Ensinnäkin: postasin viimein yhden animaatiotehtävistä luonnosblogiini, käykää katsomassa jos huvittaa! Se on siis karkeaa animaatiota Stitchistä. Kyseisen tehtävän palaute annettiin tämän viikon maanantaina, ja pari korjattavaa asiaa tuli esille, erityisesti hyppyihin ponnistusten liian lyhyt kesto — mutta tehtävä on jo arvosteltu ja etenemme uusiin haasteisiin vauhdilla, joten sitä ei enää kannata liikoja korjailla.

Viime bloggauksestakin ehti vierähtää niin pitkä tovi, etten voi käydä läpi kaikkea tapahtunutta. Koulu on ihanaa. Eilen oli torstai, eli oli tietysti ekstraihanaaaa.

Historian viikkokoe oli mennyt mahtavasti, ja designtunnilla sai sekä lamaannuttavat naurut että syötävän herkullisen tehtävänannon ensi viikolle. Ja Chelsea oli tuonut suklaamuffinsseja kouluuuuun meille kaikille! Ja me saatiin melkein peitottua John tilannekomiikkasutkautuksissa!
(En taida osata selittää… Olen aistivinani sellaisen tunteen, että jotenkin uteliaisuudesta haluamme tilanteen eskaloituvan niin, että saisimme Johnin sanomaan ”tuo meni jo vähän liian pitkälle”. Tässä luokassa on monia pelkäämättömiä näsäviisastelijoita ja tahallisten väärien tulkintojen keksijöitä, jotka eivät myöskään päästä itseään helpolla improvisoinnin tunnelatauksen suhteen. Vaistomainen reaktiomme on siis pyrkiä palauttamaan Johnin syötöt samalla mitalla, ja pian hiljaisimmatkin liittyvät joukkueeseen.  John lietsoo tietoisesti lapsellisuuttamme niin, että on suoranainen ihme että opimme niin paljon kuin opimme. Mutta onko hän muokkaamassa parikymmenpäistä, hyvän maun rajan yli yrittävää, multikansallista mutanttikoomikkoelukkaa tietämättään vai tarkoituksella?
…Mitä minä oikein taas höpötän?)

Niiiin ja animaatiotunnilla aloimme tällä viikolla käydä läpi kävelyn animointia. Me katsottiin kaikkien kävelyanimaatiot tunnin lopuksi keskiviikkona ja se oli mahtavan hauskaa.

Muistan nyt kaikkien luokkalaistemme etunimet ja vaikka hengailenkin eniten sen meidän istumaryhmän kanssa, yhteisiä koulun ulkopuolisia aktiviteetteja luokan kesken alkaa häilyä horisontissa. Mikä on ih-hah-naa.
Animaatio-opiskelijoiden pitsa- ja solidaarisuustilaisuus oli viime viikolla, oli kivaa vaikken ehtinyt puhuakaan kovin monille. Tapasin silti muutamia uusia ihmisiä oman luokan ulkopuolelta, digianimaatiopuolella on sosiaalista porukkaa. Pitsanahtamisen jälkeen koko luokkamme oli vähällä nukahtaa seuraavalla tunnilla.
Se Calvin Harris -keikka, jonka olin kiinnostunut näkemään tänä viikonloppuna, olikin loppuunmyyty, mutta kotiin en silti tule jäämään, sillä Courtney pitää kauhuleffaillanistujaiset/nyyttärit lauantaina (pitkän viikonlopun kunniaksi — maanantaina on kiitospäivä, ja koulusta vapaata). Ensi viikon lopulla taas oma luokkamme sekä kakkosluokkalaiset suunnittelevat yhteistä iltareissua Playland-huvipuiston Halloween-teemaiseen ”Fright Nightiin”. HÄRVELEITÄ JA HIRVIÖITÄ!😀

Harmi kyllä oon ollut vähän huonovointinen eilen ja tänään. Ei kuumetta, mutta jotenkin etoo aina syömisen jälkeen, enkä edes syö mitenkään epänormaalisti. Vähän vie varmuutta. (Jos joku kerran jaksaa lukea palstakaupalla mun onnellisuudesta, niin sitten joku jaksaa varmasti terveydellisistä kummallisuuksistakin…) En kestä jos saan jonkun yrkän kesken kaikkea tätä ihanuutta. Ainoa syy, jonka keksin, on että olen voinut vahingoittaa sisuskalujani liialla nauramisella.

Tiedän, että on ärsyttävää, kun joku toitottaa saavansa iloa niin pienistä asioista kuin minä. Ymmärrän erittäin hyvin jos joku ajattelee, että ei ne vaahteranlehdet nyt niin hienoja ole, että tarvitsisi nieleksiä kyyneleitä viisi minuuttia, eikä se syysilma nyt niiiiiin kuulalta voi tuoksua, eikä kukaan täysjärkinen pyöriskele pedissä torstain ja perjantain välisenä yönä hihittäen tuntikausia unettomana vain siksi että edellinen päivä on ollut niin superpäivä. Mutta en voi koko asialle mitään. Ihan omalla kohdallani on aina ollut niin, että kun ns. perustukset ovat kunnossa (on katto pään päällä, on jonkun verran millä mällätä, on upeassa opissa, on terve paitsi heikkoa etomista, jne.), niin pienimmätkin lisäykset luovat pakahduttavan euforian. (Vaikka näyttäisinkin ulkoisesti neutraalia naamaa.)

Pari kertaa olen kylläkin tässä äskettäin joutunut kamppailemaan epätodellisuuden tunnetta vastaan. (Sori että meni näin vakavahkoksi yhtäkkiä.) Ei masentavaa tunnetta, jotenkin vain hieman pelottavaa uutuudessaan. Istuin bussissa, oli ilta ja pimeää, ja katsoessani ulos ikkunasta näin valaistuja pilvenpiirtäjiä ja pilvipeitteisiä vuoria. Silloin olin sekunnin verran varma, että kaikki, mitä mulle on täällä tähän mennessä tapahtunut, itse asiassa koko kaupunki, on vain omaa kuvitelmaani. Alkaakohan kulttuurishokin toinen vaihe näin?