[Anteeks kun kirjotan näin huonosti, yritän tässä kiireellä kuroa kirjoitustaukoa umpeen.]

Luin ke-aamuna ”Right Siden” ensimmäiset lukuläksyt, ihan kiinnostavaa… Alkusanojen mukaan koko kirjan perusta on se yksinkertainen (jopa niin yksinkertainen, että hävettää etten ole aikaisemmin sitä ajatellut) fakta, että piirustustaito ei ole synnynnäistä. Esimerkiksi ihmisen piirtäminen on yhtä helppoa kuin ihmisen katsominen — täytyy vain harjoitella oikeiden ominaisuuksien katsomista.
Aivan kuka tahansa voi siis oppia piirtämään, eikä edes hirvittävän pitkässä ajassa. Ja kannattaakin, sillä siitä kirjan ilmauksesta olen (SIIRAPPIVAROITUKSELLA) täysin samaa mieltä, että piirustusharrastus kuljettaa tämän erilaisen katsomistavan myös harrastajan ”arkeen”, jolloin melkein kaikki näyttäytyy jotenkin huomattavasti aikaisempaa kiinnostavampana ja kauniimpana. Se jää jokaisen itsensä päätettäväksi onko tuo hyvä vai huono juttu.

Sitten kouluun, jossa animointitunnilla käytiin läpi softwarea, tarvittavia välineitä, kurssisisältöä ym. DigiCel Flipbookin on koululla korvannut samantyylinen ToonBoom Pencil Check -ohjelma, joten oli vähän harjoiteltava uuden ohjelman toimintaa.
Illasta ei mitään erityistä kirjoitettavaa. On muuten tosi hyvä, että supermarket koulumatkani varrella on auki joka päivä jopa yhteentoista illalla. Ostokset saa hoidettua vaikka unohtuisikin tekemään tehtäviä tai lukemaan lehtiä koulun kirjastoon (kuten minä tänään).

* * *

Koulupäivät senkun paranevat, torstai oli tähänastisista kivoin. Aamupäivä alkoi ”history of character animation” (hahmoanimaation historia) -kurssin ensimmäisellä tunnilla, opena varsin hauska ja vangitsevasti puhuva Michael van den Bos. On sääli, että opettajat haluavat itseään kutsuttavan etunimillään, koska tuo on ihan bossi sukunimi.

Meille määrättiin yksi kurssikirja, Leonard Maltinin Of Mice and Magic. Siitä tuli lukuläksy ensi viikolle; meillä tulee olemaan pikku testi edellisen viikon asioista jokaisella tunnilla (kaikki kurssit etenevät tahtiin yksi-oppitunti-viikossa, paitsi animoinnin perusteet, jota on kahdesti viikossa).

Parasta oli tietysti päästä katsomaan vanhoja animaatioita. Aloitimme, jos emme nyt suorastaan animaation alusta, niin kylläkin filmatun animaation alkuvuosista, ”mykästä kaudesta”. Kävimme läpi muutamankin animaation pioneerin, joten anteeksi että mainitsen heistä tässä kirjoittaessani vain yhden: Winsor McCayn, jonka nimi on tuttu sekä sarjakuva- että elokuvaharrastajille. En häpeäkseni ollut aikaisemmin nähnyt McCayn animaatioita (vaikka hänen sarjakuvansa tiedänkin, ja Gertien nimeltä😉 ), mutta onneksi luokan reaktioista päätellen en ollut ainoa. Ne ovat kestäneet aikaa hämmästyttävästi, eivät vain viihdyttävyytensä vaan myös animointinsa taidokkuuden osalta. Ja mitä kurssimme nimeen tulee, Mr van den Bos [luokassa sitä ehkä täytyy kutsua Michaeliksi mutta täällä päätän minä!!] painotti, että McCay oli animaatiohahmojen persoonan ja luonteen esilletuomisessa sanattomasti yksi tärkeimmistä varhaisista suunnannäyttäjistä ja rajojen kokeilijoista. Tämä kävi painottamattakin ilmi sellaisia luomuksia kuin Gertie-dinosaurusta ja Steve-hyttystä (jonka seikkailu aiheutti koko luokassa ainutlaatuista kauhunsekaista huvitusta) katsellessa.
Ja ei muuta kuin ensi viikon testiä varten valmistautumaan.

Lounaan jälkeen oli ensimmäinen animation design -tunti. Opemme John on varsinainen koomikko. En nyt jaksa kirjoitella ylös sen vitsejä tässä vaiheessa, mutta saimme nauraa isosti. Tosin se puhuu erittäin nopeasti, mikä ei suinkaan haittaa puheenymmärtämistäni vaan saa minut ujoksi avaamaan suutani, koska oma puheeni kuulostaa sen jälkeen tavattoman laahaavalta vaikkei järjellä ajateltuna ole.
John on hyperaktiivisin täysi-ikäinen, jonka olen ikinä elävässä elämässä omakohtaisesti tavannut. En tarkoita tätä loukkaukseksi, tapaus vain tuntui historialliselta.
(Colin opetti ekaluokkalaisia hahmosuunnittelussa vielä viime vuona, mutta on tänä vuonna jo jossain muualla. Voe voe! …Tämäkään ei silti ole kritiikkiä nykyistä opettajaamme kohtaan.)
Tunti pähkinänkuoressa: ilmaisuvoimainen hahmodesign lähtee poseerauksesta. Jollei pose ole dynaaminen, hahmon seuraavat ”kerrokset” sekä yksityiskohdat eivät auta tippaakaan. Tämä tarkoittaa ihan pohjimmiltaan, että (jälleen kerran) hahmosuunnitelmassa jo asennon olisi hyvä kertoa hahmon tunteista, luonteesta ja aikeista mahdollisimman paljon ennen yksityiskohtien lisäämistä (tai animoidun hahmon tapauksessa dialogin lisäämistä). Läksyksi 20 posen piirtäminen parhaamme mukaan dynaamisesti — ihan vaan tikku-ukkopohjalta, mutta normaalin sopusuhtaisia neliraajaisia ja yksipäisiä ihmisiä kuitenkin.

Tuntien jälkeen tapasimme sovitusti Lenan kanssa koululla ja mietimme vähän aikaa, mihin lähtisimme. Päätimme mennä pällistelemään ympärillemme Park Royal -ostoskeskuksessa ja syödä siellä jotain. Hyvältä näytti; suurimman huomiomme veivät karkki-, kenkä-, lemmikki-, lelu- ja lopulta kirjakauppojen ikkunat. Halusin vilkaista pikkuisen syvemmälle Indigo -kirjakauppaan, jonka Park Royalin myymälä ei tainnut olla ihan yhtä suuri kuin se Indigo, jossa kävin viime kesänä. Tiesin silti heti tulevani uudestaan. Notkuvien hyllyjen äärellä rahani alkoivat pyrkiä karkuun, mutta pysyin tänään pidättyväisenä kirjaostosten suhteen. Arkeni kun on täällä vielä niin aikaisessa vaiheessa ja tarkkailen yhä, millaisiksi juoksevat kuluni täällä asuessani muodostuvat. Katselin puolella silmällä olisiko kaupassa yhtään tarvitsemiani kurssikirjoja; ei. Sarjakuvaosastolla sallin kyllä itselleni yhden alpparin kodikkuutta tuomaan, Buffy Season 8 vol. 2: No Future for Youn. Piirrosten taso on Buffy-sarjiksissa valtavan epätasainen, mutta ”kasikaudella” se on ollut siedettävää — tosin (melkein) taiteesta riippumatta Joss Whedonin ideoimat TV-sarjan jälkeiset tarinat olisi pakko ahmia. Sarjan fanien ei kannata jättää tätä väliin. Kasikausi on whedonmaisinta Buffy-sarjakuvaa jota olen tähän mennessä lukenut [kindly ottakee huomioon, etten ole vielä lukenut Fraytä, Serenityä tai Whedonin X-Meniä, joiden whedonmaisuus saattaa olla korkea sekin — siksi ”Buffy”-tarkennus].

SITTEN. Tapahtui jotain uskomatonta. Näin suuren, mustavalkokantisen sarjispokkarin jonka kannessa kiilteli sana ZOT!
Hihkaisin. Aivan todella hihkaisin. Zot! on Scott McCloudin 80-luvulta 90-luvun alkupuolelle asti ilmestynyt sarjakuva, joka herätti minussa suurta kiinnostusta vuonna 2001, jolloin luin McCloudin kotisivulta yhden ihka uuden, pitkän Zot-tarinan Hearts and Minds nettisarjiksena. Suosittelen, kaikki englantia taitavat sarjakuvien ystävät. Se oli ensimmäinen kerta, kun pääsin lukemaan Zotia, ja tykkäsin kovasti ja olisin halunnut lukea alkuperäisen sarjakuvan. Tosin tänä päivänä Zot-nettisarjista lukiessa grafiikka- ja kuvankäsittelyohjelmien eksponentiaalinen kehitys sitten vuoden 2001 on jokseenkin pysäyttävä havainto, mutta pysäyttäviä (hyvällä tavalla!) ovat Hearts and Mindsin tarina ja visuaalinen kerrontakin. Toisin kuin jo kauan palvomiani *| McCloudin sarjakuvakirjoja sarjakuvataiteesta, vanhaa Zotia oli kuitenkin täysin mahdotonta saada mitenkään käsiinsä Suomessa, ja ymmärtääkseni Yhdysvalloissakin vimmatun vaikeaa löytää kokonaisuudessaan.

Ja tänä kesänä… lähes koko sarja on julkaistu YKSISSÄ KANSISSA.
*OSTOTOIMINTO.*
Nyt ei voi muuta sanoa kuin HYVIN MENEE.😀
Koetan räpeltää kirjasta jonkin sortin elämänlaatukirjoituksen joskus tässä näin kun en ole enää himputin kiireinen.

*| En liioittele.