[Varoitus: ÄÄRIMMÄISEN TURHA MERKINTÄ OSA 1. Sitaatteja, sitaatteja, sitaatteja! Ack!]

Kevät. Vuodenajoista p*skin.
Inhoan kevättä ja kevätsäätä. Voisin muuten perustella, mutten halua masentaa itseäni miettimällä sitä hetkeäkään liian kauan. Olisi vain ohi nopeasti. Tänä vuonna se on kuitenkin sujunut hiiiukannnn kivuttomammin — ehkä olen ehdollistunut hyväksymään kevään ihan vähän helpommin, koska lähes jokainen kesä elämässäni on tuntunut olevan edellistä parempi. Poikkeuksia on ollut vain pari, joten nyt en voi olla ajattelematta joka vuosi paranevaa kesää jo keväällä. Kissat poukkoilevat Casa Karikosken pihassa, krookusta pukkaa, kuten kohta myös lyhyttä kesätukkaa. Kevät on voittanut tämän erän, mutta ottelu jatkuu.

Slings & Arrows on parasta, mitä Kanadasta on ikinä tullut.
Se on yksinkertaisesti jotain aivan ainutlaatuista, vaikken ole katsonut sitä vielä loppuun saakka. Sanon tämän vakavissani, sillä televisioriippuvuuteni on syvä ja lavea. Omasta puolestani julistan S&A:n Kanadan suurimmaksi saavutukseksi koskaan. Ai niin eikös ne siellä perustanu ensimmäisinä liigan jollekin joukkuepelillekin? Lumifrisbee, avantocurling tai joku muu talviaktiviteetti. Ei pärjää S&A:lle. Geoffrey Tennant on uusi lisäys roolimalleihini, ja Paul Gross sankareihini — mikä taituri, tietysti muuta komppaniaa unohtamatta. Tämä ryhmä saa koko huomioni haltuunsa henkäyksenhelposti ja (sarjan säälimättömästä komiikasta huolimatta) ihailtavan todentuntuisesti.
Kuten aiemmin kirjoitinkin, S&A:n näyttämönä on Shakespeare-painotteinen teatterifestivaali, mutta vaikka olisi aika hauskaa esitellä henkilöhahmot piinaavan yksityiskohtaisesti, se on vielä hauskempaa itse koettuna. Joten KATSOKAA ITSE, en voi paremmin sanoa.

Turhuusvaroitus on hoidettu. Eli etiäpäin. Ehdoton suosikkihetkeni on kohtaus ykköskauden päätösjaksosta. Festarin taloudellinen johtaja ja varsinainen taiteen vastapaino Richard hehkuttaa ensimmäistä Hamlet-kokemustaan ohjaaja Geoffreylle, joka on rohkaissut nuoresta Hollywood-kiiltokuvasta Jackista esiin odottamattoman pätevän lavaesiintyjän:

Richard: ”That was… I don’t know what to say, that was incredible! You know, I saw Chorus Line when I was sixteen years old–”
Geoffrey: ”The critics are gonna slaughter us.”
Richard: ”What? How can they?”
Geoffrey: ”Because Jack is an American movie actor. That’s all they’re going to write about. Right?”
Richard: ”They can’t ignore what happened on this stage tonight.”
Geoffrey: ”What did happen, exactly?”
Richard: ”I– I don’t know! This is all new to me!”
Geoffrey: ”Well please, join us again! We do eight shows a week, matinées on Wednesdays and Saturdays.”

Tuo viimeinen, traaginen ja periksiantamaton, jalo ja säälittävä repliikki näyttelijänsuorituksineen viimeistään murtaa padon.

On toki hölmöä kirjoittaa dialogia ylös, koska niin hyvä kuin sarjan käsikirjoitus onkin, näyttelijät nostavat sen kolmanteen potenssiin… Mutta näiden hetkien muistelu kohottaa mieltäni niin kovasti. Toisella katsomiskerralla, etenkin hyvin pian ensimmäisen jälkeen, kyyneleet eivät enää virtaa yhtä herkästi, mutta puristus kurkussa (sekä aivojen hyrrääminen ylikulturelleilla ylikierroksilla) säilyy. Nauru onnistuu säilymään sitäkin pidempään.


Arvot.

Holly (motivaatioäänitteensä kanssa): ”I am the center of my universe. All things revolve around me. My power is beyond measure. I am God. Please turn tape.”

Richard: ”You want to associate your product with crippled athletes? That makes no sense. ’Drink the water that blind hurdlers drink’?! That’s insane!”

Rakkaustarina.

Ellen: ”Geoffrey, wait. I’m a lot older now.”
Geoffrey: ”Yeah, me too.”
Ellen: ”I just don’t want you to be disappointed.”
Geoffrey: ”Ohh God…”
Ellen: ”I don’t know who you’ve been with! Firm young actresses…”
Geoffrey: ”No.”
Ellen: ”No? What, firm young actors?”
Geoffrey: ”No, I haven’t been with anyone.”
Ellen: ”You’re lying.”
Geoffrey: ”No, I’m telling you the truth!”
Ellen: ”For eight years?!”
Geoffrey: ”Ellen, listen. You have to remember I was in an asylum. And then, when I got out, I just kinda never met the right girl.”

Muistopuhe.

Geoffrey: ”’The theatre is an empty box, and it is our task to fill it with fury and ecstasy. With revolution.’ You know, for a time — for a time — there was a kind of electricity in this place I’ve not experienced anywhere else. Because Oliver made us believe that what we did had meaning. He made us believe that love could be rekindled, that regimes could be toppled, by the simple act of telling a story truthfully. Ridiculous ambition, really. It was a beautiful idea.
Naww, it’s all gone to shit now.”

Karisma.

Ellen: ”I don’t know how to do anything else. I’d starve to death if I left the theatre. […] I wonder what life would be like if I could bake or something.”
Geoffrey: ”Ah, well, you would be the bakery queen, and you would be constantly late, you’d be petty and argumentative and everyone would hate you, but the people — they would still line up to buy your tarts.”

Karma.

Sloan: ”You’ve had your chameleon for a year and you didn’t even know what sex he is?”
Ellen: ”It was a present from a friend, a kind of a joke. He was trying to teach me responsibility.”
Sloan: ”They are a lot of responsibility. That’s some ’joke’ your friend played, giving you an exotic animal as a pet. Sounds like a jerk.”
Ellen: ”Well, he’s dead now, so… Ha-ha.”

Johtajuuden realiteetit.

Geoffrey: ”Now, let’s try it again without the Vietnam flashback.”

Richard: ”What the hell are we going to do? I mean, I know what I’m gonna have to do, I’m gonna have to go to the Minister of Culture and beg for money like some kind of blind hurdler!
Geoffrey:
”I think we should downsize.”
Richard:
”We’re gonna have to downsize. I’m gonna have to fire people. Anna’s gonna kill me.”
Geoffrey:
”Richard, I agree with you.”
Richard: ”Oooh?”
Geoffrey:
”Yeah. This place is too big! We need a small company of good, solid actors… Add a little fear, there’s not enough fear here. No, actors should be frightened for their lives. That’s when they do their best work.”
Richard: ”Really? That’s just like normal people!”

Geoffrey: ”Look at this hideous mug that I stole from the gift shop this morning! Look at this! ’Art!’ Literally, art as product. This — is a crime.” *|
Basil:
”Fascinating.”
Geoffrey:
”Oh, by the way, it was made in Malaysia.”

Art!


Olen myös äärimmäisen helposti johdateltavissa, sillä sarja saa minut ikävöimään esiintymistä. Minussa elää todella turhautunut (ja varmaan myös surkea) näyttelijä, suostumatta välittämään siitä tosiseikasta, että olen esiintynyt vain kolmessa kesäteatterimusikaalissa🙄

No jaa. Eräässä mielessä animaattoritkin ovat näyttelijöitä, jotka käyttävät toisen hahmon ruumista. Eleet ja kehonkieli heidän täytyy kehittää ja tehdä itse, ja saada hahmo elämään aivan kuten ”ihmisnäyttelijäkin” tekisi. Siksipä animaattorit ovat kautta aikain filmanneet itseään ja näyttelijöitä referenssimateriaaliksi. (Tosin niitäkin liikkeitä täytyy yleensä liioitella, jos haluaa saada animaatiosta elävän näköistä.) Motion capture -tekniikoista en nyt jauha — animointi on (tietenkin täysin henkilökohtaisesti, tällaiselle ”kaikki pitemmän kaavan kautta”-kannonkäppänälle) mielestäni vaikuttavampaa kuin liikkeenkaappauksen käyttö. Mutta minä en ole vielä animaattorikaan, eli turhautuneiden ammatinharjoittajien määrä aivoissani alkaa käydä ahdistavaksi!

Varsinkin kun nyt siis haluaisin kaiken muun lisäksi tulla isona GEOFFREY TENNANTIKSI.

*| [Ai myymälävarkauteen verrattuna? Hm, pakko myöntää…]