Nurinkurin-Narnia, osa 2

Ja homma jatkuu, hitusen painavammissa merkeissä (tai niin painavissa kuin minulta on lupa odottaa…).
* Sisältää spoilereita, olit sitten lukenut kirjan tai et.

* * *

Eräässä lukemassani nettihaastattelussa Christopher Markus, yksi Prince Caspianin käsikirjoittajista, vastasi uteluun kirjan vaikuttavimmista kohtauksista, että luettuaan Prinssi Kaspianin kymmenvuotiaana kirjan alku innosti hänet etsiskelemään raunioita omasta pihapiiristään.

Ymmärrän tasan tarkkaan, mitä Markus tarkoittaa. Narnian tarinat ovat täynnä kohtauksia jotka käynnistävät pienen kakkosmoottorin aivoissa putputtamaan ”Mitä jos sittenkään ei ole täysin mahdotonta, että…” *|

Sama pätkä kirjasta kuuluu sitä paitsi epäilyksettä myös omalle suosikkilistalleni (anteeksi lievä itseni toistaminen). Uskaltaisin sanoa Pevensien sisarusten rauniolöydön ja sen paljastumisen heidän omaksi linnakseen (mitä lukija on tietysti päästetty arvailemaan jo pitempään, mutta se ei tee asian lopullisesta selviämisestä yhtään vähemmän liikuttavaa) olevan yksi Narnian tarinoiden mielikuvitusta ruokkivimmista hetkistä, ja Prinssi Kaspian -kirjan suurimpien vahvuuksien joukossa.

Vaikka kohtaus on erinomainen kirjan aloitus, kirjan takaumarakenteen säilyttäminen ei mielestäni ollut mitenkään pakollista. Kohtausta olisi voinut käyttää elokuvan alkuna, mutta se tehoaa odotetulla tavalla vaikkei sitä nähdäkään heti ensimmäisenä. Elokuvan ensikohtaukseksi on siirretty Kaspianin pako Mirazin linnasta — takaa-ajoksi muutettuna, vauhdikkuudessaan ja kuvauksellisuudessaan se vetää heti mukaan elokuvan maailmaan ja tavoittaa saman jännityksen ja seikkailuhengen kuin kohtauksella oli kirjassa.

Kuten viime postauksessa sanoin, suosikkihetkeni koko elokuvassa olivat Narniaan saapuminen ja sieltä lähteminen, ja minulle se, että nuo kohtaukset onnistuivat, on jo puoli elokuvaa. Saapumiskohtaus sai minut tuntemaan itseni suorastaan painottomaksi. Pidin ensimmäisessä elokuvassa alkutekstien junakohtauksen musiikista: sitä arvosti enemmän elokuvan toisella katsomiskerralla, jolloin sen huomasi todella onnistuneesti kiteyttävän sen, kuinka suuren ja arvoituksellisen tapahtumaketjun alku tuo alakuloinen junamatka olikaan. Prince Caspianissa saman kappaleen käyttäminen toikin tipan linssiin — tietysti maisemien lisäksi.
Lapsinäyttelijöiden välinen kiintymys oli jo saapumiskohtauksessa silminnähtävissä ja toi läpi elokuvan lämpöä pätkiin, joita olisin muuten vierastanut yleisön kosiskeluna. Vaikka Pevensieille kirjoitetut vuorosanat ovat suureksi osaksi heppoisen kuuloisia, kemia pelastaa paljon. Pystyn molemmissa Narnia-elokuvissa vaivatta uskomaan heidän olevan perhettä. (Voin tunnustaa, että ensimmäisen elokuvan jälkeen en enää pystynyt ajattelemaan Pevensien sisarusten näyttelijöiksi ketään muita.)

Ensimmäistä kertaa Narniasta Englantiin palatessaan, Pevensiet olivat käyneet läpi suuren muutoksen, Englanti ei. Prinssi Kaspianissa Narniaan palatessaan Pevensiet eivät olleet muuttuneet, Narnia oli, ja reilusti. Elokuva ottaa enemmän kuin kirja kantaa siihen, miten Narniassa vietetyn ajan muisto — aikuisuus — vaikutti heidän elämäänsä Englannissa. Siis ekan ja tokan kirjan välissä. (Ja muuten: käytän julkaisujärjestystä, en kronologista järjestystä.) Itsekin olen pyöritellyt sitä mielessäni vuosien varrella. Monenlaisille tulkinnoille olisi tässä asiassa ollut varaa, eikä yhtä voi välttämättä sanoa ”oikeammaksi” kuin toista. Peterin (William Moseley) ja Susanin (Anna Popplewell) Englanti-elämää valotetaan enemmän kuin nuorempien sisarusten, en tiedä miksi — ehkä Edmundin ja Lucyn vuoro ”psykiatrin sohvalla” tulee The Voyage of the Dawn Treader -elokuvassa. 😀 Voyage, aah…
Elokuva-Susanin käyttäytyminen jäi minulle hämärähköksi: Narniasta kotiin palaaminen oli ilmeisesti hänelle niin suuri pettymys, että hän mieluummin jäisi iäksi kotiin Englantiin kuin pääsisi Narniaan vain joutuakseen jättämään sen uudestaan? …Ja, öö, tämä on masentanut hänet niin että hän viettää kaiket koulupäivät yksin ja välttelee poikien tutustumisyrityksiä, täh? 😕 Saa nähdä saanko tuosta jotenkin kiinni toisilla katsomiskerroilla.
Peterin suhteen elokuvantekijät päätyivät tulkintaan, jossa hän on tarrautunut liian itsepintaisesti Narnia-menneisyyteensä. En usko että Peter ikävöi valtaa hallita muita, vaan sitä että hänellä oli aikuisena oikeasti jotain kontrollia omaan elämäänsä, ja nyt lapsuuteen palanneena hän ei koe sen olevan hallinnassaan. Omalla tavallaan Peter yrittää löytää itsensä — hän vain ikävä kyllä näkyy tekevän sen hyökkäämällä lähes ketä tahansa vastaan, joka vähättelee häntä tai kyseenalaistaa hänen kykynsä huolehtia itsestään. Ei täysin epärealistinen reaktio nuorelta. (En tiedä, olivatko tekijät noillä jäljillä, mutta tuon minä ainakin sain siitä irti.)

Tällainen henkilönäkemys tuo Caspian-leffan alkuun sen ironisen makupalan, että (Englannissa menneisyyden kuormittama/katkeroittama) Peter pääsee kaipaamaansa Narniaan, mutta siellä on sisaruksineen vielä selkeämmin menneisyyden vanki kuin Englannissa, koska heidän valtakautensa on ollutta, mennyttä ja haudattua.
…Tai niin ainakin aluksi vaikuttaa. Kirjassahan edes suuri osa narnialaisista ei täysin jaksanut uskoa tarinoita Pevensien kuningasperheestä todeksi, telmarilaiset vielä vähemmän; elokuvaversiossa taas epäuskoa ei ole käsitelty juuri lainkaan. Myös Piipari/Trumpkin, joka kirjassa suhtautui vanhoihin ”satuihin” pitkään skeptisesti, hyväksyy elokuvassa lapsinelikon henkilöllisyydet heti, luullen tosin että he ottivat hatkat Narniasta omasta tahdostaan. **| Uskon ja skeptisyyden/rationalisoimisen vastakkainasettelu oli kirjassa tärkeää, elokuvassa se oikeastaan on esillä vain Lucyn ainoana nähdessä Aslanin (NIIIIIIN ja jok’ikinen narnialainen tuntuu leffassa uskovan Aslanin olevan totta, vaikka useat epäilivät sitä kirjassa).
Mutta tuon teeman tutkimisen sijaan Kaspian-elokuvan (mahdollisesti ihan tarkoituksella, ei ainoastaan suurilla panoksilla pelaavan seikkailuelokuvan luomisen sivutuotteena) voi nähdä pohdinnanalkuina johtajuudesta. Voiko sen ottaa, onko se pakko ottaa; viivyttelemättä, vai siihen kasvaen; riittääkö sen perusteeksi alaisten tai vertaisten luottamus, vai luottamus omiin kykyihin; millaiset johtajan tarkoitusperien tulisi olla; ja onko johtajuus lopulta lainkaan tavoittelemisen arvoista, vai vain nimellinen järjestäytyneisyyden symboli, vai suoranainen taakka? Jne. jne.

Kyllä, Elokuva-Peter on todella erilainen kuin kirjan Peter (tosin omasta mielestäni samalla huomattavasti ihmismäisempi), joten elokuvan kontekstissa Peterin kränä Kaspianin kanssa ei ole liian kaukaa haettu ajatus, vaikka kirjassa sitä ei lainkaan ollutkaan.

Ainakin kymmenen vuotta kirjan Kaspiania vanhempi näyttelijä (Ben Barnes) saa ajattelemaan, että hahmoa ei olisi ollut pakko muuttaa, muttei sentään ärsytäkään — käsikirjoituksen Barnes nimittäin tulkitsee hyvin uskottavasti, vaikka kirjan hahmo ei hänestä heti ole tunnistettavissa. Näyttelijöiden ikä tukee sitä käsikirjoituksen kiintopistettä, että Peter, Susan ja Kaspian ovat aikuisuuden kynnyksellä: Elokuva-Susanille ja Elokuva-Peterille se tarkoittaa mm. sen tajuamista, ettei pelkkä Narniaan kulkeutuminen tuo automaattista onnea & autuutta, vaan oma asenne merkitsee ympäristöä enemmän ja teot aikomuksia enemmän. Niinpä Peter ja Susan eivät joudu lähtemään omaan maailmaansa, vaan ovat valmiita lähtemään sinne (kuten kirjassakin); ja Kaspian on kokemustensa, enemmän kuin perimänsä, kautta valmis kuninkaaksi.

Eli vaikka elokuva on poikennut eräistä kirjan pääteemoista, se kestää minusta jokseenkin tarkempaakin tarkastelua kuin vain pintapuolista.

* * *

…kestääkö kolmannenkin blogimerkinnän verran?? 😛 Lisää Caspian-löpinää saattaa edelleen olla tulossa, mutta nyt pidän hetkisen taukoa aiheesta.

*| …jossakin vaatekaapissa ei kerran tulekaan seinä vastaan; lyhtypylväälle voi kasvaa juuret; rapistuneet rauniot paljastuvatkin ikivanhaksi linnaksi ja vieläpä sinun entiseksi kodiksesi; jossakin Etelämeren saaren luolassa saattaa olla portti toiseen maailmaan; tyhjältä vaikuttavan talon omistaja onkin NÄKYMÄTÖN ja PAIKALLA ja TARKKAILEE SINUA; maassa kulkevat oudot ojat ovatkin jättiläiskirjoitusta…

**| Peter Dinklagen roolisuorituksessa ei tosiaankaan ole valittamista, mutta minulle tuli kirjan epäileväistä, osuvasti piikittelevää ja temperamenttista Piiparia kova ikävä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s