Onko nyt tarkoitus sataa vai paistaa? Päätä jo!

Capilanon päätöksen odottelu sabotoi untani. Unenpenteleet eivät tietenkään kerro kirjaimellisessa mielessä mistään hakuprosessiini liittyvästä, ne ovat vain purkautuvaa jännitystä. Ehkä ne eivät sisällä sen enempää merkitystä kuin vatsassa kuplivat ruoansulatusäänet: jos mahaan pistää moskaa, sieltä kuuluu vastalauseita (vatsalauseita?), ja jos jännittää, aivoista kuuluu samaa. Näen siis tavallista sekopäisempiä unia, ja herätessä ahdistaa. Ihan kuin yrittäisi nukkua kipeänä. Päivisin kykenen onneksi ajattelemaan jotain ihan muutakin, mutta öisin alitajunta ampuu kovilla.
Muuten menee mukavasti.

En ymmärrä paljoakaan golfin päälle, mutta P.G. Wodehouse, joka on yksi maailman parhaista humoristikirjailijoista (Douglas Adamsin mukaan jopa paras), on kirjoittanut siitä sivukaupalla. Olin jo valmiiksi Wodehouse-fani tutustuessani hänen kymmeniin golf-tarinoihinsa. Urheilumuotona tai televisiosta seurattuna golf ei minua kiinnosta, mutta Wodehousen välittämänä se on minulle varsin rakas aihe. Siksi kuullessani erään toisen lempikirjailijani, Carl Hiaasenin, kertovan maanantaina The Colbert Reportissa uudesta The Downhill Lie -kirjastaan, jossa hän kronikoi suhdettaan golfiin, yllätyin enemmän ja iloisemmin kuin jos Hiaasenilta ilmestyisi jälleen uusi fiktiivinen romaani (missä siinäkin on minulle aina syytä juhlaan). En osannut kuvitellakaan että golf olisi yhdistävä tekijä kahden suuren humoristin mutta silti niin erilaisen kirjailijan välillä. Voiko tämä olla sattumaa, vai onko minun harkittava perusteellisesti uudelleen asennettani golfia kohtaan? Päätän ehkä sitten kun pääsen lukemaan Hiaasenin uusimman.
(Mutta kun en ole vielä saanut ostettua edes Colbertin omaa kirjaa. Hyvä on, hyvä on, elän edelleen kuin opiskelija vaikka valmistuin korkeakoulusta — KORKEAKOULUSTA! — jo pari vuotta sitten, elän ihan muiden käsittämättömissä, olen yhteiskunnan pohjasakkaa. …Enpäs! Mikä mut saa kirjoittamaan tätä? En minä ole kenellekään tilivelvollinen. Jos itse olen tyytyväinen niin mitä väliä sillä on jos melkein kaikki koulukaverini sattuvatkin jo olemaan ura- ja perheputkessa ja äänestävät kunnallisvaaleissa? Tietysti tyytyväisyyttäni edesauttaisi tiheämpi kirjojenhankkimistahti…
Olenko tyytyväinen? ”Olenko tyytyväinen?!” WTF just happened?😯 )

* * *

Onko väärin käyttää fiktiota itselääkityksenä? Jos todellisuuspako antaakin hetkellisesti paremman olon, sinkoilevatko ajatukset myöhemmin kahta kauheammin? No jaa, sehän nähdään sitten myöhemmin! (Aamulla.)

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Robert Louis Stevenson:
Treasure Island

Jos eskapismia hakee, voisi valita huonomminkin. Aarresaari on THE Merirosvokirja — kaikki tietävät siitä jotain, vaikkeivät olisi koskaan lukeneet sitä. Lukiessani kirjaa juuri nyt ensimmäistä kertaa jäin alkupuolella miettimään, olinko myöhässä. Menevätkö jotkin kirjat yli ymmärryksen, jos ne lukee vasta aikuisena? Vai onko kyseessä todellakin puhdasverinen poikakirja jonka koko komeuden käsittää vain putkiaivoilla?😉
Treasure Island on toki erittäin toiminnantäyteinen ja ovelahko seikkailu. Nuoren Jim Hawkinsin haltuun päätyy edesmenneen merirosvokapteeni Flintin aarrekartta, ja merille lähdetään kaljuunankuvat silmissä. Aarretta havittelee tietenkin myös Flintin entinen miehistö, tai mitä siitä nyt on jäljellä. On papukaijaa, silmälappua, rommia, autiosaarta, laivakeksejä, aavemaisiksi tienviitoiksi aseteltuja luurankoja — kaikki asiaankuuluva, minkä Stevenson on sulauttanut yleiseen tietoisuuteen lähestulkoon lajityypin pohjapiirustukseksi.

Mutta Treasure Islandissa on muistelun makua. Niin kelpo tarina kuin se onkin, en kiristellyt lukiessa jännityksestä hampaitani kuin muutaman kerran: Jim Hawkinsin kertojanääni menettää usein sellaisen otteen kuin hän eläisi toiminnan keskipisteessä, ja vaikuttaa välillä vanhukselta muistiinpanojensa ääressä. En tiedä puhunko ihan omiani, mutta minusta kertoja-Jim on jotenkin hämmentävän erilainen kuin tarinan Jim. Kirja olisi imaissut minut paljon voimakkaammin mukaansa jos kertoja-Jim ei olisi etääntynyt ajallisesti niin paljon tapahtumista ja olisi keskittynyt vielä enemmän tunteisiin toiminnan seassa (poikakirja + tyttölukija = prrrfft?), kauhuun, ja uskollisuuteen, ja toivoon, ja katumukseen, jne, niin siis hemmetti TUNTEISIIN, ja kuvaillut Jimin mielenliikkeitä sellaisina kuin ne tapahtuivat juuri sillä hetkellä… Äh. En osaa selittää kunnolla!
(Ehkä mielikuvitukseni on lomalla, enkä siksi pysty hyödyntämään Stevensonin, tarkoituksella tai ei, lukijalle jättämää täydentämisen vapautta?)

Silti kirjan maine ei ole tuulesta temmattu, sillä osa kohtauksista jää mieleeni vahvasti. Esim. Jimin hetket hylätyllä laivalla yhdessä Israel Handsin kanssa (ja ilman häntä) on kirjoitettu henkeäpidätyttävästi ja juuri sopivaan, kiduttavaan, houruisen valuvaan tahtiin. Kyseinen osio sai sydämeni pomppaamaan kurkkuun hyväksi toviksi. Silloin pääsin todella osalliseksi tunteesta ja sisään kirjaan. Veitsi oli lähellä kirpaista omaakin olkapäätäni, ja tilanteen lauettua rommiryyppy olisi kelvannut lievittämään myös minun vapinaani. Tuon enempää en halua pilata tiivistunnelmaista kohtausta etukäteen uusilta lukijoilta.
Joiltakin osin Treasure Island onnistui jättämään elinikäisen muiston.
Siksi se säilyy suositeltavana luettavana sukupolvelle toisensa jälkeen, ei vain poikien väylänä kirjallisuuden pauloihin (vaikka se lieneekin siihen erinomainen).

Rick Veitch:
Can’t Get No

Heräteostos. Näin Neil Gaimanin suosituksen sarjakuvapokkarin kannessa, ja muoto, kansi ja otsikko kiinnostivat ennen kuin olin luonut silmäystäkään sisältöön, joten maksettua tuli.

New York, syyskuu 2001. Päähenkilön firma menee nurin, sitten hän päätyy tahtomattaan oman tuotteensa koekaniiniksi, ja sitten WTC-torneja päin lentää matkustajakone. Tästä menneisyytensä menettäneen miehen matka kaaoksen halki vasta alkaa.

Sarjakuvassa ei ole lainkaan dialogia, ainoastaan tapahtumista näennäisesti irtonainen tuntematon kertojanääni kulkee kuvien lomassa, eikä ruutujakaan yhdellä aukeamalla ole usein kuin muutama. Tarina soljuu ensimmäisestä sivusta viimeiseen asti vangitsevana jatkumona, jonka lukemista on lähes mahdotonta keskeyttää vaikka se onkin pitkä. Kokemukseen kannattaa siis varata aikaa. Kerronta on niin virtaviivaista että sivut kääntyvät kuin itsestään. Syntyy jopa kiusaus kääntää sivua aina yhden ylimalkaisen silmäyksen jälkeen, jotta edessäni avautuva ketjureaktio ei ehtisi riipaista niin syvältä. Säästäisikö moisella itseään ahdistukselta vai jäisikö paitsi harvinaislaatuisesta taideteoksesta? Vastaus on itsestään selvä. Eihän jotain… no vaikka jotain Full Metal Jacketiakaan katsota pikakelauksella.
Ainoat hengähdyshetkien tapaiset tulevat vastaan silloin, kun tapahtumat (tai toisinaan kertojanäänen ja tapahtumien aaltoileva yhdistyminen) ovat niin odottamattomia tai sydäntäsärkeviä, että ne sanalla sanoen jähmettävät tuijottamaan kuvaa.

Olen taas kertonut enemmän omasta lukukokemuksestani kuin itse sarjakuvasta, joka on pysäyttävä ja kunnioitusta herättävä. ”Vaikeaa kuvailla, koe itse” -oikopolkua on tullut käytettyä kirjoittaessa viime aikoina ihan liikaa — mutta esittelyni ovat joka tapauksessa aina jokseenkin pinnallisia ja höpsöjä, joten ero tuskin on huomattava. Whuuh, onneksi en kirjoita arvosteluja ammatikseni.