Jyväskylän kaupunginteatterissa saa pian ensi-iltansa sovitus Roald Dahlin lastenkirjaklassikosta Kuka pelkää noitia (näytelmän nettisivut). Sitä en voi olla katsastamatta.
Kaupunginteatteri on esittänyt KPN:n aikaisemminkin: näin sen kauan sitten nukketeatteriesityksenä pienellä näyttämöllä. En nyt millään muista minkä ikäinen olin, mutta muistan nauttineeni siitä suuresti. Noitanuket ja niiden peruukkien lentely oli melkein huudattavan mahtavaa. Himputti kunpa saman saisi joskus nähdä uudestaan, muistikuva siitä on niin sumea!

Pitäisiköhän pyytää lapsikaverini mukaan? Tiedän kyllä kirjan olevan täynnä piinaavaa jännitystä ja sysimustaa huumoria, mutta tykkäsinhän minäkin siitä lapsesta asti. Toisaalta, en sentään lukenut sitä vielä viisivuotiaana vaan muistelisin että koululaisena, ja esitystäkin suositellaan ”eskari-ikäisille ja sitä vanhemmille”. Mömmömmömm… Kävisinkö ensin itse arvioimassa… Mutta entä jos se ei sitten miellytäkään eikä sitä jaksa käydä katsomassa toistamiseen… *miettimisen ääntä*

* * *

Talvi jatkuu sittenkin myös Jyväskylässä, vaikka ennen reissuun lähtöä pelkäsin sen olevan yhtä kuraa tähän mennessä.

Piirustusinspiraatio on arvoituksellisesti hävinnyt lähes kokonaan. Onni onnettomuudessa, että sain portfolion lähetettyä ennen tätä katoa — vai tuossako syy? (Nettiseurantaa: läpyskä pääsi perille! Iiik. Arvioinnit alkavat 1.4. ja kestävät ties kuinka kauan. Odotuskaa!)
Sitä paitsi saanpahan edes kursseilla mallista piirrettyä.

Siitä puheenollen, en usko että tulen viemään Kansalaisopiston vuoden aikana syntyneitä tuotoksia esittelevään kevätnäyttelyyn töitäni… En vienyt viime vuonnakaan. Liikaa vaivaa — töiden keräilyä vain, mutta en jaksa keskittyä siihenkään kun näyttely ei kuitenkaan minulle niin hurjasti merkitse. Työ > tulos. Ja kurssikin kypsyttää liian usein. Sori vaan. Silloin jos en ole samaa mieltä opettajan kanssa, en jaksa ruveta perustelemaan omaa mielipidettäni, osaksi koska ”no kohtahan tää kurssi on joka tapauksessa lopussa”, vaan sanon ainoastaan ”hmm.” Suurimmassa osassa juttutuokioistamme (sillä niitä ei ole paljon), keskustelun ollessa jo jatkunut tuokion ja pari, käy ilmi että olemme koko ajan puhuneet aivan eri asioista vaikka olemme käyttäneet niistä samaa sanaa (vaikkapa ”graafinen suunnittelu”, sekä pari abstraktimpaa esimerkkiä).
Silloin voisi keskeyttää ja ehdottaa että katsoisimme juuri käymäämme keskustelua aivan uudessa valossa, sillä tarkoitimme jotain ihan muuta kuin kuulimme — mutta pian passivoiduin niin, etten noissa tapauksissa jaksanut kuin huokaista ja nyökkäillä, keskustelun päättymisen merkiksi. En väitä että kommunikaatiotaitoni ovat kehuttavat tai että kenenkään muun kannattaisi tehdä samoin, mutta tuskin tuosta nyt koituu suurta harmia kenellekään, ja minä pääsen nopeammin rauhaan.

Moisessa ei tietenkään riitä syytä olla antamatta töitäni näyttelyyn, vaan tällä hetkellä sen väliin jättäminen johtuu ihan laiskuudesta. Ei minulle eikä muillekaan ole valtava menetys ettei ihmishahmoharjoitelmiani nähdäkään kirjaston ala-aulassa.
(Oman näyttelyn kyllä saattaisin pitää, siis joskus kymmenen vuoden päästä kun on tarpeeksi monta hyvää luomusta kasassa. Olisi se hulppeaa olla oikea daideilija joka vois tuoda malleja omaan ateljeehensa eikä olisi aina pelkästään kurssipiirtäjä. Ups, tarkoitin tietysti sanoa: olisi se hulppeaa jos taiteella eläisi.)