[Nyk. huom: Anteeksi sekä TAKAUTUVASTA että liian tiivistetystä kirjoittamisesta. Kiirettä pitää.]

Maanantaista: kävin keskustassa kattoon WALL-E:n, koska se ei pyöri enää P-Vancouverissa. Visuaalisesti (eli designin kannalta — käsittämättömän vaativa mutta yli odotusten onnistunut suunnittelu-urakka, kaikki ne robotit, logot, alukset, maisemat… PÄÄSSÄ PYÖRII) mahdollisesti kaikkein vaikuttavin tuotos Pixarilta tähän mennessä, mikä jo itsessään tekee WALL-E:sta Tapauksen, mutta juonen ja hahmojen puolesta ”vain” erittäin hyvä — ei loistava. Puhun nyt kuitenkin Pixarin mittapuusta. Normaalien elokuvien mittapuulla se ON loistava, erityisesti tarinankerronnaltaan: ensimmäinen puolisko esitysajasta on lähestulkoon mykkäelokuvaa, ja mestarillista sellaista. En arvannut että Pixar-elokuvat pystyisivät monien hyvien vuosien jälkeen vielä näinkin suuresti yllättämään minut, mutta tällä vuosikymmenellä kokonaisen pitkän elokuvan dialogin karsiminen puoleen on niin haastava ja innostava päätös (sekä katsojana että animaatio-wannabenä), että Pixariin kohdistuvat odotukseni ovat jälleen kerran uudistuneet. Rima on tietysti noussut kaikille WALL-Ea seuraaville animaatioille.

Näin matkallani keskustaan Lonsdalen satamassa kaksi tyttöä sieltä ulk.maal.orientaatiosta, Lenan ja Tomokon, ja me sovittiin että voitais joku päivä mennä leffaan, ja vaihdettiin meiliosoitteita (kun en ole vielä hankkinut kännykkäliittymää), ihan tuosta vaan. Tänä iltana Lena meilas mulle että voitais lähtee käymään jossain torstaina. En tosiaankaan odottanut että löytäsin ”tuttuja” näin pian! Tarkoitan että kyllähän mulla sellainen päätös oli että yritän tehdä tutustumisia, mutta olin kyllä sallinut itselleni paljon löysemmän aikarajan kuin heti ensimmäisen VIIKON. 🙂 Olen melkein ylpeä itsestäni.

Kun tulin kotiin, meidän talon edessä tepasteli musta kissa, jolla oli puolikas häntä ja kaulassa vaaleanpunainen panta. Heti minut nähdessään se syöksyi jalkoihini kiehnäämään ja puski päätään kättäni vasten, ja käyttäytyi kuin olisi ollut paras kaverini aina!

Mutta se on surullista kyllä heitteillä. Alakerran asukkaat vaihtuivat, mutta vanhat asukkaat ”eivät millään saaneet kissaansa suostumaan lähtemään mukaansa”, kuulin Ninalta. (Superluuserimaista käytöstä jättää KOTIKISSA taakse vaikka se ei ymmärtäisikään haluta lähteä!) Eikä vuokraisäntäväki voi ottaa kissaa koska sen heidän poikansa koira käy täällä vähän väliä. Surkea juttu. Peter on antanut kissalle tähän mennessä ruokaa, mutta kuten sanottu he eivät halua ottaa kotikissaa. En tiedä mahtaisiko alakerran uudet asukkaat ottaa kissan huolehtiakseen… Tuntuu vähän epätodennäköiseltä.

* * *

Tänään oli sitten ensimmäinen koulupäivä. Animaatio-opiskelijoiden oli tarkoitus tavata klo 12 ”ekan vuosikurssin animaatioluokassa”, samassa jossa meidän tunnit oli kesäkurssilla, mutta vain puolet luokasta ilmaantui. Animaatio-ohjelman pääopettaja, Don, uskoi että poissaolevat olivat menneet Capilanon yleiseen orientaatioon animaatiotapaamisen sijaan; koulu oli antanut vähän vaikeaselkoisemman kaavan kautta tiedot niistä opinto-ohjelmista, joiden opiskelijoiden ei tarvinnut osallistua yhteiseen orientaatioon (yksi niistä animaatio) — ja vain ne, jotka seuraavat luokan blogia ja sähköpostia, olivat varmasti saaneet tiedon keskipäivän tapaamisesta. Mutta puuttuvat todennäköisesti saapuisivat kello yhden elävänmallinkurssille.

Don kiepautti meidät katsomassa kakkosvuosikurssin luokkaa, digianimaatio-opiskelijoiden luokkaa ja tietokonehuonetta — joka oli se sama missä meillä oli Flash-osuus kesällä, mutta melkein kaikkiin koneisiin oli asennettu uutuuttaan hohtavat Cintic-piirustusscreenit! Ne eivät ole kuten Wacom-tabletit (joissa piirretään hiirimattomaiselle tabletille), vaan screeneille piirretään suoraan elektronisella kynällä. Cintic on siis vielä kirjaimellisemmin ”elektroninen kanvas” kuin Wacom-tabletti. Screenejä saattoi myös kallistaa melkein mihin tahansa itse haluamaansa kulmaan, piirustuspöydän tapaan.
Me ei tehty mitään sellaista kierrosta että esittäydyttäisiin toisillemme, mutta juttelin kyllä muutamankin uuden luokkakaverin kanssa jotka muistin joko ulkomaalaisorientaatiosta tai netistä. Ne muutamat vaikuttivat hyviltä tyypeiltä, ja muista en sitten vielä oikein tiedäkään. *|

…Elävänmallinpiirustuksen alettua ei nimittäin ollut kamalasti aikaa jutustella. Menimme luokkaan yhdeksi, ja totisesti, siellä oli loput vuosikurssistamme jo aloittelemassa. Myös Tim, joka oli viime vuonna kesäkurssilla kanssani. Piirustusluokassa oli istuimet joita kutsuttiin nimellä ”donkey” — en jaksa selittää miltä ne näytti, otan kuvan joskus. Sellasia pieniä penkkejä joiden päällä istuttiin hajareisin, ja paperialustaa pidettiin sylissä. Opemme Moh(ammad) antoi itsestään aika tiukan vaikutelman, mutta tietenkin erittäin ammattitaitoisen. Soundbite kyseiseltä maahanmuuttajalta: ”Kanadalaiset tapaavat usein aloittaa kritiikin antamisen sanomalla Tuo on hyvä, mutta. Minä taas yritän parhaani mukaan antaa kritiikkiä, josta on teille todellista hyötyä. Jos piirustuksenne ei ole hyvä, en sano niin. Sanon Tuo on huono. Mutta.

Moh piti miniluennon siitä mistä nopean elävänmallinluonnoksen tekeminen kannattaa aloittaa, kävi pikapikaa läpi kurssisuunnitelman, määräsi meille kirjan Drawing on the Right Side of the Brain joko kirjastosta lainattavaksi tai ostettavaksi, ja antoi siitä kaksi ensimmäistä lukua kotiläksyksi. Jokaviikkoiseksi kotiläksyksi tulee myös vähintään kolme tuntia el.mal.piirustusta omalla ajalla. (Ensi viikosta lähtien sen voi täyttää animaatio-opiskelijoiden ”Life Drawing Clubissa”, jota pyörittävät toisen vuosikurssin opiskelijat. Tällä viikolla täytyy kuitenkin vielä turvautua salapiirtämiseen kaupungilla tai johonkin muuhun elävänmallinkurssiin keskustassa…) Sitten piirrettiin kolme tuntia putkeen croqeja (vain pari viiden minuutin taukoa välissä), mikä oli kyllä siinä mielessä hyvä että piirustuskäsi vetreytyi, mutta vaikka kynänsuhistelu johtikin motorisella toistuvuudellaan lähes transsiin enkä ajatellut muuta kuin piirtämistä, vaihtelevat asennot vaativat minulta niin herkeämätöntä tarkkaavaisuutta, että olin rättiväsynyt tunnin jälkeen.

Minä ja Young Hee (jonka olin tavannut kans.väl.orientaatiossa) kävimme kirjastossa lainaamassa ”Right Side”t. Koulun kirjasto on kiva.

Isoo telkkaria on ikävä. Mulla on omassa huoneessa telkku, mutta sen ruutu on pienempi kuin läppärissäni, ja mut on viimeisen vuoden aikana hemmoteltu niin pilalle etten oikein jaksa sitä katsoa.

*| Koetan hoitaa tän ”oikee nimi eikä luokkakaverini osaa lukea mitä täällä heistä kirjoitan” -pähkinän siten, että yritän olla kertomatta heistä mitään sen kummempaa mitä he eivät ole itse esim. blogeissaan kertoneet (onhan nekin blogit joka tapauksessa koko maailman luettavissa) ja sanomatta mitään mitä en voisi sanoa heille itselleenkin kasvotusten.