kuin nuorallatanssija pimeässä: ONKO MINULLA SYYTÄ SYMPATA VAI INHOTA KYAN DOUGLASIA?!? (JA MIHIN ON KADONNUT SUHTEELLISUUDENTAJUNI?) Vain tosiasiat paljastaisivat, ja niitähän en saa koskaan tietää, joten ottaen huomioon minun minimaalisen merkitykseni universumille, saan tehdä aivan mitä tahdon.

Tykkäsin QE :stä (ylläri, ylläri). Kaikki haukkuvat näinä päivinä sitäkin, mutta edellämainittu Douglas-juttu on onneksi jäänyt kohdallani yksinäiseksi pakkomiellepoikkeukseksi: kenenkään QE:tä koskevat mielipiteet eivät liikauta minua puoleen eikä toiseen. En kylläkään ole koskaan saanut tietooni miksi sarjan esittäminen lopetettiin Suomessa kesken. Taas mystistä. Haluaisin nähdä loputkin jaksot omin silmin, ei ole reilua että joku päättää puolestani että ne ovat niin surkeita ettei niitä kukaan katsoisi. *|

Hehe. QE -sitaattien runsaudensarvi jaksaa edelleen piristää monia päiviäni. ”You’re a professional hair person! HOW COULD YOU DO THIS TO ME?” (<– …Ted ilmaisee tyytymättömyytensä geelikampaukseensa ravistellen Kyania hartioista.) Jaa mutta näitä riittää — jätän suosikkini listaamatta ettei tarvitsisi kirjoittaa sormia ruvelle.

* * *

Ihailen valtavasti henkilöitä, jotka eivät peittele omia eriskummallisuuksiaan, sen enempää fyysisiä kuin henkisiäkään, eivätkä pelkää tunnustaa mitään aitoja mieltymyksiään. Siihen on mielestäni ihailtavaa pyrkiä. Tulen itsekin siinä sitä paremmaksi mitä enemmän aikaa jää taakse. Toki ainakin minulle on suuri merkitys sillä, että kykenee asettumaan toisen asemaan (vaikkei olisikaan samaa mieltä hänen kanssaan) — mutta millainen ikinä oletkin, niin kauan kuin kohtelet muita samoin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan ainut jolla on auktoriteettia arvostella sinua olet sinä itse.
Kaikkia outouksiani en vielä mitenkään kehtaa myöntää, mutta jonain päivänä minun täytyy pystyä olemaan häpeämättä mitään ominaisuutta itsessäni. On eri asia myöntää ja yrittää parantaa jokin vikansa kuin piilotella tai hävetä sitä. Vielä sitäkin hölmömpää on piilotella tai hävetä jotain sellaista, mikä ei edes ole vika, vaan jotain ihan harmitonta ja luonnollista. Mutta onhan sitä eroa tietty joskus vähän vaikea tunnistaa.

Vaikka tämä kuulostaa ylidramaattiselta, sanoisin suurimman tavoitteeni olevan itseni mahdollisimman kokonaisvaltainen tunteminen ja hyväksyminen.

* * *

(…Delta Statessakin psyykkiset voimat kasvoivat täyteen mittaansa vasta itsetuntemuksen myötä. Päähenkilöt metsästivät kadonneita muistejaan koko sarjan ajan, ja kun viimeinenkin palanen heidän menneisyydestään loksahti paikoilleen, heidän yliluonnolliset kykynsä saavuttivat huippunsa. Se oli hienosti rakennettu vertaus joka kirkastui vasta viimeisessä jaksossa vaikka juoni olikin sitä jatkuvasti tukenut. Joissakin jutuissa Delta State päästi itsensä liian helpolla mutta yhdenmukaisen filosofian kasvattaminen ja juonen todellinen edistäminen jakso jaksolta saa minut antamaan monet pienet nuorten scifisarjan hölömöydet anteeksi.)

* * *

Luin Patrick O’Brianin The Ionian Missionin (Aubrey-Maturin -sarjan kahdeksas osa) mutta tavoistani poiketen en kirjoita ”Elämänlaatua parantamassa” -merkintää, koska olen tullut sen verran kirjoittaneeksi siitä miksi Aubrey-Maturin -sarja kuuluu lemppareihini, etten juuri nyt jaksa toistaa sitä (tai oikeammin: en juuri nyt jaksa miettiä miten kirjoittaisin sen uudelta kuulostavalla tavalla😉 ).
Samat kehut koskevat täysin The Ionian Missionia, kirjan parhaina puolina a] pitkän jännityksen jälkeen henkeäpidätyttävä, brutaali, melkein luotaantyöntävä mutta väistämätön loppuhuipennus joka — vaikkakin melko lyhyt — on jopa O’Brianin mittapuulla harvinaisen hyvä taistelukohtaus (ehkä juuri siksi, että sitä pohjustettiin ensin juonellisesti niin kauan ja taidolla) ja näyttää Jack Aubreyn kenties omimmassa elementissään, sekä b] se että Diana Villiers mainitaan vain hätäisesti alussa. Hih.

* * *

Hm, tykkään näköjään käyttää a], b] -listausta vähän liikaakin.

*| Ja ennen kuin kysytte: en ole löytänyt koluamiltani torrent-sivustoilta kuin pari jaksoa, ei riitä mihinkään.