The Chronicles of Narnia: Prince Caspian (Narnian tarinat: Prinssi Kaspian) on viimein saapunut Suomeen, joten tiedätte mitä blogiltani on odotettavissa.
Leffahuumassa en tällä hetkellä jaksa jäsennellä kirjoitustani juuri mitenkään — eli teitä on varoitettu. Eikä päätön posottaminen taatusti jää tähän yhteen merkintään.

* Sisältää spoilereita, olit sitten lukenut kirjan tai et.
* En ole uskovainen mutta Narnia-fani kylläkin.

Päällimmäinen ajatus: kivakivakivakivakivakivajeejeejejejejejejejeeeee nähtävä uudesztaan😀
Vaikka sisäinen elokuvanystävä päästäisi katkeran naurahduksen esim. ajoittaiselle läpipaistavalle laskelmoivuudelle tai sisäinen lukutoukka tuhisisi suoriksi vedetyille juonenkäänteille, se kaikki hukkuu sisäisen metsänmöyrijälapsen riemunkiljahduksiin hänen nähdessään ”vanhat ystävänsä” valkokankaalla. (Tai viimeistään sisäisen teinin ”oohoo!” -maukaisuihin alati maalauksellisemmaksi muuttuvalle Skandar Keynesille, jonka esteettisten ansioiden arvostaminen tosin saa bloggaavan kävyn tuntemaan itsensä ties miksikä yhteiskunnan viholliseksi.😦 )

Ja yhtä tärkeänä: Pevensiein Narniaan saapuminen ja sieltä lähteminen onnistui kostuttamaan silmäkulmani melkein kuten ensimmäisessä elokuvassakin. Hyvät, haikeat (ja taianomaiset, muttei alleviivaavalla tavalla) kohtaukset, joissa lasten reaktiot olivat herkät ja tarinan suuruus tuntui taas olevan läsnä.

Nurinkurista, että Andrew Adamson joutui tätä elokuvaa tehdessään kiinnittämään erityistä huomiota siihen, ettei Riipitsiip muistuttaisi aivan liikaa Shrek 2 ja 3 -leffojen Saapasjalkakissaa, vaikka Adamson on avoimesti sanonut käyttäneensä Riipitsiipiä lähestulkoon Saapasjalkakissan hahmon perustana. Valitettavasti ei kuitenkaan ole aiheetonta olettaa, että useampi yleisössä on nähnyt Shrekit kuin lukenut Prinssi Kaspianin, varsinkin USA:ssa.

Onneksi niin Antonio Banderasin ääninäytteleminen kuin Shrek-elokuvien slapstickiin vivahtava animaatiojälki ovat erottaneet Saapasjalkakissan kirjallisesta jyrsijäesikuvastaan, ja niinpä valmista ja kirjalle varsin uskollista Riipitsiipiä katsellessa vertailujen mahdollisuuskin tuntui melko kaukaiselta — Prinssi Kaspianin maailma kun on niin erilainen, realistisempi ja likaisempi (mikä ei johdu pelkästään siitä että Shrekit ovat animaatioita ja Narnia-leffat ainakin nimeksi live-actionia). Jos Riipitsiip olisi jotenkin pilattu olisin surrut suuresti, joten tämä sinänsä kelvollinen hiirihahmo oli minulle isompi ilonaihe kuin kirjoja lukemattomat elokuvankatsojat voinevat ymmärtää. Hänestä kun olisi voitu tehdä niin paljon huonompikin.

Riipin ulkonäkö lähenteli täydellistä. Kirjan mukaiset pelkistetyt asusteet, eikä hahmosta oltu rakennettu liian ylisöpöä tai pehmolelumaista. Animoitu erinomaisesti, mikään ei liikkeissä pistänyt silmään, istui niin digitaalisesti luotujen hahmojen kuin näyttelijöidenkin joukkoon.
Eddie Izzard ei ole ns. ”ainoa näyttelijä jota täksi hahmoksi voisi kuvitella”, mutta sopii Riipitsiipin ääneksi erittäin hyvin. Izzard teki jo Riipin ensikohtauksesta (joka oli muutettu, ja kenties jopa kirjaa parempi) purevan, omalla tavallaan huomattavan ylevän ja siinä mielessä sekä selvästi kirjasta tutun että todella valloittavan. Hahmo oli johdonmukaisen asenteellinen. …Mikä olikin tärkeää, koska Riipin tarpeettomasti käsikirjoitukseen uutuuksina ympätyt tylsät letkautukset taistelukohtauksissa olisivat muuten ottaneet hermoon. Riipitsiipin rohkeus oli kautta elokuvan tietysti sekä vaikuttavaksi että vitsikkääksi tarkoitettua, mutta tuossa ei ole valittamisen aihetta, sillä siinä mielessähän Riipin rooli kirjassakin on kirjoitettu. Tasapaino hiiriasenteen ja ”comic relief”in välillä oli säilytetty tyydyttävästi.

Olen nyt suhteellisen innoissani The Voyage of the Dawn Treader -elokuvasta. Jos Riip on kelvollinen Prince Caspianissa, en näe mitään syytä miksei hän olisi loistava suuremmassa roolissaan Voyagessa. Kuulisin mielelläni Eddie Izzardin tulkinnan Riipitsiipin henkisemmistä hetkistä kyseisessä tarinassa, jotka ainakin kirjan sivuilla saavat palan kurkkuuni ja ovat nostaneet Riipitsiipin yhdeksi epätodennäköisiltä kuulostavista roolimalleistani.

Velho ja leijona on parempi kirja kuin Prinssi Kaspian, joten olisiko itsestään selvää, että ensimmäinen elokuva on parempi kuin tämä?😕 Vaikka tämä uudempi elokuva on teknisesti kehittyneempää työtä, ei sitä enää voi kutsua varsinaisesti elämykseksi. Tykkäsin silti.
Toisaalta Prince Caspianissa, niin kirjassa kuin erityisesti elokuvaversiossa, on paljon turhaa, mutta toisaalta taas mikään siitä turhasta ei ole sentään erikoisen ärsyttävää…

Vain yksi tyrmäävä pettymys. Ihmissusikohtaus on PI-LAT-TU. Ymmärrettävä takaumarakenteen hylkääminen aiheutti varmaan kohtauksen sijoittamisvaikeuksia, mutta sen sijaan että se olisi jätetty pois, siinä nähtiin tekosyy tuoda Valkeana Velhona valloittanut Tilda Swinton (joka on tietysti mahtava näyttelijä mutta tässä leffassa aivan tarpeeton) hetkeksi kankaalle. Ikävä arvostella kun itsellä ei ole minkäänlaisia parannusehdotuksia, mutta mm. Ihmissuden tajuton ylinäytteleminen imi kaiken kirjassa kokemani hyytävyyden klassikkorepliikistä. Ja sitten täysi erikoisefektisirkus ja vielä Velhonmanaus kun kirjassa sama kohtaus oli hämärä, klaustrofobinen, tautinen, haiseva ja hiuksianostattava. Hemmetti kun harmittaa.

Sarjassamme ”Damned if you do, damned if you don’t”… Ensin olin iloinen että Miraz oli paljon pirullisempi ja fiksumman oloinen kuin kirjassa, mutta tää on niin tätä: vaikka oveluus teki hänestä nautinnollisemman pahiksen, se nakersi uskottavuutta hänen lankeamiseltaan Glozellen ja Sopespianin yksinkertaiseen yllytysjuoneen.
Välimerellisistä maisemista tempaistut telmarilaisten (pahisten) esittäjät olivat muutenkin varsin miellyttäviä seurata. He sopivat sekä telmarilaisten ”syntytarinaan” että Narnian tunnelmaan. Ja koska he eivät tosiaankaan puhuneet englantia äidinkielenään, vahvat aksentit eivät tällä kertaa aiheuttaneet Hollywood-närästystä (koska eivät siis kuulostaneet joidenkin Amerikanpellejen yrityksiltä vetää ”yleiseurooppalaista” aksenttia).

Aslan’s How’n vuosisatain takaiset seinämaalaukset toivat ainakin minulle ihastuttavasti mieleen Pauline Baynesin alkuperäiset Narnia-kuvitukset. Tuskin sattumaa?

Big Bulgy Bear!🙂 oli ihan yhtä ihana kuin kirjassa, vaikka sai kameran ”omakseen” vain kahdesti elokuvan aikana ja vain yhden replan. Tohtori Cornelius sen sijaan ei tehnyt vaikutusta. Ei häirinnyt, näyttelijä ei ollut surkea, ei vain ollut oikean näköinen eikä kuuloinen, mikä hieman kirpaisi, koska tykkäsin hahmosta lukiessani. Ja miksei Corneliuksen puoliverisyydestä aiheutuvaa kitkaa syntyperäisten kääpiöiden kanssa mainittu sanallakaan?
Tosin, tuon aiheen vierestä jatkaakseni: oli mukavaa, ettei mitään viittauksia ensimmäiseen kirjaan/elokuvaan selitetty puhki. Esimerkiksi Kivipaadelle saavuttaessa kukaan ei puhjennut tarinoimaan siitä, mitä sillä aikoinaan tapahtui. Kenties hämmentävää ensimmäistä elokuvaa näkemättömille ja muutenkin tarinaa tuntemattomille, mutta hyvä juttu tunnelman kannalta. Päähenkilöiden taustan tunteminen toi lisämaustetta, toisinaan jopa koko sisällön, lasten keskinäiseen kommunikointiin.
Juonimuutoksista huolimatta leffa uskoakseni tarjoaa katsojalle enemmän, jos tämä on lukenut Narnian tarinat tai vähintään Prinssi Kaspianin. Minun puolestani tästä elokuvasta ammattiarvosteluja kirjoittavat saisivat mainita heti kättelyssä, ovatko he lukeneet kirjat vai ei.

Paljon jäi kirjoittamatta, mutten enää tänään ehdi. Palaan asiaan.

[EDIT: Palasin asiaan.]