On vihdoinkin kesä: Casa Karikosken molemmat ulko-ovet olivat auki pyöräillessäni sen pihaan. Musta kissa tietysti köllötti kiveyksellä oikosenaan. Silitin Sylviä, sen keltaiset silmät menivät sirrilleen ja se ihan selvästi hymyili. Anteeksi nyt vain kaikki kissanomistajat, mutta meidän kissat ovat söpömpiä kuin kukaan. Paijaaminen ei kyllä ollut kivaa, kun pöly takertui Sylvin turkista tahmaiseen tassuuni — en ollut ajanut kuin alle kymmenen minuuttia, ja suorastaan uin jo hiessä, kelit kun ovat mitä ovat. ”Ehkä sut pitäis kylvettää”, minä sössötin.

”Sen kun näkis”, äiti sanoi.

Ja anteeksi nyt vain kaikki lapset, mutta meidän äiti on oikeasti ihanampi kuin kukaan!

Huomaan olleeni kesään henkisesti valmistautumaton.
En malta olla juomatta limsaa ja syömättä jäätelöä. Siis joka päivä. Toivottavasti se on vain auringonpaisteen uutuudenviehätyksestä johtuva hetkellinen mielenhäiriö, jonka jälkeen voin palata normaalimpaan kulutukseen. Onneksi edes käytän jokapäiväisenä kulkuvälineenäni pyörää, saanpahan liikuttua sen verran. Teen pyörälenkkejä Jyväsjärven ympäri. Kesällä pyöräileminen on kivempaa kuin juokseminen, kun on sentään tuntuvampi tuulenvire helpottamassa oloa.

Hitsi, tulee hiki kun tästä kirjoittaakin.

Valoisat yöt tuovat Harjulle yölaulajia. Nekin ovat parempia kuin Harjun iltasoitto, joka ei onneksi ole vielä alkanut. En tajua miksi iltasoitto ärsyttää minua niin kamalasti, mutta näin vain on. Se on jotenkin tungettelevaa, eikä jätä minulle mitään valinnanvaraa. Joka kesä, joka ilta on työnnettävä sormet korviin. Vaihtaisivat sen vaikka aamu- tai keskipäiväsoitoksi niin etten olisi vielä hereillä kun se kuuluisi.

Juu ei mullekaan paljoo tapahdu.

Käytän pyörälenkillä Vancouverista ostamaani lippistä. Ei paista aurinko silmiin, ja siinä on tasku, johon pyöränavaimet sopivat prikulleen!

Capilano collegesta tuleekin Capilano university.
Viime vuonna sain tiedon kurssille hyväksymisestäni toukokuun puolivälissä. Tässä vaiheessa siis jo jännittää ja välillä aivan hirvittää. Jotenkin olisi käytännön arjen ja välittömän lähitulevaisuuden (tämän kesän) kannalta helpompaa, jos minua ei hyväksyttäisi, mutta toisaalta olisi sanalla sanoen mahtavaa päästä sinne. En ole epätietoinen… luultavasti…😛 vatsassani vain alkaa kiemurrella jotain kun ajattelen tilannetta. En tiedä mitä ihmettä teen kun päätös tulee. Tai tiedän: jos minut hyväksytään, menen sinne, ja jos ei hyväksytä, en mene. Ennen kumpaakaan noista ehkä kuitenkin pyörryn.

En ole koskaan pitänyt itseäni toisten asioihin kysymättä tuppautujana, mutta kun äiti koko ajan grillaa velipoikaa sen tulevaisuudensuunnitelmista, niin minuunkin on jotenkin tarttunut se tapa, että nähdessäni oppilaitosten mainoksia mietin ”tuo kuulostaa velipojalle sopivalta”. Olen kiitollinen että minulla on sentään vielä itsehillintää olla viemättä mitään niistä velipojalle näytille, muutenhan ravaisin siellä jatkuvasti.

Minulla on siivousviikot. Aloitin oikeastaan siivouksen helmikuussa, kuten kirjoitin, mutta sitä tehdessäni on ehtinyt tulla niin paljon uutta sotkua, että skrätsään koko homman ja aloitan alusta. Ensi viikolla pitäisi olla valmista. Teen vähän kerrallaan, jotta järki säilyisi.
Ikkunoita en pese. Sitähän tuskin huomaisi, koska joudun pitämään verhoja kiinni suurimman osan päivästä tai muuten asuntoni muuttuu uuniksi.

Piirustushommien puolella on tällä hetkellä hiljaista. Työn alla on tosin yhden eläimellisen maskotin suunnittelu! Mukavaa.