(Taas melko ironinen otsikko…)

Sunnuntaina koin Foo Fightersin historiallisen ensikeikan Suomessa (juu ja tähän väliin se sama laulu Koffista ja katkeruudesta). Miten moista mahtaisi kuvailla… No, Keskisuomalaisen tiivistys ”ilmiömäinen” on hyvä alku. Kaikki vuosia kertyneet kuumeiset odotukseni täyttyivät.

Meneillään olevan muuttojärkkäilyn ohessa ehdin jättää Provinssiin reissaamisen suunnitelmat hieman viime tippaan, ja jossakin vaiheessa jo tuskailin että olin ehtinyt ostaa lipun, kun keikka nyt sattuisi näin kiireiseen ajankohtaan. Mutta aivan MIELIPUOLISIAHAN tuollaiset ajatukset olivat. Kyseiset kaksi (kaksi! 2!) tuntia osoittautuivat vuoden parhaiksi (sijoitus on selvä jo tässä vaiheessa).
Kun on papattina riehunut ja rääkännyt äänihuuliaan yleisössä koko tuon ajan tauotta, ei ihmekään jos olo on vielä tänä iltanakin vähän kuin halolla päähän lyödyllä.

Olen suhteettoman kiitollinen että bändi paisutti settiään Suomen hyväksi, sillä luulin että keikka kestäisi korkeintaan puolitoista tuntia. ”Suhteettoman” siksi, että eihän puolen tunnin lisä muusikoiden mittakaavassa ehkä pitkä aika ole, mutta minulle se merkitsi paljon. Joitakin mun lempparibiisejä ei soitettu (olisi ollut niin tyrmäävän hienoa kuulla livenä ja läheltä ”February Stars”, ”I’ll Stick Around”, ”Lonely As You”, ”The Deepest Blues Are Black”, ”Erase/Replace”, ja iik ”Hey, Johnny Park!” jne. jne.) vaan enemmänkin hittiosastoa, mutta jos kaikki mun suosikit olisi otettu mukaan, keikka olisikin helposti venähtänyt puoleenyöhön…

Sitä en toki tiedä kuinka tosissaan ottaa Dave Grohlin hehkutusta että Suomi on VÄHKY IHKU maa ja kirouksia ettei bändi tullut aikaisemmin, mutta mitä sitä kiistämäänkään. Foo Fighters oli täysin vilpitön ja pitelemätön ensimmäisestä nuotista viimeiseen. Koko setti oli kultaa! Taivaallinen *| kokemus tuhansien muiden antaessa arvostustaan samalla mitalla. Olisi helppoa uskoa Provinssin keikan olleen sen luokan tervetulotoivotus, että bändin paluu Suomeen on lähes taattu.

Seuraavat laulut keikalla kuultiin (huom: JÄRJESTYKSESTÄ EN OLE VARMA, paitsi kahden ensimmäisen biisin kohdalla). Huvikseni kirjoitan ylös vaikkei tuttujani välttämättä kauheasti kiinnosta lista… EDIT: Saa ilman muuta kommentoida ja korjata jos muistaa järjestystä tai muita biisejä.

The Pretender [loistoveto pistää heti alkuun, jyrähtäähän se vaikkei mahtuiskaan johonkin mun henk. koht. top kymppiin bändin biiseistä. Yleisö pääsi urheilemaan ja tunnelma oli heti oikea]
Times Like These
This Is A Call
Monkey Wrench
My Hero [mulle yksi illan huipuimmista huipuista, kappale on aina purrut minuun. Jos olisi jollekin itku päässyt niin tälle. (Kun ei siis sitä ”February Stars”ia tai ”Exhausted”ia herunut.) Olin tosin epätyypillisen kaukana vollottamisesta tämän keikan aikana]
Everlong [ohimennen kuulemieni jälkikommenttien perusteella sai miehet kyyneliin]
Stacked Actors [myös yksi huipuista. Täyttymyksellinen mielentilani yhdistettynä säähän, hikipisaroiden lentelyyn tukkani heiluessa, pistelyyn pohjelihaksissa/niskassa/käsivarsissa, läpihikoiltuun t-paitaan, SOITANNON HELVETINMOISUUTEEN sekä ihmismassan hoilauksen kuulemiseen kertosäkeessä (itse en malttanut juuri koskaan jättää laulamista vain kertseihin) vei minut henkisesti aika korkealle maanpinnan yläpuolelle, enkä voinut kerrassaan muuta kuin iskeä nyrkkiä ilmaan ja antaa raikua. Toki pidin kovasti ”Stacked Actors”ista aikaisemminkin, mutta tämän muiston liityttyä siihen se on hypähtänyt useamman sijan FF-biisirankkauksessani]
Breakout
Learn To Fly

All My Life [tätä oli keikan jälkeen ihanaa laulaa muutamien muiden festaribussiin (festarialue<->juna-asema) ahtautuneiden hehkuvakasvoisten fanien kanssa niin lujaa kuin käheytyneestä kurkusta kajahti! Ihme kyllä versioni sai jopa pari kehaisua…]
DOA [jälleen kerran, ei ehkä suosikkibiisieni joukossa mutta yleisön esittämänä menestys]
Cold Day In The Sun [tykkään isosti, vaikka on tunnustettava että kappale jotenkin hämmentää minua. En ole oikein onnistunut muodostamaan siitä henkilökohtaista tulkintaa. Mutta tarvinneeko kaikkea tajutakaan. Keikalla esitettiin hieman lyhennetty versio, mutta ei silti mitään valittamista]
Skin And Bones
Marigold
Long Road To Ruin
But, Honestly
[ja tämä olisi tietysti pitänyt mainita aikaisemminkin, mutta niin tiukkaa kitarointia kuin olla voi]
Cheer Up, Boys (Your Make Up Is Running)
Best of You
[taisi olla viimeinen, ja tilanteeseen täydellinen. Hurmosta]

Ei sovi unohtaa myöskään maailmanluokan triangelisooloa. Lisäksi soittivat jonkin biisin ”soolobreikissä” ilman epäilyksen häivähdystäkään alkupätkän Focus -yhtyeen hulvattomasta klassikosta ”Hocus Pocus” — mutta nimenomaan vain potkivan alun, jodlausta ei siis päästy todistamaan.😉 Monikohan yleisössä äkkäsi homman nimen?

Ennen H-hetkeä seurasin muutaman biisin ajan Rotten Soundia sekä Tuomari Nurmiota ja Hunajaluita, nautin Billy Talentin (erittäin mukaansatempaavan) keikan, ja söin paskaa pitsaa.
(Eli kyllä, minä siis menin Provinssirockiin vasta sunnuntai-iltapäivänä ja yksin. Vaikka olisikin väärä tapa kokea festarit, niin en kuulkaa välitä.)

*| Jos taivaassa saisi halosta päähän.