Tärkeää! Olemme katsoneet historiantunneilla monia sanoinkuvaamattoman hauskoja piirrettyjä, mutta viime torstaina löytyi ehdoton suosikkini: Chuck Jonesin vuonna 1942 ohjaama WB-lyhäri ”The Dover Boys at Pimento University”, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. VOITTAJA. Kaiken voittaja.
Sanat eivät riitä. Tämä täytyy nähdä omin silmin ja erityisesti kuulla omin korvin.


(linkki)

”A runabout! I’ll steal it! NO ONE WILL EVER KNOW!!”

(Entä muistaako joku, kun jenkkikäsikirjoittajien lakon aikana Conan, Jon Stewart ja Stephen Colbert ottivat toisiltaan turpiin? Nytpä tajusin mikä sen viimeisen pysäytyskuvan inspiroi.)

* * *

Kiitospäivä oli 13. päivä, ja koska en ole tottunut sitä juhlimaan, en tehnyt mitään erikoista. (Paitsi että sitä edeltävänä lauantaina oltiin Courtneyn luona ja kivaa oli.)

Kaikki liiketoiminta rullasi myös kiitospäivänä, mitä en ollut osannut odottaa. Pidän valtavasti siitä, että täällä on käytännöllisesti katsoen kaikki auki ihan joka päivä (vaikka monet kaupat tietysti sulkevat aikaisemmin la-su kuin arkena). Hieman keskiverrosta poikkeavaa päivärytmiä seuraavana ihmisenä arvostan täällä nykyisessä olinpaikassani suuresti esimerkiksi naapurin ”Prisman” JOKApäiväistä klo 23:n sulkemisaikaa, mutta harmittelen bussien aikaista yöpuulle vetäytymistä yms.
Tietysti ymmärrän että täällä on useamman valtion verran enemmän ihmisiä kuin Suomessa pyörittämässä kauppoja iltamyöhään. Muutosta kotimaan aukioloaikoihin en jaksa vaatia, onhan sitä tähänkin asti hengissä selvitty — tarkoitan vain että ”yöttömästä yhteiskunnasta” valittavilla ei ole murjotukselleen kunnon perustelua, sillä YY:tä ei vielä ole olemassakaan.

* * *

Niin pitkä kirjoitustauko on ollut etten muista mistä halusinkaan kirjoittaa… Mutta jo mainitsemastani torstaista jatkaakseni, historiassa siis käsiteltiin Chuck Jonesia. Saman päivän koe edellisen viikon asioista meni multa aivan myttyyn, mutta seuraavan varmaan suoritan suvereenisti, koska kamuni, joka oli kipeänä, oli värvännyt minut tekemään tunnin aikana mahdollisimman tarkkoja muistiinpanoja. Yritin kirjoittaa yksityiskohtaisemmin kuin koskaan, sillä itsekin olisin murtunut jos en pääsisi torstaina kouluun.
Valikoidut piirretyt Jonesin koko uran ajalta kuvastivat ohjaajan kehitystä Disneymäisestä tyylistä neulanterävään ajoitukseen, vahvoihin poseerauksiin, taustojen ja animaatiohahmojen kanssakäyntiin jne. The Dover Boys tosiaan sujahti suosikikseni nopeammin kuin ajoasu Dan Backsliden ylle, ja sen tyylitelty animaatio (asennosta toiseen salamannopeasti, asentojen välissä tavallisten inbetweenien sijasta ”smear drawing”eja, jotka venyttävät hahmoa animaatioidenkin mittapuulla groteskisti ja lähes havaitsemattoman nopeasti) kelpaa tietynlaiseksi symboliksi Jonesin roolista animaatioinnovaattorina. Yhtä suuri kiitos Dover Boysin lumosta kuuluu Warner Bros.in luottoäänelle Mel Blancille Backsliden repliikkien tulisesta, empimättömästä ylilyönnistä.

Mutta mikä poissaolevaisen kannalta vielä surullisempaa, iltapäivän designtunnilla käytiin käsiksi Super Sculpeyyn. Viime viikolla designissa luonnosteltiin ns. arkkityyppihahmoja, joista piti valita yksi turnaroundin (rotaation) sekä maquetten (patsaan) aiheeksi. Tänään kaikki saivat turnaroundistaan palautteen (omakehuvaroitus! Turnaroundini ei kaipaa ainoatakaan parannusta!), ja sitten John päästi ääneen Animation Adamin, Resident Sculpey Expert:in.

Kesäkurssilla raadoin saadakseni muovailtua kallon, Skull-pyn. Kokonaisen hahmon muovaileminen vaikutti minusta vaikeammalta, mutta myös mielenkiintoisemmalta. Varsinkin kun jonkin verran on alkanut tykätä siitä itse keksimästään hahmosta ja opettajana on joku, joka on tehnyt patsaita vuosia, elävänmallinopettajan sijasta. Skullpyn kohdalla tekemäni virheet ovat myös opettaneet minua muutamissa pikkuasioissa (ainakin siinä, ettei foliossa kannata pihistellä). Adam kertoi hyviä vinkkejä mm. muotoilutyökalujen valmistamisesta itse, patsaiden jalustojen ”lavastamisesta”, hiusten, vaatteiden, turkin, höyhenten, suomujen tms. muovailemisesta… Hänen näytille tuomansa valmiit patsaat ja jalustat olivat upeaa työtä. Olin aiheesta paljon innostuneempi kuin toissakesänä. Seurasin kyllä koko ajan tiiviisti, mutta valitan, etten jaksa kirjoittaa tässä kaikkia neuvoja. Yritän sujauttaa niitä väliin jos kirjoitan oman muovailuprojektini edistymisestä — tosin hahmollani ei ole höyheniä, turkkia eikä edes hiuksia, joten kaikki vinkit eivät ehkä tule esille, mutta ne olivat silti niin mielenkiintoista kuultavaa, että yritän parhaani.

Yksi jippo, jota en varmaankaan ole itse pitkään aikaan kokeilemassa, mutta joka oli niin vaikuttava, että se on pakko mainita: Adam oli käyttänyt lentolisko-maquetten siipien materiaalina kumihanskasta leikattua palasta, joka oli liimattu pikkutarkasti patsaan siipien luiden päälle ja lopuksi koko komeus oli maalattu, niin ettei sculpeyn ja kumin välistä saumaa huomannut. Se oli harvinaisen uskottavan näköistä. Me oltiin tunnusteltu niitä siipiä tovi eikä kukaan ollut arvannut että ne olisi voitu tehdä kumihanskasta, tai edes ilmapallosta tai muusta sellaisesta, ennen kuin Adam kertoi meille. Tunnin juoni oli suurelta osin se, että sculpey-tuunauksen tarpeessa kannattaa etsiä välineitä kotoaan ennen kuin lähtee askartelukauppaan maksamaan itsensä kipeäksi.

Kyseisellä tunnilla en vielä ehtinyt muuta kuin tehdä hahmolleni rangan paksuhkosta rautalangasta ja täytteet foliosta, eli en vielä edes avannut sculpey-pakettiani. Mutta sculpey-patsaisiin pätee opettajiemme mukaan sama periaate kuin hahmodesigniin: tärkeintä on, että poseeraus ja rakenne ovat kunnossa. Poseeraamista helpottaa rautalankainen ”luuranko” (raajoja voi väännellä eri kulmiin, hahmoa voi taivuttaa jne. — jopa tietyssä määrin sculpeyn lisäämisen jälkeen) ja mahdollisimman suuri osa rakenteesta kannattaa yrittää tehdä foliokerroksilla eikä sculpeylla siksi, että sculpey kuulemma paistuu parhaiten, jos se on noin neljännestuuman paksuista (sitä paitsi siinä ei mene sculpeya turhaan hukkaan). Askartelu on kivaa. Kirjoitan muovailuyritykseni etenemisestä lisää tässä joskus.