Kuulen virallisuuden siipien havinaa. Ensimmäinen Capilanoon haun kolmesta vaiheesta on suoritettu: täytin ja lähetin hakulomakkeen netissä. (Hakuportfolion kokoamista voisi nimittää vaihe 1b:ksi, mutta se on niin tähdellinen että olkoon ennemmin täysin oma operaationsa. Muistutankin tässä välissä jo mainitsemastani luonnosblogista, josta löytyy kuvallista aineistoa ennen kaikkea portfolioni kehittymisestä.) Haun toinen vaihe on lähettää portfolio, todistukset, kielitestin tulos ja muu hardware. Kolmas vaihe on sitten hyväksyntä tai hylkäys.

Siinä tapauksessa että saan myöntävän vastauksen, minun on ryhdyttävä määrittelemään maastamuuton vaiheita. Kurkkua kuivaa. Kummallista kyllä ajatus lähdöstä (MIKÄLI sinne lainkaan pääsen) jaksaa jotenkin yhä jännittää aivan lamaannuttavasti, vaikka sitä haluankin.
Ei auta muu kuin toivoa, että Suomi sentään pysyy paikoillaan odottamassa.

* * *

Otin tänään äidin retkiluistimet koelenkille.

Tuntui hassulta kävellä järvelle hieman veitsimäiset terät kainalossa. Niitä voisi hyvinkin käyttää jossakin talvisessa taistelukohtauksessa. Joku on kävelemässä kaikessa rauhassa luistelulenkiltään kotiin, kun ninja (ei ninja, sillä ninjaa ei millään saisi kukistettua luistimilla ellei myös itse olisi ninja… vaihdetaanpa) eikun ryöstäjä kävisi kimppuun. Suih, veto terällä. (Raajaa sillä ei saisi irti, sillä luistimen terä ei kuitenkaan ole yhtä terävä kuin veitsen, mutta sillä saisi aikamoisen viillon aikaan. Kun tähtäisi oikein, tyyppi kuolisi.) Lisäksi niitä voisi käyttää heittoaseina (myös painonsa puolesta) tai tien raivaamiseen tiheikössä.
Siis elokuvassa. Elävässä elämässä vain vakavissa itsepuolustustilanteissa, tietysti.

Luisteleminen oli rankkaa. Paljon vaikeampaa kuin tavallisilla luistimilla, eli ainakaan puhtaalla omatunnolla ette pääse nauramaan ontuvan etenemiseni kustannuksella.
Sehän oli yllättäen kuntoilua! Minä olin luullut pääseväni ihan vain leikkimään.
Koska luistinterä oli irti monon kannasta (retkiluistimet kiinnitettiin luisteluhiihtomonoihin), liikkuminen tuntui todella oudolta. Kun pääsi yli siitä epäloogisesta kammosta, että terät irtoaisivat kesken liu’un kengistä kokonaan, olikin jo keskityttävä pitämään jalat potkun jälkeen tarpeeksi etäällä toisistaan, sillä muutoin luistimen pitkä terä otti helposti toisen kantaan kiinni. Eteenpäin oli pyrittävä samanlaisella pitkäpotkutekniikalla kuin luisteluhiihdossa (vau. Mikä erikoinen sattuma, että kyseisen hiihtotekniikan nimi on ”luistelu”. Täytyypä selvittää, onko näillä kahdella urheilulajilla mahdollisesti jokin yhteys). Seurasi runsaasti huojuntaa sekä suorien käsivarsien pyörittelyä Pete Townshendin ikonisoimaan tapaan.

Sauvat olisivat olleet ehkä avuksi, mutta ensinnäkään ylpeys ei suurin surminkaan antanut lupaa luistella sauvoihin tukeutuen. Mieluummin vaikka kaadun, ajattelin ennen lähtöä, mutta niin ei kuitenkaan täpäristä tilanteista huolimatta käynyt. Ja toiseksi en halunnut tökkiä jäätä tärviölle. Tämäkin pelko osoittautui perusteettomaksi heti päästyäni radalle, joka oli jo niin harvinaisen kuoppainen, etteivät minun pistoni enää olisi pintaa pilanneet.

Näistä epäkohdista ja kiistämättömistä epämukavuuksista huolimatta kaksi kertaa radan kierrettyäni pystyssä pysymisen haasteet olivat vähentyneet siinä määrin, että on pakko mennä joskus totuttelemaan uudestaan. Alku aina hankalaa, lopussa sauna lämpimänä (mielestäni välttämätön osa talviurheilua).
Opetteluvaiheessa mielenkiinto säilyy. Ainakin omasta näkökulmasta esim. lasketteluun ja lumilautailuunkin suhtautuu palavammin silloin, kun vielä hädin tuskin pysyy pystyssä. Tämä tosin vaikuttaa ainoastaan määrätyn jääräpäiseen osaan väestä [Ryhmä 1], ja vaikka en olekaan ääriesimerkki, tiedän kuuluvani heihin silti. Omaa valinnanvaraa ei liene sen enempää kuin ihonvärissäkään.
Vastaavasti osalla ihmisistä [Ryhmä 2] on taipumus sanoa ensimmäisen rinnepäivän, tai useammin ainoastaan rinneaamupäivän, jälkeen ”Tää ei ihan taida olla mun laji. Pitäydyn snookerissa.” Siinäkään ei ole mitään häpeämistä, sillä monien jääräpäiden kiinnostus lajiin laimenee havaittavasti heidän hallittuaan sen. Kyseessä on ns. jahdin huuma -ilmiö — jolle Ryhmä 2:n edustajat ovat immuuneja. Sellaiset ovat elämänkumppania etsivien keskuudessa kovassa kurssissa.