Juup juup. Kävin perjantaina Helsingissä, kivaa oli, ehdin keskittyä Pixar-näyttelyssä suosikkikohteisiini vielä paremmin kuin viime kerralla.
Ostin muistoksi hienosta näyttelystä pikkuruisen pehmo-Djangon (Ratatouillesta). Kolme nykyistä leffahahmoani ovat kaikki kooltaan yhteensopimattomia. Finnkinon muovi-Linguini on jotain viisisenttinen, kun taas Django ja 25-senttinen Ego ovat kuin koira ja ulkoiluttajansa. Nyt kun vielä ostaisin jonkun puolimetrisen Remy-pehmolelun, niin voilà, Ratatouillen käänteisversio (jossa Linguini majailisikin Remyn hatun alla) olisi valmis.

Good Fellowsissa käydessäni kuulin kaupalla olevan syntymäpäivä sunnuntaina (onnea!) ja sen kunniaksi olisi ollut alennuksia. Mutta kun en voinut mennä niin sitten en… Katellaan ensi vuonna.

En osta leffalehtiä säännöllisesti, mutta silloin kun sellaisia ostan, suosikkejani ovat Empire ja SFX (ei vain elokuviin vaan kaikkeen scifiä sivuavaan keskittyvä lehti. Se on ohjannut minut monien hyvien sarjakuvien ja tv-sarjojen jäljille. SFX-nimen on väitetty olevan milloin lyhennys Special Effectsistä, milloin Science Fictionista X:n kera. Scifiväki on niinku ihan hulluna X-kirjaimeen).
Muuten, noiden englantilaislehtien artikkelit ja haastattelut on pääsääntöisesti kirjoitettu niin humoristisesti, että niitä lukiessa usein nauraa ääneen, oli sitten ihmisten ilmoilla tai ei, sitä ei voi välttää. (Itseäni se ei haittaa lainkaan, mutta ajattelin vain kertoa.) Ja vasta junassa perjantaina niitä naureskellessani älysin ensimmäisen kerran ihmetellä, mikseivät suhteellisen harvoin lukemani suomalaiset julkaisut tunnu kykenevän samaan. (Vai kykenevätkö ne, mutteivät halua? Onko suomalainen tapa oikeampi enkä itse vain ymmärrä hyvän päälle?) Silloin tällöin korkeintaan toinen suupieli nousee. Koomiset haastateltavat ovat sitten asia erikseen.
Nettilehdissä löytyy joskus yritystä samansuuntaiseen ilmaisuun ja ”kertojan”/haastattelijan itseironiseen äänenkäyttöön, mutta yleensä niiden kirjoitusvirheet ja haparoivat lauserakenteet saavat minut näkemään punaista. Onko liikaa pyydetty että nettilehtiin kirjoittavat olisivat kunnialla suorittaneet äidinkielen yo-kokeen? Onko liikaa pyydetty että ne joilla on huumorintajua hioisivat myös kirjallista ulosantiaan?

(Sen sijaan omat hulvattomat huomioni telkkarista, lukumateriaalista ja elokuvista ovat tietenkin paitsi kulttuurikentälle korvaamattomia, myös moisen vastuun vaatimalla tavalla tahrattomia kieliopillisesti, pistepistepistepistepiste…)

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Kirjaan ostoksistani tällä kertaa vain ensilukeman jälkeisiä pikatuntemuksia, mutta ovatpa sentään jotain vaihtelua ainaiseen televisiokirjoitteluun!

Dave McKinnon & Terry Wiley:
Sleaze Castle: The Director’s Cut #1
ja #2

”Any resemblance to any other world known or unknown is purely coincidental.”

SC: Part 0 -albumia arvostellessani (vaikka käytänkin termiä ”arvostella” tietyin varauksin…) jäin janoamaan lisätietoa Pandan kotiulottuvuudesta. Pitäisi harkita mitä toivoo. Ykkösalbumissa sitä nimittäin käsitellään ihan kyllästymiseen asti. Tai oikeammin kyllästymisen jälkeen, sillä alpparin ensimmäinen ”luku”, jossa Jocasta kulkeutuu rinnakkaistodellisuuteen, on rönsyilevä ja tuntuu viivyttelyltä sekä kokoelmalta irtonaisia vitsejä. Jotkin vitseistä ovat todella hauskoja (esim. Jon ja Dwengin ensitapaaminen jolloin opitaan että ”Osoitteleminen on rumaa!” Tyylipuhdasta sanan ja kuvan yhteispeliä), ja lisäksi sivulauseissa pulpahtaa ilmoille pikkukivoja faktoja Pandan kavereista, mutta on pakko olettaa että SC:tä ensi kertaa lukevalle ne eivät olisi ainoastaan hämmentäviä vaan suorastaan luotaantyöntävän tapahtumaköyhää hakuammuntaa.

Kyseisen alkujakson jälkeen päästään siis puhumaan Pandan rinnakkaisulottuvuudesta. Ja jestas että siitä puhutaan. Sen vain sanon, että enpä uskonut tämänkään lauseen sormenpäistäni lähtevän mutta Maa taitaa olla rinnakkaisulottuvuutta kiehtovampi. Minua kootut selitykset jaksavat vähäisessä määrin jopa kiinnostaa, mutta koko jutun toimivuus parantuisi jos sekoitettaisiin reilummin Maan arkea juoneen mukaan.

En väitä että olisin tyytymätön ostokseeni, vaan että uusille sarjasta kiinnostuneille (myöhemmin julkaistu mutta ensimmäisenä luettavaksi tarkoitettu) Part 0 on paras tutustumiskohde. Henkilöt ovat joka tapauksessa tutun karismaattisia vaikka albumi kärsiikin päämäärättömyydestä. Sitä paitsi jotakin hyvää on aina sarjakuvassa, jossa ranskalainen toteaa kalan päästyä kahvinkeittimeen: ”This café ’as been poissoned!”😆❗ …Pyydän anteeksi ehdottoman nerokkaan (ja tämä ei ollut sarkasmia) punchlinen kertomista etukäteen.

Onneksi kakkosalbumi paikkaa vahinkoja. Alkaa oikeasti tapahtua, mm. ajassa eksyneen NASA-astronautin ilmaantuminen Pandan ulottuvuuteen sekä Jon paljastuminen aivan vääräksi Joksi. Vitsit, sivuhahmojen esiintymiset ja visuaaliset gagit ovat nekin parantuneet sitten ykkösalbumin, vaikka kokonaisuus ei pystykään kilvoittelemaan nollan kanssa. Mutta miinuksena astronautin kohtaloa saati paljon muidenkaan sattumuksien lopputuloksia ei saada selville, sillä albumi päättyy taas kliffhängeriiiiin ja Part 3 on itsepintaisesti piiloutunut! (Liekö koskaan ilmestynytkään?😯 ) Pari ensimmäisinä mieleen jäänyttä kohokohtaa: professorin helmitaulu saa helmitauluviruksen koska sille on ladattu piraattipelejä, ja jäihin juuttunut astronautti saadaan vapautettua vain vääristämällä häntä ympäröivää todennäköisyyskenttää — pelaamalla erä shakkia.

Garth Ennis & John McCrea:
Dicks

Ei tapoja, ei aivoja, ei selkärankaa; ei heikkohermoisille. Sketsishowmaisessa sarjiksessa pannaan kaikkia niin tasapuolisen halvalla, ettei yhdenkään tietyn väestöryhmän puolesta maksa vaivaa katkoa pinnojaan (eli South Parkin hengessä).
Lahjattomat luuserit Dougie & Ivor päättävät ryhtyä yksityisetsiviksi, kun ei muukaan työ kiinnosta eikä se liiaksi häiritse pimeää kiljubisnestä. Irlantilainen huulenheitto on (minulle) harvinaisuudessaan suuri osa dialogin huvittavuutta.
”Ivor’s a bit fucked, like! He’s stuck in some bloody stupid maze wi’ all these wee spide fuckers trynna knock his ballacks in!”

Terry Moore:
Strangers In Paradise: Tattoo
ja SIP: Love & Lies

David: ”You’re in the men’s room!”
Katchoo: ”Thank god. I was wondering why you’d have a urinal in your office.”

Erinomainen pitkäjänteinen ihmissuhdesarjakuva.

…Jääköön noin. SIP on kuulunut elämäni parhaisiin sarjakuviin melkein kymmenen vuotta ja ansaitsee monin verroin syväluotaavamman esittelykirjoituksen kuin mitä tällä hetkellä jaksan aloittaa.