Talo on …eläväinen. Täällä on edelleen isäntäväen lähiperhettä käymässä, koko viikonlopun ajan. Vauvat eivät ole usein hiljaa ja vessa on jatkuvasti varattu. Muuten osaan kyllä suhtautua, mutta jos sama tapahtuisi joka viikonloppu…

Valtavassa kaupungissa on valtavasti autoja. Ja usein isokin kaupunki käy niin suurelle määrälle autoja liian pieneksi, jolloin ne törmäävät toisiinsa. Niinpä ambulanssien sireenit säestävät enemmän tai vähemmän jokaista päivää, aiheuttaen tottumattomalle sydämentykytyksiä Pohjois-Vancouverissakin, joka ei varsinaisesti ole rikosten ja väkivallan tyyssija.

Kävin tänään ruokakaupassa ja hämmennyin hedelmäosastolla, kun vaaoissa ei ollut tarrantulostimia. Aivan varmasti ostin viime kesänäkin jotain kasviksia Kanadassa ollessani, olin vain ehtinyt unohtaa miten ihmeessä ne hinnoiteltiin jos vaa’at eivät kerran sylje tarroja! Mutta seurasin kuinka muut ihmiset latoivat hedelmät huolettomasti ostoskärryihinsä ilman lappua, ja niinhän se tietysti oli että kassahenkilö ne vasta punnitsi ja hinnoitteli.

Ostokseni olivat niukkoja, mutta kassa kysyi silti, onko minulla kyseisen kauppaketjun ”bonuskorttia” kun sillä saisi kuulemma halvemmalla. Sanoin, että ei enkä mä nyt taida tässä sellaista hankkiakaan. Silloin takanani jonossa seisova mies sanoi, että käytä tätä mun korttia, ei ne oo henkilökohtaisia. Kepoisesta ruokakassistani tuli entistä halvempi.

Vancouverilaisten kohteliaisuus palautui kaikkia asioita hoitaessani mieleen yhtä välähdyksenomaisesti kuin sade. Outoa on vain, että kotimaassa moinen kävisi oikeastaan melkein hermoille, täällä ei. (Ainakaan vielä!🙂 ) On esimerkiksi vaikeaa kuvitella että ”Nauttikaa elokuvasta!” -toivotus istuisi Suomessa elokuvateatterikokemukseen, mutta täällä leffalipunmyyjien ja popkorninlapioijien huikkaama ”Enjoy your show!” jokaiselle asiakkaalle saa suupielet kummallisesti nousemaan. Minulla on hämärä tunne, että toivotuksen pitäisi ärsyttää minua ”koska eihän se voi olla muuta kuin teeskentelyä”, mutta ne penteleet sanovat sen jotenkin niin oikein!

”Have a good day!” ”You’re welcome!” ”We’ll be right with you.” ”I’m sorry for the wait.” ”Enjoy your show!”

* * *

…Thank you, my good man, I fully intend to. Nyt ois hirveesti leffoja, jotka haluaisin täällä nähdä, mutta en tiedä riittääkö minulla kanttia kuluttaa niihin ihan älyttömiä määriä rahaa heti ensimmäisen viikon aikana. Tänä iltana menin kuitenkin liikuttavan tuttuun Park & Tilford -keskukseen, joka on kämpästäni houkuttelevasti kävelymatkan päässä, katsomaan Tropic Thunderin. Minähän katson tosiaankin ihan mitä tahansa (vaikka Ally YäkkBealiä) jos siinä on Robert Downey Jr. tai jos Justin Theroux on ollut sen kanssa jotenkin tekemisissä — ”DON’T JUDGE MEEEEEEEEEE!” Mutta ennakkotietojen perusteella uskalsin arvella saavani muutenkin rahoilleni vastinetta:

This movie… is so ridiculously funny.

—Jon Stewart

Mitään näin hyvää en kuitenkaan osannut edes odottaa. TT on minulle henkilökohtaisesti yksi tämän vuoden parhaista elokuvista. Kannattaa katsoa vaikka et yleensä edes sietäisi Ben Stilleriä tai Jack Blackia tai Tom Cruisea, tai Robert Dow— pähhähähä mitä mä oikein höpisen, kuka maailmassa muka ei voisi sietää RDJria?

Täh, ai että pitäisi tarjota vielä jotain perustelujakin näille mielipiteille?! No kerrataas ensin hiukan synopsista niille, jotka ovat ihmeen kaupalla välttyneet Tropic Thunderin laajalta mainostukselta. (Feikkinäyttelijöillä on jopa omat nettisivut, tykkään🙂 )
”Tropic Thunder” -actiondraaman ennätyskalliita viidakkokuvauksia hankaloittavat sen kakaramaiset tähdet. Tugg Speedman (Stiller) on täyslahjaton toimintanäyttelijä jonka elämä on maineesta ja mammonasta huolimatta musertavan tyhjää, ja nyt ovat maine ja mammonakin jo hupenemaan päin; perfektionisti Kirk Lazarus (RDJr.) ottaa näyttelemisen niin vakavasti että kärsii identiteettikriisistä (”I don’t drop character ’til I done the DVD commentary!”); läski- ja pierukomedioista tunnettu Jeff Portnoy (Black) pyrkii laajentamaan uraansa vakavasti otettaviin elokuviin, mutta etusijalla hänelle ovat kovat huumeet; ikuista showta vetävä hip hop -stara Alpa Chino (Brandon T. Jackson) yrittää saada joka käänteeseen piilomainoksia omalle energiajuomalleen. Kuvattavan Vietnam-leffan pakollista rookieta näyttelee Kevin Sandusky (Jay Baruchel) joka on näiden kaasupallojen rinnalla untuvikko myös blockbustereiden absurdissa maailmassa, mutta jolla on sentään vielä järkikultansa tallella. Sitten sotilaita esittävät, toinen toistaan ongelmaisemmat näyttelijät joutuvatkin yhtäkkiä tositoimiin viidakon sekä hengenvaarallisten heroiinitehtailijoiden armoille.

Elokuva on käheyttävän hauska, ja yhtä iloinen yllätys oli Hulluwoodiin kohdistuva ronski piikittely. Tai siis, ei Tropic Thunder vielä ihan sydämeen asti sitä säiläänsä iske, mutta esimerkiksi Bowfingeriin (josta siitäkin kyllä pidän hurjasti komediana — Don’t judge meeeee! — sen parodia vain on hiukan pehmeää) verrattuna käytössä ovat kiitettävän järeät aseet. TT onnistuu sekä parodioimaan useaa genreä, satirisoimaan mojovasti leffateollisuutta, julkisuususkontoa ja viihdemarkkinointikoneistoa että olemaan samanaikaisesti todella räkänaurattavaa katsottavaa — eikä nostata vain tietäväistä/katkeraa hymyä, kuten muutama muu terävä Hulluwood-satiiri. Se on reikäpäinen muttei lähelläkään tyhmää. Ei ole vallassani päättää mitkä elokuvat kohoavat klassikoiksi mutta itselleni Tropic Thunder on kyllä klassikko jo nyt.

Suosikkikohtauksia ehti kertyä kymmeniä, heti elokuvan aloittavista feikkitrailereista alkaen. *| Yllätysmomentin puuttuminen harventaa ehkä nauruja seuraavalla (välttämättömällä!) katsomiskerralla, mutta pidättelemätön dialogi, ja etenkin lähes täydelliset näyttelijäsuoritukset niin pääosa- kuin sivuosamiehitykseltä, viihdyttävät varmasti pitkän aikaa. Katsoja ei hetkeäkään joudu tuntemaan olevansa ”myötätuntomanipuloimisen” kohteena; leffan pisteitä vain korottaa se, että Stiller ja kumppanit esittävät niin antaumuksella ja imagosta välittämättä ERITTÄIN VÄHÄ-ÄLYISIÄ JA ITSEKESKEISIÄ NÄYTTELIJÄNILKKEJÄ **| joiden harvat inhimilliset ominaisuudet jäävät reippaasti joko julkisuuden aiheuttamien tai sen ruokkimien persoonallisuushäiriöiden varjoon (Baruchelin hahmoa mukaillen: mitä tämä kertonee Tropic Thunderin oikeiden tähtien itsetunnosta?😉 ). Hyvä on, tuohan tämäkin elokuva kiistämättä Hollywood-koneistolle lisää rahaa, mutta on parempi että se ansaitaan häpeämättömällä itsenöyryytyksellä kuin muiden nöyryyttämisellä.
Lisäksi, suhteutettuna siihen että kyseessä on sentään ison budjetin kesäkomedia, rahastuksen maku loisti poissaolollaan. Yhtenä esimerkkinä, Alpa Chinon rooliin ei oltu päästetty jotain nimekästä mutta näyttelijänkyvyiltään toivotonta rap-könttiä, vaan aivan oikea koomikko! En vain voinut olla pikkuisen miettimättä millainenkohan leffasta olisi tullut, jos Philip Seymour Hoffman olisi tosiaan ollut Jack Blackin roolissa?

*| Satan’s Alley = Bestest movie never made (DON’T JUDGE MEEEEEEEEE!).

**| …mikä retard -sanan käytöstä hiiltyneiden ns. aktivistien tulisi ottaa tarkemmin huomioon. Halventaako sana elokuvan esittämissä konteksteissa muka oikeasti ketään muuta kuin kuvailemiani ”näyttelijöitä”?